Bea Uusma: Naparetki

Valkosaari. Keskellä Jäämerta, vaikka kukaan ei sitä näe. [—] Kukaan ei sitä näe. Mutta se hohtaa. 

Kolme miestä. Hatara silkkikankaasta ommeltu 1800-luvun tekniikalla rakennettu kuumailmapallo, jota ei ollut koskaan testattu. Tutkimaton manner, jota kukaan ei ollut onnistunut kartoittamaan. Kotikaupungissa odottava rakastettu, jonka mieltä vaivasi ajatus, ettei uhkarohkea tutkimusmatka ehkä sittenkään tulisi olemaan menestys.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Ruotsalaisen kirjailija-kuvittaja-lääkäri Bea Uusman Naparetki – Minun rakkaustarinani on kovin vaikuttava tositarina. Kuumailmapallofiaskossa on jo itsessään hyvän tarinan ainekset, mutta Uusma myös kirjoittaa ne hyvin auki. Puhutaan paljon narratiivisesta eli kerronnallisesta journalismista, mutta Uusman teoksen voisi kai luokitella narratiiviseksi tutkimukseksi.

Uusmaa on viehättänyt nuoresta asti Pohjoisnavalle 1800-luvun lopussa haaksirikkoutuneeen ruotsalaisen retkikunnan mysteeriksi jäänyt tarina, eikä tutkimusmatkailijoiden kohtalo jätä naista rauhaan. Hän haluaa itse ottaa selvää, mitä oikein tapahtui. Uusma rakastuu tutkimuskohteeseensa, matkustaa useita kertoja edelleenkin vaikeakulkuiselle napajäätikölle, kouluttautuu lääkäriksi, kahlaa läpi kaiken mahdollisen aineiston, tekee taulukoita ja hypoteeseja. Ja kirjoittaa projektistaan kansantajuisen kirjan, joka todella tempaa mukaansa, vaikkei olisi koskaan kuullut koko aiheesta ja inhoaisi palelemista kuten Uusma itsekin.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Teos etenee sujuvasti vuorotellen retkikuntalaisten ja Uusman tutkimusprojektin vaiheita. Välissä on koskettavia pätkiä retkeläisten alkuperäisistä päiväkirjoista ja kirjeistä sekä taulukoita ja paljon puhuttelevia valokuvia. Matkalaisista muodostuu lukijan mielikuvituksessa vähitellen omia persooniaan, joille toivoisi parasta ja joiden puolesta pelkää pahinta.

Retkikunnan johtaja, nelikymppinen Salomon August Andrée on yltiöpäisen idean isä. Hän on saanut rahoituksen tukemaan ennenkuulumatonta ajatustaan, jonka mukaan toistaiseksi valloittamattoman pohjoisnavan yli voitaisiin lentää turvallisesti ja helposti kuumailmapallolla edes laskeutumatta jäätikölle. Tällöin voisi kuitenkin kätevästi kerätä kunnian napa-alueen ylittämisestä ensimmäisenä. Andrée on kotoisin Etelä-Ruotsin polkagriskaupungista Grännasta, jossa on nykyisin myös tapauksesta kertova museo. Minäkin olen muuten käynyt noilla Andréen kotikonnuilla muutamankin kerran, mutta enpä silloin tiennyt tarinan taustasta juurikaan. Ensi kerralla voisin viettää kyllä tovin jos toisenkin museossa.

Alle kolmikymppinen Knut Fraenkel on työkokemukseton diplomi-insinööri, mutta suurimmat sympatiat saa kuitenkin puolelleen Nils Strindberg, 24, jolla on kotipuolessa ihana kihlattu, Anna Charlier, jonka kanssa hän todella odottaa yhteistä tulevaisuutta. Tutkimusretkeltä hän toivoisi mainetta ja kunniaa, ehkä rahaakin yhteistä elämää tasoittamaan.

