Kirjoittamisen opiskelu

Hei täältä graduahdistuksen uutteran työskentelyn keskeltä. Ajattelinpa kirjoittaa vähän kirjoittamisen opiskelusta, jotta motivoidun taas itsekin, miksi ihmeessä tätä teen. Kirjoittaminen on tosin ehkä intohimoni, mutta tutkimuksen teko ei selvästikään herätä suurempia intohimoja. Työstän gradun taiteellista ja teoreettista osaa vähän vuorotellen ja kyllähän se aika isolta urakalta tässä vaiheessa tuntuu, varsinkin muiden kurssien ja ylipäätään muun elämän ohessa.

Osallistuin marraskuun loppupuolella Tampereella Ahlmanin opistolla järjestetyille Sanataidepäiville. Siellä oli paljon kiinnostavaa kuunneltavaa koko alasta: sanataiteesta, kirjoittamisesta, kirjailijuudesta, kirjoittamisen opettamisesta, opiskelusta, palautteesta ja tutkimuksesta. Minäkin ylitin itseni ja pidin pienen esityksen omasta graduaiheestani perjantain tutkijasymposiumissa. Jännitti hirveästi etukäteen, mutta tilanne oli lämminhenkinen ja sain hyvää palautetta, joten kannatti uskaltaa.

Kirjoittamista voi todella opiskella ja oppia, ja kannattaakin hyödyntää oppimismahdollisuuksia, jos elämäntilanne sallii. Harrastusryhmiä on monenlaisia sekä kirjoittamis- että sanataide -nimityksillä, mutta nyt esittelen varsinaisia opiskelumahdollisuuksia, joita olen kuullut olevan oikeiden kirjailijoidenkin taustalla.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Tosiasia on, ettei Suomessa (ainakaan vielä) ole kirjailijan ammattiin pätevöittävää koulutusta. Harmi vaan. Toisin kuin näyttelijät, muusikot ja monien muiden taiteenalojen edustajat, kirjailijat ovat kirjavaa joukkoa kirjavine koulutustaustoineen. Kirjailijaksi ei ikävä kyllä ole mitään standardikoulutusta. Kuulin Sanataidepäivillä, että Aalto-yliopistoon ollaan tosin perustamassa Otavan rahoituksella jonkinlaista kirjoittajakoulutusta, joka tähtää jossain määrin kirjalilija-kirjoittajan ammattiin, ja sen voi arvailla rahoittajastakin. Ehkä tämä linja tulee täyttämään aukkoa kirjailijakoulutuksessa?

Entistä Oriveden opiston kirjoittajalinjaa (toimii nyk. Ahlmanin opistolla Tampereella) olen kuullut kehuttavan kovasti. Myös monet oikeat kirjailijat ovat aikoinaan käyneet siellä kehittymässä. Linjalla voi ammattikirjoittajien ja -kirjailijoiden johdolla opiskella vuoden tai lyhyemmän periodin. Linjalla ilmeisesti annetaan ja saadaan myös runsaasti palautetta omista teksteistä. Kriittinen korkeakoulu on toinen, joka toistuu monen oikean kirjailijan taustalla. Kaksivuotinen kirjoittajakoulutus painottuu fiktiiviseen tekstiin ja oman kirjoittajaäänen löytämiseen ja hiomiseen. Opettajien joukossa on tunnettuja kirjailijoita, runoilijoita ja kustannustoimittajia.

Sitten on Jyväskylän ja Turun yliopistojen kirjoittajakoulutukset, joista käteen saa maisterin tutkinnon. Opiskelu painottuu kuitenkin yliopistomaisiin asioihin eikä sisällä niin paljon työpajamaista, luovaa työskentelyä kuin kaksi ensimmäistä. Kirjailijaksi halajavaa suosittelen siis tutustumaan näihin neljään vaihtoehtoihin. Tiedättekö muita koulutusmahdollisuuksia? Kirjailijoita putkahtaa paljon myös äidinkielenopettaja- ja toimittajataustalta, ja läheltä liippaava ala on tietenkin myös käsikirjoittaminen, johon on omat koulutuksensa.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Minä opiskelen kirjoittamista Jyväskylän yliopistossa ja nyt kerron siitä hieman omia kokemuksiani: mitä ja millaista se on, kannattaako ja mitä olen oppinut? Löysin nämä opinnot vähän sattumalta yliopistoon jo päästyäni, ja olisi ehkä helpottanut, jos olisin tiennyt tällaisista mahdollisuuksista jo lukioaikana. Nyt on jäljellä enää opintojen viimeinen puolivuotinen.

