Aikuisuus on myytti & muuta sarjakuva-asiaa

Hello! Välillä menee niin, että olisi kirjoitusinspiraatiota, mutta ei luettuja kirjoja, joista kirjoittaa, ja joskus innostuu lukemisesta niin, ettei taas huvita kirjoittaa. (Ja onhan niitä opiskeluhommiakin ollut kiitettävästi.) Nyt ehkä viime aikoina ollut kyse jälkimmäisestä, mutta vaikkei mikään pakko olekaan, niin mielelläni postaisin kuitenkin lukeilla olevista kirjoista – sen verran kivoja löytöjä on tullut vastaan joulun jälkeen!

Lomalla en paljon edes lukenut, mutta sen jälkeen lainasin kasan toinen toistaan kutkuttavampia teoksia. Aika paljon on tulossa perhe/kasvatus- sekä matkustus/kulttuurit -genrejä, elämäkertoja ja ylipäätään non-/autofiktiota. Yksi klassikkonäytelmäkin tuli luettua. Ennen joulua luin useamman aika rankan kirjan, mutta nyt kevään lähestyessä innostaa lukea kevyempää tekstiä eri kulttuureista, ja muun muassa pari-kolme Ranska-aiheista kirjaa on yöpöydällä. (Aah, Ranska ❤ ) Kuten mainitsin Maailman onnellisimmat lapset -postauksessa, esimerkiksi kulttuurieroista ja perhe-elämästä eri maissa voisin lukea lähes loputtomiin. Jokaisessa kirjassa on aina jokin uusi kulma!

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Lasketteko te muuten sarjakuvat kirjallisuudeksi?
En minäkään ennen, mutta kirjallisuuden opinnoissa tuli yllätyksenä, että kyllä ne vaan vakavasti otettavaa kirjallisuutta ovat, ja yliopistolla on kirjallisuuden puolella jopa sarjakuvatutkijoita! Jotenkin käsitys sarjakuvista on ehkä yleisesti ollut, että ne ovat a) lasten kirjallisuutta b) ns. halpaa viihdettä paremman puutteessa c) ei korkeakulttuuria. Kuitenkin sarjakuvien lukeminen voi olla myös valinta, jonka ei tarvitse ilmentää huonompaa makua kuin romaanien lukijalla. Sarjakuvia on sitä paitsi yllättävän paljon myös ja nimenomaan aikuisille.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Aikuisiällä sarjakuvien lukemiseni ovat rajoittuneet lähes pelkästään sanomalehtien strippeihin (joista vilkaisen Fingerporin, Viivin ja Wagnerin sekä Jeren). Kouluikäisenä luin kyllä paljon sarjakuvia, joista ykkönen on tietysti Aku Ankka. Saatoin esim. kesälomalla ottaa jonkun vuosikerran ja lukea järjestelmällisesti joka lehden. Lempparitekijöitäni ovat Carl Barks (paras!), Don Rosa ja William van Horn.

Sarjakuvat voivat koota perheen myös yhteen hauskasti. Lapsuudenkodissani on kiva perinne, että Barksin Aku Ankkoja luetaan yhdessä ääneen. Näin toimittiin omassa lapsuudessani, mutta tapa on herännyt uudelleen henkiin, kun meidän lapsemme ovat nyt siinä iässä, että jaksavat seurata. Usein me aikuistuneet lapsetkin kokoonnumme kuuntelemaan ja nauramaan, kun pappa lukee ääneen, jos olemme käymässä. Terveisiä vaan sinne! Barksin Akut ovat mielestäni humoristisimpia Akuja.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Luin lapsena paljon myös Tinttiä ja Lucky Lukea, ja molemmat olivat mielestäni tosi hyviä. Sarjakuvakirjapinojen läpikäymisessä sai kivasti kulumaan kesälomien verkkaisia aamuja. Myös noita molempia luettiin meillä ääneenkin välillä. Paljon muita tuollaisia brändejä en olekaan lukenut, paitsi nuorena oli jossain vaiheessa ohimenevä Viivi ja Wagner -kausi, jolloin lainasin niitä ihan kirjastosta. Omien lasten kanssa olen lukenut ainakin hersyviä Peppi Pitkätossu -sarjakuvia (Ingrid Vang Nymanin kuvittamina).

