Agatha Christien tyylistä

Nyt kun olen lukenut reilu kymmenen Agatha Christien kirjaa, voisin kirjoittaa jotain hänen omintakeisesta tyylistään. Minulla ei todellakaan ole täysin tyhjentävää kuvaa hänen hyvin laajasta tuotannostaan, mutta joitan selviä yhtenäisyyksiä jo tälläkin otannalla on havaittavissa.
 –
Murhamammaksikin kutsuttu Christie (1890–1976) on ollut valtavan suosittu dekkarikirjailija, ja Shakespearen jälkeen myös kaikkien aikojen toiseksi menestynein kirjailija myytyjen teosten perusteella. Hänen tarinoissaan on jotakin kiehtovaa, koska ne saavat valloitettua yhä uusia lukijasukupolvia. Luulen, että minuun on tehnyt vaikutuksen se eloisuus ja leikkisyys, joka Christien teoksissa on niin olennaista, ja jotenkin niistä huomaa – ehdottoman positiivisella tavalla – että ne ovat naisen kirjoittamia. Vaikka kyseessä on aina rikoksista suurin, murha, Christie kirjoittaa niin, ettei tunnelma kirjoissa silti (paria poikkeusta lukuunottamatta) ole masentava tai kovin synkkä. Niissä on sujuvaa dialogia, niissä on myös ihmissuhteita ja monissa hiven romantiikkaakin murhien sivutuotteena. Myös vanha, 1920–1960 -lukujen perienglantilainen miljöö tapoineen ja kello viiden teineen on kiehtova.
 –
Kuva täältä
Naiset ovat Christien tuotannossa aktiivisia toimijoita eivätkä seinäruusuja, jotka odottavat miestä pelastamaan itsensä. Toki naisista kuten miehistäkin esitellään erilaisia tyyppejä, mutta monet naiset ovat rohkeita ja tuon ajan ympäristössä suorastaan villikkoja. Ja naiset ovat älykkäitä, kuten hieno vanhaneiti Jane Marple, jonka teräviä aivoja vanhuus ei ole tylsyttänyt.
 –
Christien dekkareissa kiehtovat myös mitä erikoisimmat taustatarinat. Toinen toistaan yllättävämmät murhatavat, motiivit ja ratkaisut. Lukija saa todella käyttää aivojaan. Leikkisyyskin on toistuva piirre: monissa kirjoissa on pohjalla esimerkiksi joku lastenloru, johon moni asia arvoituksessa kitkeytyy. Muutenkin teoksissa on paljon intertekstuaalisuutta, viitataan milloin Shakespeareen, milloin Hanhiemon loruihin. Se on myös aika hauska piirre, että hyvin monissa kirjoissa joku epäuskoinen sanoo, että “näin voisi tapahtua kyllä salapoliisiromaaneissa mutta ei oikeassa elämässä” tai “olet lukenut liikaa salapoliisiromaaneja, oikeasti ratkaisu ei voi olla noin mielikuvituksellinen” tai jotain tuohon tapaan. Se on tavallaan kirjailijan itseironiaa, sillä henkilöiden “tosielämä” on meille lukijoille kuitenkin juuri se mielikuvituksellinen salapoliisiromaani.
 –
Christie käyttää aika paljon myös ihmisten tyypittelyä, eli Poirot saattaa vaikka sanoa, että joku henkilö “ei ole murhaajatyyppiä” ja vapautuu näin ollen epäilyksistä. Tai joku nainen on “sitä tyyppiä”, joka voisi tehdä petoksen tai joku on tai ei ole “jotain tyyppiä” ja etsivä näkee sen jo päältä ja se vaikuttaa hänen tutkimuksiinsa. Ratkaisut ovat kyllä rationaalisia, mutta jonkun verran tällaistä psykologiaa on niiden selvittelyssä. Vaikka jotkin tyypittelyt ovat melko mustavalkoisia, Christie on silti hyvä ihmistuntija ja se näkyy hahmoissa. Ne ovat eloisia ja vaihtelevia, romaaneissa tosin toistuu samoja hahmotyyppejä pienin muutoksin.
 –
Miljööt vaihtelevat suurinpiirtein näiden kolmen välillä: englantilainen maalaiskylä, hieno kartano tai poliittinen sekasotku. Pidän eniten maalais- ja kartanotyypestä kuin politiikkaan liittyvistä aiheista, koska kahta ensimmäistä on kevyempi lukea ja seurata juonta, viihteestä kun on kyse. Christielle on tyypillistä myös, että syyllinen on joku hyvin ennalta arvaamaton, esimerkiksi päähenkilö, uhrilta näyttävä tai jokin muu aivan yllättävä. Käänteitä saattaa tulla viime hetkeen saakka ja lukijalle annetaan vihjeitä monien syyllisyydestä ennen kuin lopullinen ratkaisu paljastuu. Teosten nimien suomennokset ovat muuten aika kökköjä, englanninkieliset ovat parempia. Noin yleisesti Christien tyyliä voisi kuvailla hyvin luontevaksi, sellaiseksi, että hän ottaa lukijan huomioon, saa tämän vakuutettua jo ensisivuilta. Jotain taikaa siinä on.

