Bandi: Syytös – Seitsemän kertomusta Pohjois–Koreasta

Eräs parrakas eurooppalainen
On väittänyt kapitalismia pimeyden maailmaksi
Ja kommunismia valon maailmaksi.
 
Minä, Bandi, asun valon maailmassa
Mutta kohtaloni on loistaa vain pimeydessä
Haluan kertoa:
Jos tämä pimeys on yö vailla kuuta
Niin sen partaniekan valon maailma
on sysipimeä rotko.
 
Olen asunut Pohjois–Koreassa viisikymmentä vuotta,
Kuin puhuva automaatti,
Kuin ikeeseen kytketty mies.
Olen kirjoittanut nämä tarinat,
Jotka eivät ole versoneet lahjakkuudesta,
Vaan raivosta.
Syytös – Seitsemän kertomusta Pohjois–Koreasta on vaikuttava ja lukemisen arvoinen teos, joka on tänä vuonna ilmestynyt suomeksi. Kirjailijan Bandi-nimimerkki tarkoittaa tulikärpästä, joka säteilee valoa pimeään. Syytös on ainoa Pohjois–Korean ulkopuolella julkaistu teos, jonka kirjoittaja edelleen asuu maassa. Käsikirjoitusliuskat on salakuljetettu ulkomaailmaan ystävän kautta.
 –
Bandin kertomukset vievät 1980-luvun lopun ja 1990-luvun Pohjois–Koreaan, jossa suljettua valtakuntaa johtivat diktaattorit Kim Il-Sung ja Kim Jong-il. Jälkimmäinen oli samainen kaveri, jonka suosiossa japanilainen sushikokki Kenji Fujimoto paistatteli. Bandin tarinat näyttävät kommunistisen diktatuurin kääntöpuolta. Tarinat tempaavat mukaansa, ja kiireestä huolimatta tämä tuli luettua muutamassa päivässä.
 –
Esipuheessa Bandi sanoo kertomustensa versonneen raivosta, ja myötäraivoa ne saavat lukijankin tuntemaan. Että on mahdollista olla olemassa niin suljettu yhteiskunta, jossa kansalaisten on toteltava kuin koneet, ja jossa heille kommunismin suurten lupausten sijaan jää vain nälkää, köyhyyttä ja epäoikeudenmukaisuuden katkera maku suuhun. Jossa pitää nauraa ihanalle, huoltapitävälle yhteiskunnalle, vaikka tuntuisi kuinka pahalta. Että on tavattoman joustamaton ja äärimmäisen valvottu yhteiskunta, jossa arvostelijan suu tukitaan työleirikarkotuksella tai teloituksella. Lukekaa nämä tarinat.
Viisi elämää on tuon veneen varassa, sillä vien mukanani myös veljeni perheen. Tietenkin on todella vaarallista paeta näin, uhkana on jäädä merivartioston partioiden tai agenttien nappamaksi, tai saatamme hukkua kuin lehdet raivokkaisiin myrskyaaltoihin. Kuolemme kuitenkin mieluummin, ja unohdamme elämämme täällä, kuin jatkamme tätä kärsimysnäytelmää.
        Valitsemme epäröimättä paon kuoleman uhallakin. Jos kohtalo joskus ojentaa meille suopean käden, voimme ehkä aloittaa uuden elämän. Päinvastaisessa tapauksessa toivomme ainoastaan, että aaltojen armoilla keikkuva purtemme muodostuisi symboliksi, joka tuomitsee tämän yhteiskunnan, joka on vain vihamielinen ja asumiskelvoton erämaa.
          Ystäväsi Il-chol, joka ei tiedä, milloin kohtaamme taas.

Bandi: Syytös – Seitsemän kertomusta Pohjois–Koreasta 
S&S, 2017 [2014]
189 s. 

