Christien esikoinen: Stylesin tapaus

Stylesin tapaus on Agatha Christien ensimmäinen julkaistu romaani! Se edustaa aika erilaista maailmaa kuin myöhemmät kirjat, vuonna 1920 julkaistussa teoksessa käydään nimittäin ensimmäistä maailmansotaakin vielä. Kuitenkin tutut, christiemäiset elementit ja maalaiskartanomiljöö ovat jo tästäkin teoksesta löydettävissä ja se poikkeaa yllättävän vähän kymmenien seuraavien vuosien aikana kirjoitetuista teoksista. Joko siis Christie ei kehittynyt merkittävästi tai oli jo aluksi huomattavan hyvä!
Kannatan jälkimmäistä, ja kyllä toki pientä kehitystä ja viilausta tämän ensimmäisenkin jälkeen on tapahtunut. Kirjoitustyyli on kyllä huomattavan sujuvaa ja tuttua jo tässä. Ehkä tässä palapelin palat ovat hieman yksinkertaisemmin esillä, alku on hieman sekava ja lopussa oikeudenkäyntiä selostetaan turhankin seikkaperäisesti. Nämä ovat kuitenkin vain pikkujuttuja ja monen kirjailijan esikoisteos on paljon hapuilevampaa kuin Christiellä.
 –
Teoksen tapahtumapaikkana on Styles Court -niminen kartano, ja lukija tutustutetaan ensi kertaa Hastingsiin (tässä vielä nuori ja naimaton sodassa haavoittunut ja rintamalta kotiutettu) ja salapoliisi Hercule Poirotiin, joka on tullut muiden belgialaisten kanssa sodalta turvaan Stylesin liepeille. Hastings asustelee John Cavendish -ystävänsä vieraana Styles Courtissa, mutta ilmapiirissä on alusta alkaen jotakin painostavaa. Johnin vanha äiti on mennyt uusiin naimisiin reilusti nuoremman, onnenonkijana pidetyn miehen kanssa varoituksista huolimatta.
 –
Kun vanharouva kuoleekin myrkytykseen, Hastings kutsuu oitis paikalle vanhan ystävänsä Hercule Poirotin, eikä juttu olekaan niin selvä kuin miltä näyttää. Jo tästä ensimmäisestä kirjasta asti paistaa Christien hyödyllinen myrkkyasiantuntemus, jonka hän oli ehtinyt kerätä työskennellessään apteekissa. Eri myrkkyjen seuraukset, sivuvaikutukset ja määrät olivat murhamammalla uskottavasti hallussa – toivottavasti vain teoriassa.
 –
Ps. Kuva on otettu muuttolaatikon päällä! Eli sellaistakin työnsarkaa tähän syksylle luvassa. Yksi haave käymässä toteen!

Agatha Christie: Stylesin tapaus [The Mysterious Affair at Styles]
WSOY, 2013 [1920]
244 s.

Ajatuksia sarjakirjoista / kirjasarjoista sekä Christien Vaarallinen talo

On aika huiskeista tämä arkielämä nyt taas tällä hetkellä. Siispä lukemisetkin jäävät vähempään. On helpompaa istahtaa hetkeksi katsomaan tabletilta Vain elämää tai muuta vastaavaa kuin tarttua kirjaan. Eikä siinä mitään, aika aikaansa kutakin. Nautin kyllä myös hyvään kirjaan uppoutumisesta, ja “napostelen” noita Christien dekkareita silloin kun on aikaa. Onhan niitä muitakin kirjoja olemassa, joista olen ajatellut, että tuon haluan lukea ja tuon, mutta ei vaan tule yhtään mieleen! Kiireisemmässä vaiheessa on helpompi lukea jotain hyväksi havaittua kuin lähteä kokeilemaan jotain uutta.
 –
En nyt tietenkään muista tarkkaa lähdettä, mutta jollain kirjallisuuden kurssilla luin viime vuonna alan artikkelia, jossa oli puhetta sarjakirjoista ja niiden arvostuksesta. Ja kuinka ollakaan, sarjamaisuus koetaan miinuksena, jos ajatellaan kirjan laatua korkeakulttuurina tms. Kyseisessä artikkelissa oli puhetta nuortenkirjoista, mutta näin on varmaan aikuistenkin kirjojen kohdalla. Kyllähän se tuntuu vähentävän yksittäisen kirjan merkitystä, jos samaa sarjaa on jopa kymmeniä. Nuorena luin paljon esimerkiksi Sweet Valley High -kirjasarjaa ja niitä oli varmaan viiteenkymmeneen asti tai ylikin. Tuleeko siitä saippuasarjafiilis, jos kirjoja tehtaillaan massatuotantona?
 –
Ainahan kirjailijan hengentuotteita on kai arvostettu enemmän, jos niitä ei ilmesty liian usein. Mika Waltarihan esiemerkiksi oli valtavan tuottelias, ja siksi sai välillä arvostelijoilta noottia. Kymmenen liuskan päiväkirjoitusvauhti ei vakuuttanut kaikkia korkeasta laadusta. Nyttemmin Waltari on kuitenkin kansainvälisestikin tunnustettu kirjailijalegenda.  Määrä saattaa saada epäilemään laatua vaikkeivät ne aina korreloi. Sarjakirjoissa saattaa olla samaa ongelmaa, ne nähdään populaarina viihteenä ja aidot klassikot ovat yksittäiskappaleita tai korkeintaan muutaman kirjan jatkokertomuksia. Sarjakirjoja, kirjasarjojakin on tosi monenlaisia, on romanttisia viihdepokkareita ja entisajan lännenkirjoja, joiden takana oli todellisuudessa monta eri kirjoittajaa, ja sitten on ihan yksittäisen kirjailijan nimellä kulkevia sarjoja.
 –
Christien tuotanto on todella laaja, ja hänen dekkarinsa täyttävät tavallaan sarjakirjakoodin toistuvine elementteineen. Vähintäänkin Poirotit ovat oma sarjansa, Marplet, Tommyt ja Tuppencet omansa, mutta tavallaan koko tuotantoa voidaan sanoa kymmenien teosten dekkarisarjaksi, vaikkei niitä ole numeroitu ja ne ovat itsenäisiä teoksia. Ne ovat kuitenkin hyviä! Toisaalta sarjamaisuutta voi joissakin tapauksissa pitää myös meriittinä: alkuosat ovat olleet niin pidettyjä, että on kannattanut kirjoittaa lisää. Aina kulttuurissa ei tosin suuren yleisön suosiota ole pidetty minään mittarina. Elokuvagenressäkin yleensä never-heard -tyyppiset elokuvat nappavat kriitikoilta parhaat pokaalit ja todelliset kassamagneetit jäävät palkitsematta.
 –
En tarkoita, etteikö syvällisyyttä pitäisi arvostaa kevyen viihteen sijaan, vaan ehkä sitä, että monenlaisella kulttuurilla voi olla paikkansa ja esimerkiksi kirjasarjat eivät automaattisesti ole laaduttomampia kuin yksittäiset mestariteokset (sarjakirjoihin mahtuu tietysti myös ihan huttusarjojakin kuten tv:seenkin). Kirjasarjoissa lukijalla on tietyt odotukset, kun hän avaa seuraavan osan, hän tietää tyylin, rakenteen ja henkilötyyppejä, ja sarjakirjoja luetaan eri syistä kuin yksilöitä. Jälkimmäiset menestyvät, koska ne ovat jotain aivan uniikkia ja ennen lukematonta, ensimmäiset taas päinvastaisesta syystä.
Christien Vaarallinen talo oli hyvä kirja ja jännittäväkin. Christiemäisen tyypillisiä ja odotettavia aineksia olivat juuri jännitys ja tietty juonenkulku, tutuntuntuiset dialogit. Poirot ja Hastings lomailevat Cornwallin rannikolla, kun tapaavat siellä sattumalta yksinäisessä sukukartanossa asuvan nuoren naisen, joka on joutunut salaperäisten onnettomuuksien uhriksi. Poirot alkaa selvitellä ja syyllisen jäljille yritetään päästä ennen kuin jotain pahempaa tapahtuu… Ja tapahtuuhan sitä, mutta kenelle?

