Scarlett

Huomio! Alexandra Ripleyn kirjoittama Scarlett jatkaa Margaret Mitchellin Tuulen viemää -teoksen tarinaa, joten jos et halua vielä tietää Tuulen viemään loppuratkaisua, niin ei kannata lukea tätä postausta!
 
————————————————————————————————————————————————————————
Kirjoitin jokin aika sitten blogissa, että Margaret Mitchellin massiivinen ja ihana Tuulen viemää (1935) on ehdottomasti yksi lempikirjoistani, romaaneista taitaa olla se kaikkein paras ja jotenkin läheisin, ja luen sen aina silloin tällöin. Talviloman aikana sain sitten vihdoin luettua sen loppuun, ja oli kyllä ihanaa uppoutua taas pitkästä aikaa siihen maailmaan! Siitä on nimittäin jo monta, monta, monta vuotta, kun olen viimeksi kyseisen kirjan lukenut. En edes muista enää. Elokuvan kyllä katsoin viime vuonna, mutta se on hyvin tiivistetty versio kirjasta, ja kirja on niin paljon enemmän. No, aloitin sitten tietysti heti putkeen lukemaan tuota Ripleyn Scarlettia, koska – kuten Tuulen viemään lukeneet tiedätte – Scarlettin ja Rhettin tarina jää niin onnettoman kesken! 

 

Ripleyn Scarlett vain on ihan eri maata kuin Mitchellin Tuulen viemää. Jättiläismäinen Tuulen viemää jäi kirjoittajansa ainoaksi romaaniksi, se oli hänen huolella valmisteltu elämäntyönsä. Mitchell oli syntynyt vuonna 1900, ja hän oli lapsesta asti kuullut sukulaisiltaan tarinoita Yhdysvaltojen sisällissodasta ja ylipäätään ajoista, joista kirjoitti. Hän oli atlantalaisena myös aito Etelän tyttö ja Tuulen viemää heijastaa monella tavalla hänen omaakin stooriaan. (Mitchellin elämäntarina Road to Tara on myös lukulistallani.) Kuten Scarlettilla, Mitchelilläkin oli irlantilaisia sukujuuria, ja myös hänen puoliso- ja ystävyyskuvionsa heijastuvat osaltaan teoksen henkilöhahmoihin. Tuulen viemää sai heti ilmestyttyään valtavan suosion, ja teos on lumonnut sukupolvia toisensa jälkeen. En tiedä, suunnitteliko Mitchell koskaan jatko-osaa teokselleen, mutta enpä usko. Hän oli vuodattanut jo kaikkensa ainokaiseensa. Loppuhan ei varsinaisesti pääty hyvin eikä huonosti – se jää vain auki! Rakkautta aiemmin vannonut Rhett lähtee Scarlettin luota loukkaantuneena juuri, kun Scarlett tajuaa rakastavansa ja rakastaneensa häntä. Kuitenkin Scarlett on aina saanut tahdonvoimallaan haluamansa, joten hän sisuuntuu ja päättää vielä hankkia Rhettin takaisin. Sitä ajatellakseen hän päättää lähteä Taraan. Lukijan mielikuvituksen varaan siis jää, onnistuuko Scarlett aikeessaan lepyttää loukattu miehensä vai ei.
 
