Hei vaan hei

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Moi! Tulin vain kertomaan, etten ole hylännyt blogia, vaikkei minusta olekaan vähään aikaan kuulunut! Instagram-tiliäni seuranneet ovatkin varmaan jo huomanneet, että meillä oli muutto tässä noin viikko sitten! Muutimme rivitalokolmiosta ihanaan omakotitaloon, joten aikalailla muutto, seinien maalaaminen ja uuden kodin laittaminen ovat vieneet huomion parina viime viikkona. Ihanaa kyllä olla täällä ❤ Vielä on laatikoita purkamatta, joten hommaa tuleekin riittämään, mutta se on kuitenkin sellaista kivaa puuhaa. Täällä on ihanan talvistakin.

Lisäksi tähän marras-joulukuun vaihteeseen osuu usein opiskelujen puolesta kauhea määrä dead lineja, ja niin tänäkin vuonna! Kouluhommia riittää yllin kyllin aika lähelle joulua siis. Opiskelen draamakasvatusta nyt sivuaineena ja pidän siitä ihan valtavasti, mutta siinä on myös aika työläitä tehtäviä lähijaksojen ohella. Lisäksi teen hieman töitä samalla. En siis ole ehtinyt kauheasti kirjoitella tai lukea paitsi koulukirjoja, joten siksi blogikaan ei ole päivittynyt.

Minulla on tosin ollut pitkään jo kesken Anthony Doerrin ihana romaani Kaikki se valo, jota emme näe, ja varmaan pian saan sen loppuun, joten siitä ainakin pääsen tännekin hehkuttamaan jossain vaiheessa! Instagramia (lue: bookstagramia) päivittelen aktiivisemmin, joten kannattaa seurailla sieltäkin juttuja! Ihanaa adventin aikaa kaikille!

Tervetuloa

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Hauskaa, että päädyit katsomaan blogiani – käy peremmälle! Olet lämpimästi tervetullut, olet sitten uusi tai vanha lukija.

Tässä ovat nyt uudet sivut uuden osoitteen alla!

Pahoittelen, että vanhat postaukset eivät ole ulkoasultaan täysin yhtenäiset, sille en ainakaan toistaiseksi ole voinut oikein mitään. Muutto Bloggerista sekoitti tekstien muotoilut, mutta samat sisällöt pitäisivät olla tallella, vaikka rivivälit hieman heittelehtisivät ja kahta erilaista fonttiakin näkyy. Tarkoitus on vähitellen venkslailla vanhempien tekstien rivivälejä ja fontteja manuaalisesti postaus postaukselta. Samalla lisäilen tageja, jotta vanhemmatkin tekstit on helppo löytää aiheittain.

Joka tapauksessa uudet postaukset tulevat tietysti heti yhtenäisen näköisiksi myös visuaalisesti, joten eiköhän se tästä lähde!

Minulla on paljon lupaavia kirjoja lainattuna ja pari luettuna ja vähän muutakin postausideaa mielessä, en malta odottaa, että pääsen jakamaan niitä!

Toiveitakin saa aina esittää!

Muistakaa myös instagram: @tuulinviemaablogi, jonne päivittyy kuvia ja pikkutekstejä blogia useammin.

 

 

Rämö & Valtari: Unelmahommissa – Tee itsellesi työ siitä, mistä pidät

Suomalaiset bloggaajat ja median moniottelijat Satu Rämö ja Hanne Valtari ovat kirjoittaneet  inspiroivan teoksen kaikille muille, jotka haluavat myös tehdä työkseen sitä, mistä pitävät. Tänä vuonna julkaistun kirjan nimi on vaatimattomasti Unelmahommissa. Hanne Valtari on aloittanut oman uransa toimittajana, mutta nykyisin hänet tunnetaan parhaiten Lähiömutsi-blogistaan, jolla hän myös elättää perheensä. Islannissa asuva Satu Rämö puolestaan on koulutukseltaan ekonomi, mutta nykyisin hänen lompakostaan löytyy monta eri käyntikorttia. Rämö nimittäin toimii matkanjärjestänä, vetää hevosvaelluksia, pitää design-putiikkia ja blogiakin. Muun muassa toimittajantöitä hänkin on aiemmin tehnyt.
 –

