Omenapuun opetus

Omenapuut ovat olleet sydämen asia minulle jo lapsesta asti ja olen aina toivonut, että meillä (nykyisemmin lapsuudenkotini pihalla) olisi vielä joskus omenoita tuottava puu. Sellainen, johon voisi kiinnittää keinun ja jossa voisi kiipeillä, ja joka kukkii keväisin kuin morsian ja josta syyskuussa ropisee omppuja niin paljon kuin jaksaa kerätä.
Mutta omenapuut eivät ole koskaan menestyneet meillä. Tontti on sen verran metsän laidassa, ettei humuksinen metsämaa ole koskaan kelvannut nirsoille omenapuuntaimille. (Jätän tässä nyt mainitsematta, että naapurin tontilla omenapuut kyllä ovat selviytyneet.) Huolenpitoyrityksistä huolimatta suurin osa alkuperäisistä taimista on joidenkin vuosien sinnittelyn jälkeen kuollut pois. Kaikki paitsi yksi. Se on istutettu valehtelematta noin parikymmentä vuotta sitten ja se on edelleen hengissä!
Se on kaikki nämä vuodet kitkutellut pienen taimen kokoisena näyttäen useimmiten kituvalta oksalta, joskus se on saanut koristeekseen muutaman kukkasen, mutta yhtään omenaa siitä ei ole ikinä tullut. Ja se on aina ollut minua reilusti lyhyempi, monesti yltänyt vain vyötärön korkeudelle. Myyrät ovat suihkineet sen alitse jättäen multakekoja jälkeensä, jänikset ovat yrittäneet nakerrella sitä, viereinen koivu on juonut sille tarkoitetun veden. Se on ollut kuin elävä kuollut, toivoton tapaus. Tätä kevättä on odoteltu jo 20 vuotta.
Ja nyt. Lapsuudenkodissani viimeksi piipahtaessa tarkistin tietysti optimistisena taas “omenapuuni” tilanteen, kuten joka kevät. Suuni oli loksahtaa sijoiltaan. Se oli kasvanut hieman pituutta, juuri ja juuri ohitseni. Ja sen oksat olivat täynnä ihania, vaaleanpunaisia nuppuja! Niitä oli kymmeniä! Siinä pienessä, mitättömässä varressa. Se tuntui uskomattomalta! Olen lähes varma, että syksyllä se tuottaa ensimmäiset omenansa, mutta vaikkei niin kävisikään, tämä on jo voitto! Voin aavistaa tässä jotakin siitä ilosta, jota vuosia vauvan tuloa odottanut pariskunta tuntee katsoessaan ensimmäistä kertaa positiivista raskaustestiä. Mahdottomasta on tullutkin mahdollinen, vaikka vuosi on näyttänyt samanlaiselta kuin aiemmat.
Ja minä olen niin ylpeä pikku omenapuustani! Olen ehtinyt kauan sitten muuttaa jo kotoa pois, mutta sain vielä nähdä sen päivän, kun puuni puhkeaa kukkaan, todella puhkeaa. Minulla (meillä) on kyllä toinenkin “omenapuu”. Sain taimen sukulaisilta yo-juhlissa, ja kaiken nähneenä tökkäsin sen kasvamaan keskelle entistä kasvimaata, hedelmällisimpään multaan koko tontilla. Se on kyllä kasvanut silminnähden, vaikka sitäkin ovat olosuhteet kovin koetelleet. (Alimmainen kuva on siitä.) Olen iloinnut sen paremmasta menestyksestä lajitovereihinsa nähden, mutta kituvan, vuosikymmenet sinnitelleen ja aina vain kutistuneen taimen kukkaan puhkeaminen on suoranainen ihme. Sillä ei ollut pohjallaan samoja lähtökohtia kuin isommalla pikkuveikallaan.
Ja minulla kun on taipumus ajatella symbolisesti, näen tässä luonnon ihmeessä toivon pilkahduksen jokaiseen toivottomaan tilanteeseen. Saatamme kylvää hyvän siemeniä ympärillemme koskaan edes näkemättä tuloksia. Mutta mahdottomat tilanteet, menetetyt tapaukset voivat puhjeta kukkaan. Joskus, jonain vuonna, juuri silloin, kun mikään ei meidän silmissämme näytä muuttuneen: ihme voi tapahtua. Kaikki on mahdollista. Hyvä ei mene hukkaan, vaikkei vaikutusta olisi itse todistamassa. Ja joskus, useinkin, voi saada itsekin jotakin ihan vain lahjana, jotakin yllättävää, sellaistakin, mitä ei olisi itse osannut edes toivoa.
What plant we in this apple-tree?
Buds, which the breath of summer days
Shall lengthen into leafy sprays;
Boughs where the thrush, with crimson breast,
Shall haunt and sing and hide her nest;
We plant upon the sunny lea,
A shadow for the noontide hour,
A shelter for the summer shower,
When we plant the apple-tree.
William Cullen Bryant (1794–1878)
 