Kauan Mitchellin kuoleman jälkeen, vuonna 1991, ilmestyi sitten Alexandra Ripleyn Scarlett, joka esittää yhden näkemyksen tähän Scarlettin ja Rhettin kissa-hiiri -leikkiin. Sain kirjan lahjaksi jo vuosia sitten, mutta kun aloin silloin lukemaan sitä, lopetin sen ensimmäiseen kappaleeseen. Se oli vaan niin eri! Se ei ole Mitchellin kirjoittama, ja tyyli on romanttisempaa, melodramaattisempaa ja muuten vain “halvempaa” kuin Tuulen viemäässä. Suhtauduin siihen varauksella enkä halunnut pilata lempparikirjaani huonolla jatko-osalla. Kuitenkin viime keväänä tartuin jostain syystä uudestaan tuohon teokseen ja halusin antaa sille vielä mahdollisuuden. Olisihan kiva, jos Scarlett ja Rhett nyt vihdoin saisivat toisensa ja kaikki päättyisi onnellisesti! (Tällä hetkellä luen sitä siis toista kertaa.)  Kun alun shokista pääsi yli, kirja oli yllättävän imaiseva kuitenkin. Voin sanoa, että Scarlettin alku on oikeasti aika kökkö, se on jotenkin jo liikaa, kun Ashley on heittäytymässä vaimonsa hautaan, mutta kun pääsee vähän eteenpäin, kirja kyllä paranee siitä. Siitä tulee oma tarinansa, joka ei ole Tuulen viemää, mutta ihan mielenkiintoinen jatko. 
 
Enimmäkseen kirja liikkuu koko Georgian ulkopuolella, mikä on oikeastaan tosi hyvä ratkaisu, koska muuten sitä vertaisi jatkuvasti Tuulen viemään. Nyt henkilöt alkavat elää ihan omaa elämäänsä, iso osa kirjasta sijoittuu myös Irlantiin, jossa Scarlettin sukujuuret ovat. Ripley on aika hyvin kyllä seurannut Tuulen viemään tarinaa ja ollut valinnoissaan melko uskollinen Mitchellille, mutta kyllä joitakin epäloogisuuksiakin löytyy. Kirjoitustyyli voisi olla myös vähän vähemmän dramaattinen. Ripley on tuntunut poimineen Mitchellin kirjasta joitakin kielellisiä maneereja, joita toistelee ja paisuttelee ihan liikaa, paljon enemmän kuin alkuperäinen Tuulen viemää. En yleensä lue Ripleyn tyyppisiä kirjailijoita, mutta nyt annan tyyliin liittyvät mokat anteeksi ja keskityn vain tarinaan, koska onhan kyseessä sentään Scarlett ja Rhett, jopa melko uskottavastikin!
 
No, saavatko he sitten lopulta toisensa? En spoilaa ja paljasta, mutta pakko myöntää, että Ripley ei ainakaan ratkaise tilannetta heti alkuunsa, vaan jännitystä riittää viimeisille sivuille asti, joten loppuun on oikeastaan pakko lukea. Uusia, yllättäviä käänteitä tulee, eikä todellakaan voi olla varma, miten käy kummankaan puolelta. Sivumärältäänkin Scarlett on lähes yhtä pitkä kuin Tuulen viemääkin. Kun aloin lukemaan Scarlettia, ajattelin, että Scarlett saa Rhettin varmaan heti takaisin ja loppuaika kerrotaan  heidän yhteisestä elämästään, mutta tehtävä ei osoittaudukaan ihan helpoksi. Pidän kirjassa kyllä siitä, että Scarlett on henkilönä oikeastaan miellyttävämpi kuin Tuulen viemäässä. Kyllä hän on vielä vanha kunnon Scarlett, mutta hän vihdoin oppii yhtä sun toista elämästä. Kyllä minä oikeastaan myönnän ostavani tämän jatkotarinan Scarlettin vaiheista Tuulen viemään jälkeen. Ja nimenomaan tarina (eikä tyyli) edellä. 
 
Tuulen viemää suosittelen varauksetta, mutta Scarlettia vain omalla vastuulla!             
Alexandra Ripley: Scarlett 
Otava 2008
831 s.