Kirjoittaminen on meillä toinen suuntautumisvaihtoehto kirjallisuuden maisteriohjelmassa. Tämä tarkoittaa sitä, että kandidaatin tutkinto tehdään yleensä kirjallisuuteen, jos opinnot aloittaa alusta. Minun aikanani ei ollut mahdollisuutta tehdä jo kandidaatin tutkintoa kirjoittamisesta, mutta tämän hetken tilanteesta en ole aivan varma. Ainakin sen tiedän, että avoimen yliopiston puolella voi tehdä kirjoittamisen perus- ja aineopintoja. Minulla ei näitä tosiaan ole, koska kirjallisuus oli silloin se perusväylä tutkintoon. Monet myös tulevat kirjoittamisen maisteriopintoihin työskenneltyään ensin jollain muulla alalla, yleistä on esimerkiksi tausta viestinnässä tai teatteri- tai muilla taidealoilla.

Tavallaan minua harmitti, ettei kandia voinut minun aikanani tehdä kirjoittamisen oppiaineeseen, mutta toisaalta käymistäni kirjallisuuden opinnoista on ollut suoraa hyötyä myös kirjoittamiseen eikä se hukkaan heitettyä ole ollut. Kirjallisuuden opiskelu on tarjonnut peruspohjatietoa alasta, jolle pyrin. Olen oppinut ja innostunut uudelleen lukemaan, olen perustanut blogin, olen tutustunut monenlaisiin tekstityyppeihin, rakenteisiin, kerrontaratkaisuihin ja tyyleihin, ja tuntuu, että makuni, erottelukykyni ja analyysitaitoni ovat kehittyneet. Ja näistä taidoista on varmasti hyötyä myös omassa kirjoitustyössä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kirjoittamisen syventäviä opintoja on tarjolla nettikursseina, työpajakursseina ja esseekursseina, mutta melko vähän varsinaisia luentokursseja, sillä luonnollisesti kirjoittaminen on suuressa roolissa. Toki on myös tapaamisia, joissa aiheista keskustellaan. Erilaisia kursseja on tarjolla vähän vuodesta riippuen ja itse on voinut poimia kiinnostavia kursseja tietyn opintopistemäärän verran.

Sivuainevalinnoilla voi luonnollisesti vaikuttaa paljon tutkinnon kokonaispakettiin, ja itselläni kirjoittamista tukevia sivuaineita ovat olleet journalistiikka (asiakirjoittaminen, toimittajan työ, tiivistäminen), draamakasvatus (draaman taju, toimivat rakenteet ja henkilöhahmot, eläytyminen, käsikirjoittaminen) sekä taidehistoria (historian tuntemuksesta ja taiteen tajusta on aina hyötyä). Itsestäänselvästi myös kirjallisuus on erittäin hyödyllinen oppiaine kirjoittamisen kaverina.

Käymilläni kursseilla on käsitelty ja pohdittu kirjailijuutta melko laajasti: kirjailijan identiteettiä, kirjoittamisen eri lajeja ja työkaluja, inspiraatiota, kirjoittamisen olemusta, omaelämäkerrallisuutta ja monia aika syvällisiäkin aiheita. Kirjailijuutta ja kirjoittamista ja omaa kirjailijaidentiteettiä on pengottu ja niistä on kirjoitettu sekä tutustuttu teoreetikoihin ja esseisteihin ja kirjoittamisoppaisiin ja -tutkimuksiin.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Mahdollisuuksia peilata omaa kirjoittajaminäänsä on ollut runsaasti ja erilaisia tekstejä on kokeiltu, mutta varsinaista ohjattua luovan kirjoittamisen harjoittelua on kuitenkin ollut suhteessa laajuuteen melko vähän. Jonkin verran kyllä, mutta enemmän ala keskittyy kirjoittamisen tutkimukseen, yliopistolla kun ollaan. Kaipaisin ehkä lisääkin omien kaunokirjallisten tekstien läpikäyntiä ja vertaispalautetta niistä. Nimittäin ne melko harvat kerrat kun näin on tehty, ovat olleet hyvin hyödyllisiä. Esseitä ja muita asiatekstin lajeja sekä pohdintoja on kirjoitettu paljon enemmän (muidenkin luettaviksi) kuin kaunokirjallista, eikä sitä kaikilta edes vaadita, sillä kiinnostuksenkohde kirjoituksen opinnoissa voi yhtä lailla olla myös tutkimus tai asiakirjoittaminen.

