Kirjalaakson tarinoita

Opiskeluarki on intensiivisesti käynnissä, ja tulevina viikkoina blogin päivitystahti varmaan reilusti verkkaistuu, koska toimitan muiden kurssien lisäksi opiskelukaverini Ullan kanssa verkkoon hyperlokaalia uutismediaa monimediajournalismin kurssityönä.
 –
Käykää ihmeessä katsastamassa sitäkin sivua, etenkin jyväskyläläisille siellä voi olla kiinnostavia juttuja. Hyperlokaali eli hyperpaikallinen media tarkoittaa, että se keskittyy vain hyvin rajatulle alueelle, joka voi olla esimerkiksi jokin asuinalue, katu tai vaikka yksi rakennus. Kirjallisuuden ja journalistiikan opiskelijoina valitsimme kaupunginkirjaston!
 –
Nyt sivut ovat pystyssä ja ensimmäinen juttukin ulkona. Siitä se lähtee,   kirjalaaksontarinoita.wordpress.com. Meidät löytää myös Instagramista (@kirjalaakson).
 –
Käykäähän kurkkaamassa myös Ullan mielettömän kaunis kirja-aiheinen Instagram-tili (@tarinannuppuja).

Terapeuttinen kirjoittaminen

Oletteko muuten joskus kirjoittaneet päiväkirjaa? Pidin toukokuussa englannin tunnilla esitelmän terapeuttisesta kirjoittamisesta ja vastauksena edeltävään kysymykseen lähes kaikkien kädet nousivat. Niinpä, päivä- tai muistikirjan kirjoittaminen on tuttuakin tutumpi juttu monelle jossakin elämänvaiheessa, mutta sillä on tutkitusti positiivisia vaikutuksia kirjoittajalleen.
Tutustuin terapeuttisen kirjoittamisen käsitteeseen tänä keväänä luovan kirjoittamisen kurssilla, ja enkun esitelmää varten otin asiasta lisää selvää. Kirjoittamisella on uskomatonta potentiaalia hyvin monenlaisiin asioihin! Kirjoittaminen, esimerkiksi päivä- tai muistikirjan, on aina myös terapeuttista, mutta lisäksi kirjoittamis- ja kirjallisuusterapiaa käytetään metodina myös esimerkiksi yhdessä psykoterapian kanssa. Terapeuttinen kirjoittaminen onkin varsin monitieteinen alue. Sitä on tutkittu ja opetettu muun muassa kirjallisuuden / kirjoittamisen (my field), lääketieteen ja psykologian saralla. Olen itsekin hyvin kiinnostunut aiheesta ja minua kiinnostaisi syventyä siihen lisää. Graduaihettakin tähän liittyen mietin.
Suomen psykoterapiakeskuksen mukaan kirjoittaminen tekee asiat todellisiksi ja siten esimerkiksi asioiden kieltämistä on vaikeampi jatkaa. Syy- ja seuraussuhteet hahmottuvat paperilla paremmin kuin pään sisällä, jolloin vaikeita asioita on helpompi työstää. Kirjoittaminen myös auttaa asiakasta purkamaan ahdistusta, huolta ja pelkoa terapiaistuntojen välillä. Keskuksen mukaan tavallisellakin, vailla syvempiä tarkoitusperiä toteutetulla päiväkirjakirjoittamisella on puhdistava vaikutus.
Löysin yliopiston tietokannoista monia tutkimuksia terapeuttisen kirjoittamisen hyödyntämisestä. Esimerkiksi kroonisesta (fyysisestä) kivusta kärsineet kokivat tutkimusjakson jälkeen terapeuttisen kirjoittamisen helpottaneen heidän tilannettaan, oppimaan hyväksymään ja sietämään sitä paremmin ja tehneen heistä aloitekykyisempiä oman elämänsä suhteen. Potilaat olivat työstäneet erilaisia kirjoittamistehtäviä itsekseen ja myöhemmin keskustelleet niistä vertaisryhmissä. Myös esimerkiksi vanhusten masennusoireet olivat selvästi vähentyneet elämänkerrallisen kirjoittamisen myötä. Ihmisellä onkin tietynlainen “tarve” narratiivisuuteen: nähdä oma elämänsä merkityksellisenä jatkumona, jonka hahmottamisessa kirjoittaminen on hyvä väline.
Useat tutkijat ovat raportoineet kirjoittamisen positiivisista vaikutuksista. Esimerkiksi päiväkirjan kirjoittamisen on todettu lisäävän muun muassa (itse)ymmärrystä, päätöksenteko-, suunnittelu- ja ongelmanratkaisutaitoja. Kirjoittamisella nähdään olevan yhteys niin fyysiseen kuin henkiseen hyvinvointiin. Kirjoittaminen, edes tarkoituksellisen terapeuttinen, ei tietenkään ole taikakeino vaivaan kuin vaivaan. Ongelmallista voi olla, jos paperilla jää noidankehämäisesti pyörimään saman ongelman ympärillä sen sijaan että päästäisi irti ja menisi eteenpäin. Kuitenkin kirjoittamisen positiivinen potentiaali on hyvin suuri!
Suutarilla itsellään ei kuitenkaan ole tällä hetkellä kenkiä, eli ei, en kirjoita päiväkirjaa. Minulla “ei ole aikaa”. Minulla ei siis ole tällä hetkellä kovakantista elämän kirjaa täynnä kaunista käsialaa. Minulla on kyllä pitkä historia päiväkirjojen parissa, mutta tällä hetkellä perinteinen päiväkirja ei tunnu luontevalta. Blogi on tavallaan julkinen päiväkirjani, jonne kokoan ajatuksiani valituista aiheista. Satunnaisesti kirjoitan ei-julkaistavaksi muuallekin ajatuksiani ylös, faktan tai fiktion muotoon. Luovan kirjoittamisen kurssin “pakkokirjoittaminen” eri aiheista oli kyllä hyvin antoisaa, terapeuttistakin. Myös ajoittaisen kausittainen kiitollisuuspäiväkirja on hyväksi havaittu, suosittelen. Päiväkirjakirjoittamisen rajoja voi myös rikkoa käyttämällä esimerkiksi listoja tai kuvia, sitä muistiinpanotekniikkaa, joka itselle parhaiten sopii.

