Negatiiviset tunteet ja kokemukset kirjallisena aarreaittana

Viha. Pelko. Inho. Alakulo. Yksinäisyys. Ahdistus. Ujous. Kateus. Pettymys. Häpeä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Ei-niin-tavoiteltavat tilanteet ja niiden herättämät tunteet ovat kaikille edes jossain määrin pakollinen paha, mutta kirjoittajalle ne voivat olla työkaluja. Minua on monesti lohduttanut tämä ajatus, jos olen joutunut esimerkiksi todella noloon tilanteeseen. Häpeä, joka valuu läpi kehon ja tuntuu heittävän vatsan ympäri, voi kirjoittajan käsissä kääntyä roolihenkilön häpeäksi. On kyse samaistumisesta ja eläytymisestä. Kun tiedän, miltä kaiken kattava häpeä tuntuu, osaan kirjoittaa sen henkilölleni. Kun tiedän, mitä on pelätä turhaan tai yrittää kätkeä pettymys hymyn taakse, pääsen oikeissa kohdissa henkilöideni sisälle, ja heistä tulee uskottavampia.

Onneksi kaikkea kirjoittamaansa ei tarvitse kokea itse eikä varsinkaan täydellä volyymilla. Perustunteita voi kasvattaa paperilla. Vaikka en olisi kokenut avioeron häpeää 1950-luvun ilmapiirissä, olen epäonnistunut monissa muissa asioissa, joihin olen lähtenyt rinta rottingilla. Vaikka en olisi nukahtanut vartioon vihollisen hyökätessä leiriin, olen mokannut muita tilanteita. Tiedän, mitä on hävetä omien erehdysten tähden ja tiedän, mitä on hävetä ilman syytä. Viime aikoina olen ihaillut Pirjo Heikkilän taitoa  hyödyntää noloja tilanteita autofiktiivisessä sarjassa, jossa nolous on käsikirjoitettu viihteeksi. Pirjon toilailuja katsellessa myötähäpeä on niin suuri, että välillä täytyy laittaa silmät kiinni.

Vaikka häpeä tai jokin muu negatiivinen tunne ei olisikaan tekstin pääasia, tunteet näkyvät tarinoissa aina jollain tavalla. Vaikka niitä ei aina tarvitse tai kannata nimetä tekstissä, ne vaikuttavat henkilöiden ratkaisuissa ja repliikeissä. Ne ovat aina jollain tavalla läsnä, ja tunteettomuuskin on tunneilmiö. Tietysti myös positiiviset tunteet ja kokemukset voi peilata tekstiin, mutta negatiivisten tunteiden hyödyntäminen kirjoittaessa hieman hyvittää sitä mielipahaa, joka niistä muutenkin aiheutuisi. Tunteita kannattaa siis tarkkailla, koska jos oma tunnerekisteri on tyhjä, voi olla vaikeaa kirjoittaa henkilöiden tunteita. Tarkkailun voi aloittaa vaikka kehollisuudesta. Negatiivisen tunteen hyökyaallon tullessa voit tarkkailla fyysistä reaktiotasi: missä päin kehoa tämä tunne tuntuu? Kihelmöikö, aaltoileeko, kuumottako tai painaako se? Minkälaisia ajatuksia päässäsi pyörii? Ovatko ne realistisia?

Kirjoittaja, kun seuraavan kerran joudut noloon tilanteeseen tai koet epämiellyttäviä tunteita, huomioi ne ja kirjoita niistä. Jos uskallat, voit jopa katsella niitä armollisesti jälkikäteen. Ehkä saat aidompia ja samaistuttavampia henkilöitä kuin olisit koskaan saanut pelkkien positiivisten tunteiden voimalla.

 


 

Miksi kirjoitan menneestä ajasta

Käteni saat, sydämen saat, kaiken, mitä teen.
Muuta ei ole antaa, etkä muuta toivokaan.
Liekehtivän, murenevan eessä mua kannattaa
Elämä, jonka ehkä joskus saamme aloittaa

– Paula Vesala ja Pekka Kuusisto, Häävalssi –

Miksi kaivella vanhoja asioita romaanin pohjaksi, kun nykyajassakin on paljon tarinoita kerrottavana? Miksi hankkia lisätöitä perehtymällä sellaisen aikakauden tapoihin, jota ei ole itse elänyt? Kerron, miksi minä olen löytänyt inspiraationi lähihistoriasta.

Oma kaivautumisretkeni lähihistoriaan on ollut romaanikäsikirjoitus, jonka päähenkilön löyhä esikuva on oma mummini. Tarina sijoittuu menneille vuosikymmenille alkaen 1920-luvulta. Myös sota-aika on merkittävässä roolissa. Käsikirjoitus oli samalla graduni taiteellinen osa, ja kirjoitusprosessi tutkimuskohde. Näin paljon vaivaa taustatyön tekemiseen: luin kirjoja, vierailin tapahtumapaikoissa, jututin ihmisiä, otin selvää. Perehdyin yleiseen historiaan ja oman suvun historiaan.

49a5c-img_9250

Ajattelen, että menneisyydestä kirjoittaminen auttaa ymmärtämään nykyisyyttä paremmin, ja arvelen kaunokirjallisuuden toimivan tässä tarkoituksessa yhtä hyvin – ellei jopa paremmin – kuin virallisen historiankirjoituksen. Suomalaisille esimerkiksi sotatraumat ovat monin osin kollektiivisia. Sodasta on toki myös kirjoitettu paljon melko piankin sodan jälkeen: muun muassa Linnan Tuntematon sotilas ravistutti vänrikkiståhlmaista sotilasmyyttiä. Aiemmat sotakuvaukset ovat kuitenkin pääosin miesten kirjoittamia, ja vasta 2000-luvulla myös naisten näkökulmasta kerrotut sotatarinat ovat nostaneet päätään. Viime vuosiin asti niitä on tuntunut ropisevan melko tiuhaankin.

