Mika Waltari: Aiotko kirjailijaksi?

Jos haaveksit tulevaisuutta ammattikirjailijana, muista, että sinua tällöin odottaa melkein varmasti kuluttava nuoruus, rauhaton miehuus ja turvaton vanhuus, jolloin aika on heittänyt sinut syrjään ja uusi polvi hymyilee teoksillesi. Luuletko haudallesi laskettujen seppeleiden, keräyslistoilla pystytetyn hautakiven ja sivun kirjallisuuden historiassa korvaavan kaiken sen, minkä jollakin muulla alalla olisit voinut saavuttaa? Niin – ellet millään muulla rehellisellä tavalla voi itseäsi elättää, silloin tapaus on auttamaton ja olet ansainnut kohtalosi.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Mika Waltarin Aiotko kirjailijaksi?, opaskirja nuorille kirjoittajille vuodelta 1935, on hauskaa luettavaa. Arvostan Waltaria kirjailijana älyttömästi: hänen monipuolisuuttaan, tuotteliaisuuttaan, ihmistuntemustaan, välittömyyttään, huumoriaan ja pettämätöntä tyyliään. Tämäkään kirjoittamisopas ei ole kuivan pönäkkä vaan tyylillisesti luonteva ja humoristinenkin. Olen hymyillyt lähes jokaisella sivulla tätä lukiessani. Teos sisältää  “kirjailemisesta” haaveileville käytännön vinkkejä kirjoituskoneen valinnasta ja liuskojen ulkoasusta kustannustoimittajan kanssa asioimiseen, mutta myös edelleen pätevää asiaa kirjoittamisen lajeista, tyylistä, aiheenvalinnasta ja kirjailijan syvimmästä olemuksesta.

Ellei kirjoittaminen tuota sinulle itsellesi kaiken vaivan uhallakin sisäistä iloa ja tyydytystä, on työsi arvotonta. [–] Kirjoititpa mitä hyvänsä, pidä aina päämääränäsi kirjoittaa mahdollisimman hyvin.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Eniten minua huvittaa se, kuinka ironisen skeptisesti Waltari omaan ammattikuntaansa ja siihen pyrkiviin suhtautuu. Kirjansa alussa hän toteaa lakonisesti, että opaskirja on onnistunut, jos joku sen avulla tajuaa jättää kirjoittamisen sikseen ja etsiä muita kiinnostuksenkohteita. Itsekin kustannustoimittajana työskennellyt Waltari näyttää kyllästyneen yritteliäisiin kirjoittajiin, jotka kerta toisensa jälkeen tarjoavat samaa käsikirjoitusta hieman muunneltuna. Niille harvoille, jotka eivät säikähdä alkupuolen pelotteluja, Waltari tarjoaa myös toivon hippusen kirjoittajana ja siten myös persoonana kehittymisen tielle. Kuitenkaan myöskään lahjakkaita kirjoittajia hän ei ainakaan ansioiden vuoksi alalle houkuttele. Vain sisäinen palo luoda jotakin suurta ja henkevää voi olla kyllin iso motiivi.

Waltari näyttää itse ottaneen vakavasti omat puheensa huonoista ansaitsemismahdollisuuksista ja lisänneen pökköä pesään tuotantonsa määrässä. Waltaria ja hänen tuotantoaan paljon tutkinut Ritva Haavikko onkin arvioinut, että Waltari loi elämänsä aikana kirjallisia tuotoksia noin kuuden tavallisen kirjoittajan elämänuran verran. Romaaniensa, näytelmiensä ja muiden kaunokirjallisten teostensa rinnalla hän toimi muun muassa kustannustoimittaja ja kriitikkona. Mutta nuoria kirjailijoita hän varoittaa ankarasti laskemasta rahallista perustaansa pelkästään kirjoittamisen varaan.

Yksinomaisena ammattina se ei elätä harjoittajaansa. Sen tuottamat tulot ovat tilapäisiä, sattumanvaraisia ja varsin pieniä. Suurenkin menestyksen saavuttanut kirjailija voi meidän oloissamme elää yksinomaan tuotannollaan vain sillä ehdolla, että alentaa elintasonsa ja supistaa tarpeensa mahdollisimman vähäisiksi. Perheen perustamista hän ei voi tällöin ajatellakaan. 