Mutta summa summarum, sarjakuvat olisivat näin aikuisenakin ihan passelia luettavaa, varsinkin esim. kipeänä, kun ei jaksa keskittyä pitkiin sepustuksiin. Olisiko teillä suosituksia aikuisten sarjakuvista? Mielellään jotain kevyen humoristista kuitenkin. Tiedän, että on myös vakavia, jopa ahdistavia sarjakuvia, mutta pidän kuitenkin tässä genressä jonkinlaisesta huumorin tuikkeesta.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Tässä yksi vinkki täältä sinne: Sarah Andersenin Aikuisuus on myytti (2017). Tätä on näkynyt bookstagramissa paljon, joten sieltä minäkin sen bongasin. Kirjassa ei ollut muuta vikaa kuin että se loppui liian nopeasti! Andersenin hieman sarkastinen huumori kyllä osui ja upposi tähän lukijaan ja myönnän, että moneen strippiin pystyin samaistumaankin. Kirjan pääkohderyhmä onkin juuri nuoret aikuiset naiset, ja jos on vielä lukutoukka ja introvertti niin silloin erityisesti. Päähenkilö on nuori nainen, jolle aikuisuus on oikeastaan ihan myytti, koska toiminta ei aina vastaa yleistä mielikuvaa aikuisuudesta. Yksinkertaisesti hauskaa.

Millaisia sarjakuvamuistoja sinulla on?

 

Sarah Andersen: Aikuisuus on myytti – “Sarah Scribbles -kokoelma” [Adulthood Is A Myth: A “Sarah’s Scribbles” Collection]
Sammakko, 2017 [2016]
109 s.

 

 

 

Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittajan Suomi

Kyllä minä niin mieleni pahoitin, kun synnyin. Vauvoille käy niin.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Minäkin tutustuin vihdoin Tuomas Kyrön suosittuun Mielensäpahoittajaan lukemalla uutukaisen Mielensäpahoittajan Suomi (2017). En tiedä, etenevätkö teokset kronologisesti, mutta ihan hyvin sain tästä kiinni, vaikken ole aiempia osia lukenut. Olenpa kuullut sellaistakin sanottavan, että sarjan olisi kannattanut jo päättyä Iloisia aikoja, Mielensäpahoittajaan, mutta en osaa sitä kommentoida, kun minulla ei ole vertailukohtaa luettuani vain tämän yhden.

Yllätyin, kuinka sympaattinen hahmo Mielensäpahoittaja onkaan. Luulin hänen olevan hahmo, jolle lukija voi nauraa, mutta hänen puolelleen halusikin vain asettua, toki toisinaan hymynhäivähdyksen kera. Hahmosta ja kirjoitustavasta tuli intuitiolla vähän mieleen Veikko Huovisen Havukka-ahon ajattelija tai Hamsterit. Elämän asioiden pohdiskelua ja pyörittelyä. Sysi-Suomessa asuva Mielensäpahoittaja pahoittaa mielensä milloin mistäkin (yleensä uudesta ja oudosta), mutta on kuitenkin hyväsydäminen ja loppujen lopuksi aika pehmo.

Voisimme päättää, että tästä hetkestä eteenpäin mikään uusi ei ole parempaa. Koska emme voi enää palata taaksepäin, niin jäädään tähän. Todetaan, että jo riittää. Hyvät on vaatteet, riittävät on asumukset ja kelvollinen puoliso. Nämä julkiset palvelut, tuo valikoima erilaisia maitojuomia ja naapuriakin siedän. 

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Mielensäpahoittajan Suomi liittyy selkeästi Suomi 100 -juhlavuoden teemaan, koska siinä käydään Suomen historiaa läpi Mielensäpahoittajan silmälasien läpi. Kaikki merkittävät tapahtumat puidaan ja samalla Mielensäpähoittajan itsensä vaiheita nykyaikaan asti. Tarinoita kuuntelee likka, päähenkilön lapsenlapsi.

Osa historian tapahtumista kuulostaa hieman päälleliimatuilta ja siksipä minusta kirjan paras anti onkin itse Mielensäpahoittajan ja tämän vaimon eli emännän tarina päiväkirjoineen, joka kulkee siellä lomassa. Lopussa tuli muutama kyynelkin tirautettua. Koskettavaa.

Jos sinä menet kumaraan tai joudut petiin, minä pidän sinusta edelleen huolen. Minä syötän sinut, pesen sinut ja laulan lauluja. Älä yhtään huoli, sinä itte. Meidän suvun naiset elävät pitkään, enkä minä aio jäädä tänne yksin. Sinä et lähde nyt, etkä sinä lähde pitkään aikaan. Minä tarvitsen minun puolikkaani. 