Naisen näkökulmasta kirjoitetuista sotakuvauksista yksi sykähdyttävimpiä minulle on ollut Sofi Oksasen Puhdistus, jonka pääosassa ovat kahden sisaruksen kokemukset Neuvosto-Virossa. Ihailen Oksasen taituruutta, mutta tyylillisesti Puhdistus on makuuni turhan naturalistinen ja onhan se myös hyvin traaginen. Toisinaan toivottomuuden kuvaus voi olla paikallaan, sillä usein se on totta, mutta omaan tekstiini haluaisin tuoda pirskahduksen toivoa. Haluaisin, että lukijalle jäisi olo, että vaikka menneet asiat ovat faktoja, niiden ei tarvitse määritellä monien sukupolvien ajan toimintaamme ja ajatuksiamme. Historian tunteminen lisää tätä ymmärrystä. Monesti sanotaan, että historiasta, esimerkiksi holokaustista, pitäisi puhua ja opettaa, jotta samoja tragedioita ei pääsisi tapahtumaan uudelleen.

Rustiikkinen kuvauspaikka

Kun porstuassa narahti, riensin heti katsomaan
joko toi joku viestiä nyt meidänkin tupaan.
Joka päivä rukoilin häntä sieltä takaisin.
Jos en ehjänä miestäni saa, kunhan vaan palaa.

– Paula Vesala, Hiljaiset vuodet –

Projektini on ollut vaiheessa jo vuosia, ja olen tuona aikana ihmetellyt, kuinka moni muukin naiskirjoittaja on keksinyt juuri nyt hakea inspiraationsa Suomen sotavuosilta. Uskon kuitenkin, että näitä tarinoita vielä mahtuu kirjalliseen kenttään. Luulen, että nykyajan nuorehkot naiskirjoittajat, itseni mukaanlukien, ovat vihdoinkin kyllin etäällä voidakseen kirjoittaa ilman suuria henkilökohtaisia kipuja. Moni edeltävästä sukupolvesta on joutunut kärsimään sodan seurauksista traumatisoituneiden vanhempiensa käytöksen, tunnekylmyyden tai alkoholismin kautta. Moni myös konkreettisesti menetti perheenjäsenensä sodassa tai joutui Ruotsiin vieraiden kasvatettavaksi.

Mielestäni näistä on tärkeää kirjoittaa tarinoita – ja varsinkin nyt, kun sukupolvia ei ole vielä kovin monta välissä. On tärkeää nähdä, kuinka tapahtumat ovat vaikuttaneet ja kertautuneet sukupolvien läpi, ja kuinka suuri asia sota on ollut yhteiskunnallemme monin tavoin. Tekstissäni sotaa kuvataan pääosin kotirintamalta käsin, eikä se ole koko kirjan pääaihe. Seuraukset ovat kiinnostavampia, sillä rintamakuvauksia on olemassa jo tarpeeksi. Eivät niinkään tapahtumat vaan tunteet – tai tunteettomuus. Toivottavasti fiktiiviset kirjat elävöittävät historiankirjasta tuttuja sanoja ja lukuja. Torjuntavoitosta huolimatta sota oli valtava ponnistus, jonka lieveilmiönä seurasi pula-aika, kohtuuttomien sotakorvausten maksaminen ja monta onnetonta perhetarinaa.

Palattuaan kotiin hän oli joku vieras mies.
Vaikka kasvoissa tuttua, niin silmät on kuolleet.
Kesät jälkeen talvien, kylvöt jälkeen kyntöjen
illat pitkät hän vaiti istui, tuijotti tuleen.

– Paula Vesala, Hiljaiset vuodet –

 

 

Kuinka kirjoittaa lapsille?

Siinä kysymys, johon olen kaipaillut vastausta jo pitkään. Olen lastenkirjallisuuden suuri ystävä ja ihailen monia lastenromaanien kirjoittajia, jotka saavat seikkailut elämään, herättävät lapsissa lukuhalun ja aikuisissa hauskuuden tai haikeuden. Mutta mikä on salaisuus, jolla sen saa aikaan? Onko se luontaista lahjakkuutta ja välittömyyttä vai voiko sitä opetella?

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Olen miettinyt, voisiko minusta olla lastenkirjailijaksi(kin). Se on aluevaltaus, joka olisi mieluinen, mutta on tuntunut tähän asti melko vieraalta. Äkkiseltäänhän lastenkirjan kirjoittaminen kuulostaa helpolta oikotieltä kirjailijuuteen. Ikään kuin lastenromaani olisi aikuisten romaanista kevytversio, jonka voi sutaista nopeasti kasaan. Oikeastaan se on aikamoinen taitolaji ja tuntuu jopa aikuisten romaania vaikeammalta ottaa haltuun.

Luulisin hankaluuden johtuvan siitä, että lasten maailma on yhtä aikaa tuttu ja vieras. Oman lapsuuden kautta olemme kaikki lapsuuden kokemusasiantuntijoita, mutta emme kuitenkaan ole lapsia. Kokemuksemme omasta lapsuudestamme on aina valikoivaa, muistojen ja vuosien värittämää, ja sitä tarkastellaan analysoivan, erittelevän ja tulkitsevan aikuisuuden linssin läpi eikä sellaisenaan. Toki lapsen kokemusmaailmaan voi perehtyä todellisia asiantuntijoita – lapsia – tarkkailemalla ja haastattelemalla kuten mihin tahansa muuhun teemaan, joka ei ole kirjoittajalle henkilökohtaisesti ajankohtainen. Ansa onkin ehkä siinä, että luulemme tuntevamme lapsuuden vaikka eri sukupolvien lapsuus on erilaista. Pitäisi olla yhtä aikaa suunnitteleva ja välitön.