 

Kuvat: Kimmo Korpela

Muistikirja (luovan) kirjoittamisen työkaluna

Käyn parhaillaan erästä luovan kirjoittamisen kurssia, jossa yhtenä pääaiheena on muistiin kirjoittaminen ja muistikirjatekniikat kirjoittamisen apuna. Tietenkin menin kurssille, koska kaikki luovaan kirjoittamiseen liittyvä kiinnostaa ja siitä saa opintopisteitäkin, mutta silti ajattelin, kuinka jostain muistikirjoittamisesta voi repiä juttua kokonaisen kurssin verran – eikö kannattaisi keskittyä siihen itse päätekstiin!
Tuo kurssi on kuitenkin avannut silmiä muistikirjatekniikoiden osalta, erityisesti siinä, kuinka niistä todella voi olla hyötyä muussa kirjoittamisessa, oli se pääteksti mikä vain, lehtjuttu, puhe, raportti töihin, blogiteksti, romaani tai vaikka muistelmat. Jotkut suunnittelevat kurssilla työ- tai gradupäiväkirjoja, mutta minua kiinnostaa nimenomaan fiktiivinen tai elämäkerrallinen kirjoittaminen.
Päiväkirja on tietysti yksi perinteisimpiä muistiinmerkitsemistapoja, mutta kurssilla keskitymme enemmän muistikirjaan (journal) kirjailijan apulaisena kuin päiväkirjaan (diary). Päiväkirja mielletään ehkä henkilökohtaisemmaksi raportoinniksi päivän kulusta, mutta muistikirjaan kootaan vain todella olennaisia asioita, kiinnostavia tapahtumia, ihmisiä, keskusteluita… Pieniä tuokiokuvia ja tunnelmia, joita voi ehkä hyödyntää myöhemmin. Muistikirjaa käytetään myös omien tunteiden tunnistamisen apuvälineenä.

 