Kuitenkin lopputyöhön eli graduun kuuluu niin sanottu taiteellinen osa, joka usein on kaunokirjallinen, sekä teoreettinen osa, joka on se niin sanottu varsinainen gradu. Eli jos en kirjoittaisi romaanitekstiäni gradun yhteyteen enkä olisi käynyt valinnaista kirjoittamiskurssia, en olisi välttämättä juuri lainkaan tullut kosketuksiin fiktiivisen kirjoittamisen kanssa näissä opinnoissa. Näistäkin voisi siis luovia läpi varsin asiapitoisesti, jos haluaisi.

Näkyvin hyöty kirjoittamisen opinnoista on tietysti maisterin tutkinto.
Mutta mitä olen muuten oppinut näissä opinnoissa?

  • antamaan ja vastaanottamaan palautetta teksteistä
  • etsimään tietoa
  • näyttämään keskeneräistä tekstiä muille sekä saanut ylipäätään harvinaisen tilaisuuden tähän
  • luottamaan omaan ääneeni
  • että pääasia on hyvä tarina (eikä esimerkiksi totuudenmukaisuus)
  • että kannattaa jatkaa kirjoittamista, koska palaute on ollut positiivista
  • että kirjailijaksi kypsytään ja se vaatii paljon itsensä tiedostamista
  • että kirjoittaminen on prosessi
  • että keskeneräistä tekstiä voi näyttää muille, mutta kustantajalle sitä ei kannata lähettää
  • että on paljon hyviä kirjoitusoppaita, joihin kannattaa tutustua
  • että kaikki tarinat on jo kerrottu, joten aiheen ei tarvitse olla omaperäinen, vaan tavan, jolla siitä kirjoittaa
  • Risto Ahdin sanoin: ole uskollinen omalle totuudellesi, lukija haistaa teeskentelyn

Voi, kuinka toivoisinkaan, että kirjoittaminen ei loppuisi siihen, että kirjoittamisen opinnot loppuvat. Toivon, että se pulpahtelisi esiin ainakin niin kauan, että ehdin saada romaanini valmiiksi. Ymmärrän kyllä, että olen tänä vuonna poikkeuksellisessa tilanteessa, kun kirjoittamiseen voi käyttää opiskeluaikaa, ja vaikka se välillä takkuaakin ja on muitakin opiskeluhommia, siihen on edes toisinaan mahdollisuus keskittyä kunnolla. Ensi syksystä ei ole vielä tietoa, mutta töitä olisi tarkoitus hakea. Jossain määrin erilaista se joka tapauksessa tulee olemaan.

