Waltari: Tähdet kertovat, Komisario Palmu

Mika Waltarin Palmu -kolmikon viimeistä osaa, Tähdet kertovat, komisario Palmu (1962), en ollut lukenut koskaan aiemmin. Teos on kirjoitettu selvästi myöhemmin kuin kaksi edeltäjäänsä ja miljöökin on samassa suhteessa uudenaikaisempi piiska-autoineen ja piukkapöksyineen. Aikaa on kulunut romaanin maailmassakin rouva Skrofin ja Bruno Rygseckin tapauksista. Minäkertojana esiintyvä, nimeltämainitsematon Palmun alainen on nyt kohonnut varatuomariksi ja Palmun esimieheksi, oikein päälliköksi. Hieman viisastunut mutta ei vielä mainittavasti.
Tähdet kertovat, komisario Palmu oli eräänlainen välipala Waltarin uralla, miehen nopeasti tekaisema käsikirjoitus ohjaajan toiveesta jatkoksi kahdelle menestyneelle Palmu-elokuvalle. Waltari on kirjoittanut salapoliisiromaanin jälkeenpäin käsikirjoituksen pohjalta. Ja sen kyllä valitettavasti huomaa. Aiempiin, jopa loistaviin teoksiin verrattuna Tähdet kertovat jää laimeahkoksi. Ei se huono varsinaisesti ole, paitsi ehkä edeltäjiensä rinnalla. Mielestäni tämän teoksen kohdalla elokuva on onnistunut kirjaa paremmin.
Kirja tarjoaa kyllä jännitystä, mutta kirjoitustyyli on muuttunut parissakymmenessä vuodessa melko paljon. Kirjan alussa on jonkin verran turhalta tuntuvaa jaarittelua. Ja lauseet ovat töksähtelevän lyhyitä. Useassa kohtaa. Yhdenkin. Sanan. Lauseita. Ja paljon. Ja vielä. Ei nyt koko aikaa. Mutta pisti. Silmään. Tyylikeinona sitä on käytetty. Liikaa. Teho menee.
Juonesta lyhyesti: Helsingin Tähtitorninmäellä murhataan puliukoksi luultu sivullinen, jonka kuolema painetaan aluksi villasella, vanhan juopon tapaturmaisena kuolemana. Kun lööpit nostavat asiasta metakan, on poliisin ryhdyttävä pikaisiin toimiin ja yhtä sun toista selviää. Kaupungilla riehuva nahkatakkijengi saa osansa epäilyistä. Myöhemmin tarina kääntyy erikoiseen ja ankaraan, omaa Kotkanpesäänsä rakentavaan majuri Vadenblickiin vaimoineen ja poikineen. Majuri itse on kyllä Palmu-kirjojen kammottavin hahmo. Ihan puistattaa. Kirjassa hänet on kuvattu vielä inhottavammin kuin elokuvassa. Mutta monia muitakin salaperäisiä ja epäilyttäviä hahmoja esiintyy.
Elokuva ja kirja eroavat toisistaan kaikkein eniten tämän Palmu-romaanin kohdalla. En paljasta tarkemmin miten, mutta vaikka olin nähnyt elokuvan, tuntui välillä, liittyvätkö ne lainkaan yhteen. Oli joitakin suuriakin eroja esimerkiksi tarinan ihmiskohtaloissa. Teos oli myös sävyltään tummin Palmu-kolmikosta. Vaikka moitin teoksen tyyliä, kyllä Waltari tarjosi taas myös kiinnostavan ympäristön ja henkilökavalkadin, jotka kuvitella silmien eteen. Aiempiin Palmu-romaaneihin verrattuna rikoksen selvittely jakaantui mielestäni ehkä liikaa kahteen sektoriin: lättähattuliigaan ja Vadenblickeihin. Osat olivat melko erillään toisistaan, kuin kaksi erillistä kertomusta. Muissa teoksissa koko epäiltyjen konkkaronkka on liittynyt toisiinsa ja heistä on kerrottu lomittain.

 

Mika Waltari: Tähdet kertovat, komisario Palmu
WSOY, 2006 [1962] 
254 s.

Waltari: Kuka murhasi rouva Skrofin?

Mika Waltarin tunnettu salapoliisiromaani Kuka murhasi rouva Skrofin? (1939) oli mukavaa kesänalkajaisluettavaa viime viikolle. Teos on ensimmäinen Komisario Pamu -kirja ja voitti ilmestyessään pohjoismaisen saapoliisiromaanikilpailun Suomen osakilpailun.

Teoksen tarina kulkee sujuvasti ja leppoisasti, ja juoneen on helppo eläytyä. Minulla oli muistikuva, että olen lukenut Kuka murhasi rouva Skrofin? joskus nuorena, mutta oli huvittavaa, että loppu oli itsellenkin yllätys. Lukemisesta on varmasti reilusti yli kymmenen vuotta, joten ei ihmekään. Waltarin Komisario Palmut ovat kuitenkin sellaisia kirjoja ja elokuvia, että ne eivät kulu puhki ensimmäisen luku- tai katselukerran jälkeen, vaan kestävät useampia, jopa paranevat.