Diktaattorin keittiömestari

Kenji Fujimoton Diktattorin keittiömestari (alkuteos 2008, suomeksi ilmestynyt 2014) on mielenkiintoinen ja harvinainenkin kurkistus Pohjois-Korean hovin salattuun elämään. Fujimoto on japanilainen kokki, joka päätyy Pohjois-Korean hoviin sushikokiksi ja silloisen johtajan Kim Jong-ilin lemmikiksi. Fujimoto on itse kirjoittanut kirjan karkaamisensa jälkeen, eikä kyseessä ole romaani vaan todenperäiset, kuvilla höystetyt muistelmat, jotka avaavat millaista on olla Suuren Johtajan suosiossa yhtä aikaa peläten ja nauttien siitä kaikesta.

Fujimoto luo Kim Jong-ilistä melko tarkan henkilökuvan. Hän ei varsinaisesti tuomitse tätä, ei pure ruokkivaa kättä. Kuitenkin hän japanilaisena havaitsee myös räikeää ristiriitaisuutta rutiköyhän kansan ja ylellisen hovin välillä. Kun kansa elää täysin kontrolloituna ja suljettuna ulkomaailmalta ja länsimaisilta vaikutteilla, toisin on hovissa. Ruokapöydät notkuvat ulkomailta hankittuja herkkuja, ylellisillä “kutsuvierasalueilla” on länsimaiset mukavuudet ja toinen toistaan upeammat harrastusmahdollisuudet, ja muutenkin länsimaisia kulutustavaroita kuten hienoja kelloja ja autoja haetutetaan ulkomailta Eurooppaa myöten. Eipä vissiin yhtään tekopyhää? Kim Jong-il myös rakastaa elokuvien katselemista, ja Hollywood-elokuvatkin kuuluvat hänen ohjelmistoonsa. Fujimoton mukaan Kim Jong-il pitää kovasti muun muassa James Bond -elokuvista ja katsoo näitä myös oppimistarkoituksessa, koska niissä on paljon vakoilua.

Fujimotosta pidetään Pohjois-Korean kapean eliitin joukossa hyvää huolta ja hän saa osansa luksuksesta, mutta hän on samaan aikaan myös tiukassa talutushihnassa, jonka päästä diktaattori Kim Jong-il puristaa lujasti. Diktaattori on tyytyväinen niin kauan, kun kaikki menee hänen päänsä mukaan. Jos Kim Jong-il esimerkiksi haluaa kaikkien osallistuvan hulluihin juomakilpailuihinsa, ei ole mahdollisuutta kieltäytyä vaan mielummin juoda itsensä tainnoksiin. Nyt jo edesmennyt Kim Jong-il tuntuu kirjan luoman kuvan perusteella olevan melko kilpailuhenkinen ja kisailee mieluusti asiassa kuin asiassa. Esimerkiksi autoilu Pohjois-Koreassa on aivan omaa luokkaansa. Kellään kansalaisella ei tietenkään ole autoa, mutta korkea-arvoisilla virkamiehillä ja kuningasperheellä on sitten viimeisen päälle. Maan poikki kulkee vain muutamia teitä, piikkisuoria, tyhjiä moottoriteitä, joissa kaahataan niin kovaa, että usein tietä pitkin kävelevät maalaiset jäävät alle. Alla oleva katkelma sen sijaan kuvaa muuan vesiskootterikisaa:

“Fujimoto, otetaan kisa! Mutta kilpaile tosissasi!” 
      Kun Kim Jong-il antoi aloitusmerkin, väänsin kaasun pohjaan ja lähdin liikkeelle. Kesken kisan vilkaisin Kim Jong-ilin suuntaan, ja huomasin silloin johtavani häntä yhden tai puolen skootterin pituuden verran. 
     Tein virheen! mielessäni välähti, mutta Kim Jong-il oli käskenyt kilpailla tosissaan, joten ajoin maaliin vauhtia hidastamatta.  
    “Sinä voitit”, Kim Jong-il totesi happaman kuuloisesti. Sillä hetkellä kaduin vähän ja mietin, ettei minun ehkä sittenkään olisi pitänyt voittaa. [—] Kukaan ei ilmeisesti ollut koskaan ennen voittanut Kim Jong-iliä kilpailussa. Jopa tällaisissa leikkimielisissä kisoissa hän oli aina voittaja. Minä olin kuitenkin rikkonut tämän kaavan, joten siitä eteenpäin Kim Jong-il alkoi suhtautua minuun varovaisemmin. 
     Kuukauden kuluttua Kim Jong-il ehdotti minulle uudestaan kilpailua. Lähtöviivalla minua kohtasi kuitenkin yllätys: Kim Jong-ilin vesiskootteri oli vaihtunut suorastaan hämmästyttävän suureen uuteen skootteriin. Jos moottoreiden iskutilavuus on eri, on mahdotonta voittaa vaikka kuinka yrittäisi. Kuten arvata saattaa, tällä kertaa en pysynyt mitenkään Kim Jong-ilin vauhdissa. 
   Näihin aikoihin Pohjois-Koreaa koetteli ankarien maanlaajuisten tulvien aiheuttama vakava ruokapula. Tiesi Kim Jong-il tästä tai ei, hän huvitteli kisaamalla vesiskoottereilla. 

 

Kim Jong-ilin vesiskootterikisailusta tulee jopa huvittavissa määrin mieleen hemmoteltu pikkulapsi, jonka on saatava kaikki mitä haluaa ja loistettava kaikessa, mihin ryhtyy. Ja niinhän hän kyllä saakin ja loistaakin, keinoilla millä hyvänsä. Vähän niinkuin Kiinan entinen suuri johtaja Mao, joka propagandan mukaan uiskenteli Jangtse-jokea huomattavan paljon nopeammin kuin sen hetkinen maailmanennätys. (Selityksen mukaan Jangtsen voimakkaat virtaukset olivat kuljettaneet häntä pikavauhtia.) Aikamoisia supermiehiä nuo diktaattorit…

Asiat ja tapahtumat, joita Fujimoto kuvailee ovat hyvin mielenkiintoisia, mutta teoksen kerronnasta huomaa silti, että Fujimoto on ensisijaisesti kokki eikä kirjailija. Eli siis kirjallisilta ansioiltaan teos ei ehkä ole mestarillinen, mutta asiallinen se on, ja yhtä kaikki hyvin mielenkiintoinen katsaus Kimejen valtakuntaan, jonne harvoin kukaan ulkopuolinen pääsee kurkistamaan missään muodossa. Suosittelen kyllä.

Luin taannoin myös erään Pohjois-Koreasta loikanneen maalaistytön tarinan, jossa aukeaakin sitten hyvin erilainen diktatuurin todellisuus kuin hovissa. Toivottavasti esittelen senkin blogissa tässä jossain vaiheessa. Fujimoton Diktaattorin keittiömestari on melko kevyttä luettavaa siihen ahdinkoon verrattuna, jota tavallinen kansa on hovin huvitellessa kokenut.

 

Kenji Fujimoto: Diktaattorin keittiömestari
Gummerus, 2014
230 s.