Uuden kuun ja Vihervaaran tytöt

Tämä on taas poiminta kirjastosta, onneksi ne laittavat siellä aina esille vaihtelevasti valikoituja kirjoja, niin tarttuu helpommin helmiä kotiinkin asti selailtaviksi. Kyseessä ei tällä kertaa ole L.M. Montgomeryn Runotyttö- tai Anna-sarja sellaisenaan vaan Suvi Aholan ja Satu Koskimiehen toimittama kattava katsaus kyseisiin kirjasarjoihin: Uuden kuun ja Vihervaaran tytöt, Lucy M. Montgomeryn Runotyttö- ja Anna-kirjat suomalaisten naislukijoiden suosikkeina (2005). Ahola ja Koskimies ovat muuten samat naiset, jotka ovat toimittaneet myös Joka tytön runokirjan.
 –
Tästä linkistä voit lukea omasta, lämpimästä suhteestani Anna-kirjoihin. Uskokaa tai älkää, mutta yhtään Runotyttö-kirjaa en ole kokonaan lukenut! Anna-sarja, johon tutustuin ensimmäisenä, ehkä n. 12-vuotiaana, oli pitkään jotenkin niin tärkeä ja ainutlaatuisen tuntuinen, etten silloin parhaassa lukuiässä edes oikein halunnut ”kilpailuttaa” Annoja lukemalla saman kirjailijan Runotyttöjä. Selailin niitä joskus kirjastossa, mutta tyyli on aika eri kuin Anna-kirjoissa, vakavampi, jopa synkempi. Käsitykseni mukaan niistä puuttuu sellainen hersyvä elämänilo, reippaus ja huumori, jotka Anna-kirjoissa ovat olennaisia. Toisaalta monet ovat pitäneet Runotyttö-Emiliasta juuri siksi enemmän, koska heitä on ärsyttänyt Annan reippaus. Itse pidin Annasta nuorena niin paljon, että olisi tuntunut jotenkin loukkaukselta Annaa kohtaan tykästyä yhtä paljon Runotyttö-kirjoihin. Minulle Annat olivat ja ovat ne ainoat oikeat, mutta ties vaikka joskus pääsisin vielä sisälle Uuden kuun maailmaankin. Tosin, koska olen ohittanut jo tyypillisen ”ensilukuiän”, en usko, että lukukokemus tulisi olemaan niin sykähdyttävä kuin niillä, jotka ovat siihen nuorena sukeltaneet.
Aholan ja Koskimiehen paksussa opuksessa eri-ikäiset suomalaiset naiset kertovat suhteistaan Anna- ja Runotyttö-kirjoihin ja niiden henkilöihin. On tosi hauskaa lueskella sieltä täältä näitä tarinoita, kuinka vahvasti fiktiiviset henkilöt voivatkaan vaikuttaa nuoren ihmisen maailmankuvaan! Kirja on keveää luettavaa vaikka onkin iso ja paksu, leipätekstin lomassa on kuvia ja sitaatteja. Moneen kertomukseen on helppo samastua. On uskomatonta, kuinka vahvasti kirjoista saadut esikuvat kulkevat mielessä läpi elämän. Se kiinnostaa jo ihan kirjallisuuden tutkimuksenkin näkökulmasta, puhumattakaan henkilökohtaisesta kokemuksestani, joka sen todentaa. Harvat kirjallisuuden hahmot ovat minulla nouseet niin merkittäviksi, että ne ovat olleet jo jonkinlaisia ”mielikuvitusystäviä”, joiden kautta on peilannut maailmaa. Anna Shirley ollut yksi sellainen nuoruudessani. Oli huvittavaa huomata, että tällaisia höpsöjä kuin minä on yllättävän paljon. Annassa on jotain niin kiehtovaa, iloista ja kuplivaa. Annan ajatus sukulaissieluudesta viehättää. Annan ja Gilbertin rakkaustarinakin on sellainen maanläheinen ja siksi yli-ihana. Käsittääkseni Runtotytössä on enemmän mm. taiteilijuuden pohdintaa ja synkemmissä sävyissä kuin Annassa.
 –
Ei saa surettaa / leikittäiskö prinsessaa
ja ikuisiksi ystäviksi tultais / niin kuin Anna ja Diana
Ei saa surettaa / mennään puistoon keinumaan
Maailma muuttuu kauniimmaksi niin / kun se on meidän
               
