Syksyn aikana kuunneltuja romaaniklassikoita

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Tänä syksynä en ole lukenut juuri yhtään, mutta olen kuitenkin kuunnellut kuusi romaania ja kaksi tietokirjaa (sekä lisäksi lasten kirjoja, joita olen myös lukenut ääneen). Tällä hetkellä menossa on järkälemäinen Ulla-Lena Lundbergin Jää.

Kesällä pidin kirjataukoa lastenkirjallisuutta lukuunottamatta. Aikuisten romaaneista kaipasin jotain klassista, tuttua ja turvallista sekä vanhaan aikaan sijoittuvaa, joten aloitin syksyn Mika Waltarin Komisario Palmun erehdyksellä – kirja, joka kestää monta lukukertaa. Vaikka olenkin aiemmin lukenut teoksen, kokemus oli aika erilainen kuunneltuna, ja suosittelen sitäkin. Lars Svedberg on Palmujen lukijana aivan mainio, ja voin kuvitella hänen möreän äänensä suoraan Palmun nahkoihin. Kun komisario Palmun erehdys oli selvitetty, siirryin loogisesti Kuka murhasi rouva Skrofiinjoka on myös oikein hyvä. Halusin viipyä vielä waltarimaisessa tunnelmassa ja kuuntelin myös Tähdet kertovat, komisario Palmu, vaikka mielestäni se ei aivan vedäkään vertoja kahdelle edelliselle.

Palmujen jälkeen luontainen jatkumo kulki sitten Agatha Christieen, jonka kirjoja oli Bookbeatiin ilmestynyt pari minulle uutta lisää. Odotan edelleen, että Christien tuotantoa tulisi laajemminkin suomen kielellä luettuna jatkossa! Kuuntelin ensin yhden Christien klassisimmista teoksista, Roger Ackroydin murhan, joka oli aikoinaan hänen läpimurtonsa suuren yleisön suosioon. Dekkarikuningatar hämää lukijoita mielikuvituksellisella ja yllättävällä juonella ja päätöksellä. Viimeiseen asti toivoin, ettei loppu menisi niin kuin meni, mutta Christieen jo sen verran tutustuneena aloin kuitenkin loppupuolella pelätä pahinta. Kirjan kuluessa ehdin kuitenkin epäillä ensin jo suunnilleen kaikkia, kuten Christiellä varmasti oli tarkoituksenakin. Roger Ackroydin murhan ratkaisi muuten Ackroydin oma ystävä, kukapa muukaan kuin Hercule Poirot.

Kuuntelin myös toisen minulle uuden kirjan, Ruumis kirjastossa, joka Christien tuotannossa on aika keskikastia, peruskauraa, eli hyvä ja mukaansatempaava, muttei erityisen mieleenpainuva. Neiti Marplella oli sormensa pelissä tämän jutun ratkaisemisessa.

Viimeisimpänä muttei todellakaan vähäisimpänä kuuntelin englanniksi Ylpeyden ja ennakkoluulon Steve Patriarcan lukemana. En koskaan, siis K-O-S-K-A-A-N lue tai kuuntele kirjoja englanniksi vapaa-ajalla, mutta en kai löytänyt mitään muuta kiinnostavaa, niin tartuin sitten tähän, kun sitä ei ollut saatavilla suomeksikaan. Kokemus olikin yllättävän positiivinen! Luulen, että osuutensa oli sillä, että tunsin juonen niin hyvin, ettei haitannut, etten ymmärtänyt joka ikistä sanaa tai lausetta. Ja koska kyseessä oli juuri Pride and prejudice, niin ihana brittienglanti toi kirjaan lisäarvoa, alkuperäisyyttä, joka välittyi eläytyvän lukijan kautta.

