Nonfiktion TOP 10

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Lupasin tehdä oman top 10 -listani myös niistä blogissa esitellyistä teoksista, jotka eivät lukeudu kaunokirjallisuuden alle. Valinta oli yllättävää kyllä vaikeampi tällä kertaa, mutta kai se on pelkästään positiivinen ongelma ja kertoo vain siitä, että olen lukenut ja kuunnellut niin monia hyviä ja sykähdyttäviä kirjoja nonfiktion alueelta. Valitsin tähän listaan teoksia, jotka ovat keskenään eri tyyppisiä ja olleet eri tavoilla vaikuttavia. Joukkoon mahtuu sekä koskettavia, innostavia että käytännöllisiä teoksia.

Kirjat eivät taaskaan ole paremmuusjärjestyksessä.

Xinran: Kiinan kadotetut tyttäret

Yksi kaikkien aikojen vaikuttavimmista lukemistani teoksista ja myös yksi blogihistoriani luetuimmista postauksista. Kiinalainen naistoimittaja Xinran kertoo niin sydäntäsärkevästi Kiinan yhden lapsen politiikan vaikutuksista kiinalaisten naisten tarinoiden kautta, että tämä lukija ei ainakaan jäänyt kylmäksi ja kyynelettömäksi.

Mari Leppänen & Johanna Hurtig: Maijan tarina – lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö yksilön ja yhteisön traumana

Maijan tarina on toinen syvästi järkyttävä teos, jota en voinut tällä listalla ohittaa. Olen iloinen, että myös moni lukija on löytänyt tämän postauksen. Törkeä seksuaalinen hyväksikäyttö, sen kieltäminen ja tapahtumaympäristönä vielä hengellinen konteksti on niin riitelevä yhdistelmä, että tekee pahaa. Tällaiset kirjat pyrkivät antamaan äänen äänettömille.

Leon Leyson: Poika joka pelastui – Schindlerin listan kuopus

Selviytymistarinoiden genrestä valitsin tämän. Vaikka esimerkiksi Ruandan ja jesidien kansanmurhat ovat mielettömiä raakuuksia, on holokaustia hankala silti ylittää sen mielivaltaisessa hirvittävyydessä ja laajuudessa. Erityisen koskettavuuden tähän elämäkertaan tuo lapsen näkökulma. Kirja palauttaa mieliin todellisen historian, ettei niin enää tapahtuisi, ja muistuttaa, että hyvyys kannattaa aina, myös pahan ympäröimänä. Pääsin viime keväänä myös suunnittelemaan ja vetämään opiskelijaryhmälle prosessidraaman tämän kirjan kertomuksen pohjalta, mieleenpainuva kokemus sekin.

Bea Uusma: Naparetki

Uskomaton tositarina epäonnistuneen retkikunnan pakkolaskusta pohjoisnavalle sata vuotta sitten. Teos imee mukaansa ja on uudenlainen tapa käyttää kirjoittamista – faktoihin perustuva tutkimus, jossa kuitenkin on juoni, (rakkaus)tarina ja kiinnostavat henkilöhahmot.

Nick Vujicic: Ra(a)jaton elämä

Ihan mieletön tsemppikirja, joka kannattaa lukea, jos oman elämän vaikeudet tuntuvat suurilta. Ilman raajoja syntynyt Vujicic osoittaa elämällään, että kaikella voi olla tarkoitus ja vajavaisenakin hän on siunauksena niin monille. Ja että hän voi ja pystyy – melkein mitä vaan!

Ann Voskamp: Tuhat lahjaa

Kiitollisuutta opettava teos, josta kirjoitin myös blogihistorian ensimmäisen postauksen. Tuhat lahjaa sai minut aloittamaan oman kiitollisuuslistani, mutta harmi vaan se jäi kesken jossain vaiheessa unohtuneena kiireen alle. Vaikuttava ja kauniisti kirjoitettu kirja sisältää muutakin kuin positiivista höttöä. Ehkäpä aloitan uuden listan alusta jossain vaiheessa.

Karen Le Billion: Miksi ranskalaiset lapset syövät ihan kaikkea

Tämä kirja innosti laajentamaan perheen ruokarepertuaaria ja muutti suhtautumistani ruokakasvatukseen monellakin tavalla. Kesän jälkeen olen ottanut käyttöön systeemin, että teen joka viikko ruokalistan valmiiksi joka päivälle, jolloin arkiruoka on vaihtelevaa ja monipuolista – ja sitä on hauska tehdä.