Kellään retkeläisistä ei lähtiessä ole lainkaan kokemusta naparetkeilystä. Matkaan lähdetään siistit kaupunkivaatteet päällä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Uhkarohkea pallolento meinaa loppua kuin kananlento heti lähtiessä, kun moni asia meneekin pieleen. Nöyrä olisi ehkä tehnyt pakkolaskun heti alkuunsa, jolloin ylpeys, maine ja kunnia olisi tosin menetetty, mutta henki pidetty. Loppujen lopuksi pallo töyssähtää keskelle jäätiköitä ja alkaa selviytymistaistelu, jonka vaiheita kuvataan retkikunnan päiväkirjamerkintöihin pohjaten varsin tarkasti. Kolmen miehen ruumiit löytyvät jäiseltä Valkosaarelta kymmenien vuosien kuluttua ja tuodaan takaisin Ruotsiin. Filmit ovat säilyneet kehityskelpoisina, päiväkirjamerkinnät luettavina.

Mahdollisista kuolinsyistä esitetään lukuisia eri teorioita, jotka Uusma käy teoksessaan perustellen läpi luokitellen ne nykytutkimuksen valossa mahdottomiin, epätodennäköisiin ja todennäköisiin. Yllätyksenä tuli, että Uusma pitää kauan vallalla ollutta trikiini-näkemystä hyvin epätodennäköisenä, sillä vaikka kaikilta miehiltä löytyi elimistöstään jäänteitä trikiinestä, niihin on kuitenkin erittäin harvinaista menettää henkensä, ja kaikki kolme olivat vieläpä kuolleet ajallisesti hyvin lähekkäin. Trikiinejä voi saada elimistöönsä syömällä huonosti kypsennettyä jääkarhun lihaa.

Retkeläisten ruumit on polttohaudattu, joten lopullinen arvoitus ei todennäköisesti tule ratkeamaan koskaan edes lääketieteen kehityttyä. Uusman perusteltu arvelu kahden ensimmäisenä menehtyneen miehen kuolinsyyksi on muutamien todisteiden valossa jääkarhun hyökkäys, mutta viimeinen kuolemantapaus, Andrée itse, jää epäselväksi. Pohjoisnavalla oli tuolloin juuri alkamassa myrskyisä talvi, mikä olisi tarkottanut monen kuukauden ympärivuorokautista pimeyttä ja niin kovaa pakkasta, että ainoa keino selviytyä hengissä olisi maata maakuopassa talven läpi. Näin olivat selviytyneet eräät toiset naparetkeilijät. Andrée oli kuitenkin yksin loputtomassa pimeydessä, kuollut istualleen. Uusman teoria on, että Andrée on saattanut ottaa tarkoituksella liian suuren annoksen morfiinia, jota retkikunnan varusteissa oli mukana kipulääkkeeksi.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Retkikunnan jäsenet katoavat, kuolevat, mutta Nilsin oma Anna on elossa ja hengissä koti-Ruotsissa, eikä hänen rakkautensa kihlattuaan kohtaan katoa minnekään. Elämä menee palasiksi, pirstoutuu. Kaiken piti olla hyvin, häät tulossa, onhan onnenpotku löytää ihminen, jota todella rakastaa.

Nuorena yksin jäänyt Anna menee lopulta monen, monen vuoden päästä naimisiin erään ulkomaisen herran kanssa ja muuttaa pois Ruotsista. Lapsia he eivät saa koskaan. Ennen kuolemaansa Anna jättää viimeisen tahtonsa. Hänen ruumiinsa makaa Englannissa aviomiehen vieressä, mutta ruumiista puuttuu sydän.

On varhainen, kolea aamu. Kenenkään ulkopuolisen tietämättä he täyttävät salassa Anna Charlierin viimeisen tahdon. Hänen kuolemansa jälkeen hänen sydämensä leikattiin irti ruumiista ja poltettiin. Ja lupaa hakematta, muita asiaan sotkematta, he avaavat Nils Strindbergin haudan ja laskevat sinne pienen hopea-arkun.

Arkussa lepää Anna Charlierin sydän.

 

Bea Uusma: Naparetki – Minun rakkaustarinani [Expeditionen – Min kärlekhistoria]
Like, 2015 [2013]
290 s. 