Monissa aikuisten kirjoissa kuvataan lapsuutta, mutta ne eivät silti ole lastenkirjoja. Miten hyvää lastenkirjaa sitten pitäisi kirjoittaa? Tässä havaintojani, jotka on helpompi sanoa kuin toteuttaa:

  1. Teksti ei saa olla liian monimutkaista, vaikeaa ja aikuismaista, mutta ei kuitenkaan naiivia ja lapsia aliarvioivaakaan. Vaikeita asioita ei tarvitse vältellä, mutta niitä pitäisi käsitellä lapsen käsityskyvyn tasolla.
  2. Tekohauskuus on ansa, johon on helppo langeta. Mahdollisen huumorin täytyy olla perusteltua. Ehkä sen tulisikin syntyä hyvän tarinan siivellä eikä väkisin vääntämällä.
  3. Parhaita lastenkirjoja ovat minusta ne, joissa on kaksi tasoa, niin huumorin kuin mahdollisen syvällisyyden osalta. Ne, joissa kommellushuumori puree lapsiin ja ironia aikuisiin. Tai jotka iskevät aikuisilla johonkin syvempään ytimeen, kun lapset lukevat pintatasoa. Jotka saavat aikuiset kyynelehtimään liikutuksesta ja kaikki hymistelemään tai nauramaan.
  4. Lastenkirjassa pienestä tehdään suurta ja suuresta pientä. Se on ihan oma lajinsa, jossa on oikein tarttua arkipäiväisiltä ja mitättömiltä tuntuviin ongelmiin ja ilon aiheisiin ja tehdä niistä elämän kokoisia. Maailmanpolitiikka on toisarvoista. 

Toisinaan minulla on ollut ideoita, jotka eivät ole edenneet toteutusvaiheeseen. Tänä syksynä kuitenkin tartuin tuumasta toimeen ja aloin hetken mielijohteesta kirjoittaa, kun ajatus teemasta pulpahti vahvana esiin. Lähtökohta oli oikeastaan tarkempia yksityiskohtia paljastamatta metsä, joka toistuu motiivina. Kirjoitin alkuhuumassa joitakin lukuja, mutta nyt teksti on odottanut parempaa aikaa. Vaikka rakastankin hauskoja lastenkirjoja ja kunnon sitcomia, tämä ei ole sellainen. Oli helpompi aloittaa linjalla, joka ei ole näkyvän humoristinen, koska huumori on vaikea laji. Olen yrittänyt tavoittaa koululaisen maailmaa omien, muinaisten muistojeni kautta, mutta olisi mahdotonta kirjoittaa ilman ikkunaa nykykoululaisen elämään. Tällainen oivallinen näköalapaikka on syntynyt lapseni koulun ja kaveripiirin kautta. Täytyy vain varoa, etten kirjoita vain aikuisille kirjaa, jonka päähenkilö on lapsi. Huomaan, että siihen olisi helppo ajautua.  

Onko teillä vinkkejä tai kokemusta lapsille kirjoittamisesta?

 

 

 

Mika Waltari: Aiotko kirjailijaksi?

Jos haaveksit tulevaisuutta ammattikirjailijana, muista, että sinua tällöin odottaa melkein varmasti kuluttava nuoruus, rauhaton miehuus ja turvaton vanhuus, jolloin aika on heittänyt sinut syrjään ja uusi polvi hymyilee teoksillesi. Luuletko haudallesi laskettujen seppeleiden, keräyslistoilla pystytetyn hautakiven ja sivun kirjallisuuden historiassa korvaavan kaiken sen, minkä jollakin muulla alalla olisit voinut saavuttaa? Niin – ellet millään muulla rehellisellä tavalla voi itseäsi elättää, silloin tapaus on auttamaton ja olet ansainnut kohtalosi.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Mika Waltarin Aiotko kirjailijaksi?, opaskirja nuorille kirjoittajille vuodelta 1935, on hauskaa luettavaa. Arvostan Waltaria kirjailijana älyttömästi: hänen monipuolisuuttaan, tuotteliaisuuttaan, ihmistuntemustaan, välittömyyttään, huumoriaan ja pettämätöntä tyyliään. Tämäkään kirjoittamisopas ei ole kuivan pönäkkä vaan tyylillisesti luonteva ja humoristinenkin. Olen hymyillyt lähes jokaisella sivulla tätä lukiessani. Teos sisältää  “kirjailemisesta” haaveileville käytännön vinkkejä kirjoituskoneen valinnasta ja liuskojen ulkoasusta kustannustoimittajan kanssa asioimiseen, mutta myös edelleen pätevää asiaa kirjoittamisen lajeista, tyylistä, aiheenvalinnasta ja kirjailijan syvimmästä olemuksesta.

Ellei kirjoittaminen tuota sinulle itsellesi kaiken vaivan uhallakin sisäistä iloa ja tyydytystä, on työsi arvotonta. [–] Kirjoititpa mitä hyvänsä, pidä aina päämääränäsi kirjoittaa mahdollisimman hyvin.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Eniten minua huvittaa se, kuinka ironisen skeptisesti Waltari omaan ammattikuntaansa ja siihen pyrkiviin suhtautuu. Kirjansa alussa hän toteaa lakonisesti, että opaskirja on onnistunut, jos joku sen avulla tajuaa jättää kirjoittamisen sikseen ja etsiä muita kiinnostuksenkohteita. Itsekin kustannustoimittajana työskennellyt Waltari näyttää kyllästyneen yritteliäisiin kirjoittajiin, jotka kerta toisensa jälkeen tarjoavat samaa käsikirjoitusta hieman muunneltuna. Niille harvoille, jotka eivät säikähdä alkupuolen pelotteluja, Waltari tarjoaa myös toivon hippusen kirjoittajana ja siten myös persoonana kehittymisen tielle. Kuitenkaan myöskään lahjakkaita kirjoittajia hän ei ainakaan ansioiden vuoksi alalle houkuttele. Vain sisäinen palo luoda jotakin suurta ja henkevää voi olla kyllin iso motiivi.

Waltari näyttää itse ottaneen vakavasti omat puheensa huonoista ansaitsemismahdollisuuksista ja lisänneen pökköä pesään tuotantonsa määrässä. Waltaria ja hänen tuotantoaan paljon tutkinut Ritva Haavikko onkin arvioinut, että Waltari loi elämänsä aikana kirjallisia tuotoksia noin kuuden tavallisen kirjoittajan elämänuran verran. Romaaniensa, näytelmiensä ja muiden kaunokirjallisten teostensa rinnalla hän toimi muun muassa kustannustoimittaja ja kriitikkona. Mutta nuoria kirjailijoita hän varoittaa ankarasti laskemasta rahallista perustaansa pelkästään kirjoittamisen varaan.