 

Kesällä luettuja Christieitä 1

 

 

Hikkori tikkori toikki.
Hiiri kelloon loikki.
Kello meni poikki
ja hiiri pois loikki.
Hikkori tikkori toikki.

(trad. suom. Kirsi Kunnas)

Neiti Lemon erehtyy (1955) on Hercule Poirot -dekkari. Poirotin jämpti sihteeri, neiti Lemon, huolestuu sisarestaan rouva Hubbardista, joka emännöi opiskelija-asuntolaa Hikkoritiellä. Hikkoritiellä on tapahtunut kummallisia, näennäisen harmittomilta näyttäviä varkauksia: on anastettu puuterirasiaa, huulipuikkoa, boorijauhetta, yöhousuja, tanssiaiskenkää ja niin edelleen. Tavaroiden katoamisepisodi kärjistyy murhaan jos toiseenkin – mistä on oikein kyse? Ovatko kaikki opiskelijat sittenkään niin huolettoman viattomia? Poirotin huomion kiinnittää ensimmäiseksi palasiksi silputtu reppu, josta tutkimukset aloitetaan. Christie osaa kirjoittaa luontevasti myös opiskelijoiden äänellä.
Agatha Christie: Neiti Lemon erehtyy [Hickory Dickory Dock]
WSOY, 2010 [1955]
246 s.
 –

 

Paddingtonista 16.50 (1957) on neiti Marple -dekkari, ja siinä murha tapahtuu heti alkuun mitä erikoisimmalla tavalla. Neiti Marplen hyvä ystävä, rouva McGillicuddy nousee jouluostostensa kanssa junaan Paddingtonin asemalta, mutta kesken matkan toinen juna ohittaa McGillicuddyn vaunun ja tämä joutuu näkemään ikkunasta epämiellyttävän kuristamiskohtauksen. Kukaan – paitsi neiti Jane Marple – ei kuitenkaan usko iäkkään rouvan uskomatonta tarinaa, koska kuristetun naisen ruumista ei löydy mistään. Neiti Marple ottaa ohjat omiin käsiinsä ja ryhtyy apulaisen avulla tutkimaan asiaa. Jäljet vievät rautatien varteen komealle sukukartanolle, jossa ratkottavaksi tulee lisää mysteerejä ennen kuin murhaaja selviää. Näistä kolmesta kirjasta pidin eniten tästä! Neiti Marple on suosikkini ja hänen kanssaan johtolankoja tutkiva Lucy Eylesbarrow on myös nainen paikallaan.