Oli myös hauskaa bongailla Pride and Prejudice -äänikirjasta tuttuja repliikkejä, joista monet muistan suunnilleen ulkoa BBC:n sarjasta. Sarjan käsikirjoituksessa onkin seurattu mahdollisuuksien rajoissa melko tarkasti alkuperäistä kirjailijaa. Positiivisesta kokemuksesta opin, että tässä tapauksessa kannatti mennä kieliasiassa mukavuusalueen ulkopuolelle (mutta vain hetkeksi, luulen…)

 

Mika Waltari: Komisario Palmun erehdys
WSOY, 2017 [1940]
9 h 16 min

Mika Waltari: Kuka murhasi rouva Skrofin?
WSOY, 2017 [1939]
8 h 27 min

Mika Waltari: Tähdet kertovat, komisario Palmu
WSOY, 2017 [1962]
10 h 11 min

Agatha Christie: Roger Ackroydin murha [The Murder of Roger Ackroyd]
WSOY, 2018 [1926]
9 h 11 min

Agatha Christie: Ruumis kirjastossa [The Body in the Library]
WSOY, 2012 [1942]
6 h 17 min

Jane Austen: Pride and Prejudice
2018 [1813]
11 h 47 min

 

Dekkareita ja kuulumisia

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Helou pitkästä aikaa! Viime kirjoituskerrasta onkin jo aikaa. Kirjoitin tuohon luovan kirjoittamisen postaukseen, että usein kirjoittaminen ja luovuus vaativat taukoja (minulla ainakin), ja sama tuntuu pätevän myös blogin kanssa. Tästä kun en tienaa mitään, niin en halua myöskään pusertaa tätä väkisin. Toki joskus pitää vähän tsempata itseään kirjoittamaan edes jotain, sitten voi olla, että innostuukin.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Oikeastaan tässä on ollut ollut ihan konkreettista kiirettäkin, koitan saada nimittäin kesäkuun alkuun mennessä kaikki tämän lukuvuoden kouluhommat pakettiin ja niitä sitten riittää! Esseitä ja tehtäviä, tenttiin lukemista, vääntämistä ja kääntämistä vaikealta tuntuvien lähteiden kanssa. Mutta kyllä ne siitä. Olen tehnyt yksityiskohtaisen listan kaikista tehtävistä, ja siitä on ihanaa viivata yli valmiita. Mutta tyttöjen päiväkotitunnit on aika täyteen buukattu nyt siis koulutöitä, joten blogille ei yksinkertaisesti ole jäänyt yhtään aikaa tai ajatusta. Ja iltaisin taas ei ole ollut pienintäkään halua mennä koneelle, koska on tuo ihana uusi piha ja pihatyöt. Lukeminenkin on jäänyt aika totaalisesti viime viikkojen aikana, mutta äänikirjoja olen kuunnellut kovaa tahtia, varsinkin juuri niitä pihatöitä tehdessä!

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Olen täällä sanonutkin, että Agatha Christien dekkarit ovat minulle aika täydellistä aivot narikkaan -kirjoja. Ei varsinaista hömppää, mutta yhtä aikaa sopivan kevyitä ja kuitenkin kiinnostavia. Niin kaukana omasta todellisuudesta tapahtumia ja aikakautta myöten. Nyt olen kuunnellut niitä siis äänikirjoina, ja oikein harmittaa, ettei Bookbeatin valikoimissa ole vielä laajempaa valikoimaa suomenkielisiä Christieitä (vink vink).

Tähän mennessä olen siis kuunnellut kuvissa näkyvät Lentävä kuolema, Murha maalaiskylässä, Lordin kuolema ja Kuolema Niilillä. Aika synkkiä nimiä, mutta olen kyllä tykännyt tarinoista. Miljööt ovat noissa kirjoissa sen verran erilaisia keskenään, että aika vaikea lähteä laittamaan niitä paremmuusjärjestykseen, mutta taidan nyt kuitenkin laittaa. Eli omasta mielestäni järjestys olisi parhaimmasta alkaen Kuolema Niilillä, Lentävä kuolema, Lordin kuolema ja Murha maalaiskylässä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

En ala selittää pitkää litaniaa kirjoista, mutta jotain pientä voisin sanoa. Kuolema Niilillä tapahtui sananmukaisesti Egyptissä, jokilaivassa Niilillä, joten siinä oli annos eksotiikkaa ja lisäksi jännitystä toi suljettu tila. Myös Lentävässä kuolemassa, jossa murha tapahtui lentokoneessa, suljettu tila rajasi epäiltyjen määrää jännittävästi. Murha maalaiskylässä oli Neiti Marple -dekkari, muissa seikkaili Hercule Poirot. Olen alkanut pitää kohteliaasta Poirotista yhä enemmän. Tietenkään ei ehkä kannata ajatella realistisesti, kuinka uskottavaa on, että hän esimerkiksi sattuu olemaan lomamatkalla jokilaivassa, jossa murha tapahtuu, ja toisella kertaa sattumalta samassa lentokoneessa, jossa nainen murhataan. Sattumien uskottavuutta ei näissä kannata ajatella, tärkeintä on hyvä tarina.

