Diktaattorin keittiömestari

Kenji Fujimoton Diktattorin keittiömestari (alkuteos 2008, suomeksi ilmestynyt 2014) on mielenkiintoinen ja harvinainenkin kurkistus Pohjois-Korean hovin salattuun elämään. Fujimoto on japanilainen kokki, joka päätyy Pohjois-Korean hoviin sushikokiksi ja silloisen johtajan Kim Jong-ilin lemmikiksi. Fujimoto on itse kirjoittanut kirjan karkaamisensa jälkeen, eikä kyseessä ole romaani vaan todenperäiset, kuvilla höystetyt muistelmat, jotka avaavat millaista on olla Suuren Johtajan suosiossa yhtä aikaa peläten ja nauttien siitä kaikesta.

Fujimoto luo Kim Jong-ilistä melko tarkan henkilökuvan. Hän ei varsinaisesti tuomitse tätä, ei pure ruokkivaa kättä. Kuitenkin hän japanilaisena havaitsee myös räikeää ristiriitaisuutta rutiköyhän kansan ja ylellisen hovin välillä. Kun kansa elää täysin kontrolloituna ja suljettuna ulkomaailmalta ja länsimaisilta vaikutteilla, toisin on hovissa. Ruokapöydät notkuvat ulkomailta hankittuja herkkuja, ylellisillä “kutsuvierasalueilla” on länsimaiset mukavuudet ja toinen toistaan upeammat harrastusmahdollisuudet, ja muutenkin länsimaisia kulutustavaroita kuten hienoja kelloja ja autoja haetutetaan ulkomailta Eurooppaa myöten. Eipä vissiin yhtään tekopyhää? Kim Jong-il myös rakastaa elokuvien katselemista, ja Hollywood-elokuvatkin kuuluvat hänen ohjelmistoonsa. Fujimoton mukaan Kim Jong-il pitää kovasti muun muassa James Bond -elokuvista ja katsoo näitä myös oppimistarkoituksessa, koska niissä on paljon vakoilua.

Fujimotosta pidetään Pohjois-Korean kapean eliitin joukossa hyvää huolta ja hän saa osansa luksuksesta, mutta hän on samaan aikaan myös tiukassa talutushihnassa, jonka päästä diktaattori Kim Jong-il puristaa lujasti. Diktaattori on tyytyväinen niin kauan, kun kaikki menee hänen päänsä mukaan. Jos Kim Jong-il esimerkiksi haluaa kaikkien osallistuvan hulluihin juomakilpailuihinsa, ei ole mahdollisuutta kieltäytyä vaan mielummin juoda itsensä tainnoksiin. Nyt jo edesmennyt Kim Jong-il tuntuu kirjan luoman kuvan perusteella olevan melko kilpailuhenkinen ja kisailee mieluusti asiassa kuin asiassa. Esimerkiksi autoilu Pohjois-Koreassa on aivan omaa luokkaansa. Kellään kansalaisella ei tietenkään ole autoa, mutta korkea-arvoisilla virkamiehillä ja kuningasperheellä on sitten viimeisen päälle. Maan poikki kulkee vain muutamia teitä, piikkisuoria, tyhjiä moottoriteitä, joissa kaahataan niin kovaa, että usein tietä pitkin kävelevät maalaiset jäävät alle. Alla oleva katkelma sen sijaan kuvaa muuan vesiskootterikisaa:

“Fujimoto, otetaan kisa! Mutta kilpaile tosissasi!” 
      Kun Kim Jong-il antoi aloitusmerkin, väänsin kaasun pohjaan ja lähdin liikkeelle. Kesken kisan vilkaisin Kim Jong-ilin suuntaan, ja huomasin silloin johtavani häntä yhden tai puolen skootterin pituuden verran. 
     Tein virheen! mielessäni välähti, mutta Kim Jong-il oli käskenyt kilpailla tosissaan, joten ajoin maaliin vauhtia hidastamatta.  
    “Sinä voitit”, Kim Jong-il totesi happaman kuuloisesti. Sillä hetkellä kaduin vähän ja mietin, ettei minun ehkä sittenkään olisi pitänyt voittaa. [—] Kukaan ei ilmeisesti ollut koskaan ennen voittanut Kim Jong-iliä kilpailussa. Jopa tällaisissa leikkimielisissä kisoissa hän oli aina voittaja. Minä olin kuitenkin rikkonut tämän kaavan, joten siitä eteenpäin Kim Jong-il alkoi suhtautua minuun varovaisemmin. 
     Kuukauden kuluttua Kim Jong-il ehdotti minulle uudestaan kilpailua. Lähtöviivalla minua kohtasi kuitenkin yllätys: Kim Jong-ilin vesiskootteri oli vaihtunut suorastaan hämmästyttävän suureen uuteen skootteriin. Jos moottoreiden iskutilavuus on eri, on mahdotonta voittaa vaikka kuinka yrittäisi. Kuten arvata saattaa, tällä kertaa en pysynyt mitenkään Kim Jong-ilin vauhdissa. 
   Näihin aikoihin Pohjois-Koreaa koetteli ankarien maanlaajuisten tulvien aiheuttama vakava ruokapula. Tiesi Kim Jong-il tästä tai ei, hän huvitteli kisaamalla vesiskoottereilla. 

 

Kim Jong-ilin vesiskootterikisailusta tulee jopa huvittavissa määrin mieleen hemmoteltu pikkulapsi, jonka on saatava kaikki mitä haluaa ja loistettava kaikessa, mihin ryhtyy. Ja niinhän hän kyllä saakin ja loistaakin, keinoilla millä hyvänsä. Vähän niinkuin Kiinan entinen suuri johtaja Mao, joka propagandan mukaan uiskenteli Jangtse-jokea huomattavan paljon nopeammin kuin sen hetkinen maailmanennätys. (Selityksen mukaan Jangtsen voimakkaat virtaukset olivat kuljettaneet häntä pikavauhtia.) Aikamoisia supermiehiä nuo diktaattorit…

Asiat ja tapahtumat, joita Fujimoto kuvailee ovat hyvin mielenkiintoisia, mutta teoksen kerronnasta huomaa silti, että Fujimoto on ensisijaisesti kokki eikä kirjailija. Eli siis kirjallisilta ansioiltaan teos ei ehkä ole mestarillinen, mutta asiallinen se on, ja yhtä kaikki hyvin mielenkiintoinen katsaus Kimejen valtakuntaan, jonne harvoin kukaan ulkopuolinen pääsee kurkistamaan missään muodossa. Suosittelen kyllä.

Luin taannoin myös erään Pohjois-Koreasta loikanneen maalaistytön tarinan, jossa aukeaakin sitten hyvin erilainen diktatuurin todellisuus kuin hovissa. Toivottavasti esittelen senkin blogissa tässä jossain vaiheessa. Fujimoton Diktaattorin keittiömestari on melko kevyttä luettavaa siihen ahdinkoon verrattuna, jota tavallinen kansa on hovin huvitellessa kokenut.