 

Gone with the Wind – The History of the Book, the Movie and the Legend

 –
Olen tunnustautunut täällä ennenkin Tuulen viemää -faniksi, ja sitä olen edelleen, blogin nimestäkin se on helppo päätellä. Kirjaston elokuvakirjallisuuden hyllyllä oli esillä tämä teos vuodelta 1989: Gone with the wind – The Definitive Illustrated History of the Book, the Movie and the Legend. Tekijät ovat Herb Bridges ja Terryl C. Boodman, jotka molemmat ovat olleet pitkäaikaisia Tuulen viemää -faneja, ja Atlantassa asuvalla Bridgesillä on ollut myös ainakin kirjan ilmestymisen aikoihin maailman laajin Tuulen viemää -materiaalin kokoelma.
 –
 –
Teos on laaja, kuvapainotteinen kokoelma oheismateriaalia Tuulen viemää -kirjan ja -elokuvan tekemisen eri vaiheista ensi-iltaan ja sen synnyttämään ilmiöön. Koko Gone with the wind -elokuvan kuvaus on käyty läpi lähes kohtaus kohtaukselta ja kirja sisältää paljon behind the scenes -kuvia ja tietoa produktion vaiheista. Tämä on sellainen vain tosifaneille -tyyppinen teos! Muita ei kiinnosta lainkaan, mutta faneille tämä on aarreaitta.
Herb Bridges & Terryl C. Boodman: Gone with the wind – The Definitive Illustrated History of the Book, the Movie, and the Legend
Simon & Schuster Ltd, 1989
245 s.

Bandi: Syytös – Seitsemän kertomusta Pohjois–Koreasta

Eräs parrakas eurooppalainen
On väittänyt kapitalismia pimeyden maailmaksi
Ja kommunismia valon maailmaksi.
 
Minä, Bandi, asun valon maailmassa
Mutta kohtaloni on loistaa vain pimeydessä
Haluan kertoa:
Jos tämä pimeys on yö vailla kuuta
Niin sen partaniekan valon maailma
on sysipimeä rotko.
 
Olen asunut Pohjois–Koreassa viisikymmentä vuotta,
Kuin puhuva automaatti,
Kuin ikeeseen kytketty mies.
Olen kirjoittanut nämä tarinat,
Jotka eivät ole versoneet lahjakkuudesta,
Vaan raivosta.
Syytös – Seitsemän kertomusta Pohjois–Koreasta on vaikuttava ja lukemisen arvoinen teos, joka on tänä vuonna ilmestynyt suomeksi. Kirjailijan Bandi-nimimerkki tarkoittaa tulikärpästä, joka säteilee valoa pimeään. Syytös on ainoa Pohjois–Korean ulkopuolella julkaistu teos, jonka kirjoittaja edelleen asuu maassa. Käsikirjoitusliuskat on salakuljetettu ulkomaailmaan ystävän kautta.
 –
Bandin kertomukset vievät 1980-luvun lopun ja 1990-luvun Pohjois–Koreaan, jossa suljettua valtakuntaa johtivat diktaattorit Kim Il-Sung ja Kim Jong-il. Jälkimmäinen oli samainen kaveri, jonka suosiossa japanilainen sushikokki Kenji Fujimoto paistatteli. Bandin tarinat näyttävät kommunistisen diktatuurin kääntöpuolta. Tarinat tempaavat mukaansa, ja kiireestä huolimatta tämä tuli luettua muutamassa päivässä.
 –
Esipuheessa Bandi sanoo kertomustensa versonneen raivosta, ja myötäraivoa ne saavat lukijankin tuntemaan. Että on mahdollista olla olemassa niin suljettu yhteiskunta, jossa kansalaisten on toteltava kuin koneet, ja jossa heille kommunismin suurten lupausten sijaan jää vain nälkää, köyhyyttä ja epäoikeudenmukaisuuden katkera maku suuhun. Jossa pitää nauraa ihanalle, huoltapitävälle yhteiskunnalle, vaikka tuntuisi kuinka pahalta. Että on tavattoman joustamaton ja äärimmäisen valvottu yhteiskunta, jossa arvostelijan suu tukitaan työleirikarkotuksella tai teloituksella. Lukekaa nämä tarinat.
Viisi elämää on tuon veneen varassa, sillä vien mukanani myös veljeni perheen. Tietenkin on todella vaarallista paeta näin, uhkana on jäädä merivartioston partioiden tai agenttien nappamaksi, tai saatamme hukkua kuin lehdet raivokkaisiin myrskyaaltoihin. Kuolemme kuitenkin mieluummin, ja unohdamme elämämme täällä, kuin jatkamme tätä kärsimysnäytelmää.
        Valitsemme epäröimättä paon kuoleman uhallakin. Jos kohtalo joskus ojentaa meille suopean käden, voimme ehkä aloittaa uuden elämän. Päinvastaisessa tapauksessa toivomme ainoastaan, että aaltojen armoilla keikkuva purtemme muodostuisi symboliksi, joka tuomitsee tämän yhteiskunnan, joka on vain vihamielinen ja asumiskelvoton erämaa.
          Ystäväsi Il-chol, joka ei tiedä, milloin kohtaamme taas.