 

Agatha Christie: Lentävä kuolema [Death in the Clouds]
WSOY, 2018 [1935]

 
7 h 38 min

Agatha Christie: Murha maalaiskylässä [Murder at the Vicarage]
WSOY, 2017 [1930]
9 h 6 min

Agahta Christie: Kuolema Niilillä [Death on the Nile]
WSOY, 2011 [1937]
10 h 1 min

Agatha Christie: Lordin kuolema [Lord Edgware Dies]
WSOY, 2017 [1933]
8 h 27 min

Christien esikoinen: Stylesin tapaus

Stylesin tapaus on Agatha Christien ensimmäinen julkaistu romaani! Se edustaa aika erilaista maailmaa kuin myöhemmät kirjat, vuonna 1920 julkaistussa teoksessa käydään nimittäin ensimmäistä maailmansotaakin vielä. Kuitenkin tutut, christiemäiset elementit ja maalaiskartanomiljöö ovat jo tästäkin teoksesta löydettävissä ja se poikkeaa yllättävän vähän kymmenien seuraavien vuosien aikana kirjoitetuista teoksista. Joko siis Christie ei kehittynyt merkittävästi tai oli jo aluksi huomattavan hyvä!
Kannatan jälkimmäistä, ja kyllä toki pientä kehitystä ja viilausta tämän ensimmäisenkin jälkeen on tapahtunut. Kirjoitustyyli on kyllä huomattavan sujuvaa ja tuttua jo tässä. Ehkä tässä palapelin palat ovat hieman yksinkertaisemmin esillä, alku on hieman sekava ja lopussa oikeudenkäyntiä selostetaan turhankin seikkaperäisesti. Nämä ovat kuitenkin vain pikkujuttuja ja monen kirjailijan esikoisteos on paljon hapuilevampaa kuin Christiellä.
 –
Teoksen tapahtumapaikkana on Styles Court -niminen kartano, ja lukija tutustutetaan ensi kertaa Hastingsiin (tässä vielä nuori ja naimaton sodassa haavoittunut ja rintamalta kotiutettu) ja salapoliisi Hercule Poirotiin, joka on tullut muiden belgialaisten kanssa sodalta turvaan Stylesin liepeille. Hastings asustelee John Cavendish -ystävänsä vieraana Styles Courtissa, mutta ilmapiirissä on alusta alkaen jotakin painostavaa. Johnin vanha äiti on mennyt uusiin naimisiin reilusti nuoremman, onnenonkijana pidetyn miehen kanssa varoituksista huolimatta.
 –
Kun vanharouva kuoleekin myrkytykseen, Hastings kutsuu oitis paikalle vanhan ystävänsä Hercule Poirotin, eikä juttu olekaan niin selvä kuin miltä näyttää. Jo tästä ensimmäisestä kirjasta asti paistaa Christien hyödyllinen myrkkyasiantuntemus, jonka hän oli ehtinyt kerätä työskennellessään apteekissa. Eri myrkkyjen seuraukset, sivuvaikutukset ja määrät olivat murhamammalla uskottavasti hallussa – toivottavasti vain teoriassa.
 –
Ps. Kuva on otettu muuttolaatikon päällä! Eli sellaistakin työnsarkaa tähän syksylle luvassa. Yksi haave käymässä toteen!

Agatha Christie: Stylesin tapaus [The Mysterious Affair at Styles]
WSOY, 2013 [1920]
244 s.