Agatha Christie: Vaarallinen talo [Peril at End House]
WSOY, 2010 [1932]
258 s.

Christie: Aikataulukon arvoitus

On tullut viime aikoina luettua useampiakin salapoliisikirjoja ja loppua ei ainakaan vielä näy. Välillä tulee sellaisia kausia, että innostuu hirveästi jostain tietyn tyyppisistä kirjoista ja lukee sitten pelkästään niitä, kunnes mielenkiinto vaihtuu johonkin toiseen. Lukaisin tosin viime viikolla myös yhden klassikkojen klassikon, siitä myöhemmin.
Mutta asiaan… Tämä Agatha Christien Aikataulukon arvoitus (1935) oli viime viikonlopun juttu. Pidän hirveästi tämän mittaisista, nopealukuisista kirjoista, jotka ovat vielä pokkarimallisina kevyitä ja käteviä. Kannoinkin kirjastosta niitä useampia, mutta alun jälkeen aina päätän, haluanko lukea loppuun vai en. Suosittelen jälleen kerran Christietä, olen tainnut valita hänen tuotannostaan juuri niitä parhaita ja se on ollut tarkoituskin.

 

Aikataulukon arvoitus on Hercule Poirot -dekkari ja niistä suosituimpia. Nyt tutustuin minäkin viimein tuohon belgialaiseen, eläkkeellä olevaan yksityisetsivään, joka tutkii enää vain rikosten kermaa. Tapahtumat sijoittuvat Lontooseen ja sen ympäristöön eri paikkakunnille. Apulaisenaan Poirotilla on ystävänsä kapteeni Hastings, ja Christie on luonut näiden kahden välille humorististakin sanailua. Suurin osa kirjasta on kirjoitettu kapteeni Hastingsin äänellä.
Aikataulukon arvoituksessa murhatapa on hyvin erikoinen. Poirot saa ABC-nimimerkkiseltä henkilöltä kirjeitä, joissa varoitetaan tulevista murhista tietyissä kaupungeissa. Murhaajan aikeena on käydä aakkosjärjestyksen mukaan läpi Englannin kaupunkeja, ja hänen tavaramerkikseen muodostuu rautatieaikataulukko. Poirotilla ja kumppaneilla on murhista paljon päänvaivaa eivätkä tutkimukset tunnu etenevän lainkaan, ja murhaaja saa jatkaa touhujaan vapaasti.
Ihailen kovasti Christien järjenjuoksua: kun lukija luulee tietävänsä itsestäänselvän vastauksen, kirjailija paljastaakin täysin yllättävän ratkaisun, joka on kuitenkin hyvin looginen. On hieno tunne tulla höynäytetyksi lukiessa. Tuon ajan dekkareissa on ollut varmaan muotia sellainen psykoanalyysi-keittiöpsykologia, eli vaikka todisteet ovat ratkaisevat syyllisen paljastumiseen, psykologian avulla selvitetään motiivia ja yritetään saada hänet paljastamaan itsensä. Sekin on aina hauska sivujuonne, jos ja kun murhatutkimusten yhteydessä syttyy jonkin rakkaustarinan alku.
Agatha Christie: Aikataulukon arvoitus
WSOY 2013 [1935]
277 s.