Teoksessa viitataan karkkikauppasukupolveen, mikä tarkoittaa sitä, että työ ymmärretään nykyään eri lailla kuin ennen. Ihmiset haluavat poimia parhaat työt päältä ja päättää itse mihin sanovat kyllä. Eikä siinä ole mitään pahaa, jos kivoja töitä vain elannoksi asti riittää. Oma karkkikauppatyöni olisi varmaankin freelancer-toimittamista, median sisällöntuotantoa, vapaata kirjoittelua, josta maksettaisiin. Unelmahommissa-teos ei kuitenkaan ole vain haavehuttua, sillä siinä ei todellakaan maalailla liian ruusuista kuvaa itsensä työllistävän unelmatyöläisen elämästä, vaikka käytännön vinkkejä ja kannustusta annetaankin. Jokaisessa työssä on myös tylsempiä hetkiä, eikä mikään työ ole aina vain jeejee. Pääasia on, että työ tuntuu suurimman osan ajasta mielekkäältä. Mutta mielekäskin työ ja sen saavuttaminen vaativat paljon työtä ja vaivaa, sitä tylsääkin.

Kirjan ei ole tarkoitus jotenkin arvottaa eri töitä tai väheksyä “perinteisiä” työntekijöitä, vaan ainoastaan hieman kannustaa ja tukea löytämään oma potentiaali, jos vaikka nykyinen työ tuntuu vastenmieliseltä. Unelmatyön määritelmä on jokaisella erilainen, ja jollekin se voi olla juuri mahdollisimman “tavallinen” työ, josta saa palkkaa, jossa tekee jotain hyödyllistä, auttaa muita tai jonka ei tarvitse pyöriä vapaa-ajalla mielessä, kun taas jollekin toiselle unelmatyö nimenomaan sulautuu luovasti osaksi vapaa-aikaa. Kaikkien ei tarvitse pyrkiä toimittajiksi tai bloggaajiksi tai yrittäjiksi, mutta teos tarjoaa niiksi halajaville esimerkiksi hyödyllistä tietoa myös juttujen tai yhteistöiden hinnottelusta ja oman osaamisen myymisestä.

Kirjassa kehotetaan pohtimaan, mitä haluaisi tehdä, jos ei tarvitsisi ajatella rahaa, ja sen jälkeen alkaa kehitellä siitä itselleen ansaintamahdollisuuksia. Toki tällainen yritteliäisyys vaatii myös hieman tajua esimerkiksi raha-asioista ja rohkeutta myydä omia palveluitaan ja brändiään, luottaa siihen, että joku haluaa maksaa siitä, mitä teet.

Omaan unelmatyöhöni kuuluisi varmaankin mielenkiintoisten juttujen kirjoittelua kenties freelancerina, ehkä työntekijänäkin, menisin erikoisiin paikkoihin ja haastattelisin erikoisia ihmisiä ja kirjoittaisin siitä. Lisätuloja voisi tulla muistakin media- / viestintätöistä. Ottaisin ehkä kuviakin. Näen sen ihan mahdollisena unelmatyönä, kerta tällä alalla olen. Mitä ovat sinun unelmahommasi? Leipomo, kukkakauppa, blogi..? Uskotko, että voisit saavuttaa unelmasi? Vai oletko kenties jo nyt omassa unelmatyössäsi? Mitä hyviä puolia sinussa ja tämän hetkisessä työssäsi on? Olisiko se haavetyö sittenkään käytännössä niin ihanaa kuin mitä on kuvitellut?

Jos sinusta tuntuu, että vain kaikki muut ovat niin pystyviä ja osaavia, että onnistuvat  unelmahommissaan, mutta sinusta ei ole siihen, nämä Maaretta Tukiaisen sanat saattavat lohduttaa:
Se mitä toisessa ihmisessä ihailee, on meissä itsessämme jo pienenä siemenenä olemassa. Jos sitä ei meissä itsessämme olisi, emme näkisi sitä muissakaan ihmisissä.” 

Minua ne ainakin lohduttavat. Tukiainen on ollut muun muassa entisen Olivian päätoimittaja, ja hänen tarinansa on kirjassa kuten monen muunkin unelmatyöläisen. Ihailemammissamme esikuvissa on näkyvissä se potentiaali, joka meidänkin sisällämme jo on olemassa! Unelmat, jotka tuntuvat nyt ylirohkeilta ja absurdeilta, saattavat olla viiden vuoden päästä arkipäivää.