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Waltarin määritelmät hyvän kirjailijan ominaisuuksista eivät mielestäni ole muuttuneet miksikään sitten 1930-luvun. Pääasioiksi nousevat uteliaisuus ja kiinnostus kaikkea ja kaikkia kohtaan. Waltari myös muistuttaa, että uskottava ilmaisu riittää eikä kaikesta tarvitse olla omaa kokemusta. Tyylin tärkeyden hän nostaa ylle muiden. Omaleimainen tyyli on Waltarin mukaan se, josta oikeasti hyvän kirjailijan tunnistaa. Tyyliä on vaikea eritellä, tai arvioida, mistä se varsinaisesti muodostuu. Yhtenä tyylin kehittämisen keinona Waltari korostaa lukemisen välttämättömyyttä. Hän tyrmää ajatuksen, että lukeminen antaisi omaan tekstiin liikaa piirteitä toisten kirjailijoiden tyylistä. Näin yleensä käykin aluksi, mutta Waltari sanoo sen olevan vain väistämätön välivaihe, ja paljon lukeneella oma tyyli alkaa puskea vieraista vaikutteista läpi, kun aika on kypsä. Waltarin oma tyyli on niin tunnistettava, että ihmettelen, miten hän oikein tekikään sen. Omaperäinen tyyli on kuin käsiala – tunnistettava, mutta hankala kopioitava. Mielestäni tyylin muotoutumisessa ja kypsymisessä on jotain mystistä, se on salaisuus, josta ei tietoisella tasolla pääse perille.

Kirjailijalla täytyy olla mielikuvitusta.
Kirjailijan täytyy osata nähdä, ajatella ja ymmärtää elämän eri ilmiöitä, ihmisiä ja heidän tekojaan.
Kirjailijan täytyy osata eläytyä mitä erilaisimpien ihmisten elämään, ajatus- ja toimintatapoihin.
Kirjailijan täytyy osata elävöittää näennäisesti tyhjät ja ikävätkin asiat.
Kirjailijalla täytyy olla tyylitaitoa.
Kirjalilijan täytyy olla – kunkin mahdollisuuksien mukaan – sivistynyt ihminen [–]
Kirjailijan täytyy tietää mahdollisimman paljon mahdollisimman monilta aloilta.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Mutta ihmistä opit ymmärtämään ja kuvaamaan vain sillä ehdolla, että itse kehityt persoonallisuudeksi. Ja persoonallinen tyylikin on lopulta vain muuan persoonallisuuden ilmenemismuotoja, tapa, jolla lahjakas persoonallisuus ilmentää itseään.

Waltarin teoksissa ihailen hänen kykyään kuvata ihmisiä kaikista yhteiskuntaluokista ja elämäntilanteista. Hän kuvailee heitä ymmärtäen, heidän asemaansa asettuen, ja kuitenkin samalla kuin naureskellen kaikelle ja kaikille. Myös oppaassaan hän kehottaa tarkkailemaan ihmisiä ja olemaan kiinnostunut heistä. Ihmisistä täytyy voida kirjoittaa samalta tasolta eikä ylhäältä tai alhaalta päin. Vaikka Waltari sai nauttia mainittavaa menestystä jo omana aikanaan, hänen teoksensa ovat minusta ihailtavan maanläheisiä. Ne eivät pokkuroi paitsi korkeintaan nauraakseen itselleen.

Suuri kirjailija on ennen kaikkea kuvaaja. Muista tämä. Suuri kirjailija ei ole koskaan hosuja, saarnaaja tai maailmanparanataja.

Mika Waltari jos kuka oli itse Suuri Kirjailija.

 

Mika Waltari: Aiotko kirjailijaksi? Tuttavallista keskustelua kaikesta siitä, mitä nuoren kirjailijan tulee tietää.
WSOY 2002 [1935]
216 s.

Alppipolku – L. M. Montgomeryn elämä ja teokset

Niin kauan kuin voit vähänkin ilahduttaa muita ja tuoda lohtua heidän elämäänsä, oma elämäsi on elämisen arvoista.
– L. M. Montgomery päiväkirjassaan vuonna 1938

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Alppipolku – L. M. Montgomeryn elämä ja teokset (2017) on kattava katsaus rakastetun kirjailijan (1874–1942) elämään ja sen jälkiin hänen kirjallisessa tuotannossaan. Teos sisältää Montgomeryn itsensä kirjoittaman Alppipolku -osion, jossa hän muistelee lapsuuttaan ja uransa alkua verraten sitä Alppien huipulle kiipeämiseen. Lisäksi teoksessa on otteita hänen päiväkirjoistaan sekä Sisko Ylimartimon osuus, jossa hän löytää yhtäläisyyksiä Montgomeryn ja tämän tyttöhahmojen välillä.