En ole vuosikausiin pitänyt päiväkirjaa, mutta nyt olen opetellut kurssin myötä epäsäännöllisen säännöllisesti kirjoittamaan muistikirjaa huomioistani. Teemme myös kaikenlaisia muita kirjoitusharjoituksia ja kokeilemme eri tyylejä ja tekniikoita. Vapaamuotoisista esim. kiitollisuuspäiväkirja on kyllä tosi jees. Minulle tämä blogi on myös tavallaan muistikirja, mutta toki keskityn täällä vain joihinkin aiheisiin.
Nyt, kun kirjoitan tuota fiktiivistä “romaaniani”, niin muistikirjaharjoituksista on tuntunut olevan siihenkin apua – ja ennen kaikkea inspiraatiota. Oikeastaanhan näemme kokoajan ympärillämme henkilöhahmoja, tilanteita, maisemia, tunteita, joita voi ammentaa myöhemmin sopiviin kohtiin tekstiä. Olemme myös lukeneet kirjailijoiden päivä- tai muistikirjoja sekä tosi inspiroivia tekstejä luovan kirjoittamisen opettajilta! Aika monet heistä suosittelevat aamukirjoittamista hyvin aikaisin aamulla vasta heränneenä, koska silloin mieli on vielä luovassa tilassa yön ja unien jäljiltä ennen kuin päivän itsesensuuri “pilaa” luovan flow’n. Monet hyvät ideat nimittäin syntyvät juuri vaikka aamuyön tunteina, jos ei saa unta, ja unohtuvat sen siliän tien, ellei niitä kirjoita ylös. Voin paljastaa, että esimerkiksi Väärien Valintojen Mutsit -kirjoitus oli ihan puhtaasti tällainen “out of nowhere” -teksti, joka putkahti mieleen aamuyöllä ja kirjoitin sen heti noustuani ylös, lähes sellaisenaan.
Myös “vapaakirjoittaminen” on hyvä tekniikkaa kaikkeen kirjoittamiseen, varsinkin jos esiintyy perfektionismia tai tyhjän paperin kammoa. Eli kirjoittaa ihan mitä tahansa mieleen tulee jonkun aikaa,  välittämättä kirjoitusvirheistä tai itsesensuurista, että pääsee alkuun, saa edes jotain paperille tai ruudulle. Siitä on helppo lähteä muokkaamaan, ja tämä taktiikka sopii niin opinnäytetyön, fiktiivisen tekstin tai minkä tahansa muun, jumiutuneen kirjoitustyön kanssa. Vapaakirjoittaminen myös poistaa niitä kirjoittamiseen liittyviä lukkoja, ja oletuksia, “etten osaa riittävän hyvin voidakseni kirjoittaa tästä aiheesta mitään”. Minäkin käytän aika paljon “kontrolloitua vapaakirjoittamista” blogin kanssa. Muuten en varmaan olisi saanut yhtäkään postausta julkaistuksi, jos olisin lähtenyt kirjoittamaan asenteella, että mietin valmiiksi joka sanan. Toki vaihtelee hyvin paljon, kuinka paljon postausta tämän vapaan vaiheen jälkeen hion ennen julkaisemista. Joistakin teksteistä tarkistan vain suurimmat kirjoitusvirheet, mutta välillä käytän hyvinkin paljon aikaa muokkaamiseen, jotta lopputulos olisi mahdollisimman viimeistelty. Enimmäkseen näiden kahden väliltä.
Ei kuin kirjoittamaan!

Lempparikirjani Tuulen viemää

Scarlett O’Hara ei ollut kaunis, mutta sitä harvoin tulivat huomanneeksi ne, jotka joutuivat hänen viehätysvoimansa lumoihin.
Kyntö oli saatu jo melkein loppuun, ja auringonlaskun hohde väritti Georgian punaisen mullan vastaviilletyt vaot entistäänkin punaisemmiksi. Kostea maa, joka nälkäisenä odotti puuvillan siementä, paistoi vaaleanpunaiselle viilujen hiekkaisissa harjoissa, tulipunaiselle, verenpunaiselle ja kastanjan punaiselle vakojen varjonpuoleisilla sivuilla. Plantaasin valkoiseksi rapattu päärakennus oli kuin saari keskellä punaisena aaltoilevaa merta
Kun aloitin blogin, minulla ei oikeastaan ollut juuri vaihtoehtoja blogin nimen suhteen, koska a) sen piti liittyä jotenkin kirjallisuuteen, koska tämä on ensisijaisesti kirjablogi ja b) jotenkin minuun, koska teen tätä kuitenkin omalla persoonallani ja täällä on välillä muutakin kuin kirjajuttuja. Joten, koska Tuulen viemää nyt sattuu olemaan kaikkien aikojen ykkösromaani minulle ja nimeni sattuu olemaan Tuuli, vaihtoehtoja ei kauheasti ollut. Siksi koen oikeastaan juhlallisesti sekä oikeudekseni että velvollisuudekseni vihdoin esitellä myös tämän jättiläisteoksen, jonka nimeä on niin räikeästi lainattu koko blogin nimeen. Ja kaikenlisäksi, olen taas lukemassa sitä…
Margaret Mitchellin Tuulen viemää (1935) on minulle hyvin henkilökohtainen kirja. Luin sen ekan kerran arviolta n. 14-15-vuotiaana (vaikka inhoan pitkiä kirjoja!). Ja sen jälkeen olen silloin tällöin lukenut sen säännöllisesti sekä tietysti katsonut elokuvan useita kertoja. Muistan että nuorena luin Tuulen viemää -kirjaa monesti kesälomalla kasvimaalla auringonpaisteessa (asuimme maalla). Päätin kai joskus silloin nuorena, että tämä on kaikkien aikojen paras lukemani romaani enkä ole päässyt siitä yli siten, että olisi tullut muuttaneeksi mieltäni. Olen ollut jotenkin todella vahvasti siinä maailmassa sisällä. Siksi en viitsi lukea sitä kauhean usein, koska se vie niin mukanaan. Sitä elää jotenkin niiden henkilöiden mukana.
Voisin ehkä hehkutuksen lisäksi esitellä hieman myös juonta, henkilöitä ja teemoja niille, jotka eivät vielä ole sitä lukeneet. Kyseessä on siis kirjaimellisesti massiivinen teos. Painoksesta riippuen yli tai alle tuhanteen sivuun mahtuu sotaa, rakkautta, menestystä, menetystä, etsintää, elämää ja kuolemaa. Tuulen viemää sijoittuu ajallisesti 1860- ja 1870-luvuille, alkaen vuodesta 1861, jolloin Yhdysvaltojen sisällissota puhkeaa. Tapahtumissa liikutaan enimmäkseen silloisissa Etelävalloissa, erityisesti Georgiassa. Yksittäisistä kaupungeista Atlanta on eniten esillä.