 

Agatha Christie: Paddingtonista 16.50 [4:50 from Paddington]
WSOY, 1999 [1957]
247 s. 



Myös Salaperäiset rukiinjyvät (1953) on Neiti Marple -dekkari. Mutta vaikka pidänkin Marplesta, kokonaisuutena kirja ei ollut niin, tiedättekö, lämminhenkinen kuin jotkut muut. Se johtuu ehkä siitä, että murhamysteeriin sekaantunut perhekunta on harvinaisen kylmäkiskoiosta ja vihamielistä porukkaa. Menestynyt, mutta vihattu liikemies, Rex Fortescue, kuolee ja jäljet vievät hänen hienoon kotiinsa Marjakuusimajalle. Marjakuusilla on jotain tekemistä kuoleman kanssa, kuten taskusta löytyneillä rukiinjyvilläkin, mutta epäystävällisestä perhepiiristä ja henkilökunnasta ei meinaa saada mitään irti. Onneksi neiti Marple tuntee yhden palvelijoista ja saapuu paikan päälle muina miehinä tekemään tiedusteluja.
Agatha Christie: Salaperäiset rukiinjyvät [A Pocket Full of Rye]
WSOY, 2006 [1953]
264 s.

Finnemore: Robin Hood

Robin Hood otti jousensa ja asetti nuolen jänteelle. Metsänvartijat näkivät hänen asennostaan heti, ettei hän ollut mikä tahansa jousimies. Jousi taipui helposti Robinin käsissä. 
    “Muista, että pääsi on panttina!” huusi metsänvartijoiden johtaja kesken tähtäämisen…
    Sitten jousi helähti! Nuoli singahti ilman halki kuin kiukkuinen ampiainen. Samassa hirvien johtajauros loikkasi ilmaan ja putosi kyljelleen kuolleena. 
    “Olet minulle rahapussisi velkaa. Minä voitin”, sanoi Robin. Mutta johtaja virnisti ilkeästi ja vastasi ivaa puhkuen: “Minäpä kerron, mikä sinun palkintosi on. Noin taitava jousimies kyllä tietää mitä seuraa, jos tappaa hirven kuninkaan metsässä. Miehet! Ottakaa hänet kiinni ja sitokaa köysiin!”
 
Robin Hood on niin legendaarinen henkilö, että varmasti kaikki ovat kuulleet nimen. Jos ja mahdollisesti kun Robin Hood tai hänen esikuvansa oli todellinen historian henkilö, hän eli keskiaikaisessa Englannissa, noin 1100–1200 -lukujen paikkeilla. Tuolloin maan parempiosaiset normannit alistivat ja riistivät saksiväestöä, josta syntyi voimakasta vastakkainasettelua. Oli Robin Hood todella elänyt tai ei, ainakin hänestä on sepitetty kautta aikojen valtavasti legendoja, lauluja, runoelmia, tarinoita. Näitä hajanaisempia vanhoja tarinoita tutkinut John Finnemore kirjoitti Robin Hoodin elämästä oman, yhtenäisen versionsa, johon on upottanut näitä alkuperäisiä kertomuksia.

Robin Hood on rehellinen ja iloluontoinen nuori mies, joka vastoin tahtoaan joutuu lainsuojattomaksi ja kerää ympärilleen joukkion taitavia taistelijoita, Robin Hoodin iloiset veikot. Porukka asustaa Sherwoodin metsässä ja heidän pahin vastuksensa on läheisen Nottinghamin kaupungin sheriffi, joka haluasi Robinin hirteen. Robin ja hänen ystävänsä ryöstävät rikkailta (aateliset ja kirkonmiehet), jotka ovat ensin kohtuuttomilla veroilla ryöstäneet köyhiltä. He auttavat ihmisiä ja tuntuvat selviytyvän kaikesta. Robin itse on kaikkien aikojen taitavin jousimies ja suureen joukkioonsa hän huolii vain erinomaisia jousen tai ryhmysauvan käyttäjiä.