Itsenäiset, kirjallisesti lahjakkaat, usein vähintään puoliorvot tytöt Prinssi Edwardin saarelta heijastavat Ylimartimon mukaan moniltakin osin Montgomeryä itseään. Yksi ratkaiseva ero hahmojen ja heidän luojansa välillä kuitenkin oli: kirjojen sankarittaret menivät naimisiin vain rakkaudesta, mutta Montgomery itse tyytyi kosintaan, joka ei aiheuttanut hänessä lainkaan romanttisia tunteita. Puoliso kärsi psyykkisestä sairaudesta eikä alunperinkään ollut Montgomeryn unelmien prinssi, mutta yhdessä kuitenkin oltiin ja muutama poikakin parille siunaantui.

Äitiydestä Montgomery vakuutti nauttivansa kaikin siemauksin, mutta sortui jopa ylihuolehtivaisuuteen poikien aikuistuttua. Mielenkiintoista kirjassa on juuri paradoksi Montgomeryn ja hahmojen kohtaloiden välillä. Vaikka esimerkiksi Montgomeryn ja Anna Shirleyn lähtökohdat olivat melko samanlaiset, uskoisin kirjan perusteella kuvitteellisen Annan kuitenkin olleen onnellisempi. Montgomeryn elämän loppupuoli oli Ylimartimon mukaan jopa synkkä, eikä itsemurhaoletuskaan ole perusteeton.

Vihervaaran Annan ja Uuden kuun Emilian lisäksi teos esittelee myös Montgomeryn vähemmän tunnettuja tyttösankareita kuten Saran, Janen, Marigoldin ja Patin. Näistä hahmoista lukeminen ei ollut itselleni niin kiinnostavaa, koska niihin ei ollut mitään yhteyttä, ja Anna-viittaukset olivatkin kaikkein mieluisimpia. Minulle kirjoittajanalkuna antoi myös toivoa, että ennen läpimurtoaan Montgomery sai kasoittain hylkäyskirjeitä eri kustantamoilta, ja moni olisi voinut lopettaa koko touhun. Montgomery kuitenkin uskoi kykyihinsä, ja kerran hän sitten tuli luoneeksi Annan erään lehdestä leikatun valokuvan perusteella. Edes Annan nuoruusvuodet ei mennyt läpi heti ensimmäiseltä kustantamolta, mutta nousi nopeasti yhdeksi kaikkien aikojen rakastetuimmista tyttökirjoista.

 