 

Kenji Fujimoto: Diktaattorin keittiömestari
Gummerus, 2014
230 s.

Ratapihalla

 

 

 

Tässä vielä vähän kuvia sieltä Haapamäen hiljentyneiltä huudeilta. Minua kiehtoo jotenkin tosi paljon tällaiset paikat! Ehkä siksi, että historia kiinnostaa ja inspiroi yleisemminkin, ja lähihistoria varsinkin. Toki esimerkiksi vanhat junat ja esineet ovat muuten vaan hirmu hienoja. Taiteellisia. Vanhat rakennukset, kulkuvälineet ja paikat tuovat eloa esimerkiksi niihin tarinoihin, joita on kuullut omilta isovanhemmilta “muinaisista” ajoista (kuten 1940-1950-1960 -luvuilta), ja onhan se siten minun omaakin historiaani. Yksi tekeillä oleva käsikirjoitukseni sijoittuu juuri sodan molemmin puolin, ja vanhoista paikoista ja vanhaa musiikkia kuuntelemalla nappaan aina tunnelmia sen kirjoittamiseen. Miehelläni on täällä Haapamäellä ollut sukujuuriakin, vaikkei itse olekaan asunut siellä. Rautatieliikenne oli aikoinaan Haapamäen vilkkainta ydintä, koska asema oli monen radan risteyskohta. Nyt hiljaisilla radanvarsilla on riveittäin tyhjentyneitä ratatyöläisten perheitten asuntoja. Minulla ei ole sukutaustaa Haapamäen kanssa, mutta tietystä, kadonneesta elämänmuodosta sen autioituneet paikat kertovat yleisemminkin. Ja kyllähän siellä vielä asuu vähän porukkaa, mutta ketään ei vaan yleensä näy kadulla tai missään. Kesällä tosi kaunis kylä, kuin aikamatka jonnekin menneeseen aikaan. 
 

Junia

 

Laivojen kaveriksi vähän lisää nostalgiaa: vanhoja junia! Että nämä on kyllä ihania! Kuvat ovat taas mieheni ottamia, mutta minäkin olin tällä eilisellä kuvausreissulla kamera kaulassa ja nähtiinkin ties vaikka mitä muutakin jännää. Tuolta pimeästä hallista vaan en omilla taidoillani ja senhetkisellä linssillä tainnut saada juuri kuvia, mutta katseleminen olikin pääasia. Päästiin ex tempore nimittäin käymään Haapamäen autioilla veturitalleilla, ja vitsit, siellä oli hienoa. Tässä muutama ensitunnelma. Vanhoja lättähattuja, dieseljunia ja höyryvetureita halli hallin perään virekkäin unohdettuina, kertomassa omaa tarinaansa vuosista, jolloin ne olivat tärkeitä ja tarpeellisia, jolloin ne jyskyttivät ja puuskuttivat kuljettaen ihmisiä kaikista yhteiskuntaluokista. Se oli omituinen, hiljainen maailma savun mustaamine kattoineen. Mies, jonka sattumalta tapasimme ratapihalla harhaillessamme, ja joka meitä tuolla vetureiden hautuumaalla kierrätti, restauroi näitä muutamia romuttamon välttäneitä veturivanhuksia. Näissä kulkupeleissä on sitä samaa viehättävää dynaamisuutta kuin vanhoissa laivoissakin, aivan kuin olisi matkustanut ajassa kymmeniä vuosia taaksepäin.
 
Päivässä ja yössä
halki Euroopan,
jyskiväin vaunujen edessä
jättiläisveturi,
radan varrella lennätinlankojen laulu
(Mika Waltari)

 

 


Kaikki kuvat: Kimmo Korpela

Hellaakoski: Sarjoja

Jo saari muuttuu. Liukuu pois
kuin taivaanrannan pilvi ois
utuisin, eikä muuta.
Ja niinhän lienee ollutkin.
Suvituulta. Paahtaa päivisin.
Yö näyttää kaistan kuuta.
Aaro Hellaakosken pitkähkö runokokoelma Sarjoja (1952) oli myös yksi lukupiirikirjoista ja pidin siitä selvästi enemmän kuin Leinon Helkavirsistä. Aaro Hellaakoski on ollut tuottelias runoilija, ja yksi lempirunoistani, Kesäyö, on hänen kirjoittamansa (ei tosin tässä kokoelmassa). Ensin Sarjoja oli hieman vaikea lukea, koska se on erikoinen sekoitelma modernia vapaata ja perinteistä mitallista runoutta. Välillä riimit olivat täsmälleen kohdallaan ja runon rytmi oli selkeä, mutta välillä niitä ei ollut tai sitten ne olivat jotenkin kömpelön tuntuisesti, mutta vapaamittaistakaan se ei ollut. Enimmäkseen loppusointuja oli, mutta ei perinteiseen tapaan ja tyylillistä vaihtelua runojen välillä oli paljon. Viime aikoina uutta runoutta lukeneena tähän tyyliin ei ollut kovin helppo päästä heti sisään, mutta hetken luettuani kyllä lopulta pidin siitä.

Soutaja, kelluen keveän illan matkaa,
silmäilee sinipintojen viheriää.
Keulan solina yhäti jotakin jatkaa.
Kuplien kuulto, keinuva, jälkeen jää.

Runojen aiheet ovat melko luontopainotteisia, tunnelma on rauhallinen ja levollinenkin. Lukupiirissä tuli esiin (muistaakseni jostain aikakauden kirjallisuutta taustoittavasta teoksesta), että sotien jälkeen saatettiin runoissa kertoa noista ajoista kiertoilmauksin (korjatkaa, jos olen väärässä), mutta näin tulkitsimme myös osan Hellaakosken Sarjoja-runoista tämän tiedon jälkeen. Erityisesti osastot “Jälkiä lumessa”, “Erällä” ja “Piippulevolla” olivat monitulkintaisia. Ensi kertaa lukiessamme ajattelimme, että niissä on automaattisesti kyse metsästyksestä ja muusta eräretkeilystä, mutta taustatiedon jälkeen sieltä voi tulkita löydettäväksi myös sodan traumojakin. Toisaalta runot ovat lukijalle siitä kiitollisia, että perustellut tulkinnat ovat aina oikein, eli ymmärtää ne itse miten vaan, vääriä vastauksia ei ole.
Sinua ajetaan. Niin ladun suhinaa riittää.
Ei ole tarvis moittia eikä kiittää
jos jäät hankien saaliiksi, vertesi puna
peittyy huomisen lumilla, unohdettuna
Laitan loppuun kokonaisena runon “Muurahaisten laulu”, joka on aika hauska oikeastaan. Se, jos mikä, on perinteisen riimillinen, jopa lastenlorumainen, mutta näkisin sen itse myös tietyllä tavalla kansallisen itsetunnon kohottajana, jos sotaa taas otetaan mukaan tulkintaan. Olympiavuonna 1952, kun Sarjoja on julkaistu, sotien loppumisesta on kulunut vasta hyvin vähän aikaa. Suuren ja mahtavan Neuvostoliiton rinnalla pienet suomalaiset ovat kuin murahaisia, jotka voisi tallata jalkoihinsa, mutta kuitenkin niin sinnikkäitä ja ahkeria, ettei heitä koskaan voi kokonaan hukuttaa. Uskomaton, epätodennäköinen torjuntavoitto oli juuri takana, ja valtavien sotakorvausten maksamisen ies langetettu, mutta kyllä suomalaiset sisukkaana kansana kaikesta selviäisivät!