Sheriffi kumppaneineen häviää kerta toisensa jälkeen Robinille ja tämän miehille. He suorastaan nöyryyttävät itseriittoista sheriffiä. Sheriffi vaikuttaa melko harmittomalta vastukselta, sillä vaikka onkin täynnä pahaa tahtoa Robinia kohtaan, hän lankeaa kerta toisensa jälkeen Robinin virittämiin ansoihin ja valepukuihin. Kirja onkin enimmäkseen sheriffin jallittamista ja uusien jousimiehien etsimistä. Monenlaisia seikkailuja ja hyvää tuulta.

Eräänä toukokuisena sunnuntaina oli kevätaamu ehkä kauniimpi kuin koskaan. Pikku-John oli juuri palannut kerjuumatkaltaan. Aurinko oli kirkas ja lämmitti mukavasti. Puiden nuoret lehdet havisivat lempeässä tuulessa, joka kantoi mukanaan metsän kaikkia tuoksuja. Maa oli täynnä kukkia, ja pulskat hirvet olivat jättäneet aurinkoiset kukkulat ja tulleet puiden varjoon lepäämään.

Pidin tästä oikein paljonkin. Ihan erilaista mitä olen taas pitkään aikaan lukenut. Kunnon seikkailukirja, jossa hyvät aina voittavat! Tietysti kirja on myös romanttisesti värittynyt. Ei sillä tavalla romanttisesti, vaikka Marian-neitokin nopeasti esitellään, vaan enemmänkin tyylilajina. Se on niinkuin satu, jossa vaikeudet voitetaan ja usko Robinin ja miesten kekseliäisyyteen ja kuolemattomuuteen on lähes rajaton. Luonto on upea, Robinin joukkio saa elää vapaana ja onnellisena kauniissa Sherwoodissa. Mutta se on ihana satu.

Teoshan on alunperin kirjoitettu jo 1909, ja vanhat suomennokset ovat kuulemma aika runomaisia ja koukeroisia. Tämä uusi suomennos on kuitenkin ihan selvää suomea ja miellyttävä lukea. Verrattuna muuten Disneyn Robin Hood -elokuvaan (yksi lempipiirrettyni), kirjan juoni on aika erilainen ja Marian-neidon rooli paljon minimalistisempi. Myöskään ilkeää prinssi Juhanaa ei kirjassa ole vastuksena ennen kuin aivan lopussa. Ennen kaikkea Finnemoren Robin Hood on minusta kirja ystävyydestä, varsinkin Robinin ja Pikku Johnin. Loppu on koskettava.


John Finnemore: Robin Hood [The Story of Robin Hood and His Merry Men]
Minerva Kustannus Oy, 2012 [1909]
244 s.

