Some free zone

OLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERA

Olisi kiinnostavaa kuulla, minkälaisia sosiaalisen median käyttäjiä siellä ruudun toisella puolella on. Oletteko niin sanottuja diginatiiveja, itseni kaltaisia väliinputoajia vai vanhemman ikäluokan edustajia, jotka ovat hypänneet somekulttuuriin selkeästi vasta aikuisiällä? Vai oletteko kenties onnistuneet jotenkin pysymään kokonaan somen ulkopuolella? (Hahaa, viimeinen oli kompa, koska lukemalla tätä blogia kulutat osaltasi somea.)

Täytän tänä vuonna 30 ja kuulun luultavasti viimeisiin sukupolviin, joille some ei ollut vielä osa nuoruutta. En kuulunut edes irc-galleriaan, joka silloin kyllä oli jo olemassa ja johon jotkut laittoivat kuvia. Kavereiden kanssa läheteltiin perinteisiä tekstiviestejä (rajoitetusti ja vain jos oli oikeaa asiaa, koska ne maksoivat) tai soitettiin puhelu, voitaisiinko nähdä. Kirjeitäkin kirjoitettiin (miten vanhanaikaiselta se kuulostaa!).

Ruutuajasta ei ollut puhetta, koska ruutuja oli vain rajallisesti: perheen yhteinen tietokone sekä kuvaputkitelkkari, jossa oli dvd-soitin elokuvien katsomista varten. Ei ollut älypuhelimia, padeja, snäppejä, instoja, faceja, whatsappeja, twittereitä tai mesejä (no, okei, mese oli tietokoneella ja käytin sitä ehkä yhteensä viisi kertaa). Kukaan ei ollut koko ajan tavoitettavissa eikä kukaan edes olettanut sitä.

Olen maalta kotoisin ja linnunlaulun höystämä hiljaisuus on aina ollut houkuttelevampi äänimaisema kuin piippailevat laitteet. En ole tottunut olemaan aina ulottuvilla vain yhden napinpainalluksen päässä. Siksi olen sopeutunut aika ristiriitaisesti nykyiseen somekulttuuriin. Olen Facebookissa ja nyttemin blogin puolesta myös Instagramissa, mutta enemmän ne ovat minulle työkaluja kuin viihdettä. Joskus olisi paljon kivempi olla teillä tietämättömillä kuin uutisvirrassa toisten seinällä tai uusien ilmoitusten saavutettavissa. Nuorenakaan en pitänyt siitä, että vanhemmat pakottivat pitämään kännykkää mukana – kaiken varalta.

Tavoittamattomuudessa on kyse myös vapaudesta, ihan jo periaatteen tasolla. (Ei siitä, etteikö välittäisi ihmisistä, jotka puhelimen tai somen toisessa päässä ovat.) Nyttemmin ajattelen kylläkin, että on paikallaan, että kaikkein läheisimmät saavat kiinni nopeasti, mutta somen suhteen tämä tuttujen ja tuntemattomien joukko laajeneekin sitten jo aika paljon.

OLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERA

Pidän kuitenkin blogia ja luon itsekin näin ollen somekulttuuria. Välillä koen sen ristiriitaisena, sillä minulla on usein aidosti annettavaa ja blogi on siihen mainio kanava sekä keino toteuttaa luovuutta, mutta toisaalta välillä haluaisin kadota kokonaan internetistä, viskata puhelimen pois ja kadota jonnekin periferiaan, jossa ihmiset kohdataan vain kasvokkain eikä kukaan odota päivityksiä tai aktiivisuutta. Paluu sellaiseen yhteiskuntaan on kuitenkin utopiaa, ja jo ihan työelämän kelkassa pysyäkseen on hallittava eri somekanavia ja tarkkailtava sähköpostia. En ole mikään online-ihminen enkä ihmettele, että nykyään sisällöntuottaja on monelle jo ihan ammatti, niin paljon se vie aikaa ja aika on kallista.