Ilana Aalto: Paikka kaikelle – Mistä tavaratulva syntyy ja kuinka se padotaan sekä Jenni Sarras: Tavarataidot – Arkijärjellä koti kuntoon

Huijasin tässä kohdassa vähän, koska niputin kaksi teosta yhteen. Aallon Paikka kaikelle ja Sarraksen Tavarataidot vain täydentävät niin hyvin toisiaan, etten voinut valita toista ilman toista. Molemmat ovat olleet hyödyllisiä oppaita tavarasuhteen miettimiseen, kulttuurihistoriaan sekä innostaneet järjestelemään toimivammaksi (tosin järjesteltävät kaapit, laatikot, kamakasat, kassit ja tavarat tuntuvat olevan ehtymätön luonnonvara).

Rinna Saramäki: Hyvän mielen vaatekaappi – Ratkaise omat vaatepulmasi ja samalla globaalin muotiteollisuuden epäkohdat

Silmiä avaava teos muotibisneksen epäkohdista. Sisältää faktatietoa vaateteollisuuden nurjista puolista sekä ohjeita ja vinkkejä eettisen, kestävän ja itseä miellyttävän vaatekaapin kokoamiseen ja oman tyylin vahvistamiseen.

Pia Rendic: Ihmiskaupan kasvot

Tämä teos raottaa hurjalla tavalla seksiperäisen ihmiskaupan laajamittaista todellisuutta, jota on nykyajan orjuudeksikin kutsuttu. Kirjoittaja työskentelee Kyproksella ihmiskaupan uhreja auttavassa päiväkeskuksessa, joten hänellä on ensikäden kokemusta paritettujen naisten tukalasta asemasta. Myös tilastolliset tiedot hätkähdyttävät.

 

Nadia Murad: Viimeinen tyttö – Olin Isisin vankina

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Nadia Muradin Viimeinen tyttö – olin Isisin vankina (2018) on niitä kirjoja, jotka saavat sydämen sykkimään nopeammin. Kirja tarjoaa kokemuspohjaisen näköalan Isisin perustaman “islamilaisen valtion” todellisuuteen, kauheuksiin, jotka ovat nykypäivää niin monille. Murad on kotoisin Irakin jesidiyhteisöstä, joka on ollut muiden vähemmistöjen ja toisinuskovien kuten kristittyjen tavoin Isiksen maalitauluna. Jesidien järjestelmällistä tuhoamista voi sanoa kansanmurhaksi, ja siinä on paljon samoja piirteitä kuin esimerkiksi Ruandan kansanmurhassa, josta Leigh Chishugi kirjoitti oman selviytymistarinansa. Myös joitakin holokaustin piirteitä nousi lukiessa mieleen.

Nuorena Murad haaveili omasta kauneussalongista ja vietti rauhallisen onnellista elämää perheensä maatilalla. Vuonna 2014 mustiin pussihousuihin pukeutuneet taistelijat kuitenkin hyökkäsivät myös 21-vuotiaan Muradin kotikylään, josta tappoivat miehet ja veivät naiset mukaansa. Murad päätyi muiden naimattomien naisten kanssa terroristien seksiorjaksi, johon kuului myös ankaraa väkivaltaa. Rohkeuden, onnekkaiden sattumien ja henkensä vaarantaneen perheen avulla Murad pääsi lopulta pakenemaan (kiitos vartalon ja kasvot verhoavan niqabin), mutta kaikki arvokkuus oli viety. Nyt Murad on yksi rohkeista, jotka uskaltavat puhua kokemuksistaan avoimesti, sillä vain se voi muuttaa asioita. Hän haluaa olla viimeinen tyttö, joka joutuu kokemaan vastaavan kohtalon.

Hienon, raastavan ja puhuttelevan selviytymiskertomuksen seassa on mielestäni hieman tarpeetonta syyttelyn katkua. Toki Isistä itseään täytyykin vetää tilille, mutta Murad myös arvostelee voimakkaasti naapurikylien muslimeja (niitä tavallisia ja rauhallisia), jotka eivät tehneet mitään, kun Muradin kotikylää piiritettiin. Asenne on tietysti ymmärrettävä henkilöltä, jonka perhe on yhtäkkiä tapettu, ja jota on kohdeltu mitä kauheimmilla tavoilla. Jäin kuitenkin pohtimaan, mitä kummaa tavalliset ihmiset viereisissä kylissä oikein olisivat konkreettisesti voineet tehdä, kun vastassa ovat konekiväärein varustautuneet ammattitaistelijat? Pienet ihmiset voivat auttaa pienissä asioissa kuten eräs muslimiperhe auttoi myöhemmin Muradia pakenemaan, mutta kokonaisen armeijan taltuttamiseen tarvitaan toinen armeija, muutama köyhä maanviljelijä ammuttaisiin siihen paikkaan.