Yksinomaisena ammattina se ei elätä harjoittajaansa. Sen tuottamat tulot ovat tilapäisiä, sattumanvaraisia ja varsin pieniä. Suurenkin menestyksen saavuttanut kirjailija voi meidän oloissamme elää yksinomaan tuotannollaan vain sillä ehdolla, että alentaa elintasonsa ja supistaa tarpeensa mahdollisimman vähäisiksi. Perheen perustamista hän ei voi tällöin ajatellakaan. 

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Waltarin määritelmät hyvän kirjailijan ominaisuuksista eivät mielestäni ole muuttuneet miksikään sitten 1930-luvun. Pääasioiksi nousevat uteliaisuus ja kiinnostus kaikkea ja kaikkia kohtaan. Waltari myös muistuttaa, että uskottava ilmaisu riittää eikä kaikesta tarvitse olla omaa kokemusta. Tyylin tärkeyden hän nostaa ylle muiden. Omaleimainen tyyli on Waltarin mukaan se, josta oikeasti hyvän kirjailijan tunnistaa. Tyyliä on vaikea eritellä, tai arvioida, mistä se varsinaisesti muodostuu. Yhtenä tyylin kehittämisen keinona Waltari korostaa lukemisen välttämättömyyttä. Hän tyrmää ajatuksen, että lukeminen antaisi omaan tekstiin liikaa piirteitä toisten kirjailijoiden tyylistä. Näin yleensä käykin aluksi, mutta Waltari sanoo sen olevan vain väistämätön välivaihe, ja paljon lukeneella oma tyyli alkaa puskea vieraista vaikutteista läpi, kun aika on kypsä. Waltarin oma tyyli on niin tunnistettava, että ihmettelen, miten hän oikein tekikään sen. Omaperäinen tyyli on kuin käsiala – tunnistettava, mutta hankala kopioitava. Mielestäni tyylin muotoutumisessa ja kypsymisessä on jotain mystistä, se on salaisuus, josta ei tietoisella tasolla pääse perille.

Kirjailijalla täytyy olla mielikuvitusta.
Kirjailijan täytyy osata nähdä, ajatella ja ymmärtää elämän eri ilmiöitä, ihmisiä ja heidän tekojaan.
Kirjailijan täytyy osata eläytyä mitä erilaisimpien ihmisten elämään, ajatus- ja toimintatapoihin.
Kirjailijan täytyy osata elävöittää näennäisesti tyhjät ja ikävätkin asiat.
Kirjailijalla täytyy olla tyylitaitoa.
Kirjalilijan täytyy olla – kunkin mahdollisuuksien mukaan – sivistynyt ihminen [–]
Kirjailijan täytyy tietää mahdollisimman paljon mahdollisimman monilta aloilta.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Mutta ihmistä opit ymmärtämään ja kuvaamaan vain sillä ehdolla, että itse kehityt persoonallisuudeksi. Ja persoonallinen tyylikin on lopulta vain muuan persoonallisuuden ilmenemismuotoja, tapa, jolla lahjakas persoonallisuus ilmentää itseään.

Waltarin teoksissa ihailen hänen kykyään kuvata ihmisiä kaikista yhteiskuntaluokista ja elämäntilanteista. Hän kuvailee heitä ymmärtäen, heidän asemaansa asettuen, ja kuitenkin samalla kuin naureskellen kaikelle ja kaikille. Myös oppaassaan hän kehottaa tarkkailemaan ihmisiä ja olemaan kiinnostunut heistä. Ihmisistä täytyy voida kirjoittaa samalta tasolta eikä ylhäältä tai alhaalta päin. Vaikka Waltari sai nauttia mainittavaa menestystä jo omana aikanaan, hänen teoksensa ovat minusta ihailtavan maanläheisiä. Ne eivät pokkuroi paitsi korkeintaan nauraakseen itselleen.

Suuri kirjailija on ennen kaikkea kuvaaja. Muista tämä. Suuri kirjailija ei ole koskaan hosuja, saarnaaja tai maailmanparanataja.

Mika Waltari jos kuka oli itse Suuri Kirjailija.

 

Mika Waltari: Aiotko kirjailijaksi? Tuttavallista keskustelua kaikesta siitä, mitä nuoren kirjailijan tulee tietää.
WSOY 2002 [1935]
216 s.

Tärkeät yksityiskohdat

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Elämä on yhtä aikaa kaunista ja myyttistä. Me elämme ja kuolemme, ikäännymme kauniisti tai rypistymme. Heräämme aamulla, ostamme juustoa ja toivomme, että rahamme riittävät siihen. Samalla vahvat sydämemme tekevät työtä silloinkin kun meillä on suruja, ja ne tekevät työtään kaikkien elämämme talvien läpi. Olemme tärkeitä, elämämme on tärkeätä ja hienoa, ja sen yksityiskohdat ovat muistiinmerkitsemisen arvoisia. Näin kirjoittajan täytyy ajatella, näine ajatuksineen hänen tulee istua kirjoittamaan. Me olimme täällä, me olemme ihmisiä, näin me elimme. Tulkoon se tietoon, että maailma kulki silmiemme edestä. Yksityiskohtamme ovat tärkeitä. Ja elleivät ne olisi, yhtä hyvin voisi pudottaa pommin, eikä sillä olisi mitään merkitystä.

Rakastan yksityiskohtia! Ylläoleva lainaus, kuten muutkin tämän postauksen lainaukset, on Natalie Goldbergin kirjasta Luihin ja ytimiin – kirja kirjoittajalle. Goldberg on tunnettu kirjoittamisen opettaja, ja vaikka en allekirjoitakaan kaikkea hänen kirjojensa opeista,  varsinkin yksityiskohdista hän kirjoittaa mielestäni erittäin hyvin. Ja kirjoittaa kuten opettaa – yksityiskohdat ovat ainoa asia, jolla tekstissä oikeastaan on väliä. Kokonaisuus koostuu yksityiskohdista, tulee ymmärrettäväksi ja inhimilliseksi niiden kautta.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Yksityiskohtien tallentaminen on asettautumista massatuhoa aiheuttavia pommeja vastaan, liikaa vauhtia ja tehokkuutta vastaan.