Muurahaisten laulu

Sääret väärinä aivan
pinnistettiin työtä,
taipumatonna vaivan
millaisenkaan myötä.
Muurahaisten suku
milloinkaan ei huku.

Saapas tallasi suuri
meitäkin tänne ja tuonne.
Siitä, siitäpä juuri
nähtiin lujien luonne:
laulamme murtuvin kalloin:
meitä ei tuhota talloin.

Aate on vahvempi meitä.
Olemme häviävää.
Muurahaisten teitä
silti on ollut. Ja jää.
Kuorsaamme. Huomenna esiin
kiskoen korsia pesiin.

Aaro Hellaakoski: Sarjoja
Teoksessa Runot
WSOY, 1980
578 s, josta Sarjoja 104 s.

Hersey: Hiroshima

Pidän kovasti tositarinoihin pohjautuvista kirjoista sekä ihan rehdeistä tositarinoista ilman mitään “pohjautuu” / “perustuu” -lisäystä. Toimittajien kirjoittamat kirjat ovat viime vuoden aikana nousseet suosikkilukemistooni. Syitä on useampia, joista suurin on ehkä se, että niistä oppii paljon asioita maailmasta, eri kulttuureista, historiasta ja katastrofeista mielenkiintoisella tavalla, ja yleensä eri näkökulmista kuin “vain” tietokirjoista. Arvostan ja ihailen näiden toimittajien ammattitaitoa ja itseänikin kiinnostaa toimittajan työssä eniten juuri tarinoiden välittäminen ja kuuluisa tutkiva journalismi. Pidän tietysti hyvistä tarinoista ja ne koskettavat vielä eri tavalla, kun tietää, että ne ovat tosia. Olen esitellyt joitakin tämäntyyppisiä kirjoja blogissakin. Esimerkiksi Leah Chishugin Pitkä matka paratiisiin antaa inhimilliset kasvot Ruandan julmalle kansanmurhalle. Tietenkin myös kolme Kiina-aiheista kirjaa kuuluvat tähän kategoriaan: Xinranin Kiinan kadotetut tyttäret ja Vaiennetut äänet sekä Mari Mannisen Yhden lapsen kansa.
Amerikkalaisen toimittajan John Herseyn Hiroshima on luokiteltu raporttiromaaniksi. Se on siis romaanimaisesti kirjoitettu, mutta tapahtumat ovat tosia. Amerikkalaiset pudottivat Japaniin, Hiroshiman kaupunkiin, atomipommin vuonna 1945, ja kirja on koottu räjähdyksestä selviytyneiden ihmisten haastatteluiden pohjalta. Teos on kirjoitettu ja haastattelut tehty heti seuraavana vuonna eli 1946. Hersey on myöhemmin, vielä vuosia tapahtuman jälkeen, haastatellut uudelleen samoja henkilöitä, ja lopussa selviää, kuinka heidän elämänsä on jatkunut. Suuronnettomuudesta selvinneillle, hibakusheille, teki elämän vielä hankalammaksi ja masentavammaksi se, että heidän piti häpeillä ja salailla sitä, että olivat olleet ydinonnettomuudessa. Kukaan ei esimerkiksi halunnut mennä naimisiin sellaisen ihmisen kanssa.

 

 

Herseyn Hiroshimassa seurataan usean eri henkilön näkökulmasta tuon hirveän päivän (6.8.1945) tapahtumia, alkaen siitä kun kaikki on vielä hyvin. Tämä on oikeasti todella järkyttävää ja surullista luettavaa, mutta silti ihan terveellistä ajatella välillä noita asioita, yrittää ymmärtää edes jotain, miltä paikalla olleista tuo kaamea posaus voinut näyttää ja tuntua. Hiroshiman asukkaat eivät tienneet mitään käsitettä nimeltä atomipommi, ja epätietoisuus selvinneiden kesken oli kauheaa ja tuntui varmasti maailmanlopulta. Kukaan ei tiennyt, mitä oikeastaan oli juuri tapahtunut! Se oli jotain niin paljon ennemmän kuin tavallinen pommitus – äänetön välähdys, valtava paineaalto ja laajat tulipalot. Räjähdyksen keskipisteessä ja sen reunamilla olevat tietenkin kuolivat heti sillä sekunnilla, paloivat poroksi silmänräpäyksessä, mutta massiivinen paineaalto, tuli ja myöhemmin vaarallinen säteily tappoivat ja vammauttivat ihmisiä paljon kauempaakin. En ole mikään kemian tai fysiikan asiantuntija, mutta kirjassa kuvataan mielestäni todella hyvin ja avaavasti pommin etenemistä ja vaikutuksia. Kerrotaan pienen ihmisen näkökulmasta, millaista se on todella ollut.
“Aamu oli hiljainen. Paikka oli viileä ja miellyttävä.
Sitten suunnattoman kirkas salama halkoi taivasta. Tanimotolla oli selkeä mielikuva siitä, että se liikkui idästä länteen, kaupungin keskustasta kohti vuoria. Se näytti kirkkaalta kuin aurinko. Sekä hän että herra Matsuo toimivat kauhun vallassa”
Aika kuuvaavaa pommin kirkkaudesta on se, että myöhemmin löydettiin ihmisten ja rakennusten varjoja tallentuneena maahan, vaikka ihmiset olivat palaneet hetkessä siltä paikaltaan. Varjot olivat kirkaan leimahduksen voimasta ikuistuneet kuin valokuvat. Kun varsinainen räjähdys oli ohi, alkoi selviytyneiden ja loukkaantuneiden kamppailu hengestään. Moni kuoli janoon ja hirveisiin palovammoihinsa, ja jälkikäteen tietenkin vaarallinen säteily aiheutti pahoja ongelmia. Kirjassa yksi mielenkiintoisimpia henkilöitä on Hiroshimalainen nuori lääkäri, joka henkensä kaupalla auttaa muita romahtaneessa sairaalassa, yrittää pelastaa edes joitakin ihmisenriekaleita, joita virtaa paikalle vain lisää ja lisää.
Totta kai olen kuullut atomipommista ja toisen maailmansodan tapahtumista koulun historiantunnilla, mutta tämä oli nyt taas sellainen kirja, joka antoi inhimilliset kasvot historialliselle, järkyttävälle tapahtumalle. Suosittelen todella lukemaan, ennen kaikkea siksi  että – kuten takakansitekstissä sanotaan – “Hiroshima on järisyttävä puheenvuoro rauhan puolesta”, ihan vain kuvaamalla ne hirveydet, joita sota, tässä tapauksessa atomipommi, aiheuttaa.
Ja kaikki vain yhden amerikkalaisen lentäjän napin painalluksen tähden.
(Okei, taustalla nyt sattui olemaan maailmansota, mutta onko todella kaiken pakko olla sallittua sodassa ja rakkaudessa..?)