Itselläni on parannettavaa siinä, etten ota somettamisesta paineita. Pidän kyllä usein jopa rentouttavana sitä, että voin selailla muiden juttuja lempiblogeistani tai Instagramista – silloin kun huvittaa. Yksityishenkilönäkään en oikeastaan koe paineita olla aktiivinen somessa. Kuitenkin ehkä tämä jonkinlainen bloggaajarooli asettaa joskus paineita siitä, että pitäisi tuottaa itse enemmän, useammin ja laadukkaampaa materiaalia myös somen puolelle. Vaakakupeissa tasapainottelevat toisaalta halu kehittyä ja kehittää blogia ja sen (some)imagoa, toisaalta vapaus olla ihan hiljaa, jos siltä tuntuu.

Niin kauan, kun minulle ei makseta sisällöntuottamisesta, pitäisi kuitenkin voida halutessaan olla huolettoman laiska somen suhteen. Some on hyvä markkinointi- ja yhteydenpitokanava ja sillä voi saada paljon hyödyllistä aikaan, mutta sen ei pitäisi kääntyä itseään vastaan, uudeksi stressin aiheuttajaksi. Se ei kuitenkaan ole minulle ansiotyötä, ainakaan tällä hetkellä. Todellisuudessa ihmisillä on niin paljon seurattavaa, että somesta aina löytyy jotakin mielenkiintoista, eivätkä yhden ihmisen kuulumiset tai kulumatta jättämiset keikuta venettä kumpaankaan suuntaan. Sen kun muistaisi! Ei pidä tehdä itsestään liian tärkeää.

Eräällä kurssilla meidän piti visioida median lähitulevaisuutta, jolloin muun muassa puettavan teknologian (“silmälasit”, asusteet, jopa vaatteet) veikataan yleistyvän ja tavallistuvan, kun hinnat saadaan laskemaan. Älykellot ovat tästä esimakua. Puettava teknologia mahdollistaisi uutisten jatkuvan päivittymisen kirjaimellisesti iholle. Oma näkemykseni oli, että vaikka teknologia koko ajan kehittyisi, tiedon vastaanottokyky pysyy ihmisellä kuitenkin aina rajallisena. Ihanteeni olisikin varata tietty aika päivästä (tai viikosta) somen selaamiseen tai päivittämiseen, ja antaa muun ajan olla vapaasti kokonaan some free zone. Puhelinkin on tietyllä tavalla asuste, mutta välillä sekin saisi rauhassa unohtua laukkuun pitemmäksikin aikaa.

On tiettyjä tilanteita ja paikkoja, joihin en omassa elämässäni toivoisi somen kuuluvan: ruokapöytä, kuulumisten vaihto puolison kanssa, lapsen kaipaama huomio, hetki vähän ennen nukkumaanmenoa. Näin some pysyy parhaimmillaan mukavana juttuna, joka ei ala ahdistaa. Joskus onnistun paremmin, joskus en. Pahinta on tuntea syyllisyyttä siitä, että ei ole pitkään aikaan laittanut blogin puolesta mitään mihinkään kanavaan. Oikeasti pitäisi vain onnitella itseään, että on tehnyt jotain muuta. Itsekään bloggaajana en siis pidä somea lähtökohtaisesti huonona asiana, mutta siinä on omat vaaransa. Kaikkia se ei välttämättä ahdista koskaan. Omasta sometuksestaan on kuitenkin hyvä olla tietoinen ja somelomaa kaivatessaan ottaa sitä hyvällä omallatunnolla, esimerkiksi nyt kesäloman yhteydessä.

Koetteko te paineita siitä, että pitäisi olla aktiivinen somessa? Vai onko se yhtä luontaista kuin muukin sosiaalinen elämä?

 

Hei vaan hei

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Moi! Tulin vain kertomaan, etten ole hylännyt blogia, vaikkei minusta olekaan vähään aikaan kuulunut! Instagram-tiliäni seuranneet ovatkin varmaan jo huomanneet, että meillä oli muutto tässä noin viikko sitten! Muutimme rivitalokolmiosta ihanaan omakotitaloon, joten aikalailla muutto, seinien maalaaminen ja uuden kodin laittaminen ovat vieneet huomion parina viime viikkona. Ihanaa kyllä olla täällä ❤ Vielä on laatikoita purkamatta, joten hommaa tuleekin riittämään, mutta se on kuitenkin sellaista kivaa puuhaa. Täällä on ihanan talvistakin.