Ajatuksia sarjakirjoista / kirjasarjoista sekä Christien Vaarallinen talo

On aika huiskeista tämä arkielämä nyt taas tällä hetkellä. Siispä lukemisetkin jäävät vähempään. On helpompaa istahtaa hetkeksi katsomaan tabletilta Vain elämää tai muuta vastaavaa kuin tarttua kirjaan. Eikä siinä mitään, aika aikaansa kutakin. Nautin kyllä myös hyvään kirjaan uppoutumisesta, ja “napostelen” noita Christien dekkareita silloin kun on aikaa. Onhan niitä muitakin kirjoja olemassa, joista olen ajatellut, että tuon haluan lukea ja tuon, mutta ei vaan tule yhtään mieleen! Kiireisemmässä vaiheessa on helpompi lukea jotain hyväksi havaittua kuin lähteä kokeilemaan jotain uutta.
 –
En nyt tietenkään muista tarkkaa lähdettä, mutta jollain kirjallisuuden kurssilla luin viime vuonna alan artikkelia, jossa oli puhetta sarjakirjoista ja niiden arvostuksesta. Ja kuinka ollakaan, sarjamaisuus koetaan miinuksena, jos ajatellaan kirjan laatua korkeakulttuurina tms. Kyseisessä artikkelissa oli puhetta nuortenkirjoista, mutta näin on varmaan aikuistenkin kirjojen kohdalla. Kyllähän se tuntuu vähentävän yksittäisen kirjan merkitystä, jos samaa sarjaa on jopa kymmeniä. Nuorena luin paljon esimerkiksi Sweet Valley High -kirjasarjaa ja niitä oli varmaan viiteenkymmeneen asti tai ylikin. Tuleeko siitä saippuasarjafiilis, jos kirjoja tehtaillaan massatuotantona?
 –
Ainahan kirjailijan hengentuotteita on kai arvostettu enemmän, jos niitä ei ilmesty liian usein. Mika Waltarihan esiemerkiksi oli valtavan tuottelias, ja siksi sai välillä arvostelijoilta noottia. Kymmenen liuskan päiväkirjoitusvauhti ei vakuuttanut kaikkia korkeasta laadusta. Nyttemmin Waltari on kuitenkin kansainvälisestikin tunnustettu kirjailijalegenda.  Määrä saattaa saada epäilemään laatua vaikkeivät ne aina korreloi. Sarjakirjoissa saattaa olla samaa ongelmaa, ne nähdään populaarina viihteenä ja aidot klassikot ovat yksittäiskappaleita tai korkeintaan muutaman kirjan jatkokertomuksia. Sarjakirjoja, kirjasarjojakin on tosi monenlaisia, on romanttisia viihdepokkareita ja entisajan lännenkirjoja, joiden takana oli todellisuudessa monta eri kirjoittajaa, ja sitten on ihan yksittäisen kirjailijan nimellä kulkevia sarjoja.
 –
Christien tuotanto on todella laaja, ja hänen dekkarinsa täyttävät tavallaan sarjakirjakoodin toistuvine elementteineen. Vähintäänkin Poirotit ovat oma sarjansa, Marplet, Tommyt ja Tuppencet omansa, mutta tavallaan koko tuotantoa voidaan sanoa kymmenien teosten dekkarisarjaksi, vaikkei niitä ole numeroitu ja ne ovat itsenäisiä teoksia. Ne ovat kuitenkin hyviä! Toisaalta sarjamaisuutta voi joissakin tapauksissa pitää myös meriittinä: alkuosat ovat olleet niin pidettyjä, että on kannattanut kirjoittaa lisää. Aina kulttuurissa ei tosin suuren yleisön suosiota ole pidetty minään mittarina. Elokuvagenressäkin yleensä never-heard -tyyppiset elokuvat nappavat kriitikoilta parhaat pokaalit ja todelliset kassamagneetit jäävät palkitsematta.
 –
En tarkoita, etteikö syvällisyyttä pitäisi arvostaa kevyen viihteen sijaan, vaan ehkä sitä, että monenlaisella kulttuurilla voi olla paikkansa ja esimerkiksi kirjasarjat eivät automaattisesti ole laaduttomampia kuin yksittäiset mestariteokset (sarjakirjoihin mahtuu tietysti myös ihan huttusarjojakin kuten tv:seenkin). Kirjasarjoissa lukijalla on tietyt odotukset, kun hän avaa seuraavan osan, hän tietää tyylin, rakenteen ja henkilötyyppejä, ja sarjakirjoja luetaan eri syistä kuin yksilöitä. Jälkimmäiset menestyvät, koska ne ovat jotain aivan uniikkia ja ennen lukematonta, ensimmäiset taas päinvastaisesta syystä.
Christien Vaarallinen talo oli hyvä kirja ja jännittäväkin. Christiemäisen tyypillisiä ja odotettavia aineksia olivat juuri jännitys ja tietty juonenkulku, tutuntuntuiset dialogit. Poirot ja Hastings lomailevat Cornwallin rannikolla, kun tapaavat siellä sattumalta yksinäisessä sukukartanossa asuvan nuoren naisen, joka on joutunut salaperäisten onnettomuuksien uhriksi. Poirot alkaa selvitellä ja syyllisen jäljille yritetään päästä ennen kuin jotain pahempaa tapahtuu… Ja tapahtuuhan sitä, mutta kenelle?