Kirjassa kolahti myös luovan luuhailun välttämättömyys luovan työn vastapainona. Esimerkiksi toimittajan työssähän varsinaiselta, tulokselliselta työltä näyttää vain jutun kirjoittamiseen käytetty aika, lopputulos, mutta sitä on edeltänyt myös välttämätön ideointi-, ajatustyö- ja jäsentelyprosessi, niin sanottu seiniintuijotteluvaihe, jota ei välttämättä lasketa työajaksi, vaikka syytä olisi.

Minusta tuntuu, että olen nyt ihan unelmahommissa, juuri tällä hetkellä – opiskelijana, vaimona, äitinä, kirjallisten unelmien kynnyksellä. Kun kaikki on vielä mahdollista!

Satu Rämö & Hanne Valtari: Unelmahommissa – Tee itsellesi työ siitä, mistä pidät
WSOY, 2017
352 s.
 
 

Kirjalaakson tarinoita

Opiskeluarki on intensiivisesti käynnissä, ja tulevina viikkoina blogin päivitystahti varmaan reilusti verkkaistuu, koska toimitan muiden kurssien lisäksi opiskelukaverini Ullan kanssa verkkoon hyperlokaalia uutismediaa monimediajournalismin kurssityönä.
 –
Käykää ihmeessä katsastamassa sitäkin sivua, etenkin jyväskyläläisille siellä voi olla kiinnostavia juttuja. Hyperlokaali eli hyperpaikallinen media tarkoittaa, että se keskittyy vain hyvin rajatulle alueelle, joka voi olla esimerkiksi jokin asuinalue, katu tai vaikka yksi rakennus. Kirjallisuuden ja journalistiikan opiskelijoina valitsimme kaupunginkirjaston!
 –
Nyt sivut ovat pystyssä ja ensimmäinen juttukin ulkona. Siitä se lähtee,   kirjalaaksontarinoita.wordpress.com. Meidät löytää myös Instagramista (@kirjalaakson).
 –
Käykäähän kurkkaamassa myös Ullan mielettömän kaunis kirja-aiheinen Instagram-tili (@tarinannuppuja).