                                Maija Vilkkumaa
Minulle vieras Runotytön maailmakin hieman aukesi Aholan ja Koskimiehen kirjan kautta, myös se, miksi juuri ne ovat olleet monille ne tärkeimmät kirjat. Syyt kuulostavat ymmärrettäviltä. Teoksen lopussa on myös tiivistelmät jokaisen Anna- ja Runotyttö-kirjan sisällöstä. Lukaisin niitä ja tiedän nyt pääkuviot Runotytöistäkin. Naisten kokemusten lisäksi teoksessa on hyvää analyysia Montgomeryn kirjoista ja taustatietoa kirjailijasta alkaen. Vähänkö hymyilytti joidenkin kirjoittajien hupsut ajatukset – koska ne tuntuivat niin tutuilta. Hauskaa, nostalgiaa herättävää lukemista kaikille Anna- tai Runotyttö-faneille!
Muutama sitaattipoiminta kirjasta:
Anna on kuin rakas lapsuuden ystävä, jota en ole
moneen vuoteen tavannut. En yhtään hämmästyisi,
jos hän jonakin päivänä soittaisi ovikelloa ja
tulisi luokseni juomaan teetä. Meillä olisi niin
paljon puhuttavaa.
               Elina Lehtinen
Anna aiheutti senkin, ettei hänen
jälkeensä oikein kukaan tuntunut enää miltään.
Jätin monet tyttökirjat kesken sankarittarien osoittauduttua
tylsiksi, teennäisiksi ja persoonattomiksi.
         
               Iida Kalakoski
Kauhistuin: kaikki se, mikä minussa on ollut olevinaan
persoonallista, omaperäistä ja erikoista, onkin Annaa.
Huomaamattani olin rakentanut itsestäni Annan!
        