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Minä olisin olemassa, mutta ilman emäntää toinen ihminen. Mitä olisinkaan tehnyt, tyhmyyksiä. Kaikki riippuu kaikista muista, ihmisen kierto on kumma.

 

Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittajan Suomi
WSOY, 2017
277 s.

Marttinen & Talvitie: Äidin karkkipäivä

Oma elämä
 
Äiti ei jaksa aina olla inkkari, torimyyjä, muotinukke tai
merirosvo. Äidillä on ikiomia paheita. Aarrekätkö. Lukollinen 
päiväkirja. Salainen karkkivarasto. Ajatuksia, joita kukaan
ei tiedä.
 –
Elämän ilot
Valvotaan yhtä aikaa ja vuorotellen. Riidellään ja sovitaan riidat. Itketään.
Suukotellaan ja rakastetaan. Vihataan ja kärsitään. Ollaan onnellisia.
Yhtä aikaa ja vuorotellen.
    Keskellä yötä, pimeässä. Vauva nauraa ääneen.
 
Cappucino
Miltä cappucino maistuu italialaisen pikkukylän baarissa
tiskiin nojaten, sitruuna- ja oliivipuiden siimeksessä?
    Tuskin yhtä hyvältä kuin omassa keittiössä ennen
perunoiden muusaamista, kakkavaipan aromien leijuessa ilmassa.
    Lehdestä on luettu etusivu ja kahvista siemaistu muutama
kulaus, kun toisesta huoneesta kantautuu vaativa huuto:
    – Äiti! Mulla on kantapäässä tikku!
    – Äiti, missä mun toinen sormikas on?
    – Äiti, mä tahdon maalata!
    – Äiti, mulla on kamala pissahätä!
    – Äiti, apua, äiti tuu heti tänne!
 –
 –
Tittamari Marttisen runoilema ja Virpi Talvitien kuvittama Äidin karkkipäivä (2003) on lempeän lämminhenkinen mutta kuitenkin realistinen läpileikkaus äiti-ihmisen elämästä. Teos ei ole mitään uusinta uutta, mutta oikein hyvin upposi “nykyäidillekin”, kun sen tällä viikolla kirjastosta bongasin. Joitakin oikein universaaleja havaintoja, jonkakaltaisia olen itsekin välillä raapustellut. Marttisen runot ovat hyvin miellyttäviä, lempeän huumorin sävyttämiä, Talvitien kuvat tekevät myös paljon, täydentävät runoja. Erityisesti pidin kirjan jälkimmäisestä puoliskosta, koska se vaihe on nyt niinkuin päällä. Alkupuolella on odotus- ja vauva-aikaan liittyviä runoja ja loppupuolella vähän isompiin lapsiin, yleisesti lapsiperheisiin ja äitiyteen liittyviä. Suosittelen näitä akuutissa vaiheessa oleville äiti-ihmisille.
 –
Leikki-ikäinen
 
Tietysti se leikkii. Ruoalla. Kattiloilla,
kauhoilla, kännyköillä ja avaimilla. 
Veitsillä. Taskulampuilla. Tärkeillä
papereilla. Puhelimella. 
Tietokoneella. 
Vedellä, ja joskus tulella.
 
 
Vapaa-illan jälkeen
 
Koti näyttää erilaiselta kuin ennen.
    Ilta oli virkistävä, mutta ei niin virkistävä, että jaksaisin
heti ryhtyä raivaamaan polkua olohuoneen tavararöykkiön läpi.
    Kuopus makaa sängyllä velttona kuin pehmopupu.
Puuro ei pysy sisällä. Kuivaan lammikot lattialta. Hyvä, että
perheelle saa maksaa heti. Käteisellä.
 
 
Leikki kesken

Tietysti leikki on kesken.
Kesken on myös neule, kahvi, puhelu,
ateria, kirje, gradu. 
    Mikään ei ole niin pysyvää kuin väliaikainen. Taulut
nojaavat ripustamatta seinään. Ruokapöytä on siinä, mihin
muuttomiehet sen käsistään laskivat. Sängyn alla on pahvi-
laatikoita, joiden sisältöä kukaan ei kaipaa.
    Kirjahyllyssä keikkuu voidepurkkeja, pariton kenkä,
kuumemittari, astmapiippu, Duplo-ukko ja tuttipullo
puolillaan sakkautunutta maitoa.
    Lapsiperheen koti ei tule valmiiksi. Kun on kunnolla
siivottu, joku pyöräyttää kaledoiskooppia. 