Bandi: Syytös – Seitsemän kertomusta Pohjois–Koreasta 
S&S, 2017 [2014]
189 s. 

Agatha Christien tyylistä

Nyt kun olen lukenut reilu kymmenen Agatha Christien kirjaa, voisin kirjoittaa jotain hänen omintakeisesta tyylistään. Minulla ei todellakaan ole täysin tyhjentävää kuvaa hänen hyvin laajasta tuotannostaan, mutta joitan selviä yhtenäisyyksiä jo tälläkin otannalla on havaittavissa.
 –
Murhamammaksikin kutsuttu Christie (1890–1976) on ollut valtavan suosittu dekkarikirjailija, ja Shakespearen jälkeen myös kaikkien aikojen toiseksi menestynein kirjailija myytyjen teosten perusteella. Hänen tarinoissaan on jotakin kiehtovaa, koska ne saavat valloitettua yhä uusia lukijasukupolvia. Luulen, että minuun on tehnyt vaikutuksen se eloisuus ja leikkisyys, joka Christien teoksissa on niin olennaista, ja jotenkin niistä huomaa – ehdottoman positiivisella tavalla – että ne ovat naisen kirjoittamia. Vaikka kyseessä on aina rikoksista suurin, murha, Christie kirjoittaa niin, ettei tunnelma kirjoissa silti (paria poikkeusta lukuunottamatta) ole masentava tai kovin synkkä. Niissä on sujuvaa dialogia, niissä on myös ihmissuhteita ja monissa hiven romantiikkaakin murhien sivutuotteena. Myös vanha, 1920–1960 -lukujen perienglantilainen miljöö tapoineen ja kello viiden teineen on kiehtova.
 –
Kuva täältä
Naiset ovat Christien tuotannossa aktiivisia toimijoita eivätkä seinäruusuja, jotka odottavat miestä pelastamaan itsensä. Toki naisista kuten miehistäkin esitellään erilaisia tyyppejä, mutta monet naiset ovat rohkeita ja tuon ajan ympäristössä suorastaan villikkoja. Ja naiset ovat älykkäitä, kuten hieno vanhaneiti Jane Marple, jonka teräviä aivoja vanhuus ei ole tylsyttänyt.
 –
Christien dekkareissa kiehtovat myös mitä erikoisimmat taustatarinat. Toinen toistaan yllättävämmät murhatavat, motiivit ja ratkaisut. Lukija saa todella käyttää aivojaan. Leikkisyyskin on toistuva piirre: monissa kirjoissa on pohjalla esimerkiksi joku lastenloru, johon moni asia arvoituksessa kitkeytyy. Muutenkin teoksissa on paljon intertekstuaalisuutta, viitataan milloin Shakespeareen, milloin Hanhiemon loruihin. Se on myös aika hauska piirre, että hyvin monissa kirjoissa joku epäuskoinen sanoo, että “näin voisi tapahtua kyllä salapoliisiromaaneissa mutta ei oikeassa elämässä” tai “olet lukenut liikaa salapoliisiromaaneja, oikeasti ratkaisu ei voi olla noin mielikuvituksellinen” tai jotain tuohon tapaan. Se on tavallaan kirjailijan itseironiaa, sillä henkilöiden “tosielämä” on meille lukijoille kuitenkin juuri se mielikuvituksellinen salapoliisiromaani.
 –
Christie käyttää aika paljon myös ihmisten tyypittelyä, eli Poirot saattaa vaikka sanoa, että joku henkilö “ei ole murhaajatyyppiä” ja vapautuu näin ollen epäilyksistä. Tai joku nainen on “sitä tyyppiä”, joka voisi tehdä petoksen tai joku on tai ei ole “jotain tyyppiä” ja etsivä näkee sen jo päältä ja se vaikuttaa hänen tutkimuksiinsa. Ratkaisut ovat kyllä rationaalisia, mutta jonkun verran tällaistä psykologiaa on niiden selvittelyssä. Vaikka jotkin tyypittelyt ovat melko mustavalkoisia, Christie on silti hyvä ihmistuntija ja se näkyy hahmoissa. Ne ovat eloisia ja vaihtelevia, romaaneissa tosin toistuu samoja hahmotyyppejä pienin muutoksin.
 –
Miljööt vaihtelevat suurinpiirtein näiden kolmen välillä: englantilainen maalaiskylä, hieno kartano tai poliittinen sekasotku. Pidän eniten maalais- ja kartanotyypestä kuin politiikkaan liittyvistä aiheista, koska kahta ensimmäistä on kevyempi lukea ja seurata juonta, viihteestä kun on kyse. Christielle on tyypillistä myös, että syyllinen on joku hyvin ennalta arvaamaton, esimerkiksi päähenkilö, uhrilta näyttävä tai jokin muu aivan yllättävä. Käänteitä saattaa tulla viime hetkeen saakka ja lukijalle annetaan vihjeitä monien syyllisyydestä ennen kuin lopullinen ratkaisu paljastuu. Teosten nimien suomennokset ovat muuten aika kökköjä, englanninkieliset ovat parempia. Noin yleisesti Christien tyyliä voisi kuvailla hyvin luontevaksi, sellaiseksi, että hän ottaa lukijan huomioon, saa tämän vakuutettua jo ensisivuilta. Jotain taikaa siinä on.