              Minna Rytisalo
 

Valot ja varjot kirjoittamisessa

Kuten maalaustaiteessa, myös luovassa kirjoittamisessa on tärkeää, jopa olennaista, löytää sopiva valon ja varjon tasapaino. En tietenkään tarkoita sitä kirjaimellisesti, siis että joka toinen sana pitäisi kirjoittaa tummemmalla ja joka toinen vaaleammalla musteella. Visuaalisissa taiteissa valon ja varjon vaihtelun saa näkymään kuvallisesti, mutta kirjallisuudessa on kyse sisällöstä.
Yritän aina kirjoittaessani löytää tekstiin edes jotain kaunista. Joskus se on toivon pilkahdus pimeydessä, ohikiitävän hetken kauneuden kuvaus tai sitten koko teksti voi olla kuplivaa ja onnentäyteistä. Jos kirjoitan jotain oikein ihanaa, siellä voi olla mukana pieni tummempikin juonne, ja jos kirjoitan jotakin synkkää, haluan vastaavasti upottaa tekstiin valontuikahduksen kuin tulitikun raapaisun yössä. Tekstin valot ja varjot näyttävät aina vahvemmilta ja kirkkaammilta toistensa rinnalla kuin yksinään.
Jotkut asiat tosin (kuten ihmiskauppa, josta kirjoitan postauksen heti kun ehdin!) ovat kerta kaikkiaan niin hirveitä ja pahoja, ettei niistä välttämättä ole mitään hyvää sanottavaa. Silloin läpeensä synkkä teksti on perusteltua, koska auttaa ymmärtämään pahojen asioiden todellisuutta. Sellaista on raskasta lukea, mutta sen rinnalla oma elämä saattaa yllättäen näyttääkin hyvin valoisalta. Kirjallisuus toimii hyvänä peilinä myös valon ja pimeyden suhteen. Rankoista ja läpeensä pahoista aiheistakin kirjoittaessa tekstiin saa kuitenkin hyvää riipaisevuutta kuvailemalla sopivina annoksina mitä tahansa kaunista tai hyvää, jolloin tarinan varjot näyttävät entistä synkemmiltä. Jos olisi kyse esimerkiksi hyväksikäytetystä tytöstä, voisi tarinassa kuvailla muutamia hyviä muistoja lapsuudesta ennen helvetin alkamista tai edes jotain pientä kiinnekohtaa, johon takertua. Ohi lentävä, vapaa lintu, asvaltin raosta puskeva kukka. Unelmat, jotka on rikottu. Kauneus, joka on tärvelty. Hyvä, jota ei enää ole. Mitä tahansa, joka saa lukijan itkemään ja ajattelemaan, että jos kaikki olisikin mennyt toisin…
Kumpi herättää enemmän tunteita: ”Marie raiskattiin ja jätettiin pahoinpideltynä virumaan huoneen nurkkaan ruhjeet kaulalla” vai ”Marie raiskattiin ja jätettiin pahoinpideltynä virumaan huoneen nurkkaan ruhjeet kaulalla samalla kohdalla, johon äiti oli aina pienenä antanut iltasuukon.” Entä tässä: ”Jack kuoli vihollisen luotiin sodan viimeisenä päivänä. Hänen urheutensa muistettiin pitkään.” vai ”Jack kuoli vihollisen luotiin sodan viimeisenä päivänä eikä päässyt ikinä kertomaan Judylle, kuinka kiihkeästi oli tätä rakastanut.” Valon ja varjon käyttäminen tekstissä rinnakkain lisää inhimillisyyden tuntua.
Monien runojen ja laulujenkin haikeus ja koskettavuus syntyy juuri siitä, että niissä on sekoitettu makeaa ja suolaista, hymyjä ja kyyneleitä, haikeutta ja riemua. Eino Leinon suomalaiseen mielenmaiseemaan istuva ja sitä kuvaileva Lapin kesä on oiva esimerkki: ”On vastaus vain yksi, Lapin suvi / sit‘ aatellessa mieli apeutuu. / On lyhyt Lapin linnunlaulu, huvi / ja kukkain kukoistus ja riemu muu.” Kappale ei olisi niin haikea, jos se olisi vaikka Lapin talvi. Paukkupakkanen ja ankea elämä, se siitä. Mutta kontrastin pitkään, koskettavaan runoon tuo juuri se ihana suvi, ihana ja kaunis mutta niin lyhyt, joka väistämättömästi loppuu pian. ”Miks meillä kaikki kaunis tahtoo kuolla / ja suuri surkastua alhaiseen.”
Romaanipuolella Pauliina Rauhalan Taivaslaulu on hyvä esimerkki koskettavasta teoksesta, jossa onni ja rankkuus sekoittuvat ristiriidaksi. En usko, että teos olisi suuren yleisön keskuudessa noussut niin suosituksi, jos rakkaustarina-ulottuvuus puuttuisi. Onnen ja vaikeuksien kamppailu tekee teoksesta katkeransuloisen. Toisaalta samassa teoksessa minua myös tavallaan ärsytti Aleksi-päähenkilön “kaikkivoipaisuus”. Aleksi tuntui hahmona olevan jotenkin epätodellisen hyvä ja ihanteellinen, jaksavan kaiken. Jos ajattelen klassikkokirjallisuudesta sankarittaria ja sankareita itselleni merkityksellisistä kirjoista, jokaisessa päähenkilössä on jokin särmä, joka tekee hahmosta kiehtovan. Valot ja varjot kulkevat rinnakkain mutta toivottavasti valo voittaa.
Olen kirjoittanut tänne blogiin rankoistakin aiheista, mutta yritän pitää jonkinlaisen tasapainon täälläkin. En halua, että tämä on profiililtaan synkkä blogi mutta en myöskään halua kirjoittaa pelkkää huttua pinnallisista asioista. Vakavien aiheiden vastapainoksi kaipaan jotakin kevyttä ja iloista, mutta haluan kirjoittaa myös pimeämmistäkin asioista, jos ne tuntuvat tärkeiltä. Kaikesta elämänmakuisesti, toivottavasti. Elämähän on jatkuvaa valon ja varjon leikkiä, siihen asti kunnes maallista majaani ei enää ole vaan kaikki on vain häikäisevää, puhdasta valoa…
Kaikki kuvat: Kimmo Korpela

Luova kirjoittaminen

Olen kirjoitanut niin pitkään kuin muistan. Opin viisivuotiaana kirjoittamaan ja sen jälkeen olen sepitellyt isompia ja pienempiä tarinoita. Mielikuvitus on laukannut. Kouluun mennessä sain ensimmäisen päiväkirjan, jota vaihtelevasti kirjoitin ihan lukion loppuun asti (en tosin samaa päiväkirjaa, vaan vihkoja ja kovakantisia muistikirjoja kului pinotolkulla). Omilleni muutettua kävin hieman läpi noita “aarteita” ja säästin varhaisimmat ja muuten vain hyvää mieltä tuottavat ja heitin revittyinä roskiin ne pahimmat. Ne olivat jo täyttäneet tehtävänsä enkä halunnut enää palata niihin.

