Kesällä luettuja Christieitä 2

Peukaloni kutkan sai
jotain pahaa saapui kai

 – Shakespeare, Macbeth –

Eipä aikaakaan niin voi kauhistus (1968) on Christien myöhempää tuotantoa. Teos on ensimmäinen Tommy ja Tuppence -dekkari, jonka luin. Tommy ja Tuppence Beresford ovat aviopari, joka on aikaisemmissa kirjoissa ollut mukana kaikenlaisessa jännittävässä sodanaikaisessa vakoilupuuhastelussa ja nyt kaksikko on jo hieman iäkkäämpi mutta vielä iskussa. Tommy ja Tuppence ovat hersyvän herttainen pari, josta pidin.
 –
Muuten sitten… Lapsimurhat yhdistettynä psykopaatteihin ovat aihe joka on minulle jo liikaa. Teos alkaa kuitenkin vanhainkoti Aurinkoharjusta. Tommyn vanha Ada-täti kuolee, ja Tuppence haluaa löytää paikan, joka Ada-tädin seinällä olevaan tauluun on maalattu. Eräs vanhainkodissa maitoa juova mummeli on höpissyt jotakin lapsiparoista ja takoista eikä Tuppence saa rauhaa, kun tämä mummo katoaakin yhtäkkiä jälkiä jättämättä. Taulun jäljet vievät hiljaiseen Sutton Chanchellorin kyläpahaseen, jossa kaikki vaikuttaa epäilyttävältä. Mutta missä on lapsista puhunut mummeli?
 –
Kylässä tapahtuneet vanhat lapsimurhat, takasta löytynyt nukke ja monien muiden vihjeiden urkkiminen saattavat Tuppencen lopulta pahaan pulaan uteliaisuutensa tähden. Muihin Christien dekkareihin verrattuna tässä on selvästi enemmän goottilaistyyppistä kauhutunnelmaa. Ja ne lapset, ja se murhaajan vääristynyt psykologia. Vieläkin värisyttää… Liikaa minulle. Ajattelin pitää vähän taukoa, tai sitten lukea takakansitekstit huolellisemmin. Tommyn ja Tuppencen elämäniloisuus kuitenkin tasapainottavat synkkäaiheista kirjaa, ettei se ole läpeensä kammottava, vaikka aiheet olivatkin “huonosti sulavia”.
Agatha Christie: Eipä aikaakaan niin voi kauhistus [By the Pricking of My Thumbs]              
WSOY, 2013 [1968]
297 s. 

Seitsemän kellon salaisuudessa (1929) arvoituksia ratkoo virallisen tahon edustajana muistakin kirjoista tuttu tarkastaja Battle, mutta enimmäkseen omin päin kuitenkin neiti Bundle, jonka tuttavapiiriin rikokset liittyvät. Kirjan alussa nimittäin nuori ja huoleton ystäväjoukko on viettämässä lomaa Bundlen kotikartanolla, kun uneliaaksi tiedetty Gerry Wade ei eräänä aamuna herääkään. Itsemurhaksi luultuun tapahtumaan liittyy outo yksityiskohta: seitsemän tikittävää herätyskelloa takanreunalla. Omapäinen Bundle pääsee tutkimuksissaan Seitsemän kelloa -nimisen salaseuran jäljille ja hankkiutuu tapansa mukaan   vaikeuksiin. Bundlelle löytyy mielitiettykin loppuun mennessä.
 –
Agatha Christie: Seitsemän kellon salaisuus [The Seven Dials Mystery]
WSOY [1929]
272 s.

Kesällä luettuja Christieitä 1

 

 

Hikkori tikkori toikki.
Hiiri kelloon loikki.
Kello meni poikki
ja hiiri pois loikki.
Hikkori tikkori toikki.