 

Henkilöt
Voisi sanoa, että kirjassa on neljä avainhenkilöä ja lisäksi lukuisa joukko sivuhenkilöitä. Esittelen lyhyesti tärkeimmät henkilöt paljastamatta ratkaisevia juonenkäänteitä.
Kirjan päähenkilö on rohkea, älykäs, itsepäinen ja hurmaava Scarlett O´Hara, joka on alussa hemmoteltu ja itsekäs puuvillaplantaasin omistajan tytär, mutta josta kuorituu sodan myötä varsin taitava ja itsenäinen liikenainen. Sydän on tosin edelleen kylmä ja kova eikä Scarlettilla ole juurikaan tunneälyä suhteessa muihin ihmisiin. Hän takertuu omiin mielipiteisiinsä itsepäisesti eikä aina itsekään ymmärrä omaa parastaan.
Miespäähenkilö, Rhett Butler, on menestyvä ja varakas hurmuri, joka tehtailee saarronmurtajana rahaa sillä aikaa kun toiset kamppailevat rintamilla “suuren asian” puolesta. Scarlettiin vetoaa lähinnä hänen omaisuutensa, mutta Rhett tunnistaa Scarlettissa myös todellista sielunkumppanuutta.
Toinen merkittävä mieshenkilö on Ashley Wilkes, johon Scarlett on alusta asti ihastunut. Ashley vaan on toista maata kuin suoraviivainen Scarlett – uneksuva kulttuurin ja taiteen ystävä.
Ashleyn vaimoa Melanie Hamiltonia Scarlett inhoaa ehkä eniten siksi, että tämä on Ashleyn vaimo. Scarlettin toinen syy inhota Melanieta on hänen heikkoutensa ja kiltteytensä, koska Scarlett itse on niin vahva ja viekas. Naiset joutuvat kuitenkin sodan pauloissa viettämään paljonkin aikaa keskenään.
Sivuhenkilöistä voisin mainita Mammyn, joka on Scarlettin vanha, tarkkanäköinen ja topakka imettäjä, palvelija ja oikea käsi. Tummahipiäinen Mammy rakastaa ja ojentaa kasvattiaan ja on Scarlettille kuin perheenjäsen, vaikka onkin alunperin orjan asemaan syntynyt.
Ajatuksia kirjasta
Tuulen viemää on rakkaustarina, mutta tarjoaa myös oivallisia kuvia sisällissodasta, orjuudesta ja selviytymisestä täysin uudenlaisessa maailmassa. Se kuvaa hienosti sitä, kuinka erilaisia selviytymisstrategioita ihmisillä on katastrofin, tässä tapauksessa hävityn sodan, jälkeen. Minuun puree jotenkin se haikeus Etelävaltioiden tappion jälkeen, kun kaikki on muuttunut, vauraat plantaasit historiaa ja karkeat “jenkit” kävelevät ja syljeskelevät Atlantan kaduilla. Koko entinen elämänmuoto on tuulen viemää, gone with the wind… Toiset jäävät kiinni menneeseen, kuten Ashley, ja pitävät ylpeinä kiinni vanhoista, arvoikkaista tavoistaan ja toiset, kuten Scarlett, ottavat taloudellisesti kaiken hyödyn irti kaaoottisesta tilanteesta. Scarlettista kehkeytyy myös varsin ahne, suorastaan häikäilemätön. Scarettin kotitila, Tara, muuttuu hyvin tärkeäksi hänelle, ja maan puolesta hän on irlantilaisverisenä valmis vaikka kuolemaan. Tuo taistelu kodin puolesta on jopa liikuttavaa. Kirjan alkuosassa ovat myös hyvin mielenkiintoisia ne vanhat etelävaltiolaiset tavat, joita kuvataan. Hienon naisen piti olla käytännössä kiltti, tyhmä ja hiljainen, sillä pääsi jo pitkälle ja sai miehen.