Lisäksi tähän marras-joulukuun vaihteeseen osuu usein opiskelujen puolesta kauhea määrä dead lineja, ja niin tänäkin vuonna! Kouluhommia riittää yllin kyllin aika lähelle joulua siis. Opiskelen draamakasvatusta nyt sivuaineena ja pidän siitä ihan valtavasti, mutta siinä on myös aika työläitä tehtäviä lähijaksojen ohella. Lisäksi teen hieman töitä samalla. En siis ole ehtinyt kauheasti kirjoitella tai lukea paitsi koulukirjoja, joten siksi blogikaan ei ole päivittynyt.

Minulla on tosin ollut pitkään jo kesken Anthony Doerrin ihana romaani Kaikki se valo, jota emme näe, ja varmaan pian saan sen loppuun, joten siitä ainakin pääsen tännekin hehkuttamaan jossain vaiheessa! Instagramia (lue: bookstagramia) päivittelen aktiivisemmin, joten kannattaa seurailla sieltäkin juttuja! Ihanaa adventin aikaa kaikille!

Tervetuloa

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Hauskaa, että päädyit katsomaan blogiani – käy peremmälle! Olet lämpimästi tervetullut, olet sitten uusi tai vanha lukija.

Tässä ovat nyt uudet sivut uuden osoitteen alla!

Pahoittelen, että vanhat postaukset eivät ole ulkoasultaan täysin yhtenäiset, sille en ainakaan toistaiseksi ole voinut oikein mitään. Muutto Bloggerista sekoitti tekstien muotoilut, mutta samat sisällöt pitäisivät olla tallella, vaikka rivivälit hieman heittelehtisivät ja kahta erilaista fonttiakin näkyy. Tarkoitus on vähitellen venkslailla vanhempien tekstien rivivälejä ja fontteja manuaalisesti postaus postaukselta. Samalla lisäilen tageja, jotta vanhemmatkin tekstit on helppo löytää aiheittain.

Joka tapauksessa uudet postaukset tulevat tietysti heti yhtenäisen näköisiksi myös visuaalisesti, joten eiköhän se tästä lähde!

Minulla on paljon lupaavia kirjoja lainattuna ja pari luettuna ja vähän muutakin postausideaa mielessä, en malta odottaa, että pääsen jakamaan niitä!

Toiveitakin saa aina esittää!

Muistakaa myös instagram: @tuulinviemaablogi, jonne päivittyy kuvia ja pikkutekstejä blogia useammin.

 

 

Rämö & Valtari: Unelmahommissa – Tee itsellesi työ siitä, mistä pidät

Suomalaiset bloggaajat ja median moniottelijat Satu Rämö ja Hanne Valtari ovat kirjoittaneet  inspiroivan teoksen kaikille muille, jotka haluavat myös tehdä työkseen sitä, mistä pitävät. Tänä vuonna julkaistun kirjan nimi on vaatimattomasti Unelmahommissa. Hanne Valtari on aloittanut oman uransa toimittajana, mutta nykyisin hänet tunnetaan parhaiten Lähiömutsi-blogistaan, jolla hän myös elättää perheensä. Islannissa asuva Satu Rämö puolestaan on koulutukseltaan ekonomi, mutta nykyisin hänen lompakostaan löytyy monta eri käyntikorttia. Rämö nimittäin toimii matkanjärjestänä, vetää hevosvaelluksia, pitää design-putiikkia ja blogiakin. Muun muassa toimittajantöitä hänkin on aiemmin tehnyt.
 –