Hersey: Hiroshima

Pidän kovasti tositarinoihin pohjautuvista kirjoista sekä ihan rehdeistä tositarinoista ilman mitään “pohjautuu” / “perustuu” -lisäystä. Toimittajien kirjoittamat kirjat ovat viime vuoden aikana nousseet suosikkilukemistooni. Syitä on useampia, joista suurin on ehkä se, että niistä oppii paljon asioita maailmasta, eri kulttuureista, historiasta ja katastrofeista mielenkiintoisella tavalla, ja yleensä eri näkökulmista kuin “vain” tietokirjoista. Arvostan ja ihailen näiden toimittajien ammattitaitoa ja itseänikin kiinnostaa toimittajan työssä eniten juuri tarinoiden välittäminen ja kuuluisa tutkiva journalismi. Pidän tietysti hyvistä tarinoista ja ne koskettavat vielä eri tavalla, kun tietää, että ne ovat tosia. Olen esitellyt joitakin tämäntyyppisiä kirjoja blogissakin. Esimerkiksi Leah Chishugin Pitkä matka paratiisiin antaa inhimilliset kasvot Ruandan julmalle kansanmurhalle. Tietenkin myös kolme Kiina-aiheista kirjaa kuuluvat tähän kategoriaan: Xinranin Kiinan kadotetut tyttäret ja Vaiennetut äänet sekä Mari Mannisen Yhden lapsen kansa.
Amerikkalaisen toimittajan John Herseyn Hiroshima on luokiteltu raporttiromaaniksi. Se on siis romaanimaisesti kirjoitettu, mutta tapahtumat ovat tosia. Amerikkalaiset pudottivat Japaniin, Hiroshiman kaupunkiin, atomipommin vuonna 1945, ja kirja on koottu räjähdyksestä selviytyneiden ihmisten haastatteluiden pohjalta. Teos on kirjoitettu ja haastattelut tehty heti seuraavana vuonna eli 1946. Hersey on myöhemmin, vielä vuosia tapahtuman jälkeen, haastatellut uudelleen samoja henkilöitä, ja lopussa selviää, kuinka heidän elämänsä on jatkunut. Suuronnettomuudesta selvinneillle, hibakusheille, teki elämän vielä hankalammaksi ja masentavammaksi se, että heidän piti häpeillä ja salailla sitä, että olivat olleet ydinonnettomuudessa. Kukaan ei esimerkiksi halunnut mennä naimisiin sellaisen ihmisen kanssa.

 

 

Herseyn Hiroshimassa seurataan usean eri henkilön näkökulmasta tuon hirveän päivän (6.8.1945) tapahtumia, alkaen siitä kun kaikki on vielä hyvin. Tämä on oikeasti todella järkyttävää ja surullista luettavaa, mutta silti ihan terveellistä ajatella välillä noita asioita, yrittää ymmärtää edes jotain, miltä paikalla olleista tuo kaamea posaus voinut näyttää ja tuntua. Hiroshiman asukkaat eivät tienneet mitään käsitettä nimeltä atomipommi, ja epätietoisuus selvinneiden kesken oli kauheaa ja tuntui varmasti maailmanlopulta. Kukaan ei tiennyt, mitä oikeastaan oli juuri tapahtunut! Se oli jotain niin paljon ennemmän kuin tavallinen pommitus – äänetön välähdys, valtava paineaalto ja laajat tulipalot. Räjähdyksen keskipisteessä ja sen reunamilla olevat tietenkin kuolivat heti sillä sekunnilla, paloivat poroksi silmänräpäyksessä, mutta massiivinen paineaalto, tuli ja myöhemmin vaarallinen säteily tappoivat ja vammauttivat ihmisiä paljon kauempaakin. En ole mikään kemian tai fysiikan asiantuntija, mutta kirjassa kuvataan mielestäni todella hyvin ja avaavasti pommin etenemistä ja vaikutuksia. Kerrotaan pienen ihmisen näkökulmasta, millaista se on todella ollut.
“Aamu oli hiljainen. Paikka oli viileä ja miellyttävä.
Sitten suunnattoman kirkas salama halkoi taivasta. Tanimotolla oli selkeä mielikuva siitä, että se liikkui idästä länteen, kaupungin keskustasta kohti vuoria. Se näytti kirkkaalta kuin aurinko. Sekä hän että herra Matsuo toimivat kauhun vallassa”
Aika kuuvaavaa pommin kirkkaudesta on se, että myöhemmin löydettiin ihmisten ja rakennusten varjoja tallentuneena maahan, vaikka ihmiset olivat palaneet hetkessä siltä paikaltaan. Varjot olivat kirkaan leimahduksen voimasta ikuistuneet kuin valokuvat. Kun varsinainen räjähdys oli ohi, alkoi selviytyneiden ja loukkaantuneiden kamppailu hengestään. Moni kuoli janoon ja hirveisiin palovammoihinsa, ja jälkikäteen tietenkin vaarallinen säteily aiheutti pahoja ongelmia. Kirjassa yksi mielenkiintoisimpia henkilöitä on Hiroshimalainen nuori lääkäri, joka henkensä kaupalla auttaa muita romahtaneessa sairaalassa, yrittää pelastaa edes joitakin ihmisenriekaleita, joita virtaa paikalle vain lisää ja lisää.
Totta kai olen kuullut atomipommista ja toisen maailmansodan tapahtumista koulun historiantunnilla, mutta tämä oli nyt taas sellainen kirja, joka antoi inhimilliset kasvot historialliselle, järkyttävälle tapahtumalle. Suosittelen todella lukemaan, ennen kaikkea siksi  että – kuten takakansitekstissä sanotaan – “Hiroshima on järisyttävä puheenvuoro rauhan puolesta”, ihan vain kuvaamalla ne hirveydet, joita sota, tässä tapauksessa atomipommi, aiheuttaa.
Ja kaikki vain yhden amerikkalaisen lentäjän napin painalluksen tähden.
(Okei, taustalla nyt sattui olemaan maailmansota, mutta onko todella kaiken pakko olla sallittua sodassa ja rakkaudessa..?)