“Naisten pyrkimyksenä kehdosta hautaan saakka oli pitää miehet tyytyväisinä itseensä, ja tyytyväiset miehet palkitsivat sen heille kitsastelematta ritarillisuutena ja ihaliluna. Miehet antoivatkin naisille mitä tahansa muuta paitsi sitä tunnustusta, että heilläkin oli älyä.”
Rhett kuitenkin murtaa tätä stereotypiaa arvostamalla Scarlettin älykkyyttä, sillä hän ei piittaa muiden mielipiteistä. Hyvä, Rhett!
Minusta oli kiinnostavaa huomata muutos itsessäni lukijana, kun vertaan nuoruuden Tuulen viemää -lukukokemuksia viime vuosien aikaisiin. Nuorena olin niin Scarlettin puolella kuin voi olla. Vähän ärsytti silloinkin kyllä, ettei hän tuntunut tajuavan muutamia asioita, mutta ihailin kuitenkin hänen rohkeuttaan ja vahvuuttaan niin paljon, että ne antoivat anteeksi pikkuviat kuten epäystävällisyyden, keinottelun ja jopa valehtelun. Melanie sen sijaan tuntui silloin jotenkin hieman laimealta.
Nykyään ihailen Scarlettissa edelleen niitä hyviä ominaisuuksia, mutta suorastaan käy sääli, ettei hän tunnu oppivan läksyjään, vaikka on vuosia aikaa ja onnea tarjotaan kultatarjottimella eteen. Hän ei juuri ajattele Ashleyn lisäksi muiden ihmisten tunteita ja aiheuttaa paljon mielipahaa kyseenalaisilla hankkeillaan. Scarlett kuitenkin uskaltaa radikaalisti kyseenalaistaa joitakin turhia sääntöjä ja käytäntöjä, kuten sitä, että naisen on sopimatonta tehdä bisnestä tai olla miehen seurassa luonnollinen, oma itsensä sen sijaan että vain pyörtyilisi ja nyökyttelisi ja söisi kutsuilla “kuin lintu”. Arvostan kovasti Melanieta, joka loppujen lopuksi on henkisesti erittäin vahva, vaikka fyysisesti onkin heikko. Melanie on ystävällinen, kärsivällinen, hyvä, puolustaa kiihkeästi rakkaitaan. Ja kuinka hän rakastaakaan Scarlett-kälyään, joka ei osaa sitä arvostaa. Rhettistä olen pitänyt myös aina, vaikken hänenkään kaikkea toimintaansa hyväksy. Kuitenkin hän on ihmeen kärsivällinen ja huumorintajuinen oikkuilevan Scarlettin kanssa. Hyväsydäminen ja haavoittuvainen Rhettkin on sisältä päin, vaikka pitää kovaa ulkokuorta.
“Olemme molemmat lurjuksia, Scarlett, emmekä me häikäile mitään, kun mielemme tekee jotakin. Olisimme voineet olla onnellisia, sillä minä rakastin sinua ja tunnen sinut luita ja ytimiä myöten, paremmin kuin Ashley koskaan voisi tuntea sinua. Ja hän halveksisi sinua, jos tuntisi… Mutta sinun täytyy vain koko elämäsi kulkea haikaillen miestä, jota et ymmärrä.”

