Teatterikärpäsen puremaa

Tunnistatteko te kevään tuoksun, kun sen haistatte? Minulle kevään tuoksu on se sulavan maan ihana lemu, johon sekoittuu kuivuvan asvaltin hajua. Sen tuntee parhaiten siinä maalis-huhtikuussa, juuri näihin aikoihin, kun öisin on vielä pakkasta, mutta päivällä aurinko paistaa tosi kirkkaasti ja iltapäivisin virtaa pieniä puroja kävelyteiden reunoissa. Minä niin rakastan sitä tuoksua! Suljen usein silmät ja nuuhkin sitä kuin henkeni edestä keuhkot täyteen, se on ihan kuin aikamatka. Ja sen voi tuntea vain keväisin, noin kuukauden, korkeintaan parin, aikana.
Se tuoksu tuo mieleen lapsuuden keväät ja ihanat lätäkkö- ja metsäleikit, mutta kaikista voimakkaimmin se tuoksumuisto kuljettaa minut joka vuosi kymmenen vuoden taakse, abikevääseen, jolloin tunsin olevani niin vapaa ja pystyväni mihin vaan. Pitkän pitkä, kuusivuotiaana alkanut kouluputki oli juuri loppumaisillaan, hyvin menneet kirjoitukset olivat vihdoin ohi, luvut oli luettu, pänttäämiset päntätty ja koko maailma oli avoinna, siinä mittakaavassa ensimmäistä kertaa elämässäni. Olin 18 ja sen ikäisen ihmisen varmuudella niin varma kuin voi mistään varma olla, että minusta tulee näyttelijä. 12-vuotiaasta asti kirjailija oli toki ollut unelma-ammattini, mutta koska siihen ei voi opiskella, näyttelijä oli sitten ainoa vaihtoehto.
Ilma tuoksui ihan tältä silloin, kun kävelin Teakin pääsykokeisiin, olin tullut yksin isoon kaupunkiin ja olin niin vapaa. Askeleet tuntuivat sairaan kevyiltä lakaisukoneitten pöllyttämillä kävelyteillä ja olisin voinut tanssahdella Helsingin kaduilla. Varmaan tanssahtelinkin. Jännitti. Oli elämä ja unelmat edessä.

No, kuten blogin lukijoina ehkä olette voineet päätelläkin, minusta ei sitten lopulta tullut näyttelijää, ja ihan hyvä niin. Kävin viime vuonna pitkästä aikaa kurkkimassa Teatterikorkeakoulun nettisivuja, ja vastaan pomppasi limittäin asettautuneiden, alastomien ruumiiden sekamelska, joku opiskelijoiden kokeileva esitys. Ei minusta olisi sellaiseen ollut, tai en ainakaan haluaisi, että olisi ollut. Lukion jälkeen sain teatteria ja esiintymistä vähäksi aikaa kyllikseni, kun olin vuoden Ryttylässä kansanopistossa musiikkiteatterilinjalla. Se olikin kyllä mahtavan upea vuosi, niin monia taitoja kehittävänä kuin muutenkin. Se oli oikeastaan juuri sitä, mitä siihen hätään tarvitsinkin: teatteria, tanssia ja taidetta käytännössä 24/7. Oli ihanaa oikein antautua rakkaalle asialle, tuollaiset mahdollisuudethan ovat hyvin poikkeuksellisia muulloin elämässä. Ja voi kuinka hauskaa se oli! Välillä myös tosi vaikeaa, mutta miten flow-tiloihin välillä improtessa uppoutuikaan! Olen välillä kaivannut sellaista hauskanpitoa.
Sen vuoden jälkeen jatkoin hieman teatterin parissa, mutta sitten kutsuivat muutkin haasteet, lopulta Jyväskylä ja pian äitiys ja loppu onkin historiaa. Tanssia olen harrastanut tässä väliajallakin aina joinakin vuosina, mutta en varsinaista teatteria. Ja nyt, nyt olen päässyt taas vihdoin leikkimään teatterijuttuja Torstaiteatterin teatterikerhossa, ja olen ollut siitä onnellinen. Haluaisin vielä joskus esiintyäkin, mutta tähän elämäntilanteeseen tuo “leikkikerho” sopii mitä parhaiten. Vaikka kirjoitin olevani tavallaan ujo, teatterimaailmassa se ei päde minuun. Päinvastoin, se on melkein kuin terapiaa, vähän kuin kirjoittaminenkin. Okei, menen lukkoon sillä hetkellä, kun tiedostan, että improamassa tai roolihahmon saappaissa on minä, sen sijaan, että antaisin flow’n kuljettaa. Ne kalseat “valaistumisen” hetket ovat hirveitä ja pilaavat kaiken, mutta tuolla teatterikerhossa sellaisia ei tarvitse pelätä. Se on ihanan turvallinen ja armollinen ympäristö kokeilla, myös epäonnistua. Olen esiintymässä, mutta olen myös minä, olen niitä yhtä aikaa. Pehmeä lasku takaisin näyttelemisen mahtavaan maailmaan, josta pidän eniten sen itsensä takia enkä pyrkiäkseni olemaan jotakin suurta.