Tittamari Marttinen (runot), Virpi Talvitie (kuvitus): Äidin karkkipäivä
WSOY, 2003
151 s.

 

Terras: Stocmann Yard – Myymäläetsivän muistelmat

 

Tämä kirja, Antto Terraksen Stockmann Yard – Myymäläetsivän muistelmat (2015), saa hymyilemään ja hymistelemään, tirskahtelemaankin. Monta kertaa! Kirjassaan Terras muistelee noin parin vuosikymmenen mittaista uraansa Helsingin Stockmannin myymäläetsivänä. Jos tämä olisi romaani, kaikki sanoisivat, että tosi epäuskottavaa, mutta totuus on aina tarua ihmeellisempää ja niinpä saamme nyt lukea toinen toistaan absurdeimmista näpistelijöistä, hiippailijoista ja kiinniottotilanteista. Että ihan Helsingin Stockalla! Arvovaltaisen kaupan sädekehä rapisee kun Terras sekä ihailee että kaunistelemattomasti arvostelee  työnantajaansa ja sen asiakaskuntaa. Liekö teoksella ollut osuutta siihen, että myymäläetsiväjärjestelmä Stockmann Yard on nyt lakkautettu. (Kauppajätin mukaan ei, mutta johto ei kai ollut perin iloinenkaan hulvattomista paljastuksista.) 
 
Teoksessa on hyvin paljon yksittäisiä, toinen toistaan uskomattomampia keissejä Terraksen uralta. Suurin osa jutuista on huvittavia pikku sattumuksia, osa jutuista hieman roisejakin, mutta elämä on. Jopa Stockalla. Kaikkea sielläkin on tapahtunut ja useimmissa tapauksissa voro saa ansionsa mukaan. Ikävä sanoa, mutta olisiko kannattanut esimerkiksi varastaa liian pienet farkut, jos sepaluksen kanssa käy “Sekaisin Marista” ja lyhyeksi jäänyt pakomatka päätyy lopulta ambulanssiin? Tai kannattiko varastaa kaktus piilottamalla se juuri takin alle kainaloon ja sitten iskeytyä kiinniottotilanteessa seinää vasten juuri sillä kyljellä? Entä miten meni niinkun omasta mielestä sillä tuoreella aviomiehellä, joka päätti hetken mielijohteesta pölliä sortsit ja myöhästyi sitten poliisikuulustelujen takia muutaman tonnin häämatkalta Thaikkuihin? Sori, lento meni jo…
Kirjassa kerrotaan myös muun muun muassa Herkkuosastolla leivän sisuksia kovertaneesta vakioasiakkaasta, henkilökunnan epärehellisyyksistä, hääpukuja tuhoavasta vanhastapiiasta sekä anastelevista virolaisherroista nimeltä Nussik, Pöllik ja Säälik, jotka eivät ymmärtäneet, miksi kaikki nauroivat poliisikuulusteluissa. Kun Stocmann Yard on asialla, kiinni jää kaiken hämäräperäisen sakin lisäksi myös hienostorouvia ja kalliisti pukeutuvia liikemiehiä. Kevyttä historiakatsausta Stockan menestyksen päiviinkin kirja hauskalla tavalla valottaa. Terraksen humoristinen kirjoitustyyli tempaa mukaansa. En ihmettele, että Terras tekee myös stand up -keikkoja. Kirjan jälkeen hänen etsivänuransa Stockalla nimittäin päättyi, omasta tahdostaan tosin.    
 
Terras myös ivailee – käytännön kokemuksensa nojalla – tietyille stereotyyppisille asiakasryhmille kuten suomenruotsalaisille, äkkirikastuneille, ulkomaalaisille ja, niin, kirjailijoille. Jälkimmäisille oli pakko nauraa ihan ääneen, ja alla on siis Terraksen luonnehdinta kirjailija-ammattikunnasta, jota ennen oli tapana kestitä Akateemisessa Taiteiden Yön yhteydessä. Allekirjoittanutkin kun kirjailijaksi on haikaillut. Onneksi päihteitä en käytä, sillä pääsee jo johonkin asti…
 