Avuttoman sivustakatsojan ei ole paljon helpompi kuin uhrin. Varsinkin, jos miettii asiaa siltä kannalta, olisiko valmis uhraamaan vastarinnallaan terroristeille omat lapsensa yrittääkseen auttaa joukkoa tuntemattomia. Tällaista tapahtuu koko ajan. Emmehän mekään tee mitään, vaikka tiedämme, mitä maailmalla tapahtuu. Aina voi kirjoittaa blogipostauksia, mutta voiko mennä paikan päälle ja heittäytyä jonkun terroristin eteen ja tulla ammutuksi? Olisiko siitä edes mitään hyötyä? Mitä oikeastaan edes voisimme tehdä? Ehkä yrittää mobilisoida isompia joukkoja, valtioita ja niiden johtoa. Mutta jos viereisellä asuinalueellasi ammuskeltaisiin, etkö vain lähtisi mielummin pakoon lastesi kanssa, että edes te pelastuisitte, kuin menisit vapaaehtoisesti maalitauluksi? Myönnän, että minä ainakin varmaan yrittäisin pelastaa ensin oman perheeni, vaikka haluaisin auttaa kaikkia. Äh, nämä ovat niin vaikeita asioita. Olisipa nappi, jota painamalla kaikki vääryydet korjaantuisivat.

 

Nadia Murad: Viimeinen tyttö  – Olin Isisin vankina [The Last Girl – My Story of Captivity, and My Fight Against the Islamic State]
Otava, 2018 [2017]
318 s. 

 

William Golding: Kärpästen herra

“Eikö täällä todella ole ketään aikuisia?”
“En ainakaan usko olevan.”
Vaalea poika sanoi tämän miltei juhlallisella äänellä, mutta sitten hän äkkiä tajusi omien sanojensa riemastuttavan merkityksen. [–]
“Ei ketään aikuisia!”

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

William Goldingin kulttilassikko Kärpästen herra (1954) on yhtä aikaa hirveä ja hirveän hyvä. Kirja sijoittuu toisen maailmansodan ajalle ja kertoo joukosta koulupoikia, jotka haaksirikkoutuvat lentokoneonnettomuudessa keskenään autiolle, trooppiselle saarelle. Alkutilanne on tietenkin melko hypoteettinen, mutta kuitenkin mahdollinen. Ensin pojat toimivat kuin kunnon englantilaiset: järjestäytyvät, pitävät kokouksia, tekevät suunnitelmia, mutta vähitellen eripura alkaa häiritä joukkoa ja seikkailu muuttuu selviytymistaisteluksi.

Viidakon armoilla pojista (ainakin suuresta osasta) kuoriutuu keihäät kädessä juoksentelevia verenhimoisia villi-ihmisiä, jotka joutuvat sotaisiin väleihin keskenään. Jännite on rakennettu teokseen oivallisesti ja koko ajan pelkää, että jotain vielä hirveämpää tapahtuu. Samalla on kuitenkin jatkettava lukemista, vaikka sitten toinen silmä kiinni.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

“Peto tappakaa! Kurkku leikatkaa! Veri laskekaa!” 

Nyt kun olen juuri lukenut pohjalle kaksi muutakin toista maailmansotaa käsittelevää kirjaa (Kaikki se valo jota emme näe ja Poika joka pelastui), Kärpästen herran absurdi julmuus ei kummastutakaan enää niin paljon. Lähtöoletukseni oli hieman vähättelevästikin, että Kärpästen herra nyt on vain sellainen satu, miten ei koskaan oikeasti voisi käydä. Ja onhan se hyytävä satu. Mutta näen sen vahvasti nyt myös allegoriana toisesta maailmansodasta ylipäätään! Kun koulupojat autiolla saarella tappavat toisiaan, vastaavaa tekevät aikuiset oikeassa maailmassa samaan aikaan. Koko maailma sotii.