 

Finnemore: Robin Hood

Robin Hood otti jousensa ja asetti nuolen jänteelle. Metsänvartijat näkivät hänen asennostaan heti, ettei hän ollut mikä tahansa jousimies. Jousi taipui helposti Robinin käsissä. 
    “Muista, että pääsi on panttina!” huusi metsänvartijoiden johtaja kesken tähtäämisen…
    Sitten jousi helähti! Nuoli singahti ilman halki kuin kiukkuinen ampiainen. Samassa hirvien johtajauros loikkasi ilmaan ja putosi kyljelleen kuolleena. 
    “Olet minulle rahapussisi velkaa. Minä voitin”, sanoi Robin. Mutta johtaja virnisti ilkeästi ja vastasi ivaa puhkuen: “Minäpä kerron, mikä sinun palkintosi on. Noin taitava jousimies kyllä tietää mitä seuraa, jos tappaa hirven kuninkaan metsässä. Miehet! Ottakaa hänet kiinni ja sitokaa köysiin!”
 
Robin Hood on niin legendaarinen henkilö, että varmasti kaikki ovat kuulleet nimen. Jos ja mahdollisesti kun Robin Hood tai hänen esikuvansa oli todellinen historian henkilö, hän eli keskiaikaisessa Englannissa, noin 1100–1200 -lukujen paikkeilla. Tuolloin maan parempiosaiset normannit alistivat ja riistivät saksiväestöä, josta syntyi voimakasta vastakkainasettelua. Oli Robin Hood todella elänyt tai ei, ainakin hänestä on sepitetty kautta aikojen valtavasti legendoja, lauluja, runoelmia, tarinoita. Näitä hajanaisempia vanhoja tarinoita tutkinut John Finnemore kirjoitti Robin Hoodin elämästä oman, yhtenäisen versionsa, johon on upottanut näitä alkuperäisiä kertomuksia.