Lempparikirjani Tuulen viemää

Scarlett O’Hara ei ollut kaunis, mutta sitä harvoin tulivat huomanneeksi ne, jotka joutuivat hänen viehätysvoimansa lumoihin.
Kyntö oli saatu jo melkein loppuun, ja auringonlaskun hohde väritti Georgian punaisen mullan vastaviilletyt vaot entistäänkin punaisemmiksi. Kostea maa, joka nälkäisenä odotti puuvillan siementä, paistoi vaaleanpunaiselle viilujen hiekkaisissa harjoissa, tulipunaiselle, verenpunaiselle ja kastanjan punaiselle vakojen varjonpuoleisilla sivuilla. Plantaasin valkoiseksi rapattu päärakennus oli kuin saari keskellä punaisena aaltoilevaa merta
Kun aloitin blogin, minulla ei oikeastaan ollut juuri vaihtoehtoja blogin nimen suhteen, koska a) sen piti liittyä jotenkin kirjallisuuteen, koska tämä on ensisijaisesti kirjablogi ja b) jotenkin minuun, koska teen tätä kuitenkin omalla persoonallani ja täällä on välillä muutakin kuin kirjajuttuja. Joten, koska Tuulen viemää nyt sattuu olemaan kaikkien aikojen ykkösromaani minulle ja nimeni sattuu olemaan Tuuli, vaihtoehtoja ei kauheasti ollut. Siksi koen oikeastaan juhlallisesti sekä oikeudekseni että velvollisuudekseni vihdoin esitellä myös tämän jättiläisteoksen, jonka nimeä on niin räikeästi lainattu koko blogin nimeen. Ja kaikenlisäksi, olen taas lukemassa sitä…
Margaret Mitchellin Tuulen viemää (1935) on minulle hyvin henkilökohtainen kirja. Luin sen ekan kerran arviolta n. 14-15-vuotiaana (vaikka inhoan pitkiä kirjoja!). Ja sen jälkeen olen silloin tällöin lukenut sen säännöllisesti sekä tietysti katsonut elokuvan useita kertoja. Muistan että nuorena luin Tuulen viemää -kirjaa monesti kesälomalla kasvimaalla auringonpaisteessa (asuimme maalla). Päätin kai joskus silloin nuorena, että tämä on kaikkien aikojen paras lukemani romaani enkä ole päässyt siitä yli siten, että olisi tullut muuttaneeksi mieltäni. Olen ollut jotenkin todella vahvasti siinä maailmassa sisällä. Siksi en viitsi lukea sitä kauhean usein, koska se vie niin mukanaan. Sitä elää jotenkin niiden henkilöiden mukana.
Voisin ehkä hehkutuksen lisäksi esitellä hieman myös juonta, henkilöitä ja teemoja niille, jotka eivät vielä ole sitä lukeneet. Kyseessä on siis kirjaimellisesti massiivinen teos. Painoksesta riippuen yli tai alle tuhanteen sivuun mahtuu sotaa, rakkautta, menestystä, menetystä, etsintää, elämää ja kuolemaa. Tuulen viemää sijoittuu ajallisesti 1860- ja 1870-luvuille, alkaen vuodesta 1861, jolloin Yhdysvaltojen sisällissota puhkeaa. Tapahtumissa liikutaan enimmäkseen silloisissa Etelävalloissa, erityisesti Georgiassa. Yksittäisistä kaupungeista Atlanta on eniten esillä.

 

