Uusi Tuntematon

“Kaveria ei jätetä.”

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

En yleensä kirjoittele elokuvista, vaikka käydäänkin usein leffassa. Nyt on kuitenkin pakko hehkuttaa! Aku Louhimiehen ohjaama uusi Tuntematon sotilas on kyllä ihan mahtava! Loistava!

Luin joskus lukioikäisenä Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan ja katsoin sen ensimmäisen elokuvaversion, mutta minulla ei juurikaan ollut muistikuvaa juonesta eikä siitä, kuka kuolee ja miten. Uutta elokuvaa katsoi ihan puhtaalta pöydältä. Heräsi halu lukea uudestaan Linnan teos mitä pikimmin!

Toissailtana, elokuvissa käynnin jälkeen jälkeen tuli vahva tunne siitä, että muun muassa tämän takia kirjoilla ja kirjailijoilla ja taiteella ylipäätään on paikkansa yhteiskunnassa! Kertomassa kansan yhteisiä muistoja, herättämässä keskustelua, tunteita ja ajateltavaa! Suomen kallein elokuvatuotanto, uusi Tuntematon, on kyllä parahimmillaan Suomea yhdistävä kokemus vielä nyt kolmannellakin kerralla. On upeaa, että sodasta puhutaan vielä nykyäänkin, isovanhempieni ikäluokka kun on kokenut sen itse. Ei se ole helppoa ollut. Ei voi kuin kunnioittaa ihan mielettömän paljon kaikkia sotaveteraaneja.

Elokuva on visuaalisesti ja kuvakerronnallisesti upea ja näyttelijäsuoritukset hienoja, Eero Aho Rokkana taisi viedä parhaimmat pisteet. Jussi Vatanen sopi jäyhäksi Koskelaksi ja Aku Hirviniemi lupsakaksi Hietaseksi. Myös haikeaa rakkautta ja kotirintamaa on tuotu ripaus. Ihan loistava kolmetuntinen, varsinainen suurteos Suomen mittakaavassa.

Onnea melkein satavuotias, itsenäinen Suomi!

Ja suurkiitos elokuvan tekijöille, että tartuitte rohkeasti vielä Linnan teokseen!

Oletteko ehtineet jo käydä katsomassa? Mitä piditte?

Gone with the Wind – The History of the Book, the Movie and the Legend

 –
Olen tunnustautunut täällä ennenkin Tuulen viemää -faniksi, ja sitä olen edelleen, blogin nimestäkin se on helppo päätellä. Kirjaston elokuvakirjallisuuden hyllyllä oli esillä tämä teos vuodelta 1989: Gone with the wind – The Definitive Illustrated History of the Book, the Movie and the Legend. Tekijät ovat Herb Bridges ja Terryl C. Boodman, jotka molemmat ovat olleet pitkäaikaisia Tuulen viemää -faneja, ja Atlantassa asuvalla Bridgesillä on ollut myös ainakin kirjan ilmestymisen aikoihin maailman laajin Tuulen viemää -materiaalin kokoelma.
 –
 –
Teos on laaja, kuvapainotteinen kokoelma oheismateriaalia Tuulen viemää -kirjan ja -elokuvan tekemisen eri vaiheista ensi-iltaan ja sen synnyttämään ilmiöön. Koko Gone with the wind -elokuvan kuvaus on käyty läpi lähes kohtaus kohtaukselta ja kirja sisältää paljon behind the scenes -kuvia ja tietoa produktion vaiheista. Tämä on sellainen vain tosifaneille -tyyppinen teos! Muita ei kiinnosta lainkaan, mutta faneille tämä on aarreaitta.
Herb Bridges & Terryl C. Boodman: Gone with the wind – The Definitive Illustrated History of the Book, the Movie, and the Legend
Simon & Schuster Ltd, 1989
245 s.