Teoksessa viitataan karkkikauppasukupolveen, mikä tarkoittaa sitä, että työ ymmärretään nykyään eri lailla kuin ennen. Ihmiset haluavat poimia parhaat työt päältä ja päättää itse mihin sanovat kyllä. Eikä siinä ole mitään pahaa, jos kivoja töitä vain elannoksi asti riittää. Oma karkkikauppatyöni olisi varmaankin freelancer-toimittamista, median sisällöntuotantoa, vapaata kirjoittelua, josta maksettaisiin. Unelmahommissa-teos ei kuitenkaan ole vain haavehuttua, sillä siinä ei todellakaan maalailla liian ruusuista kuvaa itsensä työllistävän unelmatyöläisen elämästä, vaikka käytännön vinkkejä ja kannustusta annetaankin. Jokaisessa työssä on myös tylsempiä hetkiä, eikä mikään työ ole aina vain jeejee. Pääasia on, että työ tuntuu suurimman osan ajasta mielekkäältä. Mutta mielekäskin työ ja sen saavuttaminen vaativat paljon työtä ja vaivaa, sitä tylsääkin.

Kirjan ei ole tarkoitus jotenkin arvottaa eri töitä tai väheksyä “perinteisiä” työntekijöitä, vaan ainoastaan hieman kannustaa ja tukea löytämään oma potentiaali, jos vaikka nykyinen työ tuntuu vastenmieliseltä. Unelmatyön määritelmä on jokaisella erilainen, ja jollekin se voi olla juuri mahdollisimman “tavallinen” työ, josta saa palkkaa, jossa tekee jotain hyödyllistä, auttaa muita tai jonka ei tarvitse pyöriä vapaa-ajalla mielessä, kun taas jollekin toiselle unelmatyö nimenomaan sulautuu luovasti osaksi vapaa-aikaa. Kaikkien ei tarvitse pyrkiä toimittajiksi tai bloggaajiksi tai yrittäjiksi, mutta teos tarjoaa niiksi halajaville esimerkiksi hyödyllistä tietoa myös juttujen tai yhteistöiden hinnottelusta ja oman osaamisen myymisestä.

Kirjassa kehotetaan pohtimaan, mitä haluaisi tehdä, jos ei tarvitsisi ajatella rahaa, ja sen jälkeen alkaa kehitellä siitä itselleen ansaintamahdollisuuksia. Toki tällainen yritteliäisyys vaatii myös hieman tajua esimerkiksi raha-asioista ja rohkeutta myydä omia palveluitaan ja brändiään, luottaa siihen, että joku haluaa maksaa siitä, mitä teet.

Omaan unelmatyöhöni kuuluisi varmaankin mielenkiintoisten juttujen kirjoittelua kenties freelancerina, ehkä työntekijänäkin, menisin erikoisiin paikkoihin ja haastattelisin erikoisia ihmisiä ja kirjoittaisin siitä. Lisätuloja voisi tulla muistakin media- / viestintätöistä. Ottaisin ehkä kuviakin. Näen sen ihan mahdollisena unelmatyönä, kerta tällä alalla olen. Mitä ovat sinun unelmahommasi? Leipomo, kukkakauppa, blogi..? Uskotko, että voisit saavuttaa unelmasi? Vai oletko kenties jo nyt omassa unelmatyössäsi? Mitä hyviä puolia sinussa ja tämän hetkisessä työssäsi on? Olisiko se haavetyö sittenkään käytännössä niin ihanaa kuin mitä on kuvitellut?

Jos sinusta tuntuu, että vain kaikki muut ovat niin pystyviä ja osaavia, että onnistuvat  unelmahommissaan, mutta sinusta ei ole siihen, nämä Maaretta Tukiaisen sanat saattavat lohduttaa:
Se mitä toisessa ihmisessä ihailee, on meissä itsessämme jo pienenä siemenenä olemassa. Jos sitä ei meissä itsessämme olisi, emme näkisi sitä muissakaan ihmisissä.” 

Minua ne ainakin lohduttavat. Tukiainen on ollut muun muassa entisen Olivian päätoimittaja, ja hänen tarinansa on kirjassa kuten monen muunkin unelmatyöläisen. Ihailemammissamme esikuvissa on näkyvissä se potentiaali, joka meidänkin sisällämme jo on olemassa! Unelmat, jotka tuntuvat nyt ylirohkeilta ja absurdeilta, saattavat olla viiden vuoden päästä arkipäivää.