 

 

 
“Kummulta Tanimoto näki hämmästyttävän näyn. Toisin kuin hän oli odottanut, ei pelkästään Koin alue vaan niin suuri osa Hiroshimasta kuin hän saattoi nähdä pölypilven läpi vuodatti ilmaan paksua, pelottavaa myrkkyhöyryä. Savupilvet olivat niin lähellä kuin kaukanakin alkaneet tunkeutua kaikkialla leijailevan pölyn läpi. Hän ihmetteli, miten niin suurta vahinkoa oli voinut langeta äänettömältä taivaalta [—] Talot hänen lähellään olivat tulessa, ja kun valtavan suuret, marmorikuulan kokoiset pisarat alkoivat putoilla, hän arveli, että niiden täytyi olla peräisin tulipaloja sammuttavien palomiesten letkuista. (Itse asiassa ne olivat tiivistynyttä kosteutta, joka satoi alas pyörteisestä pölyn, kuumuuden ja fissiohiukkasten pilarista, joka oli jo noussut kilometrien korkeuteen Hiroshiman ylle.)”

Tosiasiassa on aika hurjaa, että tälläkin hetkellä usealla valtiolla on ydinaseita hallussaan ja todennäköisesti paljon pahempia kuin tuo Hiroshiman ensimmäinen laatuaan silloin 70 vuotta sitten. On tämä maailma koko ajan aikamoinen ruutitynnyri, ja olisin aika yllättynyt, jos pikku Suomi säästyisi kaikelta posauttelulta, kun suurvallat painivat ympärillä keskenään. Mutta toivoisin, etten olisi enää näkemässä sitä, kun puoli maapalloa räjäytetään taivaan tuuliin noilla ydinaseilla. Vaikka toivonkin, en rehellisesti sanottuna usko, että kun me olemme isovanhempi-iässä, elämänmeno olisi sinne asti jatkunut turvallisena, rauhallisena tavallisena elämänä. En tosin kauheasti pelkääkään sitä, onhan elämä aina muutenkin elettävä päivä kerrallaan. Olenko pessimisti? No, ainakin realisti. Pitkällä tähtäimellä en usko ihmisten ja kansojen hyvyyteen, se on niin nähty juttu. Aina on ollut sotia ja panokset vaan kovenevat sitä mukaa kun tekniikka kehittyy. Maailmanrauhaan en valitettavasti usko ihmiskunnan koskaan päätyvän. Mutta uskon silti hyvyyteen yksilötasolla. Ja hyvät teot tuottavat lisää hyviä tekoja, joten ne eivät ole turhia. Vaikka kansakunnat tappaisivat toisiaan, yhden ihmisen voi sieltä ehkä pelastaa, eikä hyvyys ole silloin mennyt hukkaan. Niin kauan kuin on elämää, on toivoa.

 
John Hersey: Hiroshima
LIKE, Otavan kirjapaino 2005
222 s.