Nopola & Nopola: Heinähattu, Vilttitossu ja Rubensin veljekset

Kuuntelimme lasten kanssa autossa tunnettujen kirjailijasiskosten Sinikka ja Tiina Nopolan lastenromaanin Heinähattu, Vilttitossu ja Rubensin veljekset äänikirjana. Kyllä muuten maistui kaikille! Nopoloiden hersyvä komiikka on suomalaisten lasten- tai oikeammin perhekirjojen aatelia. Ei ihme, että Risto Räppääjätkin ovat niin suosittuja. Samantapaista absurdia huumoria on Heinähatussa ja Vilttitossussakin. Oikein odotan, että päästään loppusyksystä katsomaan Rubensin veljekset, kun se tulee elokuvateattereihin Suomen eturivin koomikoiden näyttelemänä.
Heinähattu ja Vilttitossu ovat kaksi vallatonta pientä tyttöä, joiden perhe, Kattilakosket, on lähdössä lomalle vuokraamaansa hienoon huvilaan, Villa Commodoriin. Perheen äiti Hanna unelmoi kultivoituneesta ja rentouttavasta lomaviikosta ilman naapurin höseltäviä Alibullenin neitejä ja kulmakunnan törttöileviä poliiseja. Vastaavasti poliisimiehet Isonapa ja Rillirousku haaveilevat kesälomaviikosta ilman äänekästä ja hankaluuksia aiheuttavaa Kattilakosken perhettä. Kuinka ollakaan, poliisit ja Kattilakosket päätyvät sattumalta lomailemaan vierekkäisiin mökkeihin, jotka kaiken lisäksi sekoittuvat kenenkään tietämättä. Pelätessään paljastumista poliisit naamioituvat taiteellisiksi Rubensin veljeksiksi, mutta Heinähattu ja Vilttitossu epäilevät, että jotain hämärää on tekeillä. Lopulta Halise ja Helga Alibullenkin päätyvät paikalle ja soppa on valmis.
Kävimme tässä kesällä koko perhe katsomassa AdAstra -teatterin näytelmän Heinähattu, Vilttitossu ja Littoisten riiviö, ja se oli kyllä tosi hauska myös. Siinä ei ollut Rubensin veljeksiä, mutta samat henkilöt kuitenkin ja nauroin itsekin monta kertaa ääneen varsinkin hulvattomille ja miehenekipeille Alibullenin neideille. AdAstra oli kyllä onnistunut versiossaan, ja Toivolan vanhan pihan miljöö sopi hyvin lavaksi. Heinähattu ja Vilttitossu -elokuva vuodelta 2002 on myös oikein hyvä, mutta vakavammanpuoleinen. Kuulemma uudesta elokuvasta on tulossa selvästi humoristisempi.

 

Sinikka ja Tiina Nopola: Heinähattu, Vilttitossu ja Rubensin veljekset (äänikirja)
Tammi, 2016 [2001]
2 h 4 min

Waltari: Kuka murhasi rouva Skrofin?

Mika Waltarin tunnettu salapoliisiromaani Kuka murhasi rouva Skrofin? (1939) oli mukavaa kesänalkajaisluettavaa viime viikolle. Teos on ensimmäinen Komisario Pamu -kirja ja voitti ilmestyessään pohjoismaisen saapoliisiromaanikilpailun Suomen osakilpailun.

Teoksen tarina kulkee sujuvasti ja leppoisasti, ja juoneen on helppo eläytyä. Minulla oli muistikuva, että olen lukenut Kuka murhasi rouva Skrofin? joskus nuorena, mutta oli huvittavaa, että loppu oli itsellenkin yllätys. Lukemisesta on varmasti reilusti yli kymmenen vuotta, joten ei ihmekään. Waltarin Komisario Palmut ovat kuitenkin sellaisia kirjoja ja elokuvia, että ne eivät kulu puhki ensimmäisen luku- tai katselukerran jälkeen, vaan kestävät useampia, jopa paranevat.

Matti Kassila on ohjannut Waltarin romaanin pohjalta elokuvan Kaasua, komisario Palmu, ja kyseinen elokuva pyöri muistissani pajon selvemmin kuin kirja. Siksi yllätyin, että loppuratkaisut eroavat melko paljonkin näissä kahdessa. Syyllinen on kyllä sama, mutta muun muassa motiivit ovat kirjassa ja elokuvassa erit. Muitakin yksityiskohtia elokuvassa oli toisin kuin kirjassa, mutta kyllä tarinan kuitenkin pääpiirteittän samaksi tunnistaa.

Teoksen päähenkilö taitaa olla itseoikeutetusti vanhanpuoleinen, hidasliikkeinen mutta ammatissaan taitava komisario Palmu, joka pihin ja ilkeän vanharouva Skrofin murhaa selvittää. Teoksen minäkertojana on kuitenkin nuori, kirjaviisas poliisiharjoittelija, jonka Waltari on kuvannut huvittavankin sympaattisesti. Muutenkin henkilöhahmot ovat oivia, luontevalla tavalla stereotyyppisiä, ja useammankin kerran tyrskähtelin ja hymähtelin Waltarin hienovireiselle huumorille.

Kaasumyrkytykseen kuolleen rouva Skrofin murhatutkinnan yhteydessä lukija tutustuu muun muassa uhrin kaltoinkohdeltuun Kirsti-tytärpuoleen ja hurvittelevaan Kaarle-veljenpoikaan, epäilyttävän hurskastelevaan saarnaaja Mustapäähän, muodollisen asialliseen tuomari Lanteeseen, boheemiin taiteilija Kurt Kuurnaan ja tanssijatar Iiri Salmiaan. Kirja on kyllä yksinkertaisesti hyvä. Se on myös 1930-luvun Helsinki-kuvana oivallinen.

Waltari on taitava ihmisten välisten suhteiden ja tilanteiden kuvaaja, hänen dialogiaan on ilo lukea. Juonen koukerotkin on rakennettu melko hyvin, mutta suurimmat ansiot liittyvät juuri kerrontaan ja keskusteluihin. Waltarin salapoliisiromaanissa paras anti on minusta koko matka kohti lopputulosta, ei niinkään itse ratkaisu.

Mika Waltari: Kuka murhasi rouva Skrofin?
Otava, 2001 [1939]
237 s.