Miksi kirjoittaa, jos ei ole pakko? (Kutsun luovaksi kirjoittamiseksi kaikkea, mikä ei liity velvollisuuksiin vaan on vapaaehtoista, vaikkei olisikaan perinteistä kaunokirjallisuutta.) Kirjoittaminen on, ainakin minulle, hyvin luonteva tapa jäsentää ajatuksia. Vähän kuin terapiaa. Kun kirjoittaa mietteitään tai vaikka huoliaan konkreettisesti ylös paperille (tai koneelle) niin aivoista tavallaan vapautuu tyhjää tilaa. Tai kirjoittaminen voi toimia toisinkin päin ja asioista saattaa tulla todellisempia sitä kautta. Näin kävi esimerkiksi kiitollisuusiheiden kanssa, joista kerroin postauksessa Tuhat lahjaa.
Kirjoittaminen on myös erittäin helppo ja halpa tapa käyttää luovuuttaan. Olen pohjimmiltani hyvin luova ihminen ja sisään patoutunut luovuus tarvitsee aika ajoin ulostuloväylän. Kirjoitan luovuudesta myöhemmin ihan oman postauksensa. Kirjoittaminen ei maksa mitään (tai no, tietokone on kyllä siinä ihan näppärä, vaikka periaatteessa kynällä ja paperillakin pärjää). Kirjoittamista ei ole sidottu tiettyyn aikaan tai paikkaan, siksi se on perheenäidille hyvin kiitollinen harrastus. (Hiljaisuus kyllä tuo lisäarvoa.) Voin kirjoittaa silloin kun on mahdollisuus.
Olen tällä hetkellä erityisen innostunut esimerkiksi sukuni historiasta ja ylipäätään suomalaisten lähihistoriasta ja tykkään perehtyä asioihin ja kirjoittaa fiktiivisesti tai miksei faktanakin ihmisten elämänkohtaloista. Ehkä siksi hain alunperin opiskelemaan journalistiikkaa: siinäkin minua kiehtoi erityisesti mahdollisus kertoa ihmisten tarinoita. Pitkät haastattelut ja henkilöjutut ovatkin lemppareitani alan töistä. Pelkkä uutistyö on aika hektistä makuuni, koska olen sydämeltäni enemmänkin tällainen syvällisempi kertoja kuin ytimekäs raportoija. Uusi innostuksen kohteeni on kuvajournalismi. Siinä yhdistetään kaksi rakasta ja tehokkaasti vaikuttavaa asiaa: valokuva ja kertomus. Meeri Koutaniemi rules. Ihailen muitakin hänen tyyppisiään kuvajournalisteja ja olisi mahtavaa, jos itsekin olisi joskus mahdollisuus/aikaa/voimia toteuttaa sellaista hc-kuvajournalismia jossakin muodossa vaikka ihan täällä kotikaupungissa.
Nuorempana kirjoitin ja luin myös paljon runoja. Vanhemmiten se on jäänyt vähemmälle. Ehkä olen tullut elämän myötä enemmän realistiksi, kun nuorempana olin runotyttö? No, onhan runojakin monenlaisia. Mutta erityisesti runoissa tykkään esteetikkona, että ne ovat jollain tavalla kauniita. Herättävät kauniita mielikuvia. Haikeuskin voi olla kaunista. Päiväkirjaa en ole lukion jälkeen juuri kirjoitellut. Aika on mennyt ihan elämiseen. Lapsena kirjoittelin paljon pieniä tarinoita ja loruja, yläasteella aloin kirjoittaa hieman pitempia juttuja ja runoja ja lukiossa kirjoitin ainakin pitkää proosaa, runoja, lauluja, esseitä, kokeilevaa tekstiä ja novelleja. Monenlaisista aihepiireistä.
Enimmäkseen aiheet ovat kuitenkin liittyneet jollakin tavalla käsillä olevaan elämänvaiheeseen, vaikken kirjoittaisikaan itsestäni. On helpompaa kirjoittaa siitä, mistä tietää valmiiksi jotain. Nykyään kirjoitan enimmäkseen pitempiä tekstejä (novelli-/romaaniosastoa) sekä jonkin verran esimerkiksi laulun sanoja. Monesti olen poiminut aiheenpalasia myös tarinoista, joita olen kuullut ihmisten kanssa jutellessani. Joskus myös vaikka taideteos, valokuva, maisema tai vaikka käynti museossa voi synnyttää idean.