Agatha Christie: Vaarallinen talo [Peril at End House]
WSOY, 2010 [1932]
258 s.

Agatha Christien tyylistä

Nyt kun olen lukenut reilu kymmenen Agatha Christien kirjaa, voisin kirjoittaa jotain hänen omintakeisesta tyylistään. Minulla ei todellakaan ole täysin tyhjentävää kuvaa hänen hyvin laajasta tuotannostaan, mutta joitan selviä yhtenäisyyksiä jo tälläkin otannalla on havaittavissa.
 –
Murhamammaksikin kutsuttu Christie (1890–1976) on ollut valtavan suosittu dekkarikirjailija, ja Shakespearen jälkeen myös kaikkien aikojen toiseksi menestynein kirjailija myytyjen teosten perusteella. Hänen tarinoissaan on jotakin kiehtovaa, koska ne saavat valloitettua yhä uusia lukijasukupolvia. Luulen, että minuun on tehnyt vaikutuksen se eloisuus ja leikkisyys, joka Christien teoksissa on niin olennaista, ja jotenkin niistä huomaa – ehdottoman positiivisella tavalla – että ne ovat naisen kirjoittamia. Vaikka kyseessä on aina rikoksista suurin, murha, Christie kirjoittaa niin, ettei tunnelma kirjoissa silti (paria poikkeusta lukuunottamatta) ole masentava tai kovin synkkä. Niissä on sujuvaa dialogia, niissä on myös ihmissuhteita ja monissa hiven romantiikkaakin murhien sivutuotteena. Myös vanha, 1920–1960 -lukujen perienglantilainen miljöö tapoineen ja kello viiden teineen on kiehtova.
 –
Kuva täältä
Naiset ovat Christien tuotannossa aktiivisia toimijoita eivätkä seinäruusuja, jotka odottavat miestä pelastamaan itsensä. Toki naisista kuten miehistäkin esitellään erilaisia tyyppejä, mutta monet naiset ovat rohkeita ja tuon ajan ympäristössä suorastaan villikkoja. Ja naiset ovat älykkäitä, kuten hieno vanhaneiti Jane Marple, jonka teräviä aivoja vanhuus ei ole tylsyttänyt.
 –
Christien dekkareissa kiehtovat myös mitä erikoisimmat taustatarinat. Toinen toistaan yllättävämmät murhatavat, motiivit ja ratkaisut. Lukija saa todella käyttää aivojaan. Leikkisyyskin on toistuva piirre: monissa kirjoissa on pohjalla esimerkiksi joku lastenloru, johon moni asia arvoituksessa kitkeytyy. Muutenkin teoksissa on paljon intertekstuaalisuutta, viitataan milloin Shakespeareen, milloin Hanhiemon loruihin. Se on myös aika hauska piirre, että hyvin monissa kirjoissa joku epäuskoinen sanoo, että “näin voisi tapahtua kyllä salapoliisiromaaneissa mutta ei oikeassa elämässä” tai “olet lukenut liikaa salapoliisiromaaneja, oikeasti ratkaisu ei voi olla noin mielikuvituksellinen” tai jotain tuohon tapaan. Se on tavallaan kirjailijan itseironiaa, sillä henkilöiden “tosielämä” on meille lukijoille kuitenkin juuri se mielikuvituksellinen salapoliisiromaani.
 –
Christie käyttää aika paljon myös ihmisten tyypittelyä, eli Poirot saattaa vaikka sanoa, että joku henkilö “ei ole murhaajatyyppiä” ja vapautuu näin ollen epäilyksistä. Tai joku nainen on “sitä tyyppiä”, joka voisi tehdä petoksen tai joku on tai ei ole “jotain tyyppiä” ja etsivä näkee sen jo päältä ja se vaikuttaa hänen tutkimuksiinsa. Ratkaisut ovat kyllä rationaalisia, mutta jonkun verran tällaistä psykologiaa on niiden selvittelyssä. Vaikka jotkin tyypittelyt ovat melko mustavalkoisia, Christie on silti hyvä ihmistuntija ja se näkyy hahmoissa. Ne ovat eloisia ja vaihtelevia, romaaneissa tosin toistuu samoja hahmotyyppejä pienin muutoksin.
 –
Miljööt vaihtelevat suurinpiirtein näiden kolmen välillä: englantilainen maalaiskylä, hieno kartano tai poliittinen sekasotku. Pidän eniten maalais- ja kartanotyypestä kuin politiikkaan liittyvistä aiheista, koska kahta ensimmäistä on kevyempi lukea ja seurata juonta, viihteestä kun on kyse. Christielle on tyypillistä myös, että syyllinen on joku hyvin ennalta arvaamaton, esimerkiksi päähenkilö, uhrilta näyttävä tai jokin muu aivan yllättävä. Käänteitä saattaa tulla viime hetkeen saakka ja lukijalle annetaan vihjeitä monien syyllisyydestä ennen kuin lopullinen ratkaisu paljastuu. Teosten nimien suomennokset ovat muuten aika kökköjä, englanninkieliset ovat parempia. Noin yleisesti Christien tyyliä voisi kuvailla hyvin luontevaksi, sellaiseksi, että hän ottaa lukijan huomioon, saa tämän vakuutettua jo ensisivuilta. Jotain taikaa siinä on.