L. M. Montgomery & Sisko Ylimartimo: Alppipolku – L.M. Montgomeryn elämä ja teokset
Minerva, 2017
336 s.

Terras: Stocmann Yard – Myymäläetsivän muistelmat

Tämä kirja, Antto Terraksen Stockmann Yard – Myymäläetsivän muistelmat (2015), saa hymyilemään ja hymistelemään, tirskahtelemaankin. Monta kertaa! Kirjassaan Terras muistelee noin parin vuosikymmenen mittaista uraansa Helsingin Stockmannin myymäläetsivänä. Jos tämä olisi romaani, kaikki sanoisivat, että tosi epäuskottavaa, mutta totuus on aina tarua ihmeellisempää ja niinpä saamme nyt lukea toinen toistaan absurdeimmista näpistelijöistä, hiippailijoista ja kiinniottotilanteista. Että ihan Helsingin Stockalla! Arvovaltaisen kaupan sädekehä rapisee kun Terras sekä ihailee että kaunistelemattomasti arvostelee  työnantajaansa ja sen asiakaskuntaa. Liekö teoksella ollut osuutta siihen, että myymäläetsiväjärjestelmä Stockmann Yard on nyt lakkautettu. (Kauppajätin mukaan ei, mutta johto ei kai ollut perin iloinenkaan hulvattomista paljastuksista.)
Teoksessa on hyvin paljon yksittäisiä, toinen toistaan uskomattomampia keissejä Terraksen uralta. Suurin osa jutuista on huvittavia pikku sattumuksia, osa jutuista hieman roisejakin, mutta elämä on. Jopa Stockalla. Kaikkea sielläkin on tapahtunut ja useimmissa tapauksissa voro saa ansionsa mukaan. Ikävä sanoa, mutta olisiko kannattanut esimerkiksi varastaa liian pienet farkut, jos sepaluksen kanssa käy “Sekaisin Marista” ja lyhyeksi jäänyt pakomatka päätyy lopulta ambulanssiin? Tai kannattiko varastaa kaktus piilottamalla se juuri takin alle kainaloon ja sitten iskeytyä kiinniottotilanteessa seinää vasten juuri sillä kyljellä? Entä miten meni niinkun omasta mielestä sillä tuoreella aviomiehellä, joka päätti hetken mielijohteesta pölliä sortsit ja myöhästyi sitten poliisikuulustelujen takia muutaman tonnin häämatkalta Thaikkuihin? Sori, lento meni jo…
Kirjassa kerrotaan myös muun muun muassa Herkkuosastolla leivän sisuksia kovertaneesta vakioasiakkaasta, henkilökunnan epärehellisyyksistä, hääpukuja tuhoavasta vanhastapiiasta sekä anastelevista virolaisherroista nimeltä Nussik, Pöllik ja Säälik, jotka eivät ymmärtäneet, miksi kaikki nauroivat poliisikuulusteluissa. Kun Stocmann Yard on asialla, kiinni jää kaiken hämäräperäisen sakin lisäksi myös hienostorouvia ja kalliisti pukeutuvia liikemiehiä. Kevyttä historiakatsausta Stockan menestyksen päiviinkin kirja hauskalla tavalla valottaa. Terraksen humoristinen kirjoitustyyli tempaa mukaansa. En ihmettele, että Terras tekee myös stand up -keikkoja. Kirjan jälkeen hänen etsivänuransa Stockalla nimittäin päättyi, omasta tahdostaan tosin.
Terras myös ivailee – käytännön kokemuksensa nojalla – tietyille stereotyyppisille asiakasryhmille kuten suomenruotsalaisille, äkkirikastuneille, ulkomaalaisille ja, niin, kirjailijoille. Jälkimmäisille oli pakko nauraa ihan ääneen, ja alla on siis Terraksen luonnehdinta kirjailija-ammattikunnasta, jota ennen oli tapana kestitä Akateemisessa Taiteiden Yön yhteydessä. Allekirjoittanutkin kun kirjailijaksi on haikaillut. Onneksi päihteitä en käytä, sillä pääsee jo johonkin asti…
 ————————————————————————————————————————
Sen, että kirjailijat olivat saapuneet, huomasi siitä, että johtajan huoneesta leijui sankka tupakansavu ja viiniä kannettiin kahden tarjoilijan voimin. Väkeä oli kuin Pentinkulman päivillä parhaimmillaan ja tunnelma usein sellainen, että jos yöllä saatiin ovet säppiin niin ettei kukaan ollut illan aikana ketään lyönyt, oltiin onnistuttu. Kaikkialla pyöriskeli tokkuraisia novellisteja, riidanhaluisia esikoiskirjailijoita, pulskantukevia romaanintekijöitä ja kaikkia vältteleviä kustannustoimittajia. Enemmistö porukasta kahlasi oman nokkeluutensa suossa, ja siitä harvemmin kuivin jaloin selvitäänkään. 
          Suurin osa kirjaväestä inhoaa eniten sellaisia kirja per vuosi -tyyppejä. Niitä pidetään pyrkyreinä ja moukkina. Oikea kirjailija sitä vastoin on sellainen, että se kirjoittaa yhtä kirjaa koko elämänsä eikä sitäkään parhaassa tapauksessa valmiiksi asti. Silloin voi sanoa, että on menty sielu edellä ja veresliha perässä. Korkeintaan kirja per elämä – kaikki muu on teeskentelyä. 
            Vuosien saatossa on tullut hyvinkin selväksi, että humanismi ja alkoholismi viihtyvät usein samassa sepässä. Ja siitä voi melkein lyödä vetoa, että mitä kovempi happo sen todennäköisemmin lastenkirjailija. Se on vaan niin kuluttavaa kuulemma. – –


Antto Terras: Stockmann Yard – Myymäläetsivän muistelmat
Like, 2016 [2015]
285 s. 