Kirjassa kolahti myös luovan luuhailun välttämättömyys luovan työn vastapainona. Esimerkiksi toimittajan työssähän varsinaiselta, tulokselliselta työltä näyttää vain jutun kirjoittamiseen käytetty aika, lopputulos, mutta sitä on edeltänyt myös välttämätön ideointi-, ajatustyö- ja jäsentelyprosessi, niin sanottu seiniintuijotteluvaihe, jota ei välttämättä lasketa työajaksi, vaikka syytä olisi.

Minusta tuntuu, että olen nyt ihan unelmahommissa, juuri tällä hetkellä – opiskelijana, vaimona, äitinä, kirjallisten unelmien kynnyksellä. Kun kaikki on vielä mahdollista!

Satu Rämö & Hanne Valtari: Unelmahommissa – Tee itsellesi työ siitä, mistä pidät
WSOY, 2017
352 s.
 
 

Kirjalaakson tarinoita

Opiskeluarki on intensiivisesti käynnissä, ja tulevina viikkoina blogin päivitystahti varmaan reilusti verkkaistuu, koska toimitan muiden kurssien lisäksi opiskelukaverini Ullan kanssa verkkoon hyperlokaalia uutismediaa monimediajournalismin kurssityönä.
 –
Käykää ihmeessä katsastamassa sitäkin sivua, etenkin jyväskyläläisille siellä voi olla kiinnostavia juttuja. Hyperlokaali eli hyperpaikallinen media tarkoittaa, että se keskittyy vain hyvin rajatulle alueelle, joka voi olla esimerkiksi jokin asuinalue, katu tai vaikka yksi rakennus. Kirjallisuuden ja journalistiikan opiskelijoina valitsimme kaupunginkirjaston!
 –
Nyt sivut ovat pystyssä ja ensimmäinen juttukin ulkona. Siitä se lähtee,   kirjalaaksontarinoita.wordpress.com. Meidät löytää myös Instagramista (@kirjalaakson).
 –
Käykäähän kurkkaamassa myös Ullan mielettömän kaunis kirja-aiheinen Instagram-tili (@tarinannuppuja).