Christie: Kohti nollapistettä

– Minä pidän hyvästä salapoliisijutusta, hän sanoi.
– Mutta ne alkavat väärästä paikasta. Ne alkavat murhasta. Mutta murha on loppu. Tarina alkaa paljon sitä ennen – joskus vuosia ennen – kaikista niistä syistä ja tapahtumista jotka saattavat tietyt ihmiset tiettyyn paikkaan tiettyyn aikaan tiettynä päivänä. [—]
Hän nyökytti hiljaa päätään.
– Kaikki suuntautuu yhteen tiettyyn pisteeseen… Ja sitten kun hetki koittaa – ratkaiseva askel! Nollapiste. Niin, kaikki he suuntaavat kohti nollapistettä…
Hän toisti: – Kohti nollapistettä.
Sitten häntä äkkiä värisytti.
Pidin kovasti Agatha Christien dekkarista Kohti nollapistettä (1944). Todella hyvä! Olen ennenkin sanonut, etten ole kovin kokenut lukemaan dekkareita, mutta luulisin, että tässä olisi tottuneemmallekin lukijalle pähkäiltävää. Jossain luki, että tämä olisi yksi hänen laajan tuotantonsa helmiä, siksi valitsin sen. Olen lukenut Christieltä myös Eikä yksikään pelastunut, ja näissä molemmissa oli hieman tavallisesta dekkarista poikkeava rakenne. Kohti nollapistettä ei ala murhasta, se päätyy siihen. Toki teoksessa myös selvitetään murhaa, mutta juonta ja henkilöiden välisiä suhteita kootaan palapelin tavoin taidokkaasti kasaan jo paljon kauempaa ennen varsinaista rikosta.
Kohti nollapistettä kertoo seurallisesta ja menestyneestä tenniksenpelaaja Nevile Strangesta, joka ei saavutuksistaan huolimatta ole onnellinen. Nevilen ympärillä pyörii kaksi  kaunista naista: entinen, seesteinen vaimo Audrey Strange sekä nykyinen räiskyvä vaimo Kay Strange. Kolmikon välit eivät ole oikein kunnossa, mutta silti he päätyvät yhtä aikaa kahden viikon vierailulle Nevilen kasvattiäidin, varakkaan invalidin Lady Tressilianin merenrantakartanoon, Gull’s Pointiin. Samaan aikaan paikan päälle sattuu myös Malaijista Englantiin palannut Thomas Royde, hyvämuistinen vanhaherra Treves sekä Kayn vilkas ystävä Ted Latimer. Kun mukaan lasketaan vielä kartanon hovimestari, palvelusväki sekä lady Tressilianin seuraneiti Mary Aldin, saavat etsivät Battle ja Leach nähdä todella vaivaa selvittääkseen syyllisen, kun erikoinen murha lopulta tapahtuu. Christie on miettinyt tarkasti  yksityiskohtia, ja periaatteessa ketä tahansa voisi epäillä annettujen vihjeiden perusteella. Kirjan loppupuolella käy useasti niin, että lukija ajattelee jo vähän pettyneenä, että “ai, näinkö se sitten olikin”, mutta sitten selviää taas jotain uutta ja jännittävää.
Vaikka käsitteleekin melko karmivalla tavalla tehtyä murhaa, Kohti nollapistettä ei kuitenkaan ole niin synkkä kuin Eikä yksikään pelastunut. Tässä ei ollut samanlaista kauhuelokuvan tuntua, jonka autio saari ja yliluonnolliselta vaikuttava murhaaja saavat jälkimmäisessä aikaan. Kohti nollapistettä on minun makuuni mestarillisesti koottu teos, jossa Christie kuvaa myös henkilöiden luonteita ja reaktioita psykologimaisella tarkkuudella. Psykologialla on muutenkin taas oma osuutensa. Esimerkiksi herra Trevesin tarina pikku murhaajasta, jonka voisi tunnistaa missä tahansa aikuisenakin… Näiden kahden Christien kirjoittaman kirjan perusteella murhaaja on käytännössä kylmäverinen psykopaatti eikä vaan mikä tahansa kuumakalle, jolla vähän kiehuu yli. Se tuo teokseen annoksen karmivuutta: kuka heistä normaalin oloisista ihmisistä onkin pinnan alla täysi mielipuoli? Henkilöiden tarinat kietoutuvat toisiinsa myös mitä erikoisimmilla tavoilla. Kiinnostava hahmo on esimerkiksi itsemurhaa yrittänyt Andrew MacWhriter, jonka vastentahtoisella henkiin jäämisellä on merkittävä tarkoitus Gull’s Pointin myöhempien tapahtumien kannalta.
Hoitaja pudisti päätään. Hän yritti kiihkeästi ilmaista sitä mikä oli niin selvää hänen ajatuksissaan ja niin epämääräistä ääneen lausuttuna.
Te voitte kenties vain olla jossakin – tekemättä mitään – olla vain tietyssä paikassa tiettyyn aikaan – voi, en minä osaa sanoa mitä minä tarkoitan, mutta te voisitte vain – vain kävellä kadulla jonain päivänä ja tehdä siten jotain kamalan tärkeää – kenties edes tietämättä mitä se on. [—]
Ehkä hän näki hämärästi jonkun miehen kävelemässä kadulla syyskuisena iltana ja pelastamassa siten jonkun ihmisen kammottavasta kuolemasta…   

 

Agatha Christie: Kohti nollapistettä
WSOY 2014 [1944]
251 s.