Henkilöt
Voisi sanoa, että kirjassa on neljä avainhenkilöä ja lisäksi lukuisa joukko sivuhenkilöitä. Esittelen lyhyesti tärkeimmät henkilöt paljastamatta ratkaisevia juonenkäänteitä.
Kirjan päähenkilö on rohkea, älykäs, itsepäinen ja hurmaava Scarlett O´Hara, joka on alussa hemmoteltu ja itsekäs puuvillaplantaasin omistajan tytär, mutta josta kuorituu sodan myötä varsin taitava ja itsenäinen liikenainen. Sydän on tosin edelleen kylmä ja kova eikä Scarlettilla ole juurikaan tunneälyä suhteessa muihin ihmisiin. Hän takertuu omiin mielipiteisiinsä itsepäisesti eikä aina itsekään ymmärrä omaa parastaan.
Miespäähenkilö, Rhett Butler, on menestyvä ja varakas hurmuri, joka tehtailee saarronmurtajana rahaa sillä aikaa kun toiset kamppailevat rintamilla “suuren asian” puolesta. Scarlettiin vetoaa lähinnä hänen omaisuutensa, mutta Rhett tunnistaa Scarlettissa myös todellista sielunkumppanuutta.
Toinen merkittävä mieshenkilö on Ashley Wilkes, johon Scarlett on alusta asti ihastunut. Ashley vaan on toista maata kuin suoraviivainen Scarlett – uneksuva kulttuurin ja taiteen ystävä.
Ashleyn vaimoa Melanie Hamiltonia Scarlett inhoaa ehkä eniten siksi, että tämä on Ashleyn vaimo. Scarlettin toinen syy inhota Melanieta on hänen heikkoutensa ja kiltteytensä, koska Scarlett itse on niin vahva ja viekas. Naiset joutuvat kuitenkin sodan pauloissa viettämään paljonkin aikaa keskenään.
Sivuhenkilöistä voisin mainita Mammyn, joka on Scarlettin vanha, tarkkanäköinen ja topakka imettäjä, palvelija ja oikea käsi. Tummahipiäinen Mammy rakastaa ja ojentaa kasvattiaan ja on Scarlettille kuin perheenjäsen, vaikka onkin alunperin orjan asemaan syntynyt.
Ajatuksia kirjasta
Tuulen viemää on rakkaustarina, mutta tarjoaa myös oivallisia kuvia sisällissodasta, orjuudesta ja selviytymisestä täysin uudenlaisessa maailmassa. Se kuvaa hienosti sitä, kuinka erilaisia selviytymisstrategioita ihmisillä on katastrofin, tässä tapauksessa hävityn sodan, jälkeen. Minuun puree jotenkin se haikeus Etelävaltioiden tappion jälkeen, kun kaikki on muuttunut, vauraat plantaasit historiaa ja karkeat “jenkit” kävelevät ja syljeskelevät Atlantan kaduilla. Koko entinen elämänmuoto on tuulen viemää, gone with the wind… Toiset jäävät kiinni menneeseen, kuten Ashley, ja pitävät ylpeinä kiinni vanhoista, arvoikkaista tavoistaan ja toiset, kuten Scarlett, ottavat taloudellisesti kaiken hyödyn irti kaaoottisesta tilanteesta. Scarlettista kehkeytyy myös varsin ahne, suorastaan häikäilemätön. Scarettin kotitila, Tara, muuttuu hyvin tärkeäksi hänelle, ja maan puolesta hän on irlantilaisverisenä valmis vaikka kuolemaan. Tuo taistelu kodin puolesta on jopa liikuttavaa. Kirjan alkuosassa ovat myös hyvin mielenkiintoisia ne vanhat etelävaltiolaiset tavat, joita kuvataan. Hienon naisen piti olla käytännössä kiltti, tyhmä ja hiljainen, sillä pääsi jo pitkälle ja sai miehen.
“Naisten pyrkimyksenä kehdosta hautaan saakka oli pitää miehet tyytyväisinä itseensä, ja tyytyväiset miehet palkitsivat sen heille kitsastelematta ritarillisuutena ja ihaliluna. Miehet antoivatkin naisille mitä tahansa muuta paitsi sitä tunnustusta, että heilläkin oli älyä.”
Rhett kuitenkin murtaa tätä stereotypiaa arvostamalla Scarlettin älykkyyttä, sillä hän ei piittaa muiden mielipiteistä. Hyvä, Rhett!
Minusta oli kiinnostavaa huomata muutos itsessäni lukijana, kun vertaan nuoruuden Tuulen viemää -lukukokemuksia viime vuosien aikaisiin. Nuorena olin niin Scarlettin puolella kuin voi olla. Vähän ärsytti silloinkin kyllä, ettei hän tuntunut tajuavan muutamia asioita, mutta ihailin kuitenkin hänen rohkeuttaan ja vahvuuttaan niin paljon, että ne antoivat anteeksi pikkuviat kuten epäystävällisyyden, keinottelun ja jopa valehtelun. Melanie sen sijaan tuntui silloin jotenkin hieman laimealta.
Nykyään ihailen Scarlettissa edelleen niitä hyviä ominaisuuksia, mutta suorastaan käy sääli, ettei hän tunnu oppivan läksyjään, vaikka on vuosia aikaa ja onnea tarjotaan kultatarjottimella eteen. Hän ei juuri ajattele Ashleyn lisäksi muiden ihmisten tunteita ja aiheuttaa paljon mielipahaa kyseenalaisilla hankkeillaan. Scarlett kuitenkin uskaltaa radikaalisti kyseenalaistaa joitakin turhia sääntöjä ja käytäntöjä, kuten sitä, että naisen on sopimatonta tehdä bisnestä tai olla miehen seurassa luonnollinen, oma itsensä sen sijaan että vain pyörtyilisi ja nyökyttelisi ja söisi kutsuilla “kuin lintu”. Arvostan kovasti Melanieta, joka loppujen lopuksi on henkisesti erittäin vahva, vaikka fyysisesti onkin heikko. Melanie on ystävällinen, kärsivällinen, hyvä, puolustaa kiihkeästi rakkaitaan. Ja kuinka hän rakastaakaan Scarlett-kälyään, joka ei osaa sitä arvostaa. Rhettistä olen pitänyt myös aina, vaikken hänenkään kaikkea toimintaansa hyväksy. Kuitenkin hän on ihmeen kärsivällinen ja huumorintajuinen oikkuilevan Scarlettin kanssa. Hyväsydäminen ja haavoittuvainen Rhettkin on sisältä päin, vaikka pitää kovaa ulkokuorta.
“Olemme molemmat lurjuksia, Scarlett, emmekä me häikäile mitään, kun mielemme tekee jotakin. Olisimme voineet olla onnellisia, sillä minä rakastin sinua ja tunnen sinut luita ja ytimiä myöten, paremmin kuin Ashley koskaan voisi tuntea sinua. Ja hän halveksisi sinua, jos tuntisi… Mutta sinun täytyy vain koko elämäsi kulkea haikaillen miestä, jota et ymmärrä.”