Terapeuttinen kirjoittaminen

Oletteko muuten joskus kirjoittaneet päiväkirjaa? Pidin toukokuussa englannin tunnilla esitelmän terapeuttisesta kirjoittamisesta ja vastauksena edeltävään kysymykseen lähes kaikkien kädet nousivat. Niinpä, päivä- tai muistikirjan kirjoittaminen on tuttuakin tutumpi juttu monelle jossakin elämänvaiheessa, mutta sillä on tutkitusti positiivisia vaikutuksia kirjoittajalleen.
Tutustuin terapeuttisen kirjoittamisen käsitteeseen tänä keväänä luovan kirjoittamisen kurssilla, ja enkun esitelmää varten otin asiasta lisää selvää. Kirjoittamisella on uskomatonta potentiaalia hyvin monenlaisiin asioihin! Kirjoittaminen, esimerkiksi päivä- tai muistikirjan, on aina myös terapeuttista, mutta lisäksi kirjoittamis- ja kirjallisuusterapiaa käytetään metodina myös esimerkiksi yhdessä psykoterapian kanssa. Terapeuttinen kirjoittaminen onkin varsin monitieteinen alue. Sitä on tutkittu ja opetettu muun muassa kirjallisuuden / kirjoittamisen (my field), lääketieteen ja psykologian saralla. Olen itsekin hyvin kiinnostunut aiheesta ja minua kiinnostaisi syventyä siihen lisää. Graduaihettakin tähän liittyen mietin.
Suomen psykoterapiakeskuksen mukaan kirjoittaminen tekee asiat todellisiksi ja siten esimerkiksi asioiden kieltämistä on vaikeampi jatkaa. Syy- ja seuraussuhteet hahmottuvat paperilla paremmin kuin pään sisällä, jolloin vaikeita asioita on helpompi työstää. Kirjoittaminen myös auttaa asiakasta purkamaan ahdistusta, huolta ja pelkoa terapiaistuntojen välillä. Keskuksen mukaan tavallisellakin, vailla syvempiä tarkoitusperiä toteutetulla päiväkirjakirjoittamisella on puhdistava vaikutus.
Löysin yliopiston tietokannoista monia tutkimuksia terapeuttisen kirjoittamisen hyödyntämisestä. Esimerkiksi kroonisesta (fyysisestä) kivusta kärsineet kokivat tutkimusjakson jälkeen terapeuttisen kirjoittamisen helpottaneen heidän tilannettaan, oppimaan hyväksymään ja sietämään sitä paremmin ja tehneen heistä aloitekykyisempiä oman elämänsä suhteen. Potilaat olivat työstäneet erilaisia kirjoittamistehtäviä itsekseen ja myöhemmin keskustelleet niistä vertaisryhmissä. Myös esimerkiksi vanhusten masennusoireet olivat selvästi vähentyneet elämänkerrallisen kirjoittamisen myötä. Ihmisellä onkin tietynlainen “tarve” narratiivisuuteen: nähdä oma elämänsä merkityksellisenä jatkumona, jonka hahmottamisessa kirjoittaminen on hyvä väline.
Useat tutkijat ovat raportoineet kirjoittamisen positiivisista vaikutuksista. Esimerkiksi päiväkirjan kirjoittamisen on todettu lisäävän muun muassa (itse)ymmärrystä, päätöksenteko-, suunnittelu- ja ongelmanratkaisutaitoja. Kirjoittamisella nähdään olevan yhteys niin fyysiseen kuin henkiseen hyvinvointiin. Kirjoittaminen, edes tarkoituksellisen terapeuttinen, ei tietenkään ole taikakeino vaivaan kuin vaivaan. Ongelmallista voi olla, jos paperilla jää noidankehämäisesti pyörimään saman ongelman ympärillä sen sijaan että päästäisi irti ja menisi eteenpäin. Kuitenkin kirjoittamisen positiivinen potentiaali on hyvin suuri!
Suutarilla itsellään ei kuitenkaan ole tällä hetkellä kenkiä, eli ei, en kirjoita päiväkirjaa. Minulla “ei ole aikaa”. Minulla ei siis ole tällä hetkellä kovakantista elämän kirjaa täynnä kaunista käsialaa. Minulla on kyllä pitkä historia päiväkirjojen parissa, mutta tällä hetkellä perinteinen päiväkirja ei tunnu luontevalta. Blogi on tavallaan julkinen päiväkirjani, jonne kokoan ajatuksiani valituista aiheista. Satunnaisesti kirjoitan ei-julkaistavaksi muuallekin ajatuksiani ylös, faktan tai fiktion muotoon. Luovan kirjoittamisen kurssin “pakkokirjoittaminen” eri aiheista oli kyllä hyvin antoisaa, terapeuttistakin. Myös ajoittaisen kausittainen kiitollisuuspäiväkirja on hyväksi havaittu, suosittelen. Päiväkirjakirjoittamisen rajoja voi myös rikkoa käyttämällä esimerkiksi listoja tai kuvia, sitä muistiinpanotekniikkaa, joka itselle parhaiten sopii.

 

Kuvat: Kimmo Korpela

Muistikirja (luovan) kirjoittamisen työkaluna

Käyn parhaillaan erästä luovan kirjoittamisen kurssia, jossa yhtenä pääaiheena on muistiin kirjoittaminen ja muistikirjatekniikat kirjoittamisen apuna. Tietenkin menin kurssille, koska kaikki luovaan kirjoittamiseen liittyvä kiinnostaa ja siitä saa opintopisteitäkin, mutta silti ajattelin, kuinka jostain muistikirjoittamisesta voi repiä juttua kokonaisen kurssin verran – eikö kannattaisi keskittyä siihen itse päätekstiin!
Tuo kurssi on kuitenkin avannut silmiä muistikirjatekniikoiden osalta, erityisesti siinä, kuinka niistä todella voi olla hyötyä muussa kirjoittamisessa, oli se pääteksti mikä vain, lehtjuttu, puhe, raportti töihin, blogiteksti, romaani tai vaikka muistelmat. Jotkut suunnittelevat kurssilla työ- tai gradupäiväkirjoja, mutta minua kiinnostaa nimenomaan fiktiivinen tai elämäkerrallinen kirjoittaminen.
Päiväkirja on tietysti yksi perinteisimpiä muistiinmerkitsemistapoja, mutta kurssilla keskitymme enemmän muistikirjaan (journal) kirjailijan apulaisena kuin päiväkirjaan (diary). Päiväkirja mielletään ehkä henkilökohtaisemmaksi raportoinniksi päivän kulusta, mutta muistikirjaan kootaan vain todella olennaisia asioita, kiinnostavia tapahtumia, ihmisiä, keskusteluita… Pieniä tuokiokuvia ja tunnelmia, joita voi ehkä hyödyntää myöhemmin. Muistikirjaa käytetään myös omien tunteiden tunnistamisen apuvälineenä.