Esimerkkinä Goldberg mainitsee Yad Washemin, holokaustin muistomerkin Jerusalemissa, johon on ikuistettuna kuuden miljoonan uhrin nimet, synnyinpaikat, kaikki mitä heistä on saatu selville. Ei massaa vaan ihmisiä, yksityiskohtia – jokainen. Elämän yksityiskohdista kirjoittaminen on tärkeää oman identiteetin kannalta, mutta kirjoittajana myös eläväisen, sykähdyttävän tekstin tuottamisen kannalta. Minusta Goldbergin tavassa ujuttaa yksityiskohtia luontevasti tekstinsä sekaan on jotain hyvin samaa kuin Lucia Berlinin rosoisessa, elämänmakuisessa tyylissä. Kahvilan tiski ja päivän kauneus kuvataan sellaisenaan, yksityiskohtia rakastaen ja kunnioittaen.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Opettele kaikkien asioiden nimet: linnut, juustot, traktorit, autot, rakennukset. Kirjoittaja on samanaikaisesti arkkitehti, ranskalainen kokki, maanviljelijä, ja yhtä aikaa hän ei ole mikään niistä.

Yksityiskohtien haalimisesta voi tehdä taiteellisen tarkkaa, siinä voi kehittyä. Yksityiskohtia ei voi tallentaa, jos ei tiedä niiden nimiä. Kirjoittajan tulee ottaa selvää, janota tietoa, olla kiinnostunut kaikesta, että osaa nimetä asiat, tallentaa vivahteet. Goldberg kuitenkin myös huomauttaa, ettei tavallisuuskaan ole innoituksen lähteenä tylsää ja hedelmätöntä, vaan yksityiskohtia tulisi tallentaa nimenomaan omasta elinympäristöstä, oli se sitten hiljainen pikkukaupunki tai suuren maailman syke. Katsoa ympärilleen, kuunnella, haistaa ja maistaa.

Kirjoittaminen on elämän tarkkailua, filosofointia. Itse on oman asuinympäristönsä paras asiantuntija ja havainnoija, ja oma tavallinen voikin lukijoista tuntua eksoottiselta. Kirjoittaa “New Yorkin Aero Tavernan kaltevat ikkunat, hitaasti pyörivän Rheingold-mainoksen, Wise Potato Chip –telineen ja korkeat punaiset jakkarat” tai jyväskyläläisittäin yliopiston kirjaston keltaiset seinät, tietokoneluokan ummehtuneen tuoksun, museologian opiskelijoiden verkkaisen naputtelun ja auringon heijastumat vanhanaikaisissa näytöissä. (Opettajanhuoneen seisoneen kahvin, joka tulvahtelee käytävillä höyryävistä mukeista.) Yksityiskohdat ovat merkittäviä. Ne ovat indeksejä, jotka kertovat jotain kohteestaan, usein itsestämme.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Olemme eläneet, hetkemme ovat tärkeitä. Juuri tätä on kirjoittajan elämä: nostaa esiin yksityiskohtia, joista historia muodostuu, muistaa Owatonnan kahvilan oranssit pöydät ja penkit.

 

Kirjoittaisin, mutta…

Oikein harmittaa, etten ole ehtinyt blogin äärelle koko alkuvuonna!

On tullut oivalluksia ja havaintoja kirjoittamisesta, joitakin esittelemisen arvoisia kirjojakin. Eikö olekin hassua, että olen kokopäiväisesti kirjoittamisen kanssa tekemisissä, enkä siksi ehdi kirjoittaa!

Sellaista se tutkimuksen teko on. Ja aika aikaansa kutakin.

Työskentelylle varatut ajalliset ja luovuudelliset resurssit päivistäni ovat menneet tehokkaasti gradun hyväksi. On priorisoitava, sillä gradun lisäksi myös kaikki viimeiset kurssit, esseet, tehtävät, artikkelit, referaatit ja esitelmät pitäisi saada valmiiksi kesään mennessä. Jos keskityn ahkerasti työskentelemään, sen pitäisi onnistua. On vapauttavaa viivata yli tehtäviä opintojen to do -listasta ja olla aina yhtä riviä lähempänä maisterin tutkintoa. Olohuoneemme nurkkaan on huomaamatta pesiytynyt kymmenien lähdekirjojen yhdyskunta, joita koitan ottaa haltuun yksi kerrallaan.

Gradua työstäessä nousee mieleen usein ajatuksia kirjoittamisesta, joita olisi mukava jakaa tänne blogiinkin. Luonnoksissa onkin keskeneräisiä postauksia, jotka toivoisin saavani joskus lähiaikoina ilmoille. Niissä ajatus on jäänyt puolitiehen, kuvat ottamatta tai jotain.

Tulin vain kertomaan, että kirjoittaisin mielelläni tännekin.

 

Kirjoittamisen opiskelu

Hei täältä graduahdistuksen uutteran työskentelyn keskeltä. Ajattelinpa kirjoittaa vähän kirjoittamisen opiskelusta, jotta motivoidun taas itsekin, miksi ihmeessä tätä teen. Kirjoittaminen on tosin ehkä intohimoni, mutta tutkimuksen teko ei selvästikään herätä suurempia intohimoja. Työstän gradun taiteellista ja teoreettista osaa vähän vuorotellen ja kyllähän se aika isolta urakalta tässä vaiheessa tuntuu, varsinkin muiden kurssien ja ylipäätään muun elämän ohessa.

Osallistuin marraskuun loppupuolella Tampereella Ahlmanin opistolla järjestetyille Sanataidepäiville. Siellä oli paljon kiinnostavaa kuunneltavaa koko alasta: sanataiteesta, kirjoittamisesta, kirjailijuudesta, kirjoittamisen opettamisesta, opiskelusta, palautteesta ja tutkimuksesta. Minäkin ylitin itseni ja pidin pienen esityksen omasta graduaiheestani perjantain tutkijasymposiumissa. Jännitti hirveästi etukäteen, mutta tilanne oli lämminhenkinen ja sain hyvää palautetta, joten kannatti uskaltaa.