 

 

 
“Kummulta Tanimoto näki hämmästyttävän näyn. Toisin kuin hän oli odottanut, ei pelkästään Koin alue vaan niin suuri osa Hiroshimasta kuin hän saattoi nähdä pölypilven läpi vuodatti ilmaan paksua, pelottavaa myrkkyhöyryä. Savupilvet olivat niin lähellä kuin kaukanakin alkaneet tunkeutua kaikkialla leijailevan pölyn läpi. Hän ihmetteli, miten niin suurta vahinkoa oli voinut langeta äänettömältä taivaalta [—] Talot hänen lähellään olivat tulessa, ja kun valtavan suuret, marmorikuulan kokoiset pisarat alkoivat putoilla, hän arveli, että niiden täytyi olla peräisin tulipaloja sammuttavien palomiesten letkuista. (Itse asiassa ne olivat tiivistynyttä kosteutta, joka satoi alas pyörteisestä pölyn, kuumuuden ja fissiohiukkasten pilarista, joka oli jo noussut kilometrien korkeuteen Hiroshiman ylle.)”

Tosiasiassa on aika hurjaa, että tälläkin hetkellä usealla valtiolla on ydinaseita hallussaan ja todennäköisesti paljon pahempia kuin tuo Hiroshiman ensimmäinen laatuaan silloin 70 vuotta sitten. On tämä maailma koko ajan aikamoinen ruutitynnyri, ja olisin aika yllättynyt, jos pikku Suomi säästyisi kaikelta posauttelulta, kun suurvallat painivat ympärillä keskenään. Mutta toivoisin, etten olisi enää näkemässä sitä, kun puoli maapalloa räjäytetään taivaan tuuliin noilla ydinaseilla. Vaikka toivonkin, en rehellisesti sanottuna usko, että kun me olemme isovanhempi-iässä, elämänmeno olisi sinne asti jatkunut turvallisena, rauhallisena tavallisena elämänä. En tosin kauheasti pelkääkään sitä, onhan elämä aina muutenkin elettävä päivä kerrallaan. Olenko pessimisti? No, ainakin realisti. Pitkällä tähtäimellä en usko ihmisten ja kansojen hyvyyteen, se on niin nähty juttu. Aina on ollut sotia ja panokset vaan kovenevat sitä mukaa kun tekniikka kehittyy. Maailmanrauhaan en valitettavasti usko ihmiskunnan koskaan päätyvän. Mutta uskon silti hyvyyteen yksilötasolla. Ja hyvät teot tuottavat lisää hyviä tekoja, joten ne eivät ole turhia. Vaikka kansakunnat tappaisivat toisiaan, yhden ihmisen voi sieltä ehkä pelastaa, eikä hyvyys ole silloin mennyt hukkaan. Niin kauan kuin on elämää, on toivoa.

 
John Hersey: Hiroshima
LIKE, Otavan kirjapaino 2005
222 s. 

Lempparikirjani Tuulen viemää

Scarlett O’Hara ei ollut kaunis, mutta sitä harvoin tulivat huomanneeksi ne, jotka joutuivat hänen viehätysvoimansa lumoihin.
Kyntö oli saatu jo melkein loppuun, ja auringonlaskun hohde väritti Georgian punaisen mullan vastaviilletyt vaot entistäänkin punaisemmiksi. Kostea maa, joka nälkäisenä odotti puuvillan siementä, paistoi vaaleanpunaiselle viilujen hiekkaisissa harjoissa, tulipunaiselle, verenpunaiselle ja kastanjan punaiselle vakojen varjonpuoleisilla sivuilla. Plantaasin valkoiseksi rapattu päärakennus oli kuin saari keskellä punaisena aaltoilevaa merta
Kun aloitin blogin, minulla ei oikeastaan ollut juuri vaihtoehtoja blogin nimen suhteen, koska a) sen piti liittyä jotenkin kirjallisuuteen, koska tämä on ensisijaisesti kirjablogi ja b) jotenkin minuun, koska teen tätä kuitenkin omalla persoonallani ja täällä on välillä muutakin kuin kirjajuttuja. Joten, koska Tuulen viemää nyt sattuu olemaan kaikkien aikojen ykkösromaani minulle ja nimeni sattuu olemaan Tuuli, vaihtoehtoja ei kauheasti ollut. Siksi koen oikeastaan juhlallisesti sekä oikeudekseni että velvollisuudekseni vihdoin esitellä myös tämän jättiläisteoksen, jonka nimeä on niin räikeästi lainattu koko blogin nimeen. Ja kaikenlisäksi, olen taas lukemassa sitä…
Margaret Mitchellin Tuulen viemää (1935) on minulle hyvin henkilökohtainen kirja. Luin sen ekan kerran arviolta n. 14-15-vuotiaana (vaikka inhoan pitkiä kirjoja!). Ja sen jälkeen olen silloin tällöin lukenut sen säännöllisesti sekä tietysti katsonut elokuvan useita kertoja. Muistan että nuorena luin Tuulen viemää -kirjaa monesti kesälomalla kasvimaalla auringonpaisteessa (asuimme maalla). Päätin kai joskus silloin nuorena, että tämä on kaikkien aikojen paras lukemani romaani enkä ole päässyt siitä yli siten, että olisi tullut muuttaneeksi mieltäni. Olen ollut jotenkin todella vahvasti siinä maailmassa sisällä. Siksi en viitsi lukea sitä kauhean usein, koska se vie niin mukanaan. Sitä elää jotenkin niiden henkilöiden mukana.
Voisin ehkä hehkutuksen lisäksi esitellä hieman myös juonta, henkilöitä ja teemoja niille, jotka eivät vielä ole sitä lukeneet. Kyseessä on siis kirjaimellisesti massiivinen teos. Painoksesta riippuen yli tai alle tuhanteen sivuun mahtuu sotaa, rakkautta, menestystä, menetystä, etsintää, elämää ja kuolemaa. Tuulen viemää sijoittuu ajallisesti 1860- ja 1870-luvuille, alkaen vuodesta 1861, jolloin Yhdysvaltojen sisällissota puhkeaa. Tapahtumissa liikutaan enimmäkseen silloisissa Etelävalloissa, erityisesti Georgiassa. Yksittäisistä kaupungeista Atlanta on eniten esillä.