Austen: Ylpeys ja ennakkoluulo

On yleisesti tunnettu totuus, että naimaton varakas poikamies tarvitsee välttämättä rinnalleen vaimon.
Kun sellainen nuorimies saapuu jollekin paikkakunalle, ei hänen tunteistaan ja mielipiteistään tietysti ennakolta tiedetä mitään, mutta siitä huolimatta tämä käsitys on niin lujasti juurtunut seudulla asuvien perheiden mieleen, että hänet suoralta kädeltä katsotaan täysin oikeutetusti kuuluvan jollekin heidän tyttäristään.

Olen lukenut aika paljon kirjoja, aika monesta myös pitänyt, mutta silti on vain muutama harva sellainen suosikki, johon jaksan ja haluan palata säännöllisesti aina uudestaan ja uudestaan ja johon on lämmin, henkilökohtainen suhde olemassa. Olen sitäpaitsi hyvin tarkka siitä, mitä kirjaa todella sanon oikeasti lempparikseni, vaikka hyviä puolia löytyy monesta teoksesta. Jane Austenin Ylpeys ja ennakkoluulo (1813) lukeutuu näihin harvoihin ja valittuihin! Ja niistä kaunokirjallisista teoksista, joita olen tähän mennessä blogissa esitellyt, Ylpeys ja ennakkoluulo on ainoa tällainen all-time-favourite. Pienen poikkeuksen tekee tosin Montgomeryn Anna-sarja, joka oli varsinkin nuorena tällä listallani, mutta nykyään sillä on ehkä enemmänkin nostalgia-arvoa. Hyvin merkittävä Annakin toki oli aikoinaan minulle.


Usein kirjat ovat parempia kuin niistä tehdyt filmatisoinnit, mutta Ylpeyden ja ennakkoluulon kohdalla ne ovat molemmat vieneet sydämeni ja täydentävät toisiaan. Minulle se ainoa oikea filmatisointi on BBC:n minisarjaversio vuodelta 1995. Se, missä on Jennifer Ehle ja Colin Firth.  Olen nähnyt myös sen elokuvan, jossa on Keira Knithley, ja se on elokuvana kyllä kaunis, mutta hahmot eivät silti ole minulle ne oikeat. Se ei herätä tunteiden skaalaa samalla tavalla kuin n. viiden tunnin mittainen sarja. Oikeastaan rakastuin Ylpeyteen ja ennakkoluuloon alunperin (joskus lukioiässä..?) nimenomaan BBC:n sarjan kautta ja sen myötä halusin sitten lukea kirjankin. Useimmat lukemani kirjat lainaan kirjastosta, mutta Ylpeys ja ennakoluulo on niitä kirjoja, jotka haluan olevan myös omassa hyllyssäni.

Olen lukenut kirjan pariin kolmeen kertaan, mutta katsonut minisarjan ihan todella moneen kertaan. Se on sellainen klassikko, jonka haluaa säännöllisesti laittaa pyörimään, jos on vaikka sairaana. Kuten viikonloppuna, kun makasin sohvalla karmivan flunssan kourissa, enkä saanut kuumeen takia yöllä oikein nukuttuakaan, niin katsoin aina jakson Ylpeyttä ja ennakkoluuloa niissä väleissä, kun en saanut unta. Se on vaan niin ihana!!!!! Onneksi tiedän monia muitakin sarjan faneja, joten jotain älyttömän kiehtovaa siinä vaan on! Olen katsellut tätä vuosien varrella monet kerrat myös vanhempieni ja jopa veljeni kanssa. Joskus pitää vielä ehtiä katsoa se Kimmonkin kanssa! Siinä on sellaista satumaista ryysyistä rikkauksiin -tunnelmaa ja sitä, että hyvyys kannattaa aina ja lopulta voittaa.