 

Kesällä luettuja Christieitä 2

Peukaloni kutkan sai
jotain pahaa saapui kai

 – Shakespeare, Macbeth –

Eipä aikaakaan niin voi kauhistus (1968) on Christien myöhempää tuotantoa. Teos on ensimmäinen Tommy ja Tuppence -dekkari, jonka luin. Tommy ja Tuppence Beresford ovat aviopari, joka on aikaisemmissa kirjoissa ollut mukana kaikenlaisessa jännittävässä sodanaikaisessa vakoilupuuhastelussa ja nyt kaksikko on jo hieman iäkkäämpi mutta vielä iskussa. Tommy ja Tuppence ovat hersyvän herttainen pari, josta pidin.
 –
Muuten sitten… Lapsimurhat yhdistettynä psykopaatteihin ovat aihe joka on minulle jo liikaa. Teos alkaa kuitenkin vanhainkoti Aurinkoharjusta. Tommyn vanha Ada-täti kuolee, ja Tuppence haluaa löytää paikan, joka Ada-tädin seinällä olevaan tauluun on maalattu. Eräs vanhainkodissa maitoa juova mummeli on höpissyt jotakin lapsiparoista ja takoista eikä Tuppence saa rauhaa, kun tämä mummo katoaakin yhtäkkiä jälkiä jättämättä. Taulun jäljet vievät hiljaiseen Sutton Chanchellorin kyläpahaseen, jossa kaikki vaikuttaa epäilyttävältä. Mutta missä on lapsista puhunut mummeli?
 –
Kylässä tapahtuneet vanhat lapsimurhat, takasta löytynyt nukke ja monien muiden vihjeiden urkkiminen saattavat Tuppencen lopulta pahaan pulaan uteliaisuutensa tähden. Muihin Christien dekkareihin verrattuna tässä on selvästi enemmän goottilaistyyppistä kauhutunnelmaa. Ja ne lapset, ja se murhaajan vääristynyt psykologia. Vieläkin värisyttää… Liikaa minulle. Ajattelin pitää vähän taukoa, tai sitten lukea takakansitekstit huolellisemmin. Tommyn ja Tuppencen elämäniloisuus kuitenkin tasapainottavat synkkäaiheista kirjaa, ettei se ole läpeensä kammottava, vaikka aiheet olivatkin “huonosti sulavia”.
Agatha Christie: Eipä aikaakaan niin voi kauhistus [By the Pricking of My Thumbs]              
WSOY, 2013 [1968]
297 s. 