Robin Hood on rehellinen ja iloluontoinen nuori mies, joka vastoin tahtoaan joutuu lainsuojattomaksi ja kerää ympärilleen joukkion taitavia taistelijoita, Robin Hoodin iloiset veikot. Porukka asustaa Sherwoodin metsässä ja heidän pahin vastuksensa on läheisen Nottinghamin kaupungin sheriffi, joka haluasi Robinin hirteen. Robin ja hänen ystävänsä ryöstävät rikkailta (aateliset ja kirkonmiehet), jotka ovat ensin kohtuuttomilla veroilla ryöstäneet köyhiltä. He auttavat ihmisiä ja tuntuvat selviytyvän kaikesta. Robin itse on kaikkien aikojen taitavin jousimies ja suureen joukkioonsa hän huolii vain erinomaisia jousen tai ryhmysauvan käyttäjiä.

Sheriffi kumppaneineen häviää kerta toisensa jälkeen Robinille ja tämän miehille. He suorastaan nöyryyttävät itseriittoista sheriffiä. Sheriffi vaikuttaa melko harmittomalta vastukselta, sillä vaikka onkin täynnä pahaa tahtoa Robinia kohtaan, hän lankeaa kerta toisensa jälkeen Robinin virittämiin ansoihin ja valepukuihin. Kirja onkin enimmäkseen sheriffin jallittamista ja uusien jousimiehien etsimistä. Monenlaisia seikkailuja ja hyvää tuulta.

Eräänä toukokuisena sunnuntaina oli kevätaamu ehkä kauniimpi kuin koskaan. Pikku-John oli juuri palannut kerjuumatkaltaan. Aurinko oli kirkas ja lämmitti mukavasti. Puiden nuoret lehdet havisivat lempeässä tuulessa, joka kantoi mukanaan metsän kaikkia tuoksuja. Maa oli täynnä kukkia, ja pulskat hirvet olivat jättäneet aurinkoiset kukkulat ja tulleet puiden varjoon lepäämään.

Pidin tästä oikein paljonkin. Ihan erilaista mitä olen taas pitkään aikaan lukenut. Kunnon seikkailukirja, jossa hyvät aina voittavat! Tietysti kirja on myös romanttisesti värittynyt. Ei sillä tavalla romanttisesti, vaikka Marian-neitokin nopeasti esitellään, vaan enemmänkin tyylilajina. Se on niinkuin satu, jossa vaikeudet voitetaan ja usko Robinin ja miesten kekseliäisyyteen ja kuolemattomuuteen on lähes rajaton. Luonto on upea, Robinin joukkio saa elää vapaana ja onnellisena kauniissa Sherwoodissa. Mutta se on ihana satu.

Teoshan on alunperin kirjoitettu jo 1909, ja vanhat suomennokset ovat kuulemma aika runomaisia ja koukeroisia. Tämä uusi suomennos on kuitenkin ihan selvää suomea ja miellyttävä lukea. Verrattuna muuten Disneyn Robin Hood -elokuvaan (yksi lempipiirrettyni), kirjan juoni on aika erilainen ja Marian-neidon rooli paljon minimalistisempi. Myöskään ilkeää prinssi Juhanaa ei kirjassa ole vastuksena ennen kuin aivan lopussa. Ennen kaikkea Finnemoren Robin Hood on minusta kirja ystävyydestä, varsinkin Robinin ja Pikku Johnin. Loppu on koskettava.


John Finnemore: Robin Hood [The Story of Robin Hood and His Merry Men]
Minerva Kustannus Oy, 2012 [1909]
244 s.