Terapeuttinen kirjoittaminen

Oletteko muuten joskus kirjoittaneet päiväkirjaa? Pidin toukokuussa englannin tunnilla esitelmän terapeuttisesta kirjoittamisesta ja vastauksena edeltävään kysymykseen lähes kaikkien kädet nousivat. Niinpä, päivä- tai muistikirjan kirjoittaminen on tuttuakin tutumpi juttu monelle jossakin elämänvaiheessa, mutta sillä on tutkitusti positiivisia vaikutuksia kirjoittajalleen.
Tutustuin terapeuttisen kirjoittamisen käsitteeseen tänä keväänä luovan kirjoittamisen kurssilla, ja enkun esitelmää varten otin asiasta lisää selvää. Kirjoittamisella on uskomatonta potentiaalia hyvin monenlaisiin asioihin! Kirjoittaminen, esimerkiksi päivä- tai muistikirjan, on aina myös terapeuttista, mutta lisäksi kirjoittamis- ja kirjallisuusterapiaa käytetään metodina myös esimerkiksi yhdessä psykoterapian kanssa. Terapeuttinen kirjoittaminen onkin varsin monitieteinen alue. Sitä on tutkittu ja opetettu muun muassa kirjallisuuden / kirjoittamisen (my field), lääketieteen ja psykologian saralla. Olen itsekin hyvin kiinnostunut aiheesta ja minua kiinnostaisi syventyä siihen lisää. Graduaihettakin tähän liittyen mietin.
Suomen psykoterapiakeskuksen mukaan kirjoittaminen tekee asiat todellisiksi ja siten esimerkiksi asioiden kieltämistä on vaikeampi jatkaa. Syy- ja seuraussuhteet hahmottuvat paperilla paremmin kuin pään sisällä, jolloin vaikeita asioita on helpompi työstää. Kirjoittaminen myös auttaa asiakasta purkamaan ahdistusta, huolta ja pelkoa terapiaistuntojen välillä. Keskuksen mukaan tavallisellakin, vailla syvempiä tarkoitusperiä toteutetulla päiväkirjakirjoittamisella on puhdistava vaikutus.
Löysin yliopiston tietokannoista monia tutkimuksia terapeuttisen kirjoittamisen hyödyntämisestä. Esimerkiksi kroonisesta (fyysisestä) kivusta kärsineet kokivat tutkimusjakson jälkeen terapeuttisen kirjoittamisen helpottaneen heidän tilannettaan, oppimaan hyväksymään ja sietämään sitä paremmin ja tehneen heistä aloitekykyisempiä oman elämänsä suhteen. Potilaat olivat työstäneet erilaisia kirjoittamistehtäviä itsekseen ja myöhemmin keskustelleet niistä vertaisryhmissä. Myös esimerkiksi vanhusten masennusoireet olivat selvästi vähentyneet elämänkerrallisen kirjoittamisen myötä. Ihmisellä onkin tietynlainen “tarve” narratiivisuuteen: nähdä oma elämänsä merkityksellisenä jatkumona, jonka hahmottamisessa kirjoittaminen on hyvä väline.
Useat tutkijat ovat raportoineet kirjoittamisen positiivisista vaikutuksista. Esimerkiksi päiväkirjan kirjoittamisen on todettu lisäävän muun muassa (itse)ymmärrystä, päätöksenteko-, suunnittelu- ja ongelmanratkaisutaitoja. Kirjoittamisella nähdään olevan yhteys niin fyysiseen kuin henkiseen hyvinvointiin. Kirjoittaminen, edes tarkoituksellisen terapeuttinen, ei tietenkään ole taikakeino vaivaan kuin vaivaan. Ongelmallista voi olla, jos paperilla jää noidankehämäisesti pyörimään saman ongelman ympärillä sen sijaan että päästäisi irti ja menisi eteenpäin. Kuitenkin kirjoittamisen positiivinen potentiaali on hyvin suuri!
Suutarilla itsellään ei kuitenkaan ole tällä hetkellä kenkiä, eli ei, en kirjoita päiväkirjaa. Minulla “ei ole aikaa”. Minulla ei siis ole tällä hetkellä kovakantista elämän kirjaa täynnä kaunista käsialaa. Minulla on kyllä pitkä historia päiväkirjojen parissa, mutta tällä hetkellä perinteinen päiväkirja ei tunnu luontevalta. Blogi on tavallaan julkinen päiväkirjani, jonne kokoan ajatuksiani valituista aiheista. Satunnaisesti kirjoitan ei-julkaistavaksi muuallekin ajatuksiani ylös, faktan tai fiktion muotoon. Luovan kirjoittamisen kurssin “pakkokirjoittaminen” eri aiheista oli kyllä hyvin antoisaa, terapeuttistakin. Myös ajoittaisen kausittainen kiitollisuuspäiväkirja on hyväksi havaittu, suosittelen. Päiväkirjakirjoittamisen rajoja voi myös rikkoa käyttämällä esimerkiksi listoja tai kuvia, sitä muistiinpanotekniikkaa, joka itselle parhaiten sopii.

 

Kuvat: Kimmo Korpela

Muistikirja (luovan) kirjoittamisen työkaluna

Käyn parhaillaan erästä luovan kirjoittamisen kurssia, jossa yhtenä pääaiheena on muistiin kirjoittaminen ja muistikirjatekniikat kirjoittamisen apuna. Tietenkin menin kurssille, koska kaikki luovaan kirjoittamiseen liittyvä kiinnostaa ja siitä saa opintopisteitäkin, mutta silti ajattelin, kuinka jostain muistikirjoittamisesta voi repiä juttua kokonaisen kurssin verran – eikö kannattaisi keskittyä siihen itse päätekstiin!
Tuo kurssi on kuitenkin avannut silmiä muistikirjatekniikoiden osalta, erityisesti siinä, kuinka niistä todella voi olla hyötyä muussa kirjoittamisessa, oli se pääteksti mikä vain, lehtjuttu, puhe, raportti töihin, blogiteksti, romaani tai vaikka muistelmat. Jotkut suunnittelevat kurssilla työ- tai gradupäiväkirjoja, mutta minua kiinnostaa nimenomaan fiktiivinen tai elämäkerrallinen kirjoittaminen.
Päiväkirja on tietysti yksi perinteisimpiä muistiinmerkitsemistapoja, mutta kurssilla keskitymme enemmän muistikirjaan (journal) kirjailijan apulaisena kuin päiväkirjaan (diary). Päiväkirja mielletään ehkä henkilökohtaisemmaksi raportoinniksi päivän kulusta, mutta muistikirjaan kootaan vain todella olennaisia asioita, kiinnostavia tapahtumia, ihmisiä, keskusteluita… Pieniä tuokiokuvia ja tunnelmia, joita voi ehkä hyödyntää myöhemmin. Muistikirjaa käytetään myös omien tunteiden tunnistamisen apuvälineenä.