Luova kirjoittaminen

Olen kirjoitanut niin pitkään kuin muistan. Opin viisivuotiaana kirjoittamaan ja sen jälkeen olen sepitellyt isompia ja pienempiä tarinoita. Mielikuvitus on laukannut. Kouluun mennessä sain ensimmäisen päiväkirjan, jota vaihtelevasti kirjoitin ihan lukion loppuun asti (en tosin samaa päiväkirjaa, vaan vihkoja ja kovakantisia muistikirjoja kului pinotolkulla). Omilleni muutettua kävin hieman läpi noita “aarteita” ja säästin varhaisimmat ja muuten vain hyvää mieltä tuottavat ja heitin revittyinä roskiin ne pahimmat. Ne olivat jo täyttäneet tehtävänsä enkä halunnut enää palata niihin.

Miksi kirjoittaa, jos ei ole pakko? (Kutsun luovaksi kirjoittamiseksi kaikkea, mikä ei liity velvollisuuksiin vaan on vapaaehtoista, vaikkei olisikaan perinteistä kaunokirjallisuutta.) Kirjoittaminen on, ainakin minulle, hyvin luonteva tapa jäsentää ajatuksia. Vähän kuin terapiaa. Kun kirjoittaa mietteitään tai vaikka huoliaan konkreettisesti ylös paperille (tai koneelle) niin aivoista tavallaan vapautuu tyhjää tilaa. Tai kirjoittaminen voi toimia toisinkin päin ja asioista saattaa tulla todellisempia sitä kautta. Näin kävi esimerkiksi kiitollisuusiheiden kanssa, joista kerroin postauksessa Tuhat lahjaa.
Kirjoittaminen on myös erittäin helppo ja halpa tapa käyttää luovuuttaan. Olen pohjimmiltani hyvin luova ihminen ja sisään patoutunut luovuus tarvitsee aika ajoin ulostuloväylän. Kirjoitan luovuudesta myöhemmin ihan oman postauksensa. Kirjoittaminen ei maksa mitään (tai no, tietokone on kyllä siinä ihan näppärä, vaikka periaatteessa kynällä ja paperillakin pärjää). Kirjoittamista ei ole sidottu tiettyyn aikaan tai paikkaan, siksi se on perheenäidille hyvin kiitollinen harrastus. (Hiljaisuus kyllä tuo lisäarvoa.) Voin kirjoittaa silloin kun on mahdollisuus.
Olen tällä hetkellä erityisen innostunut esimerkiksi sukuni historiasta ja ylipäätään suomalaisten lähihistoriasta ja tykkään perehtyä asioihin ja kirjoittaa fiktiivisesti tai miksei faktanakin ihmisten elämänkohtaloista. Ehkä siksi hain alunperin opiskelemaan journalistiikkaa: siinäkin minua kiehtoi erityisesti mahdollisus kertoa ihmisten tarinoita. Pitkät haastattelut ja henkilöjutut ovatkin lemppareitani alan töistä. Pelkkä uutistyö on aika hektistä makuuni, koska olen sydämeltäni enemmänkin tällainen syvällisempi kertoja kuin ytimekäs raportoija. Uusi innostuksen kohteeni on kuvajournalismi. Siinä yhdistetään kaksi rakasta ja tehokkaasti vaikuttavaa asiaa: valokuva ja kertomus. Meeri Koutaniemi rules. Ihailen muitakin hänen tyyppisiään kuvajournalisteja ja olisi mahtavaa, jos itsekin olisi joskus mahdollisuus/aikaa/voimia toteuttaa sellaista hc-kuvajournalismia jossakin muodossa vaikka ihan täällä kotikaupungissa.
Nuorempana kirjoitin ja luin myös paljon runoja. Vanhemmiten se on jäänyt vähemmälle. Ehkä olen tullut elämän myötä enemmän realistiksi, kun nuorempana olin runotyttö? No, onhan runojakin monenlaisia. Mutta erityisesti runoissa tykkään esteetikkona, että ne ovat jollain tavalla kauniita. Herättävät kauniita mielikuvia. Haikeuskin voi olla kaunista. Päiväkirjaa en ole lukion jälkeen juuri kirjoitellut. Aika on mennyt ihan elämiseen. Lapsena kirjoittelin paljon pieniä tarinoita ja loruja, yläasteella aloin kirjoittaa hieman pitempia juttuja ja runoja ja lukiossa kirjoitin ainakin pitkää proosaa, runoja, lauluja, esseitä, kokeilevaa tekstiä ja novelleja. Monenlaisista aihepiireistä.