 

Henkilöt
Voisi sanoa, että kirjassa on neljä avainhenkilöä ja lisäksi lukuisa joukko sivuhenkilöitä. Esittelen lyhyesti tärkeimmät henkilöt paljastamatta ratkaisevia juonenkäänteitä.
Kirjan päähenkilö on rohkea, älykäs, itsepäinen ja hurmaava Scarlett O´Hara, joka on alussa hemmoteltu ja itsekäs puuvillaplantaasin omistajan tytär, mutta josta kuorituu sodan myötä varsin taitava ja itsenäinen liikenainen. Sydän on tosin edelleen kylmä ja kova eikä Scarlettilla ole juurikaan tunneälyä suhteessa muihin ihmisiin. Hän takertuu omiin mielipiteisiinsä itsepäisesti eikä aina itsekään ymmärrä omaa parastaan.
Miespäähenkilö, Rhett Butler, on menestyvä ja varakas hurmuri, joka tehtailee saarronmurtajana rahaa sillä aikaa kun toiset kamppailevat rintamilla “suuren asian” puolesta. Scarlettiin vetoaa lähinnä hänen omaisuutensa, mutta Rhett tunnistaa Scarlettissa myös todellista sielunkumppanuutta.
Toinen merkittävä mieshenkilö on Ashley Wilkes, johon Scarlett on alusta asti ihastunut. Ashley vaan on toista maata kuin suoraviivainen Scarlett – uneksuva kulttuurin ja taiteen ystävä.
Ashleyn vaimoa Melanie Hamiltonia Scarlett inhoaa ehkä eniten siksi, että tämä on Ashleyn vaimo. Scarlettin toinen syy inhota Melanieta on hänen heikkoutensa ja kiltteytensä, koska Scarlett itse on niin vahva ja viekas. Naiset joutuvat kuitenkin sodan pauloissa viettämään paljonkin aikaa keskenään.
Sivuhenkilöistä voisin mainita Mammyn, joka on Scarlettin vanha, tarkkanäköinen ja topakka imettäjä, palvelija ja oikea käsi. Tummahipiäinen Mammy rakastaa ja ojentaa kasvattiaan ja on Scarlettille kuin perheenjäsen, vaikka onkin alunperin orjan asemaan syntynyt.
Ajatuksia kirjasta
Tuulen viemää on rakkaustarina, mutta tarjoaa myös oivallisia kuvia sisällissodasta, orjuudesta ja selviytymisestä täysin uudenlaisessa maailmassa. Se kuvaa hienosti sitä, kuinka erilaisia selviytymisstrategioita ihmisillä on katastrofin, tässä tapauksessa hävityn sodan, jälkeen. Minuun puree jotenkin se haikeus Etelävaltioiden tappion jälkeen, kun kaikki on muuttunut, vauraat plantaasit historiaa ja karkeat “jenkit” kävelevät ja syljeskelevät Atlantan kaduilla. Koko entinen elämänmuoto on tuulen viemää, gone with the wind… Toiset jäävät kiinni menneeseen, kuten Ashley, ja pitävät ylpeinä kiinni vanhoista, arvoikkaista tavoistaan ja toiset, kuten Scarlett, ottavat taloudellisesti kaiken hyödyn irti kaaoottisesta tilanteesta. Scarlettista kehkeytyy myös varsin ahne, suorastaan häikäilemätön. Scarettin kotitila, Tara, muuttuu hyvin tärkeäksi hänelle, ja maan puolesta hän on irlantilaisverisenä valmis vaikka kuolemaan. Tuo taistelu kodin puolesta on jopa liikuttavaa. Kirjan alkuosassa ovat myös hyvin mielenkiintoisia ne vanhat etelävaltiolaiset tavat, joita kuvataan. Hienon naisen piti olla käytännössä kiltti, tyhmä ja hiljainen, sillä pääsi jo pitkälle ja sai miehen.
“Naisten pyrkimyksenä kehdosta hautaan saakka oli pitää miehet tyytyväisinä itseensä, ja tyytyväiset miehet palkitsivat sen heille kitsastelematta ritarillisuutena ja ihaliluna. Miehet antoivatkin naisille mitä tahansa muuta paitsi sitä tunnustusta, että heilläkin oli älyä.”
Rhett kuitenkin murtaa tätä stereotypiaa arvostamalla Scarlettin älykkyyttä, sillä hän ei piittaa muiden mielipiteistä. Hyvä, Rhett!
Minusta oli kiinnostavaa huomata muutos itsessäni lukijana, kun vertaan nuoruuden Tuulen viemää -lukukokemuksia viime vuosien aikaisiin. Nuorena olin niin Scarlettin puolella kuin voi olla. Vähän ärsytti silloinkin kyllä, ettei hän tuntunut tajuavan muutamia asioita, mutta ihailin kuitenkin hänen rohkeuttaan ja vahvuuttaan niin paljon, että ne antoivat anteeksi pikkuviat kuten epäystävällisyyden, keinottelun ja jopa valehtelun. Melanie sen sijaan tuntui silloin jotenkin hieman laimealta.
Nykyään ihailen Scarlettissa edelleen niitä hyviä ominaisuuksia, mutta suorastaan käy sääli, ettei hän tunnu oppivan läksyjään, vaikka on vuosia aikaa ja onnea tarjotaan kultatarjottimella eteen. Hän ei juuri ajattele Ashleyn lisäksi muiden ihmisten tunteita ja aiheuttaa paljon mielipahaa kyseenalaisilla hankkeillaan. Scarlett kuitenkin uskaltaa radikaalisti kyseenalaistaa joitakin turhia sääntöjä ja käytäntöjä, kuten sitä, että naisen on sopimatonta tehdä bisnestä tai olla miehen seurassa luonnollinen, oma itsensä sen sijaan että vain pyörtyilisi ja nyökyttelisi ja söisi kutsuilla “kuin lintu”. Arvostan kovasti Melanieta, joka loppujen lopuksi on henkisesti erittäin vahva, vaikka fyysisesti onkin heikko. Melanie on ystävällinen, kärsivällinen, hyvä, puolustaa kiihkeästi rakkaitaan. Ja kuinka hän rakastaakaan Scarlett-kälyään, joka ei osaa sitä arvostaa. Rhettistä olen pitänyt myös aina, vaikken hänenkään kaikkea toimintaansa hyväksy. Kuitenkin hän on ihmeen kärsivällinen ja huumorintajuinen oikkuilevan Scarlettin kanssa. Hyväsydäminen ja haavoittuvainen Rhettkin on sisältä päin, vaikka pitää kovaa ulkokuorta.
“Olemme molemmat lurjuksia, Scarlett, emmekä me häikäile mitään, kun mielemme tekee jotakin. Olisimme voineet olla onnellisia, sillä minä rakastin sinua ja tunnen sinut luita ja ytimiä myöten, paremmin kuin Ashley koskaan voisi tuntea sinua. Ja hän halveksisi sinua, jos tuntisi… Mutta sinun täytyy vain koko elämäsi kulkea haikaillen miestä, jota et ymmärrä.”