Ja julmuudesta. Esimerkiksi se mitä aiemmin mainitsemissani teoksissa Frederikille tai vaikkapa nyt holokaustissa tuhotuille juutalaisille tehtiin, on täyttä sadismia. Toisten tuskalla huvittelua ja empatian kuolettamista. Eikä siihen tarvittu autiota saarta tai kasvomaaleja. Luin Wikipediasta, että teoksen nimi Kärpästen herra viittaa Belsebuliin eli Raamatun alkukielessä käytettyyn ilmaukseen paholaisesta. Ja niin tässä kirjassa kuin esimerkiksi siellä keskitysleireillä meininki on niin yli-inhimillisen julmaa, että nimitys on varsin osuva.

En ole lukenut kauhukirjallisuutta, mutta tämä teos liippaa tunnelmaltaan läheltä sitä. Se on kuitenkin realistinen siten, että yliluonnollisia elementtejä ei varsinaisesti ole, vaikkakin pelot nostattavatkin poikien mieliin epäilyksiä pedosta, joka saarta hallitsee. Itse en tästä ollut aivan varma, joten pelkäsin koko ajan, tuleeko sieltä kohta jokin hirviö esiin. Se olisi kuitenkin pilannut teoksen allegorisuuden. Pahuus voi löytyä ja löytyykin ihan ihmisen omista tekosista. Ja vaikka konkreettista hirviötä ei saarella ole, sen tuntee taustalla kuitenkin näkymättömänä voimana, joka voi ottaa valtaansa ja ajaa kamaliin tekoihin.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kärpästen herrassa tulee mielestäni hienosti ilmi, kuinka vallanhimo ja paha johtaja voivat sotkea kaiken. Vallan havitteleminen voi ajaa äärimmäisiin tekoihin, ja jos johtajaksi pääsee ja päästetään hieman päästään seonnut kaveri, hän saa vedettyä tavalliset jees-miehetkin mukanaan julmuuksiin. Laajamittaista holokaustiakaan tuskin olisi tapahtunut ilman Führeriä eli Adolf Hitleriä, joka joukkoisti tuhoamisen. Tällöin monista tavallisistakin saksalaisista tuli tappajia, koska jollakin puolella nyt vain oli oltava. Sika muuten näyttäytyi eläimenä samankaltaisessa irvokkaassa valossa kuin Orwellin Eläinten vallankumouksessa. Sian pää sai peräti kunnian olla koko teoksen nimikkohahmona.

Mutta Ralph seisoi heidän keskellään likaisena, takkuisena ja niistämättömänä itkien heidän viattoman lapsuutensa loppua, ihmissydämen synkkää pahuutta.

 

William Golding: Kärpästen herra [The Lord of the Flies]
Otava, 2007 [1954]
336 s.

Leon Leyson: Poika joka pelastui – Schindlerin listan kuopus

Oli syyskuun kuudes päivä vuonna 1939. Vain vajaan viikon kuluttua siitä, kun saksalaiset olivat ylittäneet Puolan rajan, he olivat jo Krakovassa. Ja vaikkemme tienneet sitä silloin, aikamme helvetissä oli alkanut. 

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Täysin suunnittelmatta minulle on päätynyt luettavaksi kolme samaan aikakauteen sijoittuvaa kirjaa perättäin. Tietysti olen itse kirjat lainannut, mutta etukäteen ajattelematta, että siinä on minulla rinnakkain kolme eri näkemystä toisesta maailmansodasta. Todella mielenkintoista lukea ja vertailla peräkkäin. Kaikki se valo, jota emme näe on kuin realistinen satu, jossa näkökulma on Saksan ja Ranskan. Hitler-nuorison, natsikoulutuksen ja ideologian julmuus tuodaan esiin, vaikkei olekaan pääjuoni. Teos osoittaa myös, että “arjalaistenkin” riveissä oli häviäjiä, kuten Werner ja etenkin ystävänsä Frederik.

Tällä hetkellä sen sijaan luen viimeisiä sivuja Goldingin Kärpästen herrasta, josta kirjoitan oman postauksensa. Ihmisen omituinen ja kauhistuttava julmuus tuntuu fiktiivisessä romaanissa jopa utopialta, mutta ei enää, kun on lukenut välissä vavahduttavan Poika joka pelastui. Näistä kolmesta tämä on ainoa tositarina, elämänkerta, jonka on kirjoittanut Leon Leyson – holokaustista selvinnyt Schindlerin listan kuopus. Näkökulma on siis vahvasti uhrien.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Minut oli määrätty lapioimaan lunta miesjoukon kanssa. Ilman talvivaatteita olin niin jäässä, että lapio hädin tuskin pysyi käsissäni. Äkkiä Hauptsturmführer Göth ilmaantui paikalle ja vaati hetken mielijohteesta, että vartijat antaisivat meille jokaiselle kaksikymmentäviisi iskua kauheilla nahkaruoskillaan. Emme ymmärtäneet siihen mitään syytä, mutta se oli samantekevää. Komendantin asemassaan Göth saattoi tehdö mitä ikinä tahtoi, oli siihen syytä tai ei. Hän tuntui nauttivan siitä, että aiheutti tuskaa avuttomille. 