Enimmäkseen aiheet ovat kuitenkin liittyneet jollakin tavalla käsillä olevaan elämänvaiheeseen, vaikken kirjoittaisikaan itsestäni. On helpompaa kirjoittaa siitä, mistä tietää valmiiksi jotain. Nykyään kirjoitan enimmäkseen pitempiä tekstejä (novelli-/romaaniosastoa) sekä jonkin verran esimerkiksi laulun sanoja. Monesti olen poiminut aiheenpalasia myös tarinoista, joita olen kuullut ihmisten kanssa jutellessani. Joskus myös vaikka taideteos, valokuva, maisema tai vaikka käynti museossa voi synnyttää idean.
Lukeminen ja kirjoittaminen tukevat hyvin toisiaan. Mitä enemmän lukee, sitä helpompi on tavallaan kirjoittaa. Tekstin rakenne alkaa jäsentyä pään sisällä kuin automaattisesti. Samalla hahmottuu myös, onko juuri tästä aiheesta kirjoittanut jo joku muu. Todennäköisesti on, koska kirjoittajia on paljon ja aihepiirejä rajallisesti. Mutta kuinka tehdä omannäköinen teksti valitusta aiheesta, juuri omannäköinen tarina, runo tai laulu? Ainakin henkilökohtaisuus on plussaa. Vaikka et kirjoittaisi itsestäsi, sinun täytyy antaa tekstiin jotain itsestäsi, kirjoittaa sydämellä. Sen huomaa lukiessa.
Kirjoittaminen on myös tapa vaikuttaa, jos sattuu saamaan teksteilleen lukijoita. Samalla tavalla kuin näyttelijät anatavat lavalla katsojille jotain itsestään, vaikka esittävätkin vain roolihenkilöä, täytyy hyvän kirjoittajankin pystyä eläytymään henkilöidensä tunnelmiin ja motiiveihin, jotta tarina vaikuttaa aidolta. Olen aina pitänyt myös näyttelemisestä ja huomannut, että luova kirjoittaminen ja näytteleminen ovat sukua toisilleen. Kirjoittaminen on tavallaan helpompaa, vähän kuin näyttelemistä kaksiulotteisessa muodossa. Itselläni kaunokirjallisissa teksteissä ehkä suurin tavoite onkin jollain tavalla koskettaa toista ihmistä, herättää tunteita. Itkettää, naurattaa, lohduttaa, liikuttaa – olla vertaistukena, herättää ajatuksia.
Jos haluaisit kehittyä kirjoittajana, mutta et tiedä mistä aloittaa, kannattaa harkita kaikille avoimia luovan kirjoittamisen kursseja, joita järjestetään monessa kaupungissa esimerkiksi kirjaston tai kansalaisopiston toimesta. Myös lukeminen ja ympäristön havainnoiminen auttavat kirjoittajaa. Päiväkirjakin on hyvä lähtökohta kirjoittamiseen. Sen aloittamisen kynnys on matala ja sen avulla voi hahmottaa omia tunteitaan, päästä vauhtiin kirjoittamisen kanssa. Itse olen kirjalijahaaveeni kanssa nyt niin pitkällä, että opiskelen yliopistossa kirjallisuutta (vaihdoin sen sivuaineesta pääaineeksi journalistiikan rinnalle/tilalle) ja maisterivaiheeseen aion valita luovan kirjoittamisen.
Tiedän, että koko humanistisen ja varsinkin kulttuurialan työnäkymät ovat ns. surkeat, ala on hyvin epäkaupallinen, Suomen kirjailijat hädin tuskin tulevat toimeen teksteillään, kilpailu alalle on erittäin kovaa, onnistujatkin ovat yleensä saaneet kokea monta hylkäämistä vuosien ajan ja niin edelleen. Mutta kuitenkin – jos ei itse tavoittele omia unelmiaan, niin kuka sen sitten tekee? Sitä paitsi tuo kirjailijahaave on sellainen linna Espanjassa. Aina voi hakea ja tehdä muitakin töitä, jos siitä ei tule mitään. Esimerkiksi viestintä-/tiedotuspuolella, freelance-toimittajana tai vaikka ruokakaupan kassalla (olen ollut vuoden kassaneitinä ja tykkäsin siitä työstä todella paljon!). Kirjoittamisen ja lukemisen ei ole pakko olla työ, vaikka siitä haaveileekin. Se pysyy joka tapauksessa aina mukana harrastuksena.