Entäs Ashley? Jo alussa tulee lukijoille selväksi, ettei Ashley sopisi Scarlettille, mutta Scarlett ei sitä usko. Tunnistan itsessäni sekä ashelymäisiä että scarlettmaisia piirteitä, jos ajatellaan suhtautumista ympäröivään maailmaan ja muutoksiin. Ashley uppoaa kauniiseen maailmaansa ja kirjojensa pariin ja Scarlett tarttuu konkreettisiin toimiin. Scarlett inhoaa kaikkea kirjoihin ja opiskeluun liittyvää, mutta on ahkera ja taitava niissä töissä, joita on pakko tehdä. Ashley rakastaa kulttuuria eikä osaa sopeutua muutoksiin kun taas Scarlett on aina tilanteen tasalla. Ymmärrän Ashleya ja Melaniea paremmin nyt aikuisena. Pystyn aika hyvin samastumaan kaikkiin tuon nelikon henkilöihin, mutta en koe suoraan voivani verrata itseäni kehenkään heistä.
Aivan valloittava ja ravistelevakin kyllä tämä kuolematon sota-rakkaus -eepos, eikä vähiten erikoisen loppunsa tähden. Kannattaa lukea sinne asti. Katsomisen arvoinen on myös monituntinen Oscar-elokuva Tuulen viemää (1939), jossa pääosia tähdittävät Vivien Leigh ja Clark Gable. Kaikki näyttelijät ovat kyllä juuri sopivia omiin rooleihinsa ja elokuva on ihana. Mutta vaikka elokuvakin kestää tuntikaupalla, siinä on jouduttu oikomaan aika paljon. Kirja on siis vielä paljon moniulotteisempi, joten kannattaa ehdottomasti lukea! Tämä teos kestää aikaa, koska sen aiheet, henkilöt ja tunteet ovat niin inhimillisiä. Myös miljöön kuvaus on kauneudessaan vertaansa vailla.
“Onhan huomenna taas uusi päivä.”

Muita Tuulen viemää -faneja?

Margaret Mitchell: Tuulen viemää
Otava, 2008
894 s.

Shakespeare: Hamlet

Yhdelle kurssille piti lukea tämä nelisensataa vuotta vanha näytelmäklassikko, William Shakespearen Hamlet (n. 1600). Hamlet on Tanskan prinssi, jonka isä, kuningas, on kuollut yllättäin. Kuninkaaksi on noussut Hamletin setä, joka on heti myös mennyt naimisiin leskeksi jääneen kunigattaren kanssa eikä Hamlet pidä lainkaan tästä asetelmasta. Näytelmän alussa kuninkaan haamu kuitenkin ilmestyy Hamletille janoamaan kostoa kuolostaan, joka ei ollutkaan vahinko. Hamlet ryhtyy punomaan suunnitelmaa. Sivujuonteensa tarinaan tuo Ofelia, johon Hamlet on ollut toivottoman rakastunut. Saavatko he toisensa? väärinkäsityksiä, dramatiikkaa ja Shakespearemaista kieltä on luvassa ja saattaapa muutama henkikin lähteä jossain vaiheessa. Yllättävän hyvin kyllä kestänyt aikaa tämä näytelmä, ei sinänsä tuntunut kauheasti aikansa eläneeltä.
Oli muuten hauska huomata, että se legendaarinen kuva Hamletista pääkallo kädessä lausumassa kuuluisat “ollako vai eikö olla” on vain yhdistelmä kahdesta eri kohtauksesta. Sekä pääkallo että näytelmähistorian ehkä tunnetuin repliikki löytyvät kyllä näytelmästä, mutta eri kohtauksista. Aku Ankassa tämä oli muistaakseni oikein: Aku teatterihurmoksessa pääkallon (melonin tms.) kanssa harjoitteli Hamletin repliikkiä “Voi Yorrick raukkaa, hänet tunsin ma” (vanhemmasta suomennoksesta). Lopulta Aku sitten tyrmäsi itsensä vahingossa sillä melonilla.
HAMLET: Ollako vai eikö olla, siinä pulma.
                Jalompaa onko vaiti ottaa vastaan
                pahansuovan onnen turmannuolet
                vai aseella selvä tehdä murheistaan,
                lopettaa ne kerta kaikkiaan?

Vielä viimeisen kerran: Hyvää ja ihanaa joulua! Palaillaan viimeistään loppiaisen jälkeen, mutta ehkä jo aiemmin.

William Shakespeare: Hamlet
suom. Eeva-Liisa Manner
KK Kirjapaino, 1981
133 s.

Sillanpää: Nuorena nukkunut

 


Nobelisti Frans Emil Sillanpään teosta Nuorena nukkunut (1931) on pidetty kirjailijan merkittävimpänä saavutuksena. Meillä se oli lukupiirikirjana ja kahlasin sen vähän harppoen läpi tällä kertaa, koska olen lukenut sen aiemmin vuosia sitten. Sillanpään kieli on tosi kaunista eikä ihme, että teos on menestynyt ulkomaillakin. Herkkä romaani kuvaa kauniisti ja surumielisestikin Suomen suvea ja luontoa sekä nuoren tytön sielunelämää. 

 

Romaani jakaantuu kahteen osaan, joista ensimmäinen kertoo Kustaa ja Hilma Salmeluksen vaiheista, ja jälkimmäinen osa keskittyy heidän tyttärensä, nuoren Siljan elämään, rakastumiseen ja – kuolemaan. En koe spoilaavani juonta tällä paljastuksella, sillä Sillanpään teos on siitä mielenkiintoinen, että loppuratkaisu kerrotaan heti ensimmäisillä sivuilla (sekä teoksen nimessä) ja tavallaan koko teos on yhtä takaumaa, joka päätyy lopulta ajallisesti siihen hetkeen, josta alkoikin. Samanlaista, loppua ennakoivaa rakennetta Sillanpää on käyttänyt myös ainakin teoksessa Hurskas kurjuusTästä valinnasta johtuen lukijalla on läpi koko teoksen haikea vire, aavistus että kaikki päättyy liian aikaisin. 

”Siljan, nuoren kauniin maalaistytön elämä päättyi noin viikon päivät juhannuksen jälkeen kesän vielä ollessa nuoremmalla puolellaan”.  Kesä, Sillanpään teoksissa runsaasti käytetty symbolinenkin elementti, on ”nuoremmalla puolellaan” Siljan kuollessa. Kukkein, hehkuvin, lämpimin aika Siljan aikuisuudesta ja naiseudesta jää siis kokematta. Haikeutta teokseen tuo myös se asetelma, että Silja on “vanhan sukupuun viimeinen vihanta” ja hänen mukanaan sammuu koko sukuhaara. Sillanpään käyttämä kieli on hyvin kaunista ja runollista – “kuun säteet sekoittuivat ripsiin ja heijastuivat kimaltaen näköteristä” .

Myös luonnon kuvausta on paljon. Kirjan tunnelma on rauhallinen, ja etenkin kirjan alkuosassa kerronta on miltei liiankin verkkaista. Jopa synkkiä asioita, kuten kuolemaa, kuvataan kauniisti. Ehkä teos on juuri siksi niin herkkä ja liikuttavakin, että Silja ottaa kuoleman vastaan ystävänä, ei kapinoi, ei vastustele. Hän on saanut kokea rakkauden ja sitä ajatellessaan hän tuntee saaneensa elämältä kyllin.