(trad. suom. Kirsi Kunnas)

Neiti Lemon erehtyy (1955) on Hercule Poirot -dekkari. Poirotin jämpti sihteeri, neiti Lemon, huolestuu sisarestaan rouva Hubbardista, joka emännöi opiskelija-asuntolaa Hikkoritiellä. Hikkoritiellä on tapahtunut kummallisia, näennäisen harmittomilta näyttäviä varkauksia: on anastettu puuterirasiaa, huulipuikkoa, boorijauhetta, yöhousuja, tanssiaiskenkää ja niin edelleen. Tavaroiden katoamisepisodi kärjistyy murhaan jos toiseenkin – mistä on oikein kyse? Ovatko kaikki opiskelijat sittenkään niin huolettoman viattomia? Poirotin huomion kiinnittää ensimmäiseksi palasiksi silputtu reppu, josta tutkimukset aloitetaan. Christie osaa kirjoittaa luontevasti myös opiskelijoiden äänellä.
Agatha Christie: Neiti Lemon erehtyy [Hickory Dickory Dock]
WSOY, 2010 [1955]
246 s.
 –

 

Paddingtonista 16.50 (1957) on neiti Marple -dekkari, ja siinä murha tapahtuu heti alkuun mitä erikoisimmalla tavalla. Neiti Marplen hyvä ystävä, rouva McGillicuddy nousee jouluostostensa kanssa junaan Paddingtonin asemalta, mutta kesken matkan toinen juna ohittaa McGillicuddyn vaunun ja tämä joutuu näkemään ikkunasta epämiellyttävän kuristamiskohtauksen. Kukaan – paitsi neiti Jane Marple – ei kuitenkaan usko iäkkään rouvan uskomatonta tarinaa, koska kuristetun naisen ruumista ei löydy mistään. Neiti Marple ottaa ohjat omiin käsiinsä ja ryhtyy apulaisen avulla tutkimaan asiaa. Jäljet vievät rautatien varteen komealle sukukartanolle, jossa ratkottavaksi tulee lisää mysteerejä ennen kuin murhaaja selviää. Näistä kolmesta kirjasta pidin eniten tästä! Neiti Marple on suosikkini ja hänen kanssaan johtolankoja tutkiva Lucy Eylesbarrow on myös nainen paikallaan.

 

Agatha Christie: Paddingtonista 16.50 [4:50 from Paddington]
WSOY, 1999 [1957]
247 s. 



Myös Salaperäiset rukiinjyvät (1953) on Neiti Marple -dekkari. Mutta vaikka pidänkin Marplesta, kokonaisuutena kirja ei ollut niin, tiedättekö, lämminhenkinen kuin jotkut muut. Se johtuu ehkä siitä, että murhamysteeriin sekaantunut perhekunta on harvinaisen kylmäkiskoiosta ja vihamielistä porukkaa. Menestynyt, mutta vihattu liikemies, Rex Fortescue, kuolee ja jäljet vievät hänen hienoon kotiinsa Marjakuusimajalle. Marjakuusilla on jotain tekemistä kuoleman kanssa, kuten taskusta löytyneillä rukiinjyvilläkin, mutta epäystävällisestä perhepiiristä ja henkilökunnasta ei meinaa saada mitään irti. Onneksi neiti Marple tuntee yhden palvelijoista ja saapuu paikan päälle muina miehinä tekemään tiedusteluja.
Agatha Christie: Salaperäiset rukiinjyvät [A Pocket Full of Rye]
WSOY, 2006 [1953]
264 s.