 ————————————————————————————————————————
Sen, että kirjailijat olivat saapuneet, huomasi siitä, että johtajan huoneesta leijui sankka tupakansavu ja viiniä kannettiin kahden tarjoilijan voimin. Väkeä oli kuin Pentinkulman päivillä parhaimmillaan ja tunnelma usein sellainen, että jos yöllä saatiin ovet säppiin niin ettei kukaan ollut illan aikana ketään lyönyt, oltiin onnistuttu. Kaikkialla pyöriskeli tokkuraisia novellisteja, riidanhaluisia esikoiskirjailijoita, pulskantukevia romaanintekijöitä ja kaikkia vältteleviä kustannustoimittajia. Enemmistö porukasta kahlasi oman nokkeluutensa suossa, ja siitä harvemmin kuivin jaloin selvitäänkään. 
          Suurin osa kirjaväestä inhoaa eniten sellaisia kirja per vuosi -tyyppejä. Niitä pidetään pyrkyreinä ja moukkina. Oikea kirjailija sitä vastoin on sellainen, että se kirjoittaa yhtä kirjaa koko elämänsä eikä sitäkään parhaassa tapauksessa valmiiksi asti. Silloin voi sanoa, että on menty sielu edellä ja veresliha perässä. Korkeintaan kirja per elämä – kaikki muu on teeskentelyä. 
            Vuosien saatossa on tullut hyvinkin selväksi, että humanismi ja alkoholismi viihtyvät usein samassa sepässä. Ja siitä voi melkein lyödä vetoa, että mitä kovempi happo sen todennäköisemmin lastenkirjailija. Se on vaan niin kuluttavaa kuulemma. – –

Antto Terras: Stockmann Yard – Myymäläetsivän muistelmat
Like, 2016 [2015]
285 s. 

Nopola & Nopola: Heinähattu, Vilttitossu ja Rubensin veljekset

Kuuntelimme lasten kanssa autossa tunnettujen kirjailijasiskosten Sinikka ja Tiina Nopolan lastenromaanin Heinähattu, Vilttitossu ja Rubensin veljekset äänikirjana. Kyllä muuten maistui kaikille! Nopoloiden hersyvä komiikka on suomalaisten lasten- tai oikeammin perhekirjojen aatelia. Ei ihme, että Risto Räppääjätkin ovat niin suosittuja. Samantapaista absurdia huumoria on Heinähatussa ja Vilttitossussakin. Oikein odotan, että päästään loppusyksystä katsomaan Rubensin veljekset, kun se tulee elokuvateattereihin Suomen eturivin koomikoiden näyttelemänä.
Heinähattu ja Vilttitossu ovat kaksi vallatonta pientä tyttöä, joiden perhe, Kattilakosket, on lähdössä lomalle vuokraamaansa hienoon huvilaan, Villa Commodoriin. Perheen äiti Hanna unelmoi kultivoituneesta ja rentouttavasta lomaviikosta ilman naapurin höseltäviä Alibullenin neitejä ja kulmakunnan törttöileviä poliiseja. Vastaavasti poliisimiehet Isonapa ja Rillirousku haaveilevat kesälomaviikosta ilman äänekästä ja hankaluuksia aiheuttavaa Kattilakosken perhettä. Kuinka ollakaan, poliisit ja Kattilakosket päätyvät sattumalta lomailemaan vierekkäisiin mökkeihin, jotka kaiken lisäksi sekoittuvat kenenkään tietämättä. Pelätessään paljastumista poliisit naamioituvat taiteellisiksi Rubensin veljeksiksi, mutta Heinähattu ja Vilttitossu epäilevät, että jotain hämärää on tekeillä. Lopulta Halise ja Helga Alibullenkin päätyvät paikalle ja soppa on valmis.
Kävimme tässä kesällä koko perhe katsomassa AdAstra -teatterin näytelmän Heinähattu, Vilttitossu ja Littoisten riiviö, ja se oli kyllä tosi hauska myös. Siinä ei ollut Rubensin veljeksiä, mutta samat henkilöt kuitenkin ja nauroin itsekin monta kertaa ääneen varsinkin hulvattomille ja miehenekipeille Alibullenin neideille. AdAstra oli kyllä onnistunut versiossaan, ja Toivolan vanhan pihan miljöö sopi hyvin lavaksi. Heinähattu ja Vilttitossu -elokuva vuodelta 2002 on myös oikein hyvä, mutta vakavammanpuoleinen. Kuulemma uudesta elokuvasta on tulossa selvästi humoristisempi.

 

Sinikka ja Tiina Nopola: Heinähattu, Vilttitossu ja Rubensin veljekset (äänikirja)
Tammi, 2016 [2001]
2 h 4 min

Lastenkirjat: Peppi Pitkätossu

 

“Kaikki on vinksin vonksin tai ainakin heikun keikun
Arvaas, oikun eikun, kuka oon, joko arvaat sen?”