 

En ole vuosikausiin pitänyt päiväkirjaa, mutta nyt olen opetellut kurssin myötä epäsäännöllisen säännöllisesti kirjoittamaan muistikirjaa huomioistani. Teemme myös kaikenlaisia muita kirjoitusharjoituksia ja kokeilemme eri tyylejä ja tekniikoita. Vapaamuotoisista esim. kiitollisuuspäiväkirja on kyllä tosi jees. Minulle tämä blogi on myös tavallaan muistikirja, mutta toki keskityn täällä vain joihinkin aiheisiin.
Nyt, kun kirjoitan tuota fiktiivistä “romaaniani”, niin muistikirjaharjoituksista on tuntunut olevan siihenkin apua – ja ennen kaikkea inspiraatiota. Oikeastaanhan näemme kokoajan ympärillämme henkilöhahmoja, tilanteita, maisemia, tunteita, joita voi ammentaa myöhemmin sopiviin kohtiin tekstiä. Olemme myös lukeneet kirjailijoiden päivä- tai muistikirjoja sekä tosi inspiroivia tekstejä luovan kirjoittamisen opettajilta! Aika monet heistä suosittelevat aamukirjoittamista hyvin aikaisin aamulla vasta heränneenä, koska silloin mieli on vielä luovassa tilassa yön ja unien jäljiltä ennen kuin päivän itsesensuuri “pilaa” luovan flow’n. Monet hyvät ideat nimittäin syntyvät juuri vaikka aamuyön tunteina, jos ei saa unta, ja unohtuvat sen siliän tien, ellei niitä kirjoita ylös. Voin paljastaa, että esimerkiksi Väärien Valintojen Mutsit -kirjoitus oli ihan puhtaasti tällainen “out of nowhere” -teksti, joka putkahti mieleen aamuyöllä ja kirjoitin sen heti noustuani ylös, lähes sellaisenaan.
Myös “vapaakirjoittaminen” on hyvä tekniikkaa kaikkeen kirjoittamiseen, varsinkin jos esiintyy perfektionismia tai tyhjän paperin kammoa. Eli kirjoittaa ihan mitä tahansa mieleen tulee jonkun aikaa,  välittämättä kirjoitusvirheistä tai itsesensuurista, että pääsee alkuun, saa edes jotain paperille tai ruudulle. Siitä on helppo lähteä muokkaamaan, ja tämä taktiikka sopii niin opinnäytetyön, fiktiivisen tekstin tai minkä tahansa muun, jumiutuneen kirjoitustyön kanssa. Vapaakirjoittaminen myös poistaa niitä kirjoittamiseen liittyviä lukkoja, ja oletuksia, “etten osaa riittävän hyvin voidakseni kirjoittaa tästä aiheesta mitään”. Minäkin käytän aika paljon “kontrolloitua vapaakirjoittamista” blogin kanssa. Muuten en varmaan olisi saanut yhtäkään postausta julkaistuksi, jos olisin lähtenyt kirjoittamaan asenteella, että mietin valmiiksi joka sanan. Toki vaihtelee hyvin paljon, kuinka paljon postausta tämän vapaan vaiheen jälkeen hion ennen julkaisemista. Joistakin teksteistä tarkistan vain suurimmat kirjoitusvirheet, mutta välillä käytän hyvinkin paljon aikaa muokkaamiseen, jotta lopputulos olisi mahdollisimman viimeistelty. Enimmäkseen näiden kahden väliltä.
Ei kuin kirjoittamaan!