Pari neiti Marplea

Lomalla olen ehtinyt lueskella kiitettävästi ja olen aika lailla jatkanut hyväksi havaittua dekkaripokkarilinjaa. Yritin lukea jotain muutakin kuin Agatha Christietä, mutta olen kai jäänyt vähän koukkuun hetkeksi. En ole lukenut joka päivä tai välttämättä joka viikkokaan, mutta jos jännittävän kirjan imuun pääsee, se saattaa tulla muutamassa päivässä luetuksi. En ole yleensä nopea lukija, mutta nämä Christien dekkaripokkarit ovat aika helppo- ja nopealukuisia minullekin. Itävallassakin sain sen oman oksennustautipäiväni kulumaan, kun oli kirja mukana. Ja kun netin käyttö on ollut vähemmällä, lukemisellekin on jäänyt tilaa enemmän.
Luin tässä esimerkiksi kaksi neiti Marple -kirjaa. Tykästyin neiti Marpleen heti aluksi vaikken tiennyt hänestä etukäteen mitään. Hän on siis yksi Christien hahmoista, joka esiintyy useammassa kirjassa. Vanha, herttainen, mutta terävä-älyinen nainen, joka auttaa “ohimennen” oikeita rikostarkastajia ratkaisevilla pikku vihjeillään. Pidän Marplesta enemmän kuin Poirotista, vaikken olekaan lukenut vielä montaa teosta kumpaakaan.
Luin ensin siellä ulkomaanreissulla Kuolema ilmoittaa lehdessä, joka oli vähän normi pokkaria pidempi. Se oli kyllä aika hyvä, siinä tuntui, ettei mikään ollut varmaa ennen kuin loppumetreillä. Monet dekkarit eivät juuri jää mieltä vaivaamaan, kun ne saa kerran luettua, mutta tämä jäi vähän kolkosti kumisemaan jälkeenkin päin. Pahaenteinen “Hän ei ollut siellä” -lause jäi kummittelemaan päähän ja tuli vähän sellainen kammottavana häilyvä olo, onko mikään välttämättä sitä miltä näyttää (joo, minulla on vilkas mielikuvitus).
Yritin tuon kirjan jälkeen lukea jotain ei-niin-jännittävää, mutta se tuntui ihan lässynlässyltä, joten jatkoin siis Christien parissa. Neiti Marplea ei petetä ei ollut niin hyvä tai yllättävä, mutta se ei myöskään jäänyt kummittelemaan mieleen. Ei se huonokaan silti ollut sinänsä. Siinä murhaa ratkotaan vanhassa kartanossa, kun taas siinä toisessa ollaan ihan tavallisessa pikku maalaiskylässä. Pidän siitä, jos tarinassa on joku murhaan liittyvä erikoisuus, kuten Kuolema ilmoittaa lehdessä -kirjassa tulevasta murhasta on tehty etukäteen lehti-ilmoitus paikallislehteen. Kuolema ilmoittaa lehdessä olikin koko rikosvyyhtenä omaperäisempi ja monisyisempi kuin Neiti Marpela ei petetä.

Agatha Christie: Kuolema ilmoittaa lehdessä
WSOY 2013 [1950]
308 s.

Agatha Christie: Neiti Marplea ei petetä
WSOY 2011 [1952]
196 s.

Waltari: Kuka murhasi rouva Skrofin?

Mika Waltarin tunnettu salapoliisiromaani Kuka murhasi rouva Skrofin? (1939) oli mukavaa kesänalkajaisluettavaa viime viikolle. Teos on ensimmäinen Komisario Pamu -kirja ja voitti ilmestyessään pohjoismaisen saapoliisiromaanikilpailun Suomen osakilpailun.

Teoksen tarina kulkee sujuvasti ja leppoisasti, ja juoneen on helppo eläytyä. Minulla oli muistikuva, että olen lukenut Kuka murhasi rouva Skrofin? joskus nuorena, mutta oli huvittavaa, että loppu oli itsellenkin yllätys. Lukemisesta on varmasti reilusti yli kymmenen vuotta, joten ei ihmekään. Waltarin Komisario Palmut ovat kuitenkin sellaisia kirjoja ja elokuvia, että ne eivät kulu puhki ensimmäisen luku- tai katselukerran jälkeen, vaan kestävät useampia, jopa paranevat.

Matti Kassila on ohjannut Waltarin romaanin pohjalta elokuvan Kaasua, komisario Palmu, ja kyseinen elokuva pyöri muistissani pajon selvemmin kuin kirja. Siksi yllätyin, että loppuratkaisut eroavat melko paljonkin näissä kahdessa. Syyllinen on kyllä sama, mutta muun muassa motiivit ovat kirjassa ja elokuvassa erit. Muitakin yksityiskohtia elokuvassa oli toisin kuin kirjassa, mutta kyllä tarinan kuitenkin pääpiirteittän samaksi tunnistaa.

Teoksen päähenkilö taitaa olla itseoikeutetusti vanhanpuoleinen, hidasliikkeinen mutta ammatissaan taitava komisario Palmu, joka pihin ja ilkeän vanharouva Skrofin murhaa selvittää. Teoksen minäkertojana on kuitenkin nuori, kirjaviisas poliisiharjoittelija, jonka Waltari on kuvannut huvittavankin sympaattisesti. Muutenkin henkilöhahmot ovat oivia, luontevalla tavalla stereotyyppisiä, ja useammankin kerran tyrskähtelin ja hymähtelin Waltarin hienovireiselle huumorille.