 

En ole vuosikausiin pitänyt päiväkirjaa, mutta nyt olen opetellut kurssin myötä epäsäännöllisen säännöllisesti kirjoittamaan muistikirjaa huomioistani. Teemme myös kaikenlaisia muita kirjoitusharjoituksia ja kokeilemme eri tyylejä ja tekniikoita. Vapaamuotoisista esim. kiitollisuuspäiväkirja on kyllä tosi jees. Minulle tämä blogi on myös tavallaan muistikirja, mutta toki keskityn täällä vain joihinkin aiheisiin.
Nyt, kun kirjoitan tuota fiktiivistä “romaaniani”, niin muistikirjaharjoituksista on tuntunut olevan siihenkin apua – ja ennen kaikkea inspiraatiota. Oikeastaanhan näemme kokoajan ympärillämme henkilöhahmoja, tilanteita, maisemia, tunteita, joita voi ammentaa myöhemmin sopiviin kohtiin tekstiä. Olemme myös lukeneet kirjailijoiden päivä- tai muistikirjoja sekä tosi inspiroivia tekstejä luovan kirjoittamisen opettajilta! Aika monet heistä suosittelevat aamukirjoittamista hyvin aikaisin aamulla vasta heränneenä, koska silloin mieli on vielä luovassa tilassa yön ja unien jäljiltä ennen kuin päivän itsesensuuri “pilaa” luovan flow’n. Monet hyvät ideat nimittäin syntyvät juuri vaikka aamuyön tunteina, jos ei saa unta, ja unohtuvat sen siliän tien, ellei niitä kirjoita ylös. Voin paljastaa, että esimerkiksi Väärien Valintojen Mutsit -kirjoitus oli ihan puhtaasti tällainen “out of nowhere” -teksti, joka putkahti mieleen aamuyöllä ja kirjoitin sen heti noustuani ylös, lähes sellaisenaan.
Myös “vapaakirjoittaminen” on hyvä tekniikkaa kaikkeen kirjoittamiseen, varsinkin jos esiintyy perfektionismia tai tyhjän paperin kammoa. Eli kirjoittaa ihan mitä tahansa mieleen tulee jonkun aikaa,  välittämättä kirjoitusvirheistä tai itsesensuurista, että pääsee alkuun, saa edes jotain paperille tai ruudulle. Siitä on helppo lähteä muokkaamaan, ja tämä taktiikka sopii niin opinnäytetyön, fiktiivisen tekstin tai minkä tahansa muun, jumiutuneen kirjoitustyön kanssa. Vapaakirjoittaminen myös poistaa niitä kirjoittamiseen liittyviä lukkoja, ja oletuksia, “etten osaa riittävän hyvin voidakseni kirjoittaa tästä aiheesta mitään”. Minäkin käytän aika paljon “kontrolloitua vapaakirjoittamista” blogin kanssa. Muuten en varmaan olisi saanut yhtäkään postausta julkaistuksi, jos olisin lähtenyt kirjoittamaan asenteella, että mietin valmiiksi joka sanan. Toki vaihtelee hyvin paljon, kuinka paljon postausta tämän vapaan vaiheen jälkeen hion ennen julkaisemista. Joistakin teksteistä tarkistan vain suurimmat kirjoitusvirheet, mutta välillä käytän hyvinkin paljon aikaa muokkaamiseen, jotta lopputulos olisi mahdollisimman viimeistelty. Enimmäkseen näiden kahden väliltä.
Ei kuin kirjoittamaan!