Kukas nyt ei Peppiä tuntisi! Astrid Lindgrenin Peppi Pitkätossu on monen sukupolven ikisuosikki, ja minäkin olen lasten myötä löytänyt Pepin taas uudesta näkökulmasta. 1940-luvulla luotu Peppi-hahmo on kapinallinen ja radikaali, mutta myös kohtelias, empaattinen ja lojaali lapsi. Peppi asuu yksin hevosensa Pikku-Ukon ja lemmikkiapinansa Herra Tossavaisen kanssa ränsistyneessä huvilassaan Huvikummussa, ja hänen parhaat ystävänsä ovat naapuruston hyväkäytöksiset Tommi ja Annika. Hänen isänsä Efraim I Pitkätossu on alkuasukaskuningas Kurrekurredut-saarella. Peppi on maailman vahvin tyttö ja lisäksi satumaisen rikas kultarahoineen.

 

Lettipäisellä Pepillä on kaikkeen ihan omat säännöt eikä hän välitä siitä, mitä yleinen mielipide tai muut siitä ajattelevat. Hän voi ihan hyvin leipoa pipareita lattialla, nukkua jalat tyynyllä tai pitää hevosta sisällä. Vapaan kasvatuksen tai kasvatuksettomuden seurauksena hän ei aina osaa käyttäytyä tilanteen vaatimalla tavalla kuten hienoilla kahvikutsuilla, mutta hän ei ole pahantahtoinen tai ilkikurinen. Hän ei halua tahallaan loukata ketään, joten hän ei ole riiviö, vaikka saakin joskus aikuiset polkemaan jalkaa. Hänen reippautensa ja hullunkuriset tempauksensa sekoittavat ruotsalaisen, sovinnaisen pikkukaupungin elämää ja saavat sivistyneet rouvat ja herrat vaikuttamaan varsin kankealta ja huumorintajuttomalta sakilta. Lindgrenin Peppi Pitkätossu on poikkeuksellinen lapsi- ja erityisesti tyttöhahmo niin oman aikansa kuin edelleen nykyistenkin hahmojen joukossa. Peppi ei ole vanhentunut.

 

Peppi-kirjojen kieli tuntuu joiltakin osin tavallaan aika rajultakin, kun on tottunut nykyajan pumpuliseen lastenkirjallisuuteen. Ehkä hieman nolottaakin myöntä, mutta en ole lukenut esimerkiksi Peppi-sarjakuvista aivan sanasta sanaan jokaista Pepin ja kumppaneiden sanomista, kuten sarkastista “kaikki lapset pitäisi ampua” tai joitain muita aika suorasukaisia heittoja. Lukekoot sitten itse kaiken, kun osaavat. Äänikirjoissa tietysti kaikki tulee sensuroimattomana, ja kaikki Peppi-äänikirjat olemme kuunnelleet automatkoilla. Hyvää viihdykettä muuten. Peppiä onkin meillä kulutettu monessa muodossa: äänikirjat, tavalliset kuvakirjat, ihana alkuperäinen, ruotsinkielinen Peppi Pitkätossu -tv-sarja sekä sarjakuvat, joista pari osaa näkyy kuvassa. Nuo Ingrid Vang Nymanin kuvittamat sarjakuvat ovat kyllä niin huippuja, ne ovat kerta kaikkiaan absurdeja. Peppi pistää kyllä jauhot suuhun kelle vaan ja herättää hilpeyttä ja jopa naurunremakkaa niin aikuisissa kuin lapsissa. Hyvä, Peppi!

 

Väärien Valintojen Mutsit

Varoitus: tämä teksti on pakina, joten älä ota tätä kirjaimellisesti.


Tervetuloa Väärien Valintojen Mutsit -kerhon kokoukseen. Sana on nyt vapaa ja toivoisinkin taas uusia esimerkkejä, kuinka väärin olette havainneet (muiden) äitien taas käyttäytyvän.


– Tää on niiin helppo. Tiedätte tekin varmaan sen sikaitsekkään fitnessmamman, joka käy salilla oikeesti kolme kertaa viikossa ja jättää muksut tosta noin vaan faijan hoitoon eikä paljon kysele perään! Se oikeesti luulee, et sen mies osaa! Kaikille muille riittää vaunulenkit, mutta ei vaan tälle äipälle, se oikeesti luulee, et joku täydellinen, raskauskiloton kroppa on tärkeempi kun sen omat lapset!
 