“Hänen kaunis lemmentunteensa täytti hänen mielensä niin kauan kuin hän tajuissaan pysyi. Ja suurin ihme, luonnon armias järjestely, oli se, ettei hän perästäkään milloinkaan todennut, että nyt minä siis kuolen enkä enää voi saavuttaa unelmieni määrää. Päinvastoin tunsi hänen sammuva henkensä lopulta täydellisesti yhtyvänsä ystävänsä henkeen.”                                                             


F. E. Sillanpää: Nuorena nukkunut
Otava, 1971
259 s.


 

 

 

Austen: Ylpeys ja ennakkoluulo

On yleisesti tunnettu totuus, että naimaton varakas poikamies tarvitsee välttämättä rinnalleen vaimon.
Kun sellainen nuorimies saapuu jollekin paikkakunalle, ei hänen tunteistaan ja mielipiteistään tietysti ennakolta tiedetä mitään, mutta siitä huolimatta tämä käsitys on niin lujasti juurtunut seudulla asuvien perheiden mieleen, että hänet suoralta kädeltä katsotaan täysin oikeutetusti kuuluvan jollekin heidän tyttäristään.

Olen lukenut aika paljon kirjoja, aika monesta myös pitänyt, mutta silti on vain muutama harva sellainen suosikki, johon jaksan ja haluan palata säännöllisesti aina uudestaan ja uudestaan ja johon on lämmin, henkilökohtainen suhde olemassa. Olen sitäpaitsi hyvin tarkka siitä, mitä kirjaa todella sanon oikeasti lempparikseni, vaikka hyviä puolia löytyy monesta teoksesta. Jane Austenin Ylpeys ja ennakkoluulo (1813) lukeutuu näihin harvoihin ja valittuihin! Ja niistä kaunokirjallisista teoksista, joita olen tähän mennessä blogissa esitellyt, Ylpeys ja ennakkoluulo on ainoa tällainen all-time-favourite. Pienen poikkeuksen tekee tosin Montgomeryn Anna-sarja, joka oli varsinkin nuorena tällä listallani, mutta nykyään sillä on ehkä enemmänkin nostalgia-arvoa. Hyvin merkittävä Annakin toki oli aikoinaan minulle.


Usein kirjat ovat parempia kuin niistä tehdyt filmatisoinnit, mutta Ylpeyden ja ennakkoluulon kohdalla ne ovat molemmat vieneet sydämeni ja täydentävät toisiaan. Minulle se ainoa oikea filmatisointi on BBC:n minisarjaversio vuodelta 1995. Se, missä on Jennifer Ehle ja Colin Firth.  Olen nähnyt myös sen elokuvan, jossa on Keira Knithley, ja se on elokuvana kyllä kaunis, mutta hahmot eivät silti ole minulle ne oikeat. Se ei herätä tunteiden skaalaa samalla tavalla kuin n. viiden tunnin mittainen sarja. Oikeastaan rakastuin Ylpeyteen ja ennakkoluuloon alunperin (joskus lukioiässä..?) nimenomaan BBC:n sarjan kautta ja sen myötä halusin sitten lukea kirjankin. Useimmat lukemani kirjat lainaan kirjastosta, mutta Ylpeys ja ennakoluulo on niitä kirjoja, jotka haluan olevan myös omassa hyllyssäni.

Olen lukenut kirjan pariin kolmeen kertaan, mutta katsonut minisarjan ihan todella moneen kertaan. Se on sellainen klassikko, jonka haluaa säännöllisesti laittaa pyörimään, jos on vaikka sairaana. Kuten viikonloppuna, kun makasin sohvalla karmivan flunssan kourissa, enkä saanut kuumeen takia yöllä oikein nukuttuakaan, niin katsoin aina jakson Ylpeyttä ja ennakkoluuloa niissä väleissä, kun en saanut unta. Se on vaan niin ihana!!!!! Onneksi tiedän monia muitakin sarjan faneja, joten jotain älyttömän kiehtovaa siinä vaan on! Olen katsellut tätä vuosien varrella monet kerrat myös vanhempieni ja jopa veljeni kanssa. Joskus pitää vielä ehtiä katsoa se Kimmonkin kanssa! Siinä on sellaista satumaista ryysyistä rikkauksiin -tunnelmaa ja sitä, että hyvyys kannattaa aina ja lopulta voittaa.


Ylpeydessä ja ennakkoluulossa
on lyhyesti selitettynä kyse englantilaisesta, keskiluokkaisesta Bennetin perheestä, jossa on viisi tytärtä, jotka pitäisi saada hyviin naimisiin. Kaksi vanhinta, Jane ja Elizabeth, ovat järkeviä ja fiksuja, keskimmäinen Mary on vakava ja huvituksia ylenkatsova, ja kaksi nuorinta, Kitty ja Lydia, ovat vallattomia ja vilkkaita. Heidän äitinsä on ottanut elämäntehtäväkseen tytärten naimisiin saattamisen. Isä on järkevä, lempeä, mutta omiin oloihinsa vetäytyvä. Vauhtia perheen pyrkimyksiin saa lähistölle muuttava rikas herra Bingley sekä tämän vähäpuheinen ystävä, vielä rikkaampi herra Darcy, Bennettien talon tuleva perijä herra Collins sekä kotikylälle leiriytyvä rykmentillinen sotilaita. Varsinkin sarjassa äidin humoristisuus tulee todella hyvin esiin, siinä nimittäin heikkohermoinen rouva Bennet on aivan mahtava ajaessaan täyttä höyryä tytärtensä “parasta”, samoin mielistelevä, hienosteleva mutta hyväntahtoinen herra Collins. Heidän humoristisuutensa puree minuun.

En paljasta miten sulhojen kanssa käy, mutta kaikenlaisia käänteitä tulee eteen. Nokkela Lizzy on tietysti suosikkihenkilöni. Ja mr. Darcy. Olen nähnyt Jane Austenin muistakin kirjoista tehtyjä elokuvia, lukenutkin jonkun, mutta mikään ei silti vedä vertoja Ylpeydelle ja ennakkoluulolle, se on vaan niin paras!! Rakkautta, pohdintaa omaisuuden merkityksestä, kunniantuntoa, ylpeyttä, nöyrtymistä, häpeää – kepeyttä ja syvällisyyttä samassa paketissa… ja tietenkin ihania, kohteliaita käytöstapoja, tanssiaisia ja sarjassa lisäksi ihanasti artikuloitua brittienglantia. Pieni vinkki muuten niille, jotka ovat nähneet jonkin filmatisoinnin, mutta eivät lukeneet kirjaa: Kirjan lopussa kerrotaan lyhyesti kunkin siskoksen vaiheista varsinaisen loppuratkaisun jälkeen, joten hieman lisätietoa tarjoaa Austen kirjassaan, kun taas dvd loppuu tyystin siihen kuuluisaan – en paljasta mihin -.