Kirjoittamista voi todella opiskella ja oppia, ja kannattaakin hyödyntää oppimismahdollisuuksia, jos elämäntilanne sallii. Harrastusryhmiä on monenlaisia sekä kirjoittamis- että sanataide -nimityksillä, mutta nyt esittelen varsinaisia opiskelumahdollisuuksia, joita olen kuullut olevan oikeiden kirjailijoidenkin taustalla.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Tosiasia on, ettei Suomessa (ainakaan vielä) ole kirjailijan ammattiin pätevöittävää koulutusta. Harmi vaan. Toisin kuin näyttelijät, muusikot ja monien muiden taiteenalojen edustajat, kirjailijat ovat kirjavaa joukkoa kirjavine koulutustaustoineen. Kirjailijaksi ei ikävä kyllä ole mitään standardikoulutusta. Kuulin Sanataidepäivillä, että Aalto-yliopistoon ollaan tosin perustamassa Otavan rahoituksella jonkinlaista kirjoittajakoulutusta, joka tähtää jossain määrin kirjalilija-kirjoittajan ammattiin, ja sen voi arvailla rahoittajastakin. Ehkä tämä linja tulee täyttämään aukkoa kirjailijakoulutuksessa?

Entistä Oriveden opiston kirjoittajalinjaa (toimii nyk. Ahlmanin opistolla Tampereella) olen kuullut kehuttavan kovasti. Myös monet oikeat kirjailijat ovat aikoinaan käyneet siellä kehittymässä. Linjalla voi ammattikirjoittajien ja -kirjailijoiden johdolla opiskella vuoden tai lyhyemmän periodin. Linjalla ilmeisesti annetaan ja saadaan myös runsaasti palautetta omista teksteistä. Kriittinen korkeakoulu on toinen, joka toistuu monen oikean kirjailijan taustalla. Kaksivuotinen kirjoittajakoulutus painottuu fiktiiviseen tekstiin ja oman kirjoittajaäänen löytämiseen ja hiomiseen. Opettajien joukossa on tunnettuja kirjailijoita, runoilijoita ja kustannustoimittajia.

Sitten on Jyväskylän ja Turun yliopistojen kirjoittajakoulutukset, joista käteen saa maisterin tutkinnon. Opiskelu painottuu kuitenkin yliopistomaisiin asioihin eikä sisällä niin paljon työpajamaista, luovaa työskentelyä kuin kaksi ensimmäistä. Kirjailijaksi halajavaa suosittelen siis tutustumaan näihin neljään vaihtoehtoihin. Tiedättekö muita koulutusmahdollisuuksia? Kirjailijoita putkahtaa paljon myös äidinkielenopettaja- ja toimittajataustalta, ja läheltä liippaava ala on tietenkin myös käsikirjoittaminen, johon on omat koulutuksensa.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Minä opiskelen kirjoittamista Jyväskylän yliopistossa ja nyt kerron siitä hieman omia kokemuksiani: mitä ja millaista se on, kannattaako ja mitä olen oppinut? Löysin nämä opinnot vähän sattumalta yliopistoon jo päästyäni, ja olisi ehkä helpottanut, jos olisin tiennyt tällaisista mahdollisuuksista jo lukioaikana. Nyt on jäljellä enää opintojen viimeinen puolivuotinen.

Kirjoittaminen on meillä toinen suuntautumisvaihtoehto kirjallisuuden maisteriohjelmassa. Tämä tarkoittaa sitä, että kandidaatin tutkinto tehdään yleensä kirjallisuuteen, jos opinnot aloittaa alusta. Minun aikanani ei ollut mahdollisuutta tehdä jo kandidaatin tutkintoa kirjoittamisesta, mutta tämän hetken tilanteesta en ole aivan varma. Ainakin sen tiedän, että avoimen yliopiston puolella voi tehdä kirjoittamisen perus- ja aineopintoja. Minulla ei näitä tosiaan ole, koska kirjallisuus oli silloin se perusväylä tutkintoon. Monet myös tulevat kirjoittamisen maisteriopintoihin työskenneltyään ensin jollain muulla alalla, yleistä on esimerkiksi tausta viestinnässä tai teatteri- tai muilla taidealoilla.

Tavallaan minua harmitti, ettei kandia voinut minun aikanani tehdä kirjoittamisen oppiaineeseen, mutta toisaalta käymistäni kirjallisuuden opinnoista on ollut suoraa hyötyä myös kirjoittamiseen eikä se hukkaan heitettyä ole ollut. Kirjallisuuden opiskelu on tarjonnut peruspohjatietoa alasta, jolle pyrin. Olen oppinut ja innostunut uudelleen lukemaan, olen perustanut blogin, olen tutustunut monenlaisiin tekstityyppeihin, rakenteisiin, kerrontaratkaisuihin ja tyyleihin, ja tuntuu, että makuni, erottelukykyni ja analyysitaitoni ovat kehittyneet. Ja näistä taidoista on varmasti hyötyä myös omassa kirjoitustyössä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kirjoittamisen syventäviä opintoja on tarjolla nettikursseina, työpajakursseina ja esseekursseina, mutta melko vähän varsinaisia luentokursseja, sillä luonnollisesti kirjoittaminen on suuressa roolissa. Toki on myös tapaamisia, joissa aiheista keskustellaan. Erilaisia kursseja on tarjolla vähän vuodesta riippuen ja itse on voinut poimia kiinnostavia kursseja tietyn opintopistemäärän verran.

Sivuainevalinnoilla voi luonnollisesti vaikuttaa paljon tutkinnon kokonaispakettiin, ja itselläni kirjoittamista tukevia sivuaineita ovat olleet journalistiikka (asiakirjoittaminen, toimittajan työ, tiivistäminen), draamakasvatus (draaman taju, toimivat rakenteet ja henkilöhahmot, eläytyminen, käsikirjoittaminen) sekä taidehistoria (historian tuntemuksesta ja taiteen tajusta on aina hyötyä). Itsestäänselvästi myös kirjallisuus on erittäin hyödyllinen oppiaine kirjoittamisen kaverina.