Matti Kassila on ohjannut Waltarin romaanin pohjalta elokuvan Kaasua, komisario Palmu, ja kyseinen elokuva pyöri muistissani pajon selvemmin kuin kirja. Siksi yllätyin, että loppuratkaisut eroavat melko paljonkin näissä kahdessa. Syyllinen on kyllä sama, mutta muun muassa motiivit ovat kirjassa ja elokuvassa erit. Muitakin yksityiskohtia elokuvassa oli toisin kuin kirjassa, mutta kyllä tarinan kuitenkin pääpiirteittän samaksi tunnistaa.

Teoksen päähenkilö taitaa olla itseoikeutetusti vanhanpuoleinen, hidasliikkeinen mutta ammatissaan taitava komisario Palmu, joka pihin ja ilkeän vanharouva Skrofin murhaa selvittää. Teoksen minäkertojana on kuitenkin nuori, kirjaviisas poliisiharjoittelija, jonka Waltari on kuvannut huvittavankin sympaattisesti. Muutenkin henkilöhahmot ovat oivia, luontevalla tavalla stereotyyppisiä, ja useammankin kerran tyrskähtelin ja hymähtelin Waltarin hienovireiselle huumorille.

Kaasumyrkytykseen kuolleen rouva Skrofin murhatutkinnan yhteydessä lukija tutustuu muun muassa uhrin kaltoinkohdeltuun Kirsti-tytärpuoleen ja hurvittelevaan Kaarle-veljenpoikaan, epäilyttävän hurskastelevaan saarnaaja Mustapäähän, muodollisen asialliseen tuomari Lanteeseen, boheemiin taiteilija Kurt Kuurnaan ja tanssijatar Iiri Salmiaan. Kirja on kyllä yksinkertaisesti hyvä. Se on myös 1930-luvun Helsinki-kuvana oivallinen.

Waltari on taitava ihmisten välisten suhteiden ja tilanteiden kuvaaja, hänen dialogiaan on ilo lukea. Juonen koukerotkin on rakennettu melko hyvin, mutta suurimmat ansiot liittyvät juuri kerrontaan ja keskusteluihin. Waltarin salapoliisiromaanissa paras anti on minusta koko matka kohti lopputulosta, ei niinkään itse ratkaisu.

Mika Waltari: Kuka murhasi rouva Skrofin?
Otava, 2001 [1939]
237 s.

Laivareissu Tukholmaan

 

Moikka moi! Olen vielä täällä, vaikka blogissa ei ole kuulunut mitään vähään aikaan. Se johtuu enimmäkseen siitä, että mulla on nyt tosi tiivistä opiskelun kanssa, eli hommia riittää! Varmaan koko loppukevät on aika täysi koulun suhteen, mutta toivottavasti ehdin välillä myös blogata, postausaiheita on kyllä mielessä, niin kirjoista kuin vähän muustakin. 
 
Tulin kertomaan tänne kivasta Tukholman reissustamme, mutta koko Tukholma saikin uuden, synkän sävyn ylleen tänään, kun siellä oli se (terrori)isku, kuorma-auto ajanut väkijoukkoon. Ihan järkyttävää! Valitettavasti se ei ole kovin yllättävää, mutta koskettaa jotenkin aina enemmän, kun ne tapahtuvat niin lähellä. Ja juuri äsken oli se Pietarinkin isku. Ei tehnyt kauheesti muuten mieli mennä metroon, mutta ei maan pinnallakaan näköjään sen turvallisempaa välttämättä ole.  
 
Meillä oli kuitenkin kiva reissu, olimme oman perheen kesken päivä Tukholmassa -risteilyllä, maanantain vietimme Tukholmassa. Reissu tuli tosi hyvään saumaan, koska se oli ihana  pikku breikki tähän muuten niin kiireiseen arkeen. Kotiin tultiin myöhään tiistai-iltana, ja keskiviikko olikin heti tavallista pitempi päivä, eli suoraan arjen keskelle hypättiin takaisin. Laivalla viihdyttiin hyvin koko perhe, buffet-ruokailu on oma suosikkini, oli ihana saada aamupalatkin valmiina. Tytöt tykkäsivät tietysti pallomerestä ja tax freen karkkiosastosta. 
 
Tukholma-päivälle meillä ei ollut mitään valmista ohjelmaa, lähinnä kävelyä ja katselua. Tultiin Vikingin satamaan, ja siitä Södermalmin kautta hipsuteltiin näköalareittiä Vanhaan kaupunkiin. Södermalmilla on ihania vanhoja taloja, pidän siitä alueesta tosi paljon. Gamla Stan on tietysti myös ihana. Kävelimme Kuninkaanlinnalle ja olisimme menneet sisään, mutta se sattui olemaan juuri maanantaisin kiinni. Vanhan kaupungin laidalta löytyi yksi tosi hyvä ja suosittu kiinalainen ravintola, jossa söimme. Aurinkokin vähän pilkisteli, joten ihanan keväisestä säästä saimme nauttia, Jyväskylässä kun oli lähtiessämme vielä kunnon lumikinokset. 
 
Toivotaan, että Tukholman hirveä välikohtaus ei toistuisi siellä eikä täällä. Nuo ovat niin kauheita juttuja ja lietsovat pelkoa niin, ettei kohta uskalla mennä edes Helsinkiin tai mihinkään, missä on muita ihmisiä. Mutta pelon yllyttäminen on varmaan yhtenä tarkoituksenakin, eikä koko maailma voi pysähtyä terroristien takia. Miten paha olo täytyykään ihmisellä olla, että menee tekemään jotain tuollaista?   

 

Laiva- ja junakuva sekä kuvat, joissa minä näyn: Kimmo Korpela.