Entäs Ashley? Jo alussa tulee lukijoille selväksi, ettei Ashley sopisi Scarlettille, mutta Scarlett ei sitä usko. Tunnistan itsessäni sekä ashelymäisiä että scarlettmaisia piirteitä, jos ajatellaan suhtautumista ympäröivään maailmaan ja muutoksiin. Ashley uppoaa kauniiseen maailmaansa ja kirjojensa pariin ja Scarlett tarttuu konkreettisiin toimiin. Scarlett inhoaa kaikkea kirjoihin ja opiskeluun liittyvää, mutta on ahkera ja taitava niissä töissä, joita on pakko tehdä. Ashley rakastaa kulttuuria eikä osaa sopeutua muutoksiin kun taas Scarlett on aina tilanteen tasalla. Ymmärrän Ashleya ja Melaniea paremmin nyt aikuisena. Pystyn aika hyvin samastumaan kaikkiin tuon nelikon henkilöihin, mutta en koe suoraan voivani verrata itseäni kehenkään heistä.
Aivan valloittava ja ravistelevakin kyllä tämä kuolematon sota-rakkaus -eepos, eikä vähiten erikoisen loppunsa tähden. Kannattaa lukea sinne asti. Katsomisen arvoinen on myös monituntinen Oscar-elokuva Tuulen viemää (1939), jossa pääosia tähdittävät Vivien Leigh ja Clark Gable. Kaikki näyttelijät ovat kyllä juuri sopivia omiin rooleihinsa ja elokuva on ihana. Mutta vaikka elokuvakin kestää tuntikaupalla, siinä on jouduttu oikomaan aika paljon. Kirja on siis vielä paljon moniulotteisempi, joten kannattaa ehdottomasti lukea! Tämä teos kestää aikaa, koska sen aiheet, henkilöt ja tunteet ovat niin inhimillisiä. Myös miljöön kuvaus on kauneudessaan vertaansa vailla.
“Onhan huomenna taas uusi päivä.”

Muita Tuulen viemää -faneja?

Margaret Mitchell: Tuulen viemää
Otava, 2008
894 s.

Case Kypros – haastattelussa Sanna

Tämä postaus liittyy kiinteästi edelliseen, joten kannattaa ensin lukaista Ihmiskaupan kasvot.

Sain kunnian haastatella suomalaista Sannaa, joka työskentelee Kyproksella ihmiskaupan uhreja auttavan keskuksen johtajana. Kysytäänpä Sannalta muutama kysymys liittyen hänen työhönsä ja erityisesti Kyproksen tilanteeseen.

Sanna harrastaa urheilua ja luonnossa liikkumista vastapainona henkisesti raskaalle työlle. Riittävä palautuminen on erityisen tärkeää tällä alalla. “Ihan koko ajan ei voi olla käytettävissä.”

 

Miksi juuri Kypros?

Kyproksella on hyvin otollinen sijainti seksiperäisen ihmiskaupan kannalta, koska se on sopivasti Aasian, Afrikan ja Euroopan solmukohdassa. Kypros toimii uhrien lähtö-, kauttakulku- ja kohdemaana. Ulkomailta tulleita uhreja on paljon. Laajamittainen ihmiskauppa on mahdollista, koska lainsäädännössä on porsaanreikiä eikä laajassa mittakaavassa ole tarpeeksi tahtotilaa selvittää, kuka lukuisista prostituoiduista on ihmiskaupan uhri ja kuka ei. Lisäksi Kyproksella vallitsee ns. macho-kulttuuri, miehen yleinen “oikeus” käyttää ostettuja naisia miten haluaa, perheellisenäkin.

Näkyykö prostituutio katukuvassa?

Näkyy, paljon selvemmin kuin Suomessa. Neonvaloissa välkkyviä ilotaloja on paljon ja lisäksi vähäpukeiset naiset syrjäisemmillä kaduilla eivät jätä tarkoitustaan arvailujen varaan. Jännä ilmiö ovat myös kyproslaiset frappé-kioskit maanteiden varsilla: viettelevästi pukeutuneet tytöt, jotka myyvät näennäisesti jääkahvia, mutta myös mahdollisuudet muihin palveluksiin ovat yleisessä tiedossa. Lisäksi aasialais- tai afrikkalaistaustaisten naisten on lähes mahdotonta kulkea kadulla ilman, että joku rullaa auton ikkunan auki ja kysyy hintaa. Miehet ovat tottuneet, että etnisen näköiset naiset Kyproksella ovat usein prostituoituja.

Te autatte ihmiskaupasta pelastuneita uhreja eteenpäin elämässään. Voiko ihmiskaupan uhri toipua traumoistaan?