Käymilläni kursseilla on käsitelty ja pohdittu kirjailijuutta melko laajasti: kirjailijan identiteettiä, kirjoittamisen eri lajeja ja työkaluja, inspiraatiota, kirjoittamisen olemusta, omaelämäkerrallisuutta ja monia aika syvällisiäkin aiheita. Kirjailijuutta ja kirjoittamista ja omaa kirjailijaidentiteettiä on pengottu ja niistä on kirjoitettu sekä tutustuttu teoreetikoihin ja esseisteihin ja kirjoittamisoppaisiin ja -tutkimuksiin.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Mahdollisuuksia peilata omaa kirjoittajaminäänsä on ollut runsaasti ja erilaisia tekstejä on kokeiltu, mutta varsinaista ohjattua luovan kirjoittamisen harjoittelua on kuitenkin ollut suhteessa laajuuteen melko vähän. Jonkin verran kyllä, mutta enemmän ala keskittyy kirjoittamisen tutkimukseen, yliopistolla kun ollaan. Kaipaisin ehkä lisääkin omien kaunokirjallisten tekstien läpikäyntiä ja vertaispalautetta niistä. Nimittäin ne melko harvat kerrat kun näin on tehty, ovat olleet hyvin hyödyllisiä. Esseitä ja muita asiatekstin lajeja sekä pohdintoja on kirjoitettu paljon enemmän (muidenkin luettaviksi) kuin kaunokirjallista, eikä sitä kaikilta edes vaadita, sillä kiinnostuksenkohde kirjoituksen opinnoissa voi yhtä lailla olla myös tutkimus tai asiakirjoittaminen.

Kuitenkin lopputyöhön eli graduun kuuluu niin sanottu taiteellinen osa, joka usein on kaunokirjallinen, sekä teoreettinen osa, joka on se niin sanottu varsinainen gradu. Eli jos en kirjoittaisi romaanitekstiäni gradun yhteyteen enkä olisi käynyt valinnaista kirjoittamiskurssia, en olisi välttämättä juuri lainkaan tullut kosketuksiin fiktiivisen kirjoittamisen kanssa näissä opinnoissa. Näistäkin voisi siis luovia läpi varsin asiapitoisesti, jos haluaisi.

Näkyvin hyöty kirjoittamisen opinnoista on tietysti maisterin tutkinto.
Mutta mitä olen muuten oppinut näissä opinnoissa?

  • antamaan ja vastaanottamaan palautetta teksteistä
  • etsimään tietoa
  • näyttämään keskeneräistä tekstiä muille sekä saanut ylipäätään harvinaisen tilaisuuden tähän
  • luottamaan omaan ääneeni
  • että pääasia on hyvä tarina (eikä esimerkiksi totuudenmukaisuus)
  • että kannattaa jatkaa kirjoittamista, koska palaute on ollut positiivista
  • että kirjailijaksi kypsytään ja se vaatii paljon itsensä tiedostamista
  • että kirjoittaminen on prosessi
  • että keskeneräistä tekstiä voi näyttää muille, mutta kustantajalle sitä ei kannata lähettää
  • että on paljon hyviä kirjoitusoppaita, joihin kannattaa tutustua
  • että kaikki tarinat on jo kerrottu, joten aiheen ei tarvitse olla omaperäinen, vaan tavan, jolla siitä kirjoittaa
  • Risto Ahdin sanoin: ole uskollinen omalle totuudellesi, lukija haistaa teeskentelyn

Voi, kuinka toivoisinkaan, että kirjoittaminen ei loppuisi siihen, että kirjoittamisen opinnot loppuvat. Toivon, että se pulpahtelisi esiin ainakin niin kauan, että ehdin saada romaanini valmiiksi. Ymmärrän kyllä, että olen tänä vuonna poikkeuksellisessa tilanteessa, kun kirjoittamiseen voi käyttää opiskeluaikaa, ja vaikka se välillä takkuaakin ja on muitakin opiskeluhommia, siihen on edes toisinaan mahdollisuus keskittyä kunnolla. Ensi syksystä ei ole vielä tietoa, mutta töitä olisi tarkoitus hakea. Jossain määrin erilaista se joka tapauksessa tulee olemaan.

Mitä on kirjan kirjoittaminen?

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Se on joskus luksusta,
cappuccinoa, jossa tuoksuu kaneli,
lämmin bagel,
tuorejuustoa tursuava,
sisältä pehmeä, päältä rapea,
nahkasohvia ja tummaa puuta,
karttapalloja ja juuttikangasta,
peilejä ja hehkulamppuja,
vanhaa jazzia,
newyorkilainen sisustus joka henkii industrialismia
ja 1920-lukua,

ohivilistäviä ihmisiä, joita tutkia,
kahvilassa läppärin kanssa,
ripsiväriä ja siistit vaatteet,
kuin olisi oikea kirjailija,
ruudulle valuvat kirjaimet ja sanat,
jotka lentävät.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Se on usein sohvalla istumista koticollegeissa,
hautautumista vilttien alle,
kohmeiset sormet näppäimistöllä,
välillä kuppi teetä ja pyykin ripustamista,
turhautumista, kun ei ole saanut mitään aikaan,
tai että on saanut niin paljon, että meinaa pakahtua.
Jumittamista,
musiikkia,
tyhjän paperin kammoa.
Taukoa tauon perään
tai flow, jossa syöminen unohtuu.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Se on etsimistä ja löytämistä,
Jalkautumista,
jäljittämistä,
että tällaisessa paikassa sitä on eletty,
tällaisia ruokia syöty
ja tällaisia sukkahousuja vedetty jalkaan,
silloin joskus.
Toiseen ulottuvuuteen matkustamista,
eri aikaan ja paikkaan,
joista pitäisi ottaa selvä.

Aikamatkustamista ja jatkumoon itsensä sijoittamista.
Havainnointia ja reflektointia,
kuvittelua,
elämistä ja eläytymistä.
Yllättäviä löytöjä.

Se on teknistä askartelua,
leikkaamista ja liimaamista,
kollaasin kokoamista.
Elämän pirran hahmottamista.