– Joo, toihan on ihan sairaan itsekästä. Mutta miettikääpäs niitä mammoja, jotka oikeesti jää sinne sohvan pohjalle ikuisuudeks. Ne saattaa saada monta kersaa peräkkäin, eikä niitä nähdä sen jälkeen muualla kun lähimmän hiekkalaatikon reunalla.
 
– Ihan totta, pitäis vähän ajatella itseäänkin! Mitäköhän mieskin sanoo, kun vaimo on ihan hukkunut äitiyteen, rupsahtaa ja lässähtää ja muuttuu niin sairaan laiskaksi, kun ei sit enää jaksakaan lähtee töihin? Siis jotkut elää kotihoidontuilla oikeesti vuositolkulla, ne ihan oikeesti kuvittelee, että mies ja yhteiskunta elättää ne tosta noin vaan! Maksaa niiden eläkkeet sitten joskus, et ne saa vaan vuositolkulla kattoo telkkaa ja syödä sipsiä himassa… Tosi ärsyttäviä vapaamatkustajia. 
 
Kuva: Kimmo Korpela
– Se on niin surullista, kun joillekin lapset on niin totaalisesti kaikki kaikessa. Ne matamit siivoo, tiskaa, pyykkää, leikkii parhaan ikänsä jollain rainbow dasheillä, passaa miestään kun jotkut kiltit kotipiiat, niillä ei oo mitään omaa elämää, ei siis mitään! Eikä niiden lapset saa kotona mitään kunnon virikkeitä, kun ei edes 5-vuotias saa oikeeta varhaiskasvatusta. Niistä tulee isona sit varmaan vaan samanlaisia mutsikoneita, joiden oma persoona on kokonaan kadonnut.
 
– Joo, ne pikku kodinhegettäret on kyllä ihan oma lukunsa. Kaiken pitää olla niin fine. Siis mihin tää kulttuuri on oikeesti mennyt? Täydelliset vaatteet, täydelliset asukuvat, täydellinen sisustus ja kaikki niin täydellistä idylliä. Ällöttää niin, että mä voin pahoin. 
 
– Ne on kans ihan hirveitä ne läävä-äitylit, jotka näyttää ihan haudasta nousseilta ja niitten himaa ei erota sikalasta. Ne vissiin viskelee itekin sosetta seinille, ettei vahingossakaan olis turhan siistiä. Sit ne vielä tekeytyy marttyyreiks, kun ne on muka niin väsyneitä ja niiin loppu ja niitten vauvalla on muka ollut koliikki just vähän aikaa sitten ja se on muka joku ihme suuritarpeinen mukelo, joka haluaa koko ajan olla tissillä ja sylissä ja se jopa nukkuu niitten vieressä. Siis sellasta schaissee kuulee kyllä että hirvittää…
 
– Niinpä. Mutta nekin on ihan hirveitä ne ahneet uramutsit. Siis ne luulee, että kun lapsi on tehty, sen voi tosta noin jättää muiden hoidettavaks ja lähteä ite tienaamaan jollain keikkatöillä. Ihan sairaan ahneita p****ja… Se ykskin mamma vei poikansa päiväkotiin oikeesti heti kun se täytti 10 kuukautta! Se ei yhtään ajatellut, että se vauva elää vielä symbioosissa ja vaihtuvat hoitajat tekee sille huonoo. Oli muka maksettava vuokra! Ihan sairaan itsekästä!
 
– Ja jotkut mammat ajattelee oikeesti vaan itteensä. Se minä itte on maailman napa eikä lapset pääse lähellekään sitä. Siis yksikin äitee otti sen vauvan mukaan, siis kolmikuisen, ja lähti oikeesti kuukaudeks Thaimaaseen sen kanssa. Mammalomalla kun on kuulemma sitä aikaa. Siis mitä se lapsi saa siellä Thaimaassa, mitä se lapsi siitä saa?!
 
– Joo, ne on just näitä “nelikymppset ensisynnyttäjät” -mutseja, jotka on niin itsenäisiä, että oksettaa. Ne haluu siis elämältä kaiken, ihan kaiken! Ne hurvittelee ensin vapaina sinkkuina joku viistoista vuotta ja opiskelee vähintään maisteriks ja tekee uraa ja kahmii rahaa kun roskaa ja sit ne haluu vetää jotkut täydelliset häät ja haluu nauttii parisuhteesta kahden kesken ja sit kun biologinen kello kumahtaa viimeisen kerran, ne yhtäkkiä keksii, että ne haluukin jälkeläisen. Ja sitten yritetään yhteiskunnan varoin saada niille sitä jälkeläistä.
 