Luova kirjoittaminen

Olen kirjoitanut niin pitkään kuin muistan. Opin viisivuotiaana kirjoittamaan ja sen jälkeen olen sepitellyt isompia ja pienempiä tarinoita. Mielikuvitus on laukannut. Kouluun mennessä sain ensimmäisen päiväkirjan, jota vaihtelevasti kirjoitin ihan lukion loppuun asti (en tosin samaa päiväkirjaa, vaan vihkoja ja kovakantisia muistikirjoja kului pinotolkulla). Omilleni muutettua kävin hieman läpi noita “aarteita” ja säästin varhaisimmat ja muuten vain hyvää mieltä tuottavat ja heitin revittyinä roskiin ne pahimmat. Ne olivat jo täyttäneet tehtävänsä enkä halunnut enää palata niihin.

Miksi kirjoittaa, jos ei ole pakko? (Kutsun luovaksi kirjoittamiseksi kaikkea, mikä ei liity velvollisuuksiin vaan on vapaaehtoista, vaikkei olisikaan perinteistä kaunokirjallisuutta.) Kirjoittaminen on, ainakin minulle, hyvin luonteva tapa jäsentää ajatuksia. Vähän kuin terapiaa. Kun kirjoittaa mietteitään tai vaikka huoliaan konkreettisesti ylös paperille (tai koneelle) niin aivoista tavallaan vapautuu tyhjää tilaa. Tai kirjoittaminen voi toimia toisinkin päin ja asioista saattaa tulla todellisempia sitä kautta. Näin kävi esimerkiksi kiitollisuusiheiden kanssa, joista kerroin postauksessa Tuhat lahjaa.
Kirjoittaminen on myös erittäin helppo ja halpa tapa käyttää luovuuttaan. Olen pohjimmiltani hyvin luova ihminen ja sisään patoutunut luovuus tarvitsee aika ajoin ulostuloväylän. Kirjoitan luovuudesta myöhemmin ihan oman postauksensa. Kirjoittaminen ei maksa mitään (tai no, tietokone on kyllä siinä ihan näppärä, vaikka periaatteessa kynällä ja paperillakin pärjää). Kirjoittamista ei ole sidottu tiettyyn aikaan tai paikkaan, siksi se on perheenäidille hyvin kiitollinen harrastus. (Hiljaisuus kyllä tuo lisäarvoa.) Voin kirjoittaa silloin kun on mahdollisuus.
Olen tällä hetkellä erityisen innostunut esimerkiksi sukuni historiasta ja ylipäätään suomalaisten lähihistoriasta ja tykkään perehtyä asioihin ja kirjoittaa fiktiivisesti tai miksei faktanakin ihmisten elämänkohtaloista. Ehkä siksi hain alunperin opiskelemaan journalistiikkaa: siinäkin minua kiehtoi erityisesti mahdollisus kertoa ihmisten tarinoita. Pitkät haastattelut ja henkilöjutut ovatkin lemppareitani alan töistä. Pelkkä uutistyö on aika hektistä makuuni, koska olen sydämeltäni enemmänkin tällainen syvällisempi kertoja kuin ytimekäs raportoija. Uusi innostuksen kohteeni on kuvajournalismi. Siinä yhdistetään kaksi rakasta ja tehokkaasti vaikuttavaa asiaa: valokuva ja kertomus. Meeri Koutaniemi rules. Ihailen muitakin hänen tyyppisiään kuvajournalisteja ja olisi mahtavaa, jos itsekin olisi joskus mahdollisuus/aikaa/voimia toteuttaa sellaista hc-kuvajournalismia jossakin muodossa vaikka ihan täällä kotikaupungissa.
Nuorempana kirjoitin ja luin myös paljon runoja. Vanhemmiten se on jäänyt vähemmälle. Ehkä olen tullut elämän myötä enemmän realistiksi, kun nuorempana olin runotyttö? No, onhan runojakin monenlaisia. Mutta erityisesti runoissa tykkään esteetikkona, että ne ovat jollain tavalla kauniita. Herättävät kauniita mielikuvia. Haikeuskin voi olla kaunista. Päiväkirjaa en ole lukion jälkeen juuri kirjoitellut. Aika on mennyt ihan elämiseen. Lapsena kirjoittelin paljon pieniä tarinoita ja loruja, yläasteella aloin kirjoittaa hieman pitempia juttuja ja runoja ja lukiossa kirjoitin ainakin pitkää proosaa, runoja, lauluja, esseitä, kokeilevaa tekstiä ja novelleja. Monenlaisista aihepiireistä.