Toipuminen on kyllä mahdollista, mutta pitkän ja kivisen tien takana. Tapahtuneita asioita ei saa koskaan pyyhittyä pois, mutta elämää on mahdollista jatkaa, haavat oppia hyväksymään. Keskuksemme tarjoaa naisille psykososiaalista tukea ja keskustelun lisäksi erilaista voimauttavaa toimintaa kuten taiteita, kädentöitä, liikuntaa ja eläintenhoitoa. Yritämme auttaa naisia jaloilleen ja uskomaan itseensä. Mutta monesti mennään kolme askelta eteenpäin ja kaksi taaksepäin.

Sehän on fakta, että jos kysyntää on, niin ihmiskauppiaat kyllä hankkivat Kyprokselle lisää uhreja, jos edellisiä saadaan pelastettua. Miten jaksat turhautumista?

Työni on pienten voittojen juhlimista. Tässä on pakko olla kärsivällinen. Välillä jo pelastetutkin naiset ajautuvat myöhemmin takaisin samoihin hommiin. Lähtökohtani on, että yksittäisenä ihmisenä en voi lopettaa koko maailman ihmiskauppaa, mutta voin silti tehdä oman, pienen osani. Edistysaskeleet ovat välillä minimalistisia, mutta nekin antavat voimaa jatkaa: nähdä vaikka jonkun maahan poljetun naisen ymmärtävän oma korvaamaton arvonsa ihmisenä ja naisena.

Sanna oli pikavisiitillä Suomessa ja lensi jo takaisin Kyprokselle jatkamaan tärkeää työtään. Minulla on suunnitteilla myös pitempi lehtijuttu Sannasta, ja linkkaan blogiinkin, jos se ilmestyy.

Sannan ihmiskauppa-aiheinen blogi Kun korvaamaton kaupattiin löytyy tästä osoitteesta:
http://www.stoori.fi/kunkorvaamatonkaupattiin/, ja sieltä voi seurailla Sannan työkuulumisia Kyprokselta.

Jos kiinnostuit Kyproksesta ihmiskaupan näyttämönä, kannattaa katsoa Ruut ja Mika Ahosen tekemä, puolisen tuntia kestävä dokumentti Rose in paradise, joka avaa hienosti ihmiskauppatilannetta erityisesti tuolla kauniilla pikku saarella.
Vuonna 2014 Euroopassa, erityisesti Kyproksella kuvattu dokumentti löytyy tästä osoitteesta:

https://www.youtube.com/watch?v=KB0Pgvz8bTE&feature=youtu.be

Sannan kuva: Kimmo Korpela

Valot ja varjot kirjoittamisessa

Kuten maalaustaiteessa, myös luovassa kirjoittamisessa on tärkeää, jopa olennaista, löytää sopiva valon ja varjon tasapaino. En tietenkään tarkoita sitä kirjaimellisesti, siis että joka toinen sana pitäisi kirjoittaa tummemmalla ja joka toinen vaaleammalla musteella. Visuaalisissa taiteissa valon ja varjon vaihtelun saa näkymään kuvallisesti, mutta kirjallisuudessa on kyse sisällöstä.
Yritän aina kirjoittaessani löytää tekstiin edes jotain kaunista. Joskus se on toivon pilkahdus pimeydessä, ohikiitävän hetken kauneuden kuvaus tai sitten koko teksti voi olla kuplivaa ja onnentäyteistä. Jos kirjoitan jotain oikein ihanaa, siellä voi olla mukana pieni tummempikin juonne, ja jos kirjoitan jotakin synkkää, haluan vastaavasti upottaa tekstiin valontuikahduksen kuin tulitikun raapaisun yössä. Tekstin valot ja varjot näyttävät aina vahvemmilta ja kirkkaammilta toistensa rinnalla kuin yksinään.
Jotkut asiat tosin (kuten ihmiskauppa, josta kirjoitan postauksen heti kun ehdin!) ovat kerta kaikkiaan niin hirveitä ja pahoja, ettei niistä välttämättä ole mitään hyvää sanottavaa. Silloin läpeensä synkkä teksti on perusteltua, koska auttaa ymmärtämään pahojen asioiden todellisuutta. Sellaista on raskasta lukea, mutta sen rinnalla oma elämä saattaa yllättäen näyttääkin hyvin valoisalta. Kirjallisuus toimii hyvänä peilinä myös valon ja pimeyden suhteen. Rankoista ja läpeensä pahoista aiheistakin kirjoittaessa tekstiin saa kuitenkin hyvää riipaisevuutta kuvailemalla sopivina annoksina mitä tahansa kaunista tai hyvää, jolloin tarinan varjot näyttävät entistä synkemmiltä. Jos olisi kyse esimerkiksi hyväksikäytetystä tytöstä, voisi tarinassa kuvailla muutamia hyviä muistoja lapsuudesta ennen helvetin alkamista tai edes jotain pientä kiinnekohtaa, johon takertua. Ohi lentävä, vapaa lintu, asvaltin raosta puskeva kukka. Unelmat, jotka on rikottu. Kauneus, joka on tärvelty. Hyvä, jota ei enää ole. Mitä tahansa, joka saa lukijan itkemään ja ajattelemaan, että jos kaikki olisikin mennyt toisin…
Kumpi herättää enemmän tunteita: ”Marie raiskattiin ja jätettiin pahoinpideltynä virumaan huoneen nurkkaan ruhjeet kaulalla” vai ”Marie raiskattiin ja jätettiin pahoinpideltynä virumaan huoneen nurkkaan ruhjeet kaulalla samalla kohdalla, johon äiti oli aina pienenä antanut iltasuukon.” Entä tässä: ”Jack kuoli vihollisen luotiin sodan viimeisenä päivänä. Hänen urheutensa muistettiin pitkään.” vai ”Jack kuoli vihollisen luotiin sodan viimeisenä päivänä eikä päässyt ikinä kertomaan Judylle, kuinka kiihkeästi oli tätä rakastanut.” Valon ja varjon käyttäminen tekstissä rinnakkain lisää inhimillisyyden tuntua.
Monien runojen ja laulujenkin haikeus ja koskettavuus syntyy juuri siitä, että niissä on sekoitettu makeaa ja suolaista, hymyjä ja kyyneleitä, haikeutta ja riemua. Eino Leinon suomalaiseen mielenmaiseemaan istuva ja sitä kuvaileva Lapin kesä on oiva esimerkki: ”On vastaus vain yksi, Lapin suvi / sit‘ aatellessa mieli apeutuu. / On lyhyt Lapin linnunlaulu, huvi / ja kukkain kukoistus ja riemu muu.” Kappale ei olisi niin haikea, jos se olisi vaikka Lapin talvi. Paukkupakkanen ja ankea elämä, se siitä. Mutta kontrastin pitkään, koskettavaan runoon tuo juuri se ihana suvi, ihana ja kaunis mutta niin lyhyt, joka väistämättömästi loppuu pian. ”Miks meillä kaikki kaunis tahtoo kuolla / ja suuri surkastua alhaiseen.”
Romaanipuolella Pauliina Rauhalan Taivaslaulu on hyvä esimerkki koskettavasta teoksesta, jossa onni ja rankkuus sekoittuvat ristiriidaksi. En usko, että teos olisi suuren yleisön keskuudessa noussut niin suosituksi, jos rakkaustarina-ulottuvuus puuttuisi. Onnen ja vaikeuksien kamppailu tekee teoksesta katkeransuloisen. Toisaalta samassa teoksessa minua myös tavallaan ärsytti Aleksi-päähenkilön “kaikkivoipaisuus”. Aleksi tuntui hahmona olevan jotenkin epätodellisen hyvä ja ihanteellinen, jaksavan kaiken. Jos ajattelen klassikkokirjallisuudesta sankarittaria ja sankareita itselleni merkityksellisistä kirjoista, jokaisessa päähenkilössä on jokin särmä, joka tekee hahmosta kiehtovan. Valot ja varjot kulkevat rinnakkain mutta toivottavasti valo voittaa.
Olen kirjoittanut tänne blogiin rankoistakin aiheista, mutta yritän pitää jonkinlaisen tasapainon täälläkin. En halua, että tämä on profiililtaan synkkä blogi mutta en myöskään halua kirjoittaa pelkkää huttua pinnallisista asioista. Vakavien aiheiden vastapainoksi kaipaan jotakin kevyttä ja iloista, mutta haluan kirjoittaa myös pimeämmistäkin asioista, jos ne tuntuvat tärkeiltä. Kaikesta elämänmakuisesti, toivottavasti. Elämähän on jatkuvaa valon ja varjon leikkiä, siihen asti kunnes maallista majaani ei enää ole vaan kaikki on vain häikäisevää, puhdasta valoa…
Kaikki kuvat: Kimmo Korpela