Ylpeydessä ja ennakkoluulossa
on lyhyesti selitettynä kyse englantilaisesta, keskiluokkaisesta Bennetin perheestä, jossa on viisi tytärtä, jotka pitäisi saada hyviin naimisiin. Kaksi vanhinta, Jane ja Elizabeth, ovat järkeviä ja fiksuja, keskimmäinen Mary on vakava ja huvituksia ylenkatsova, ja kaksi nuorinta, Kitty ja Lydia, ovat vallattomia ja vilkkaita. Heidän äitinsä on ottanut elämäntehtäväkseen tytärten naimisiin saattamisen. Isä on järkevä, lempeä, mutta omiin oloihinsa vetäytyvä. Vauhtia perheen pyrkimyksiin saa lähistölle muuttava rikas herra Bingley sekä tämän vähäpuheinen ystävä, vielä rikkaampi herra Darcy, Bennettien talon tuleva perijä herra Collins sekä kotikylälle leiriytyvä rykmentillinen sotilaita. Varsinkin sarjassa äidin humoristisuus tulee todella hyvin esiin, siinä nimittäin heikkohermoinen rouva Bennet on aivan mahtava ajaessaan täyttä höyryä tytärtensä “parasta”, samoin mielistelevä, hienosteleva mutta hyväntahtoinen herra Collins. Heidän humoristisuutensa puree minuun.

En paljasta miten sulhojen kanssa käy, mutta kaikenlaisia käänteitä tulee eteen. Nokkela Lizzy on tietysti suosikkihenkilöni. Ja mr. Darcy. Olen nähnyt Jane Austenin muistakin kirjoista tehtyjä elokuvia, lukenutkin jonkun, mutta mikään ei silti vedä vertoja Ylpeydelle ja ennakkoluulolle, se on vaan niin paras!! Rakkautta, pohdintaa omaisuuden merkityksestä, kunniantuntoa, ylpeyttä, nöyrtymistä, häpeää – kepeyttä ja syvällisyyttä samassa paketissa… ja tietenkin ihania, kohteliaita käytöstapoja, tanssiaisia ja sarjassa lisäksi ihanasti artikuloitua brittienglantia. Pieni vinkki muuten niille, jotka ovat nähneet jonkin filmatisoinnin, mutta eivät lukeneet kirjaa: Kirjan lopussa kerrotaan lyhyesti kunkin siskoksen vaiheista varsinaisen loppuratkaisun jälkeen, joten hieman lisätietoa tarjoaa Austen kirjassaan, kun taas dvd loppuu tyystin siihen kuuluisaan – en paljasta mihin -.

Suosittelen ❤

Jane Austen: Ylpeys ja ennakkoluulo
WSOY, 1947
328 s.

Ajattelin, että voisin alkaa laittaa kirjajuttujen perään vielä nämä faktat, kuten monet kirjabloggarit näyttävät tekevän. Tässäkin tapauksessa vuosi 1947 ei siis ole vuosi, joilloin se on ensimmäistä kertaa ilmestynyt, vaan milloin on tehty suomennos, jonka luin. Mutta sekään ei silti ole kyseisen pokkarin painovuosi, joten vähän vaikeaa hahmottaa noita vuosilukuasioita. Tämän kirjan kohdalla tarkoittaa kai, että sisältöä on viimeksi tarkistettu sinä vuonna. Mutta laittaessani tekstin sisään vuosiluvun tarkoitan siis yleensä sitä, milloin teos on ensimmäisen kerran julkaistu.