Lukeminen ja kirjoittaminen tukevat hyvin toisiaan. Mitä enemmän lukee, sitä helpompi on tavallaan kirjoittaa. Tekstin rakenne alkaa jäsentyä pään sisällä kuin automaattisesti. Samalla hahmottuu myös, onko juuri tästä aiheesta kirjoittanut jo joku muu. Todennäköisesti on, koska kirjoittajia on paljon ja aihepiirejä rajallisesti. Mutta kuinka tehdä omannäköinen teksti valitusta aiheesta, juuri omannäköinen tarina, runo tai laulu? Ainakin henkilökohtaisuus on plussaa. Vaikka et kirjoittaisi itsestäsi, sinun täytyy antaa tekstiin jotain itsestäsi, kirjoittaa sydämellä. Sen huomaa lukiessa.
Kirjoittaminen on myös tapa vaikuttaa, jos sattuu saamaan teksteilleen lukijoita. Samalla tavalla kuin näyttelijät anatavat lavalla katsojille jotain itsestään, vaikka esittävätkin vain roolihenkilöä, täytyy hyvän kirjoittajankin pystyä eläytymään henkilöidensä tunnelmiin ja motiiveihin, jotta tarina vaikuttaa aidolta. Olen aina pitänyt myös näyttelemisestä ja huomannut, että luova kirjoittaminen ja näytteleminen ovat sukua toisilleen. Kirjoittaminen on tavallaan helpompaa, vähän kuin näyttelemistä kaksiulotteisessa muodossa. Itselläni kaunokirjallisissa teksteissä ehkä suurin tavoite onkin jollain tavalla koskettaa toista ihmistä, herättää tunteita. Itkettää, naurattaa, lohduttaa, liikuttaa – olla vertaistukena, herättää ajatuksia.
Jos haluaisit kehittyä kirjoittajana, mutta et tiedä mistä aloittaa, kannattaa harkita kaikille avoimia luovan kirjoittamisen kursseja, joita järjestetään monessa kaupungissa esimerkiksi kirjaston tai kansalaisopiston toimesta. Myös lukeminen ja ympäristön havainnoiminen auttavat kirjoittajaa. Päiväkirjakin on hyvä lähtökohta kirjoittamiseen. Sen aloittamisen kynnys on matala ja sen avulla voi hahmottaa omia tunteitaan, päästä vauhtiin kirjoittamisen kanssa. Itse olen kirjalijahaaveeni kanssa nyt niin pitkällä, että opiskelen yliopistossa kirjallisuutta (vaihdoin sen sivuaineesta pääaineeksi journalistiikan rinnalle/tilalle) ja maisterivaiheeseen aion valita luovan kirjoittamisen.
Tiedän, että koko humanistisen ja varsinkin kulttuurialan työnäkymät ovat ns. surkeat, ala on hyvin epäkaupallinen, Suomen kirjailijat hädin tuskin tulevat toimeen teksteillään, kilpailu alalle on erittäin kovaa, onnistujatkin ovat yleensä saaneet kokea monta hylkäämistä vuosien ajan ja niin edelleen. Mutta kuitenkin – jos ei itse tavoittele omia unelmiaan, niin kuka sen sitten tekee? Sitä paitsi tuo kirjailijahaave on sellainen linna Espanjassa. Aina voi hakea ja tehdä muitakin töitä, jos siitä ei tule mitään. Esimerkiksi viestintä-/tiedotuspuolella, freelance-toimittajana tai vaikka ruokakaupan kassalla (olen ollut vuoden kassaneitinä ja tykkäsin siitä työstä todella paljon!). Kirjoittamisen ja lukemisen ei ole pakko olla työ, vaikka siitä haaveileekin. Se pysyy joka tapauksessa aina mukana harrastuksena.