– Kyllä ne nuoret äidit on ihan yhtä pahoja. Ne ei ajattele yhtään omaa eikä tän maan tulevaisuutta, vaan pamahtaa parikymppisenä paksuks ja hankkii sisaruksen perään ja pahimmassa tapauksessa hoitaa niitä vielä kotona ja sitten ne on kolmekymppisinäkin vielä ilman ammattia! Ja arvatkaa kuka maksaa? Me tietysti!
 
– Mutta on ne kolmekymppiset mammatkin tosi ärsyttäviä, ne kun haluu olla niin täydellisiä, solahtaa niin nätisti siihen keskiarvoon. Ne tekee sen varmaan ihan tahallaan! Että niillä on niin oikeessa järjestyksessä se ammatti, mies, omistusasunto ja lapset. Ja ne elää niin onnellisesti elämänsä loppuun asti. Ne ei ajattele yhtään, ettei kaikilla aina mee niin täydellisesti! Että tää on ihan elämää eikä mitään Strömsöä!
 
– Ja sitten ne hankkii niitä kersoja niinkun liukuhihnalla, kun se on niin sairaan helppoa, ja missä ne lapset sitten asuu? No mummolassa tietysti, kun ei itse jakseta hoitaa. Ne varmaan koittaa kisata niitten ylpeitten mammojen kanssa, jotka viimeseen asti pärjää ilman muita. Ne mutsit on niin olevinaan, oikein röyhistelee siitä, kun ne muka hoitaa omat lapsensa ihan itse!
 
– Mä taas kuulin kerran yhden mutsin puhuvan unelmistaan. Siis voitteko kuvitella, että se edes uskalsi käyttää tota sanaa! Se muka haluis joskus vielä käydä laulutunneilla tai harrastaa teatteria tai esiintyä. Voitteko kuvitella mitään itsekkäämpää! Käytännössähän se silloin hylkäis lapset. Se ajatteli, että joskus hamassa tulevaisuudessa, mutta oikeesti… Se oli unohtanut, ettei äidillä ole muita unelmia kun kasvattaa hyviä lapsia.
 
– Toi menee kyllä samaan kastiin niitten bloggaajamutsien kanssa. Siis ne on kyllä kaiken huippu! Se bloggaaminen on niille siis koko elämä, ne ei välitä mistään muusta, ne ei oikeesti edes muista, että niillähän oli se perhekin… Niinkun ne somemutsitkin. Lasten kielellinen kehitys oikeeasti tutkimusten mukaan hidastuu kun ne mammat vaan roikkuu netissä! Yksikin äiti kävi joka päivä keskustelupalstoilla, kun sen muksut oli päikkäreillä. Olishan se voinut siivotakin.
 
– Niin, vähän kun ne pullahetkimutsit, joilla on otsaa juoda kahvikin kuumana! Eiks ne tajua, että se ei vaan kuulu siihen kuvioon. Niittenhän pitäis kyykkiä taaperonsa perässä ja kerätä sitä mukaa tavaroita, joita se tiputtelee. Ne luulee, et niitten mies ei muka välitä, jos koti on ihan pommin jäljiltä kun ne on uskaltanut istahtaa hetkeksi alas. Raivostuttavaa. Jää tolla menolla varmaan kersaraukkojen pyllytkin pyyhkimättä.
 
– Mutta kaikkein pahin oli kyllä äiti, joka yhtenä lauantaina oikeesti jätti vaan lapset isälle, kuvitelkaa, ja lähti koko päiväks kaupungille! Se kävi shoppailemassa ja näki kaveriaan ja söi hyvin. Niin sietämätöntä, että mä meinasin pyörtyä!
 
– Joo, toi on pahimmasta päästä, mitä mutsi voi tehdä. No, mites ne isätyypit sitten, lattepapat ja uratykit?
 
– Hei älä nyt viitti… Kyllähän sä tiedät, että isät tekee aina parhaansa. 
 
 
Kiitos kaikille keskustelijoille. Ensi kerralla Väärien Valintojen Mutsit -kerhossa aiheina ovat äitien ja vauvojen väliset asiat, kuten imetys, perhepeti, ruokailu ja synnytys. Uskon, rakkaat kerholaiset, että keskustelunaiheita riittää niin kauan kuin äitejä keskuudessamme liikkuu. Sillä juuri perheiden sisäiset asiat, jos mitkä, kuuluvat meille muille.