Seitsemän kellon salaisuudessa (1929) arvoituksia ratkoo virallisen tahon edustajana muistakin kirjoista tuttu tarkastaja Battle, mutta enimmäkseen omin päin kuitenkin neiti Bundle, jonka tuttavapiiriin rikokset liittyvät. Kirjan alussa nimittäin nuori ja huoleton ystäväjoukko on viettämässä lomaa Bundlen kotikartanolla, kun uneliaaksi tiedetty Gerry Wade ei eräänä aamuna herääkään. Itsemurhaksi luultuun tapahtumaan liittyy outo yksityiskohta: seitsemän tikittävää herätyskelloa takanreunalla. Omapäinen Bundle pääsee tutkimuksissaan Seitsemän kelloa -nimisen salaseuran jäljille ja hankkiutuu tapansa mukaan   vaikeuksiin. Bundlelle löytyy mielitiettykin loppuun mennessä.
 –
Agatha Christie: Seitsemän kellon salaisuus [The Seven Dials Mystery]
WSOY [1929]
272 s.

Kesällä luettuja Christieitä 1

 

 

Hikkori tikkori toikki.
Hiiri kelloon loikki.
Kello meni poikki
ja hiiri pois loikki.
Hikkori tikkori toikki.

(trad. suom. Kirsi Kunnas)

Neiti Lemon erehtyy (1955) on Hercule Poirot -dekkari. Poirotin jämpti sihteeri, neiti Lemon, huolestuu sisarestaan rouva Hubbardista, joka emännöi opiskelija-asuntolaa Hikkoritiellä. Hikkoritiellä on tapahtunut kummallisia, näennäisen harmittomilta näyttäviä varkauksia: on anastettu puuterirasiaa, huulipuikkoa, boorijauhetta, yöhousuja, tanssiaiskenkää ja niin edelleen. Tavaroiden katoamisepisodi kärjistyy murhaan jos toiseenkin – mistä on oikein kyse? Ovatko kaikki opiskelijat sittenkään niin huolettoman viattomia? Poirotin huomion kiinnittää ensimmäiseksi palasiksi silputtu reppu, josta tutkimukset aloitetaan. Christie osaa kirjoittaa luontevasti myös opiskelijoiden äänellä.
Agatha Christie: Neiti Lemon erehtyy [Hickory Dickory Dock]
WSOY, 2010 [1955]
246 s.
 –

 

Paddingtonista 16.50 (1957) on neiti Marple -dekkari, ja siinä murha tapahtuu heti alkuun mitä erikoisimmalla tavalla. Neiti Marplen hyvä ystävä, rouva McGillicuddy nousee jouluostostensa kanssa junaan Paddingtonin asemalta, mutta kesken matkan toinen juna ohittaa McGillicuddyn vaunun ja tämä joutuu näkemään ikkunasta epämiellyttävän kuristamiskohtauksen. Kukaan – paitsi neiti Jane Marple – ei kuitenkaan usko iäkkään rouvan uskomatonta tarinaa, koska kuristetun naisen ruumista ei löydy mistään. Neiti Marple ottaa ohjat omiin käsiinsä ja ryhtyy apulaisen avulla tutkimaan asiaa. Jäljet vievät rautatien varteen komealle sukukartanolle, jossa ratkottavaksi tulee lisää mysteerejä ennen kuin murhaaja selviää. Näistä kolmesta kirjasta pidin eniten tästä! Neiti Marple on suosikkini ja hänen kanssaan johtolankoja tutkiva Lucy Eylesbarrow on myös nainen paikallaan.

 

Agatha Christie: Paddingtonista 16.50 [4:50 from Paddington]
WSOY, 1999 [1957]
247 s. 



Myös Salaperäiset rukiinjyvät (1953) on Neiti Marple -dekkari. Mutta vaikka pidänkin Marplesta, kokonaisuutena kirja ei ollut niin, tiedättekö, lämminhenkinen kuin jotkut muut. Se johtuu ehkä siitä, että murhamysteeriin sekaantunut perhekunta on harvinaisen kylmäkiskoiosta ja vihamielistä porukkaa. Menestynyt, mutta vihattu liikemies, Rex Fortescue, kuolee ja jäljet vievät hänen hienoon kotiinsa Marjakuusimajalle. Marjakuusilla on jotain tekemistä kuoleman kanssa, kuten taskusta löytyneillä rukiinjyvilläkin, mutta epäystävällisestä perhepiiristä ja henkilökunnasta ei meinaa saada mitään irti. Onneksi neiti Marple tuntee yhden palvelijoista ja saapuu paikan päälle muina miehinä tekemään tiedusteluja.
Agatha Christie: Salaperäiset rukiinjyvät [A Pocket Full of Rye]
WSOY, 2006 [1953]
264 s.