Poika joka pelastui kertoo puolanjuutalaisen Leysonin tarinan aivan varhaislapsuudesta asti. Siksi kontrasti onkin niin suuri, kun melko onnellinen, perhekeskeinen lapsuus kääntyykin pian selviytymistaisteluksi suljetussa ghetossa Krakovassa. Jo ennen maailmansodan syttymistä juutalaisia aletaan syrjiä ja vainota räikeästi, mutta perheen onneksi Leonin isä on päätynyt töihin juuri Oskar Schindler -nimisen miehen tehtaaseen. Tällä yksityiskohdalla on ratkaiseva merkitys perheen myöhemmissä vaiheissa.

Kun sota syttyy ja vainot kiristyvät, myös Leon perheineen päätyy työpainotteiselle keskitysleirille. Leon on selvästi tavallista neuvokkaampi ja ehkä rohkeampikin poika, sillä monessa käänteessä hänet oltaisiin voitu potentiaalisesti tappaa, mutta hänellä on nokkeluutta ja onneakin turvanaan. Meininki keskitysleirillä on aivan hirveää. Mielivaltainen julmuus on jotain, mitä ei voi oikein käsittää. Juutalaisten ihmisarvo poljetaan täysin ja heitä murhataan miljoonittain.

Leon muistaa ihmetelleensä Hitlerin epäloogista rotuoppia: Führer itsehän oli tumma, kun esimerkiksi Leonilla oli siniset silmät eikä hän erottunut ulkonäöltään mitenkään muista puolalaisista. Hitlerin ideologialla ei ollutkaan mitään tekemistä järjen kanssa, se kumpusi puhtaasta vihasta. Myös keskitysleirien johtajat käyttivät sumeilematta valtaansa huvitellakseen julmuudella.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Aina joskus näin saksalaisten upseerien lapsia, jotka saapastelivat edestakaisin Hitler-nuorison univormu yllään ja lauloivat Führeriä eli Adolf Hitleriä ylistäviä lauluja. [–] Vain paksu piikkilanka-aita erotti minun elämäni helvetissä heidän elämästään vapaudessa, mutta yhtä hyvin olisimme voineet olla eri planeetoilla. 

Ilman Oskar Schindleriä Leon ja sadat muut juutalaiset olisivat lopulta kokeneet saman kohtalon kuin miljoonat tuhoamisleireillä murhatut. Schindler oli natsi, mutta hänellä oli vielä sydän paikallaan. Hän oli liikemies, joka natsien hirveydet tajutessaan pyrki tietoisesti pelastamaan niin monta juutalaista kuin kykeni. Hän laittoi projektissaan alttiiksi niin oman henkensä kuin rahansakin. Käsittämättömän pahuuden ja pimeyden keskellä tuikki pieni valonsäde.

Mistä kumpuaa ideologia, jossa ihmisen voi tappaa, kun siitä ei ole yhteiskunnalle tarpeeksi hyötyä? Että ihmisarvo on vain välinearvo eikä lopulta sitäkään. Miten on mahdollista mobilisoida valtavat joukot kiinniottamaan ja tuhoamaan kokonainen kansa, jonka lapset käyvät samaa koulua koulua kuin omatkin? En käsitä, miten se on voinut tapahtua. Että ensin vangitaan ghettoon, sitten pakotetaan täysin epäinhimillisiin olosuhteisiin työleirille ja lopulta etsitään kannattavimpia tuhoamismetodeja. Että osa ihmisistä on vain jätettä, josta pitää päästä kustannustehokkasti eroon.

Schindler on tosiaan se sama Schindler kuin Steven Spielbergin elokuvassa Schindlerin lista. Olen nähnyt sen kerran kauan sitten ja se on kyllä todella rankka elokuva. Kirja herätti kiinnostuksen katsoa se uudelleen, kun on saanut Schindleristä nyt “ensi käden tietoa”. Elokuvasta muistan ainoastaan punaisen pikkutytön surullisen hahmon, joka vaeltaa ruumiskasojen päällä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Leon Leyson: Poika joka pelastui – Schindlerin listan kuopus [The Boy on a Wooden Box]
Tammi, 2013
246 s.