Lempparikirjani Tuulen viemää

“Scarlett O’Hara ei ollut kaunis, mutta sitä harvoin tulivat huomanneeksi ne, jotka joutuivat hänen viehätysvoimansa lumoihin”
 
“Kyntö oli saatu jo melkein loppuun, ja auringonlaskun hohde väritti Georgian punaisen mullan vastaviilletyt vaot entistäänkin punaisemmiksi. Kostea maa, joka nälkäisenä odotti puuvillan siementä, paistoi vaaleanpunaiselle viilujen hiekkaisissa harjoissa, tulipunaiselle, verenpunaiselle ja kastanjan punaiselle vakojen varjonpuoleisilla sivuilla. Plantaasin valkoiseksi rapattu päärakennus oli kuin saari keskellä punaisena aaltoilevaa merta”

 

Kun aloitin blogin, minulla ei oikeastaan ollut juuri vaihtoehtoja blogin nimen suhteen, koska a) sen piti liittyä jotenkin kirjallisuuteen, koska tämä on ensisijaisesti kirjablogi ja b) jotenkin minuun, koska teen tätä kuitenkin omalla persoonallani ja täällä on välillä muutakin kuin kirjajuttuja. Joten, koska Tuulen viemää nyt sattuu olemaan kaikkien aikojen ykkösromaani minulle ja nimeni sattuu olemaan Tuuli, vaihtoehtoja ei kauheasti ollut. Siksi koen oikeastaan juhlallisesti sekä oikeudekseni että velvollisuudekseni vihdoin esitellä myös tämän jättiläisteoksen, jonka nimeä on niin räikeästi lainattu koko blogin nimeen. Ja kaikenlisäksi, olen taas lukemassa sitä…
Margaret Mitchellin Tuulen viemää (1935) on minulle hyvin henkilökohtainen kirja. Luin sen ekan kerran arviolta n. 14-15-vuotiaana (vaikka inhoan pitkiä kirjoja!). Ja sen jälkeen olen silloin tällöin lukenut sen säännöllisesti sekä tietysti katsonut elokuvan useita kertoja. Muistan että nuorena luin Tuulen viemää -kirjaa monesti kesälomalla kasvimaalla auringonpaisteessa (asuimme maalla). Päätin kai joskus silloin nuorena, että tämä on kaikkien aikojen paras lukemani romaani enkä ole päässyt siitä yli siten, että olisi tullut muuttaneeksi mieltäni. Olen ollut jotenkin todella vahvasti siinä maailmassa sisällä. Siksi en viitsi lukea sitä kauhean usein, koska se vie niin mukanaan. Sitä elää jotenkin niiden henkilöiden mukana.
Voisin ehkä hehkutuksen lisäksi esitellä hieman myös juonta, henkilöitä ja teemoja niille, jotka eivät vielä ole sitä lukeneet. Kyseessä on siis kirjaimellisesti massiivinen teos. Painoksesta riippuen yli tai alle tuhanteen sivuun mahtuu sotaa, rakkautta, menestystä, menetystä, etsintää, elämää ja kuolemaa. Tuulen viemää sijoittuu ajallisesti 1860- ja 1870-luvuille, alkaen vuodesta 1861, jolloin Yhdysvaltojen sisällissota puhkeaa. Tapahtumissa liikutaan enimmäkseen silloisissa Etelävalloissa, erityisesti Georgiassa. Yksittäisistä kaupungeista Atlanta on eniten esillä.

 