Linnassa ja laivalla

Tässä vajaa pari viikkoa sitten meidän perhe jakaantui eri reissuille, kun mieheni lähti veljiensä kanssa road tripille Norjaan asti ja minäkin tein lasten kanssa kolmistaan pienen kivan kesälomareissun. Meillä oli tosi hauskaa ihan tyttöporukallakin ja kaikki meni hyvin, vaikka eka kerta oli, kun lähdin lasten kanssa laivalle ainoana aikuisena! Suuntasimme tällä kertaa auton kohti Turkua, jossa tulee käytyä tosi harvoin pitkän matkan takia. Otin kuitenkin matkankin jo loman kannalta, pysähdyttiin Ikeaan syömään puolivälissä ja kuunneltiin äänikirjaa Turkuun körötellessä.
Ajoimme suoraan satama-alueelle parkkiin, ettei tarvinnut lähteä auton kanssa keskustaan sompailemaan. Ennen lähtöselvityksen alkua meillä oli muutama tunti aikaa, mikä riitti hyvin viereisessä Turun linnassa käymiseen. Se oli oikein passeli kohde lasten kanssa, ja siellä oli liikkeellä paljon muitakin lapsiperheitä. Historiasta kiinnostuneena oli tosi kiva käydä siellä itsekin, edellisestä ja ainoasta kerrasta on tosi, tosi kauan. Lapsetkin jaksoivat tosi hienosti kiertää koko linnan jokaisen sokkelon ja sopukan ja olisivat vielä mielellään jääneetkin sinne. Heitäkin kiehtoi se vanhassa linnassa huokuva ritariaikojen tunnelma: kapeita, hämäriä käytäviä, karmivia tyrmiä, kuninkaansaleja ja tornihuoneita.
Turun linnassa oli kyllä tosi paljon nähtävää! Varsinaisen vanhan renessanssilinnan lisäksi esilinnan puolella oli paljon upeita eri tyylikausien mukaan sisustettuja huoneita, vanhoja vankisellejä, lapsille linna-aiheisia tehtäväpisteitä, taidetta ja museokamaa kuten historiallisten vaatteiden, astioiden ja lelujen kokoelmia. Tosi paljon katsottavaa siis. Näimme myös Albert Edelfeltin kuuluisan teoksen Kaarle Herttua herjaa Klaus Flemingin ruumista. Kävin muuten samaisella viikolla ystäväni kanssa myös Hämeenlinnan taidemuseossa, jossa en myöskään ole vuosikausiin käynyt. Hyvä kokemus sekin. Kultakauden taiteen ystävälle siellä oli uudella puolella tunnettujen taiteilijoiden teoksia, lisäksi vanha puoli oli kokonaan Verner Holmbergin näyttelyä. Kauniita luontoaiheita.
Linnalta käppäilimme Siljan terminaaliin, jossa en ollutkaan ennen käynyt. Meillä oli hyvin aikaa odotella ja ensin terminaalissa olikin ihanan avaraa, mutta lopussa tila oli kyllä tupaten täynnä ihmisiä. Menimme vaihteeksi Siljalla, kun pari viimeistä kertaa olemme menneet Vikingillä. Tällä kertaa menimme ihan pelkälle risteilylle, joka kävi kyllä Tukholmassa, mutta ei ehtinyt mennä maihin. Nyt kun on ollut niitä kaikkia terrorijuttuja, niin ei tehnyt mieli lähteä yksin kahden lapsen kanssa maihin. Jotenkin sitä vähän pelkää kuitenkin, entä jos jotain tapahtuisi juuri kun olemme keskenään siellä, vaikka todennäköisesti pelko on aivan turha. Muutenkin oli tosi leppoisaa olla pelkästään laivalla, siellä kun voi aika vapaasti puuhailla ja on oma hytti, jonne voi mennä välillä lepäilemään.
Tylsää hetkeä ei tuolla risteilyllä kyllä tullut. Lastenohjelmaa oli järjestetty tosi paljon ja lisäksi kesän ajan siellä oli tavallisen pallomeren lisäksi pomppulinaa, kiipeilyseinää ja paljon muuta tekemistä. Harri Hylkeen lisäksi myös Muumipeikko ja Pikku Myy olivat lapsia viihdyttämässä. Kävimme myös buffetissa syömässä ja monta kertaa kannella ihailemassa saaristolaismaisemia. Niin kiva reissu oli, että uudestaankin voisin hyvin lähteä. Lisäksi laivalla on halvempaa yöpyä kuin hotellissa, joten sekin tuossa merimatkailussa houkuttaa. Laivan saavuttua Turkuun ajelimme kauniissa kesäillassa vielä pariksi yöksi Hämeenlinnan mummilaan ennen kotiinpaluuta.