Entäs Ashley? Jo alussa tulee lukijoille selväksi, ettei Ashley sopisi Scarlettille, mutta Scarlett ei sitä usko. Tunnistan itsessäni sekä ashelymäisiä että scarlettmaisia piirteitä, jos ajatellaan suhtautumista ympäröivään maailmaan ja muutoksiin. Ashley uppoaa kauniiseen maailmaansa ja kirjojensa pariin ja Scarlett tarttuu konkreettisiin toimiin. Scarlett inhoaa kaikkea kirjoihin ja opiskeluun liittyvää, mutta on ahkera ja taitava niissä töissä, joita on pakko tehdä. Ashley rakastaa kulttuuria eikä osaa sopeutua muutoksiin kun taas Scarlett on aina tilanteen tasalla. Ymmärrän Ashleya ja Melaniea paremmin nyt aikuisena. Pystyn aika hyvin samastumaan kaikkiin tuon nelikon henkilöihin, mutta en koe suoraan voivani verrata itseäni kehenkään heistä.
Aivan valloittava ja ravistelevakin kyllä tämä kuolematon sota-rakkaus -eepos, eikä vähiten erikoisen loppunsa tähden. Kannattaa lukea sinne asti. Katsomisen arvoinen on myös monituntinen Oscar-elokuva Tuulen viemää (1939), jossa pääosia tähdittävät Vivien Leigh ja Clark Gable. Kaikki näyttelijät ovat kyllä juuri sopivia omiin rooleihinsa ja elokuva on ihana. Mutta vaikka elokuvakin kestää tuntikaupalla, siinä on jouduttu oikomaan aika paljon. Kirja on siis vielä paljon moniulotteisempi, joten kannattaa ehdottomasti lukea! Tämä teos kestää aikaa, koska sen aiheet, henkilöt ja tunteet ovat niin inhimillisiä. Myös miljöön kuvaus on kauneudessaan vertaansa vailla.
“Onhan huomenna taas uusi päivä.”

Muita Tuulen viemää -faneja?

Margaret Mitchell: Tuulen viemää
Otava, 2008
894 s.