Suosittelen ❤

Jane Austen: Ylpeys ja ennakkoluulo
WSOY, 1947
328 s.

Ajattelin, että voisin alkaa laittaa kirjajuttujen perään vielä nämä faktat, kuten monet kirjabloggarit näyttävät tekevän. Tässäkin tapauksessa vuosi 1947 ei siis ole vuosi, joilloin se on ensimmäistä kertaa ilmestynyt, vaan milloin on tehty suomennos, jonka luin. Mutta sekään ei silti ole kyseisen pokkarin painovuosi, joten vähän vaikeaa hahmottaa noita vuosilukuasioita. Tämän kirjan kohdalla tarkoittaa kai, että sisältöä on viimeksi tarkistettu sinä vuonna. Mutta laittaessani tekstin sisään vuosiluvun tarkoitan siis yleensä sitä, milloin teos on ensimmäisen kerran julkaistu.

Uuden kuun ja Vihervaaran tytöt

Tämä on taas poiminta kirjastosta, onneksi ne laittavat siellä aina esille vaihtelevasti valikoituja kirjoja, niin tarttuu helpommin helmiä kotiinkin asti selailtaviksi. Kyseessä ei tällä kertaa ole L.M. Montgomeryn Runotyttö- tai Anna-sarja sellaisenaan vaan Suvi Aholan ja Satu Koskimiehen toimittama kattava katsaus kyseisiin kirjasarjoihin: Uuden kuun ja Vihervaaran tytöt, Lucy M. Montgomeryn Runotyttö- ja Anna-kirjat suomalaisten naislukijoiden suosikkeina (2005). Ahola ja Koskimies ovat muuten samat naiset, jotka ovat toimittaneet myös Joka tytön runokirjan.
 –
Tästä linkistä voit lukea omasta, lämpimästä suhteestani Anna-kirjoihin. Uskokaa tai älkää, mutta yhtään Runotyttö-kirjaa en ole kokonaan lukenut! Anna-sarja, johon tutustuin ensimmäisenä, ehkä n. 12-vuotiaana, oli pitkään jotenkin niin tärkeä ja ainutlaatuisen tuntuinen, etten silloin parhaassa lukuiässä edes oikein halunnut ”kilpailuttaa” Annoja lukemalla saman kirjailijan Runotyttöjä. Selailin niitä joskus kirjastossa, mutta tyyli on aika eri kuin Anna-kirjoissa, vakavampi, jopa synkempi. Käsitykseni mukaan niistä puuttuu sellainen hersyvä elämänilo, reippaus ja huumori, jotka Anna-kirjoissa ovat olennaisia. Toisaalta monet ovat pitäneet Runotyttö-Emiliasta juuri siksi enemmän, koska heitä on ärsyttänyt Annan reippaus. Itse pidin Annasta nuorena niin paljon, että olisi tuntunut jotenkin loukkaukselta Annaa kohtaan tykästyä yhtä paljon Runotyttö-kirjoihin. Minulle Annat olivat ja ovat ne ainoat oikeat, mutta ties vaikka joskus pääsisin vielä sisälle Uuden kuun maailmaankin. Tosin, koska olen ohittanut jo tyypillisen ”ensilukuiän”, en usko, että lukukokemus tulisi olemaan niin sykähdyttävä kuin niillä, jotka ovat siihen nuorena sukeltaneet.
Aholan ja Koskimiehen paksussa opuksessa eri-ikäiset suomalaiset naiset kertovat suhteistaan Anna- ja Runotyttö-kirjoihin ja niiden henkilöihin. On tosi hauskaa lueskella sieltä täältä näitä tarinoita, kuinka vahvasti fiktiiviset henkilöt voivatkaan vaikuttaa nuoren ihmisen maailmankuvaan! Kirja on keveää luettavaa vaikka onkin iso ja paksu, leipätekstin lomassa on kuvia ja sitaatteja. Moneen kertomukseen on helppo samastua. On uskomatonta, kuinka vahvasti kirjoista saadut esikuvat kulkevat mielessä läpi elämän. Se kiinnostaa jo ihan kirjallisuuden tutkimuksenkin näkökulmasta, puhumattakaan henkilökohtaisesta kokemuksestani, joka sen todentaa. Harvat kirjallisuuden hahmot ovat minulla nouseet niin merkittäviksi, että ne ovat olleet jo jonkinlaisia ”mielikuvitusystäviä”, joiden kautta on peilannut maailmaa. Anna Shirley ollut yksi sellainen nuoruudessani. Oli huvittavaa huomata, että tällaisia höpsöjä kuin minä on yllättävän paljon. Annassa on jotain niin kiehtovaa, iloista ja kuplivaa. Annan ajatus sukulaissieluudesta viehättää. Annan ja Gilbertin rakkaustarinakin on sellainen maanläheinen ja siksi yli-ihana. Käsittääkseni Runtotytössä on enemmän mm. taiteilijuuden pohdintaa ja synkemmissä sävyissä kuin Annassa.
 –
Ei saa surettaa / leikittäiskö prinsessaa
ja ikuisiksi ystäviksi tultais / niin kuin Anna ja Diana
Ei saa surettaa / mennään puistoon keinumaan
Maailma muuttuu kauniimmaksi niin / kun se on meidän
               
                                Maija Vilkkumaa
Minulle vieras Runotytön maailmakin hieman aukesi Aholan ja Koskimiehen kirjan kautta, myös se, miksi juuri ne ovat olleet monille ne tärkeimmät kirjat. Syyt kuulostavat ymmärrettäviltä. Teoksen lopussa on myös tiivistelmät jokaisen Anna- ja Runotyttö-kirjan sisällöstä. Lukaisin niitä ja tiedän nyt pääkuviot Runotytöistäkin. Naisten kokemusten lisäksi teoksessa on hyvää analyysia Montgomeryn kirjoista ja taustatietoa kirjailijasta alkaen. Vähänkö hymyilytti joidenkin kirjoittajien hupsut ajatukset – koska ne tuntuivat niin tutuilta. Hauskaa, nostalgiaa herättävää lukemista kaikille Anna- tai Runotyttö-faneille!
Muutama sitaattipoiminta kirjasta:
Anna on kuin rakas lapsuuden ystävä, jota en ole
moneen vuoteen tavannut. En yhtään hämmästyisi,
jos hän jonakin päivänä soittaisi ovikelloa ja
tulisi luokseni juomaan teetä. Meillä olisi niin
paljon puhuttavaa.
               Elina Lehtinen
Anna aiheutti senkin, ettei hänen
jälkeensä oikein kukaan tuntunut enää miltään.
Jätin monet tyttökirjat kesken sankarittarien osoittauduttua
tylsiksi, teennäisiksi ja persoonattomiksi.
         
               Iida Kalakoski
Kauhistuin: kaikki se, mikä minussa on ollut olevinaan
persoonallista, omaperäistä ja erikoista, onkin Annaa.
Huomaamattani olin rakentanut itsestäni Annan!
        
              Minna Rytisalo