Waltari: Kuka murhasi rouva Skrofin?

Mika Waltarin tunnettu salapoliisiromaani Kuka murhasi rouva Skrofin? (1939) oli mukavaa kesänalkajaisluettavaa viime viikolle. Teos on ensimmäinen Komisario Pamu -kirja ja voitti ilmestyessään pohjoismaisen saapoliisiromaanikilpailun Suomen osakilpailun.

Teoksen tarina kulkee sujuvasti ja leppoisasti, ja juoneen on helppo eläytyä. Minulla oli muistikuva, että olen lukenut Kuka murhasi rouva Skrofin? joskus nuorena, mutta oli huvittavaa, että loppu oli itsellenkin yllätys. Lukemisesta on varmasti reilusti yli kymmenen vuotta, joten ei ihmekään. Waltarin Komisario Palmut ovat kuitenkin sellaisia kirjoja ja elokuvia, että ne eivät kulu puhki ensimmäisen luku- tai katselukerran jälkeen, vaan kestävät useampia, jopa paranevat.

Matti Kassila on ohjannut Waltarin romaanin pohjalta elokuvan Kaasua, komisario Palmu, ja kyseinen elokuva pyöri muistissani pajon selvemmin kuin kirja. Siksi yllätyin, että loppuratkaisut eroavat melko paljonkin näissä kahdessa. Syyllinen on kyllä sama, mutta muun muassa motiivit ovat kirjassa ja elokuvassa erit. Muitakin yksityiskohtia elokuvassa oli toisin kuin kirjassa, mutta kyllä tarinan kuitenkin pääpiirteittän samaksi tunnistaa.

Teoksen päähenkilö taitaa olla itseoikeutetusti vanhanpuoleinen, hidasliikkeinen mutta ammatissaan taitava komisario Palmu, joka pihin ja ilkeän vanharouva Skrofin murhaa selvittää. Teoksen minäkertojana on kuitenkin nuori, kirjaviisas poliisiharjoittelija, jonka Waltari on kuvannut huvittavankin sympaattisesti. Muutenkin henkilöhahmot ovat oivia, luontevalla tavalla stereotyyppisiä, ja useammankin kerran tyrskähtelin ja hymähtelin Waltarin hienovireiselle huumorille.

Kaasumyrkytykseen kuolleen rouva Skrofin murhatutkinnan yhteydessä lukija tutustuu muun muassa uhrin kaltoinkohdeltuun Kirsti-tytärpuoleen ja hurvittelevaan Kaarle-veljenpoikaan, epäilyttävän hurskastelevaan saarnaaja Mustapäähän, muodollisen asialliseen tuomari Lanteeseen, boheemiin taiteilija Kurt Kuurnaan ja tanssijatar Iiri Salmiaan. Kirja on kyllä yksinkertaisesti hyvä. Se on myös 1930-luvun Helsinki-kuvana oivallinen.

Waltari on taitava ihmisten välisten suhteiden ja tilanteiden kuvaaja, hänen dialogiaan on ilo lukea. Juonen koukerotkin on rakennettu melko hyvin, mutta suurimmat ansiot liittyvät juuri kerrontaan ja keskusteluihin. Waltarin salapoliisiromaanissa paras anti on minusta koko matka kohti lopputulosta, ei niinkään itse ratkaisu.

Mika Waltari: Kuka murhasi rouva Skrofin?
Otava, 2001 [1939]
237 s.