Kaasumyrkytykseen kuolleen rouva Skrofin murhatutkinnan yhteydessä lukija tutustuu muun muassa uhrin kaltoinkohdeltuun Kirsti-tytärpuoleen ja hurvittelevaan Kaarle-veljenpoikaan, epäilyttävän hurskastelevaan saarnaaja Mustapäähän, muodollisen asialliseen tuomari Lanteeseen, boheemiin taiteilija Kurt Kuurnaan ja tanssijatar Iiri Salmiaan. Kirja on kyllä yksinkertaisesti hyvä. Se on myös 1930-luvun Helsinki-kuvana oivallinen.

Waltari on taitava ihmisten välisten suhteiden ja tilanteiden kuvaaja, hänen dialogiaan on ilo lukea. Juonen koukerotkin on rakennettu melko hyvin, mutta suurimmat ansiot liittyvät juuri kerrontaan ja keskusteluihin. Waltarin salapoliisiromaanissa paras anti on minusta koko matka kohti lopputulosta, ei niinkään itse ratkaisu.

Mika Waltari: Kuka murhasi rouva Skrofin?
Otava, 2001 [1939]
237 s.

Christie: Aikataulukon arvoitus

On tullut viime aikoina luettua useampiakin salapoliisikirjoja ja loppua ei ainakaan vielä näy. Välillä tulee sellaisia kausia, että innostuu hirveästi jostain tietyn tyyppisistä kirjoista ja lukee sitten pelkästään niitä, kunnes mielenkiinto vaihtuu johonkin toiseen. Lukaisin tosin viime viikolla myös yhden klassikkojen klassikon, siitä myöhemmin.
Mutta asiaan… Tämä Agatha Christien Aikataulukon arvoitus (1935) oli viime viikonlopun juttu. Pidän hirveästi tämän mittaisista, nopealukuisista kirjoista, jotka ovat vielä pokkarimallisina kevyitä ja käteviä. Kannoinkin kirjastosta niitä useampia, mutta alun jälkeen aina päätän, haluanko lukea loppuun vai en. Suosittelen jälleen kerran Christietä, olen tainnut valita hänen tuotannostaan juuri niitä parhaita ja se on ollut tarkoituskin.

 

Aikataulukon arvoitus on Hercule Poirot -dekkari ja niistä suosituimpia. Nyt tutustuin minäkin viimein tuohon belgialaiseen, eläkkeellä olevaan yksityisetsivään, joka tutkii enää vain rikosten kermaa. Tapahtumat sijoittuvat Lontooseen ja sen ympäristöön eri paikkakunnille. Apulaisenaan Poirotilla on ystävänsä kapteeni Hastings, ja Christie on luonut näiden kahden välille humorististakin sanailua. Suurin osa kirjasta on kirjoitettu kapteeni Hastingsin äänellä.
Aikataulukon arvoituksessa murhatapa on hyvin erikoinen. Poirot saa ABC-nimimerkkiseltä henkilöltä kirjeitä, joissa varoitetaan tulevista murhista tietyissä kaupungeissa. Murhaajan aikeena on käydä aakkosjärjestyksen mukaan läpi Englannin kaupunkeja, ja hänen tavaramerkikseen muodostuu rautatieaikataulukko. Poirotilla ja kumppaneilla on murhista paljon päänvaivaa eivätkä tutkimukset tunnu etenevän lainkaan, ja murhaaja saa jatkaa touhujaan vapaasti.
Ihailen kovasti Christien järjenjuoksua: kun lukija luulee tietävänsä itsestäänselvän vastauksen, kirjailija paljastaakin täysin yllättävän ratkaisun, joka on kuitenkin hyvin looginen. On hieno tunne tulla höynäytetyksi lukiessa. Tuon ajan dekkareissa on ollut varmaan muotia sellainen psykoanalyysi-keittiöpsykologia, eli vaikka todisteet ovat ratkaisevat syyllisen paljastumiseen, psykologian avulla selvitetään motiivia ja yritetään saada hänet paljastamaan itsensä. Sekin on aina hauska sivujuonne, jos ja kun murhatutkimusten yhteydessä syttyy jonkin rakkaustarinan alku.
Agatha Christie: Aikataulukon arvoitus
WSOY 2013 [1935]
277 s.