Henkilöt
Voisi sanoa, että kirjassa on neljä avainhenkilöä ja lisäksi lukuisa joukko sivuhenkilöitä. Esittelen lyhyesti tärkeimmät henkilöt paljastamatta ratkaisevia juonenkäänteitä.
Kirjan päähenkilö on rohkea, älykäs, itsepäinen ja hurmaava Scarlett O´Hara, joka on alussa hemmoteltu ja itsekäs puuvillaplantaasin omistajan tytär, mutta josta kuorituu sodan myötä varsin taitava ja itsenäinen liikenainen. Sydän on tosin edelleen kylmä ja kova eikä Scarlettilla ole juurikaan tunneälyä suhteessa muihin ihmisiin. Hän takertuu omiin mielipiteisiinsä itsepäisesti eikä aina itsekään ymmärrä omaa parastaan.
Miespäähenkilö, Rhett Butler, on menestyvä ja varakas hurmuri, joka tehtailee saarronmurtajana rahaa sillä aikaa kun toiset kamppailevat rintamilla “suuren asian” puolesta. Scarlettiin vetoaa lähinnä hänen omaisuutensa, mutta Rhett tunnistaa Scarlettissa myös todellista sielunkumppanuutta.
Toinen merkittävä mieshenkilö on Ashley Wilkes, johon Scarlett on alusta asti ihastunut. Ashley vaan on toista maata kuin suoraviivainen Scarlett – uneksuva kulttuurin ja taiteen ystävä.
Ashleyn vaimoa Melanie Hamiltonia Scarlett inhoaa ehkä eniten siksi, että tämä on Ashleyn vaimo. Scarlettin toinen syy inhota Melanieta on hänen heikkoutensa ja kiltteytensä, koska Scarlett itse on niin vahva ja viekas. Naiset joutuvat kuitenkin sodan pauloissa viettämään paljonkin aikaa keskenään.
Sivuhenkilöistä voisin mainita Mammyn, joka on Scarlettin vanha, tarkkanäköinen ja topakka imettäjä, palvelija ja oikea käsi. Tummahipiäinen Mammy rakastaa ja ojentaa kasvattiaan ja on Scarlettille kuin perheenjäsen, vaikka onkin alunperin orjan asemaan syntynyt.
 
Ajatuksia kirjasta
Tuulen viemää on rakkaustarina, mutta tarjoaa myös oivallisia kuvia sisällissodasta, orjuudesta ja selviytymisestä täysin uudenlaisessa maailmassa. Se kuvaa hienosti sitä, kuinka erilaisia selviytymisstrategioita ihmisillä on katastrofin, tässä tapauksessa hävityn sodan, jälkeen. Minuun puree jotenkin se haikeus Etelävaltioiden tappion jälkeen, kun kaikki on muuttunut, vauraat plantaasit historiaa ja karkeat “jenkit” kävelevät ja syljeskelevät Atlantan kaduilla. Koko entinen elämänmuoto on tuulen viemää, gone with the wind… Toiset jäävät kiinni menneeseen, kuten Ashley, ja pitävät ylpeinä kiinni vanhoista, arvoikkaista tavoistaan ja toiset, kuten Scarlett, ottavat taloudellisesti kaiken hyödyn irti kaaoottisesta tilanteesta. Scarlettista kehkeytyy myös varsin ahne, suorastaan häikäilemätön. Scarettin kotitila, Tara, muuttuu hyvin tärkeäksi hänelle, ja maan puolesta hän on irlantilaisverisenä valmis vaikka kuolemaan. Tuo taistelu kodin puolesta on jopa liikuttavaa. Kirjan alkuosassa ovat myös hyvin mielenkiintoisia ne vanhat etelävaltiolaiset tavat, joita kuvataan. Hienon naisen piti olla käytännössä kiltti, tyhmä ja hiljainen, sillä pääsi jo pitkälle ja sai miehen.
“Naisten pyrkimyksenä kehdosta hautaan saakka oli pitää miehet tyytyväisinä itseensä, ja tyytyväiset miehet palkitsivat sen heille kitsastelematta ritarillisuutena ja ihaliluna. Miehet antoivatkin naisille mitä tahansa muuta paitsi sitä tunnustusta, että heilläkin oli älyä.”
Rhett kuitenkin murtaa tätä stereotypiaa arvostamalla Scarlettin älykkyyttä, sillä hän ei piittaa muiden mielipiteistä. Hyvä, Rhett!
Minusta oli kiinnostavaa huomata muutos itsessäni lukijana, kun vertaan nuoruuden Tuulen viemää -lukukokemuksia viime vuosien aikaisiin. Nuorena olin niin Scarlettin puolella kuin voi olla. Vähän ärsytti silloinkin kyllä, ettei hän tuntunut tajuavan muutamia asioita, mutta ihailin kuitenkin hänen rohkeuttaan ja vahvuuttaan niin paljon, että ne antoivat anteeksi pikkuviat kuten epäystävällisyyden, keinottelun ja jopa valehtelun. Melanie sen sijaan tuntui silloin jotenkin hieman laimealta.
Nykyään ihailen Scarlettissa edelleen niitä hyviä ominaisuuksia, mutta suorastaan käy sääli, ettei hän tunnu oppivan läksyjään, vaikka on vuosia aikaa ja onnea tarjotaan kultatarjottimella eteen. Hän ei juuri ajattele Ashleyn lisäksi muiden ihmisten tunteita ja aiheuttaa paljon mielipahaa kyseenalaisilla hankkeillaan. Scarlett kuitenkin uskaltaa radikaalisti kyseenalaistaa joitakin turhia sääntöjä ja käytäntöjä, kuten sitä, että naisen on sopimatonta tehdä bisnestä tai olla miehen seurassa luonnollinen, oma itsensä sen sijaan että vain pyörtyilisi ja nyökyttelisi ja söisi kutsuilla “kuin lintu”. Arvostan kovasti Melanieta, joka loppujen lopuksi on henkisesti erittäin vahva, vaikka fyysisesti onkin heikko. Melanie on ystävällinen, kärsivällinen, hyvä, puolustaa kiihkeästi rakkaitaan. Ja kuinka hän rakastaakaan Scarlett-kälyään, joka ei osaa sitä arvostaa. Rhettistä olen pitänyt myös aina, vaikken hänenkään kaikkea toimintaansa hyväksy. Kuitenkin hän on ihmeen kärsivällinen ja huumorintajuinen oikkuilevan Scarlettin kanssa. Hyväsydäminen ja haavoittuvainen Rhettkin on sisältä päin, vaikka pitää kovaa ulkokuorta.
 