Enimmäkseen aiheet ovat kuitenkin liittyneet jollakin tavalla käsillä olevaan elämänvaiheeseen, vaikken kirjoittaisikaan itsestäni. On helpompaa kirjoittaa siitä, mistä tietää valmiiksi jotain. Nykyään kirjoitan enimmäkseen pitempiä tekstejä (novelli-/romaaniosastoa) sekä jonkin verran esimerkiksi laulun sanoja. Monesti olen poiminut aiheenpalasia myös tarinoista, joita olen kuullut ihmisten kanssa jutellessani. Joskus myös vaikka taideteos, valokuva, maisema tai vaikka käynti museossa voi synnyttää idean.
Lukeminen ja kirjoittaminen tukevat hyvin toisiaan. Mitä enemmän lukee, sitä helpompi on tavallaan kirjoittaa. Tekstin rakenne alkaa jäsentyä pään sisällä kuin automaattisesti. Samalla hahmottuu myös, onko juuri tästä aiheesta kirjoittanut jo joku muu. Todennäköisesti on, koska kirjoittajia on paljon ja aihepiirejä rajallisesti. Mutta kuinka tehdä omannäköinen teksti valitusta aiheesta, juuri omannäköinen tarina, runo tai laulu? Ainakin henkilökohtaisuus on plussaa. Vaikka et kirjoittaisi itsestäsi, sinun täytyy antaa tekstiin jotain itsestäsi, kirjoittaa sydämellä. Sen huomaa lukiessa.
Kirjoittaminen on myös tapa vaikuttaa, jos sattuu saamaan teksteilleen lukijoita. Samalla tavalla kuin näyttelijät anatavat lavalla katsojille jotain itsestään, vaikka esittävätkin vain roolihenkilöä, täytyy hyvän kirjoittajankin pystyä eläytymään henkilöidensä tunnelmiin ja motiiveihin, jotta tarina vaikuttaa aidolta. Olen aina pitänyt myös näyttelemisestä ja huomannut, että luova kirjoittaminen ja näytteleminen ovat sukua toisilleen. Kirjoittaminen on tavallaan helpompaa, vähän kuin näyttelemistä kaksiulotteisessa muodossa. Itselläni kaunokirjallisissa teksteissä ehkä suurin tavoite onkin jollain tavalla koskettaa toista ihmistä, herättää tunteita. Itkettää, naurattaa, lohduttaa, liikuttaa – olla vertaistukena, herättää ajatuksia.
Jos haluaisit kehittyä kirjoittajana, mutta et tiedä mistä aloittaa, kannattaa harkita kaikille avoimia luovan kirjoittamisen kursseja, joita järjestetään monessa kaupungissa esimerkiksi kirjaston tai kansalaisopiston toimesta. Myös lukeminen ja ympäristön havainnoiminen auttavat kirjoittajaa. Päiväkirjakin on hyvä lähtökohta kirjoittamiseen. Sen aloittamisen kynnys on matala ja sen avulla voi hahmottaa omia tunteitaan, päästä vauhtiin kirjoittamisen kanssa. Itse olen kirjalijahaaveeni kanssa nyt niin pitkällä, että opiskelen yliopistossa kirjallisuutta (vaihdoin sen sivuaineesta pääaineeksi journalistiikan rinnalle/tilalle) ja maisterivaiheeseen aion valita luovan kirjoittamisen.
Tiedän, että koko humanistisen ja varsinkin kulttuurialan työnäkymät ovat ns. surkeat, ala on hyvin epäkaupallinen, Suomen kirjailijat hädin tuskin tulevat toimeen teksteillään, kilpailu alalle on erittäin kovaa, onnistujatkin ovat yleensä saaneet kokea monta hylkäämistä vuosien ajan ja niin edelleen. Mutta kuitenkin – jos ei itse tavoittele omia unelmiaan, niin kuka sen sitten tekee? Sitä paitsi tuo kirjailijahaave on sellainen linna Espanjassa. Aina voi hakea ja tehdä muitakin töitä, jos siitä ei tule mitään. Esimerkiksi viestintä-/tiedotuspuolella, freelance-toimittajana tai vaikka ruokakaupan kassalla (olen ollut vuoden kassaneitinä ja tykkäsin siitä työstä todella paljon!). Kirjoittamisen ja lukemisen ei ole pakko olla työ, vaikka siitä haaveileekin. Se pysyy joka tapauksessa aina mukana harrastuksena.