Autere: Kuolema Eedenissä

Iltatuuli oli virinnyt ja ensimmäiset tähdet syttyneet. Onerva Ojala kellui selällään ja katseli, kuinka punainen kuu nousi meren takaa. Tätä hän tulisi kaipaamaan, syksyllä kun sade pieksisi maata, talvella kun pakkanen tuneutuisi luihin ja ytimiin. Mutta missä hän tätä ihmeellistä kesää kaipailisi, sitä hän ei tiennyt. Tätä ihmeellistä kesää, sekoitusta auringosta ja helteestä, hiekasta ja aalloista, tuulesta ja kiireisistä päivistä, merestä ja – murhasta. Ei, murhaa hän ei kaipaisi. Ei pelkoa, joka hiipi ajatuksiin, ei epäilyksenvarjoa, joka lankesi jokaiseen Eedenin asukkaaseen. 

 

Heissan! Ja pahoittelut blogihiljaisuudesta. On kyllä kiirettä pitänyt, ja kaikki kirjoittamiselle varattu aika on kuulunut yksinoikeudella koulutöille. Lukaisin tässä kuitenkin vastapainoksi Terttu Autereen Kuolema Eedenissä (2016). Tämähän on siis ilmestynyt ennen kuin Kaunis mutta kuollut (2017), josta kirjoitinkin pari viikkoa sitten, ja samat valttikortit on tässäkin kirjassa. On jotenkin kiva lukea jotakin melko keveää ihan huvikseen palautuakseen kaikesta aivoja rasittavasta ajattelusta, jolla on päätänsä vaivattava monien kurssien puitteissa. 
 
Pidin tässäkin kirjassa eniten miljööstä, myös henkilötyyppejä on kuvattu ehkä perinteisesti, mutta kuitenkin tarpeeksi kiinnostavasti. Tämä romaani sijoittuu 1930-luvun rannikolle helteiseen kesään, arvostettuun täysihoitola Eedeniin, jossa tapahtuu – yllätys, yllätys – murha. Tunnettu kirjaiija Armas Laeste löydetään huoneestaan kuolleena. Kaunis mutta kuollut –kirjasta tuttu lääninetsivä Juhani Kuikka saapuu paikalle selvittämään tapahtumaa, ja kuinka ollakaan, hänen vanha tuttunsa, maisteri Onerva Ojala on Eedenissä keittiöapulaisena. 
 
Jotenkin näihin salapoliisiromaaneihin sopii hyvin se, että liikutaan vähän varakkaammissa piireissä. On pieniä ylellisyyksiä, taiteilijoita, upeita maisemia, paratiisimainen lomamiljöö…  Vaikkakin se olisi ollut todellisuutta 1930-luvulla vain murto-osalle suomalaisista, sellaiseen maailmaan on hauska uppoutua kirjan myötä. Myös murha on jännittävämpi, kun kuka tahansa täysihoitolan “hienoista” vieraista saattaa olla murhaaja. Vaikka mukana on nimismiestä, kauppaneuvosta ja oopperalaulajatarta, ylellisyydessä ei kuitenkaan mennä yli, vaan se pysyy järkevissä rajoissa. Loppu ei ehkä ole maailman omaperäisin, mutta kirja oli kuitenkin riittävän hyvä pitääkseen jännitystä yllä. 
 
Pidän myös erityisesti siitä, kuinka Autere on onnistunut luomaan salapoliisiromaaneihinsa suuren maailman tunnelmaa suomalaisissa puitteissa. Erityisesti tähän Kuolema Eedenissä -teokseen, koska tässä oleillaan maankuulussa lomaparatiisissa ja helteiset ilmatkin korostavat eksoottisuutta, vaikka Suomessa ollaankin. (Viis siitä, vaikka olisikin hieman mielikuvitusta laitettu Suomen kuuman kesän kuvailuun, jolloin merikin on lämmin kuin linnunmaito.) Hyvän mielen kirja.
 
 
Terttu Autere: Kuolema Eedenissä
Karisto, 2016
315 s.