“Olemme molemmat lurjuksia, Scarlett, emmekä me häikäile mitään, kun mielemme tekee jotakin. Olisimme voineet olla onnellisia, sillä minä rakastin sinua ja tunnen sinut luita ja ytimiä myöten, paremmin kuin Ashley koskaan voisi tuntea sinua. Ja hän halveksisi sinua, jos tuntisi… Mutta sinun täytyy vain koko elämäsi kulkea haikaillen miestä, jota et ymmärrä.”

 

Entäs Ashley? Jo alussa tulee lukijoille selväksi, ettei Ashley sopisi Scarlettille, mutta Scarlett ei sitä usko. Tunnistan itsessäni sekä ashelymäisiä että scarlettmaisia piirteitä, jos ajatellaan suhtautumista ympäröivään maailmaan ja muutoksiin. Ashley uppoaa kauniiseen maailmaansa ja kirjojensa pariin ja Scarlett tarttuu konkreettisiin toimiin. Scarlett inhoaa kaikkea kirjoihin ja opiskeluun liittyvää, mutta on ahkera ja taitava niissä töissä, joita on pakko tehdä. Ashley rakastaa kulttuuria eikä osaa sopeutua muutoksiin kun taas Scarlett on aina tilanteen tasalla. Ymmärrän Ashleya ja Melaniea paremmin nyt aikuisena. Pystyn aika hyvin samastumaan kaikkiin tuon nelikon henkilöihin, mutta en koe suoraan voivani verrata itseäni kehenkään heistä.
Aivan valloittava ja ravistelevakin kyllä tämä kuolematon sota-rakkaus -eepos, eikä vähiten erikoisen loppunsa tähden. Kannattaa lukea sinne asti. Katsomisen arvoinen on myös monituntinen Oscar-elokuva Tuulen viemää (1939), jossa pääosia tähdittävät Vivien Leigh ja Clark Gable. Kaikki näyttelijät ovat kyllä juuri sopivia omiin rooleihinsa ja elokuva on ihana. Mutta vaikka elokuvakin kestää tuntikaupalla, siinä on jouduttu oikomaan aika paljon. Kirja on siis vielä paljon moniulotteisempi, joten kannattaa ehdottomasti lukea! Tämä teos kestää aikaa, koska sen aiheet, henkilöt ja tunteet ovat niin inhimillisiä. Myös miljöön kuvaus on kauneudessaan vertaansa vailla.
“Onhan huomenna taas uusi päivä.”

Muita Tuulen viemää -faneja?

Margaret Mitchell: Tuulen viemää
Otava, 2008
894 s.