Teatterikärpäsen puremaa

Tunnistatteko te kevään tuoksun, kun sen haistatte? Minulle kevään tuoksu on se sulavan maan ihana lemu, johon sekoittuu kuivuvan asvaltin hajua. Sen tuntee parhaiten siinä maalis-huhtikuussa, juuri näihin aikoihin, kun öisin on vielä pakkasta, mutta päivällä aurinko paistaa tosi kirkkaasti ja iltapäivisin virtaa pieniä puroja kävelyteiden reunoissa. Minä niin rakastan sitä tuoksua! Suljen usein silmät ja nuuhkin sitä kuin henkeni edestä keuhkot täyteen, se on ihan kuin aikamatka. Ja sen voi tuntea vain keväisin, noin kuukauden, korkeintaan parin, aikana.
Se tuoksu tuo mieleen lapsuuden keväät ja ihanat lätäkkö- ja metsäleikit, mutta kaikista voimakkaimmin se tuoksumuisto kuljettaa minut joka vuosi kymmenen vuoden taakse, abikevääseen, jolloin tunsin olevani niin vapaa ja pystyväni mihin vaan. Pitkän pitkä, kuusivuotiaana alkanut kouluputki oli juuri loppumaisillaan, hyvin menneet kirjoitukset olivat vihdoin ohi, luvut oli luettu, pänttäämiset päntätty ja koko maailma oli avoinna, siinä mittakaavassa ensimmäistä kertaa elämässäni. Olin 18 ja sen ikäisen ihmisen varmuudella niin varma kuin voi mistään varma olla, että minusta tulee näyttelijä. 12-vuotiaasta asti kirjailija oli toki ollut unelma-ammattini, mutta koska siihen ei voi opiskella, näyttelijä oli sitten ainoa vaihtoehto.
Ilma tuoksui ihan tältä silloin, kun kävelin Teakin pääsykokeisiin, olin tullut yksin isoon kaupunkiin ja olin niin vapaa. Askeleet tuntuivat sairaan kevyiltä lakaisukoneitten pöllyttämillä kävelyteillä ja olisin voinut tanssahdella Helsingin kaduilla. Varmaan tanssahtelinkin. Jännitti. Oli elämä ja unelmat edessä.

 

Kuva: Kimmo Korpela

No, kuten blogin lukijoina ehkä olette voineet päätelläkin, minusta ei sitten lopulta tullut näyttelijää, ja ihan hyvä niin. Kävin viime vuonna pitkästä aikaa kurkkimassa Teatterikorkeakoulun nettisivuja, ja vastaan pomppasi limittäin asettautuneiden, alastomien ruumiiden sekamelska, joku opiskelijoiden kokeileva esitys. Ei minusta olisi sellaiseen ollut, tai en ainakaan haluaisi, että olisi ollut. Lukion jälkeen sain teatteria ja esiintymistä vähäksi aikaa kyllikseni, kun olin vuoden Ryttylässä kansanopistossa musiikkiteatterilinjalla. Se olikin kyllä mahtavan upea vuosi, niin monia taitoja kehittävänä kuin muutenkin. Se oli oikeastaan juuri sitä, mitä siihen hätään tarvitsinkin: teatteria, tanssia ja taidetta käytännössä 24/7. Oli ihanaa oikein antautua rakkaalle asialle, tuollaiset mahdollisuudethan ovat hyvin poikkeuksellisia muulloin elämässä. Ja voi kuinka hauskaa se oli! Välillä myös tosi vaikeaa, mutta miten flow-tiloihin välillä improtessa uppoutuikaan! Olen välillä kaivannut sellaista hauskanpitoa.

 

 

 

Sen vuoden jälkeen jatkoin hieman teatterin parissa, mutta sitten kutsuivat muutkin haasteet, lopulta Jyväskylä ja pian äitiys ja loppu onkin historiaa. Tanssia olen harrastanut tässä väliajallakin aina joinakin vuosina, mutta en varsinaista teatteria. Ja nyt, nyt olen päässyt taas vihdoin leikkimään teatterijuttuja Torstaiteatterin teatterikerhossa, ja olen ollut siitä onnellinen. Haluaisin vielä joskus esiintyäkin, mutta tähän elämäntilanteeseen tuo “leikkikerho” sopii mitä parhaiten. Vaikka kirjoitin olevani tavallaan ujo, teatterimaailmassa se ei päde minuun. Päinvastoin, se on melkein kuin terapiaa, vähän kuin kirjoittaminenkin. Okei, menen lukkoon sillä hetkellä, kun tiedostan, että improamassa tai roolihahmon saappaissa on minä, sen sijaan, että antaisin flow’n kuljettaa. Ne kalseat “valaistumisen” hetket ovat hirveitä ja pilaavat kaiken, mutta tuolla teatterikerhossa sellaisia ei tarvitse pelätä. Se on ihanan turvallinen ja armollinen ympäristö kokeilla, myös epäonnistua. Olen esiintymässä, mutta olen myös minä, olen niitä yhtä aikaa. Pehmeä lasku takaisin näyttelemisen mahtavaan maailmaan, josta pidän eniten sen itsensä takia enkä pyrkiäkseni olemaan jotakin suurta.