Aina ei tiedä mistä päästä aloittaisi
Mutta joskus se tuntuu äärimmäisen selkeältä.
Tähtihetkiä,
uskoa omaan tarinaan ja itse luotuun maailmaan.

Joskus tuntuu, että hion timanttia salaa
pyörittelen hiilenpalaa.

 

Teksti kuin sävellys

P6231262.jpg

Haluaisin tekstini kuulostavan musiikilta. Että sen sanat ja rivit ja lauseet ja sivut seuraisivat toisiaan kevyesti ja vaivattomasti kuin horsmansiemenet jotka leijuvat elokuun pehmeässä tuulessa tai aallot, jotka lyövät vuoron perään rosoista kallioita vasten. Niillä on rytmi, eivätkä ne lakkaa lyömästä.

Että vaikka kirjoittaminen välillä takkuaisi, valmis teksti olisi kuitenkin luontevaa, pakotonta, virtaavaa. Kuin sävellys, klassikko. Ihme tapahtuu, kun nuotit, jotka ovat yksinään vain merkityksettömiä mustetäpliä viivastolla, laitetaan oikeaan järjestykseen ja taitava pianisti soittaa ilmoille kauniin kappaleen, joka herättää tunteita, muistoja ja toivoa.

Samalla tavalla kirjaimet, merkityksettömät merkit, voi saada oikein aseteltuina järjestymään kauniiksi kuvioiksi kuin lumikidetähdet ikkunassa pakkasaamuna. Kokoan kirjainten palapeliä, hahmotan isoa kuvaa, sommittelen symmetriaa.

Muodolla on tekstissäni väliä. Tekstin on edettävä joustavasti ja pehmeästi ja lempeästi, sen on oltava itsessään elämys. Tärkeä sisältö ei riitä, jos sitä ei ole ilmaistu niin, että muotoa voi pitää itsessään kauniina.

Näin minä haluaisin kirjoittaa.

Kuinka yksinkertaista kirjoittaminen on – kirjainten asettelua oikeille paikoilleen. Teknistä askartelua. Laittaa kirjaimet paikoilleen. Tai nuotit. Ei sen vaikeampaa. Ja samalla kaikkein vaikeinta. Vain laittaa. Peräjälkeen.

Niin
että
niihin
tulee
järki

joka
jättää
jäljen

 

 

 

Kirjoittamiskuulumisia

Minulla on sellainen tuntu, että tänä vuonna blogissa tulee olemaan kirjoittamisaiheisia postauksia suhteellisesti enemmän kuin aiemmin. Kirjoittaminen on minulle tänä lukuvuonna isommassa roolissa kuin ehkä koskaan, sillä kaikki muutamat jäljellä olevat kurssini liittyvät kirjoittamiseen ja lisäksi graduseminaari ja itse gradu sekä liittyvät aiheiltaan kirjoittamisprosessiin, että ovat sitä itseään. Minulla ei siis ole enää muita kursseja viemässä huomiota kirjoittamiselta. Silti oma työaika lasten koulu- ja hoitopäivän aikana tuntuu usein vilahtavan kuin siivillä, varsinkin jos ja kun en aina saa aiheesta heti kiinni. Pidän kuitenkin siitä, että osa päivistä voi olla lyhyitä, osa pitempiä tarpeen mukaan, opiskelu on ihanan joustavaa työelämään verrattuna!

Vaikka pelkästään kirjoittamiseen keskittyminen on harvinainen mahdollisuus, se on myös tavallaan vaikeaa, sillä joinakin päivinä pää tuntuu niin tyhjältä, ettei mitään oikein saa aikaiseksi. Toisina taas voisi kirjoittaa vaikka kuinka, mutta juuri silloin ei välttämättä olekaan mahdollisuutta. Aloin muuten äsken kirjoittaa tätä postausta, kun kerta kaikkiaan jumitin gradualkioni kanssa. Tuntuu, että vaikka “päätyöni” on nyt kirjoittaminen, siihen perehtyminen ja tutkiminen, en taida saada aikaiseksi kauheasti enempää tekstin saralla. En vain pysty tekemään sitä koko ajan. En ole vielä päässyt ihan kiinni gradumoodiin. Toki osa prosessista tapahtuu pään sisällä ja etenee siellä ennen kuin muuttuu konkreettiseksi. Olen myös suunnitellut pientä “opintoretkeä” romaanini tapahtumapaikoille ja se tuntuu hyvin innostavalta ajatukselta! Kirjan työstäminen voi olla muutakin kuin kirjoittamista.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Toivoisin, että saisin romaanikäsikirjoitukseni niin valmiiksi tämän vuoden aikana, että voisin jättää sen kokonaisuutena osaksi graduani. Jos se on vielä kesken, sitten liitän graduuni siitä vain osan. Kirjoittamisen gradu sisältää myös teoreettisemman osuuden, joka sekin kyllä liittyy kyseiseen tekstiini ja kirjoitusprosessiin. Todennäköisesti tutkiskelen siinä epookki- tai historiallisen romaanin ajankuvan luomista, koska tekstini sijoittuu historiaan, 1900-luvun eri vuosikymmenille. Mutta aloittaminen ei ole mitenkään helppoa! Tässä vaiheessa opintoja ohjeetkaan eivät enää ole kovin selkeitä, vaan tekeminen on hyvin itseohjautuvaa. Valinnanvaraa on, mutta miten sitä käyttää?

Olen jo luonut tiedoston nimeltä gradu ja alkanut kerätä sirpaletietoa ja lähteiden nimiä, mutta muuten teoriaosuus on aivan alkutekijöissään. Tiedonhakukin on oma projektinsa. Käsikirjoitus sen sijaan on kyllä hyvässä vaiheessa, mutta pysähtyy säännöllisesti. Sykli on suunnilleen tällainen: saan inspiraation, työstän kirjoitusta, simahdan tai inspiraatio kuluu loppuun tai on muita tehtäviä, teksti jää tauolle, kunnes kaivan sen myöhemmin esiin joko puoliväkisin tai uuden inspiraation synnyttämänä.

Aloin graduohjaajien suosituksesta kirjoittaa myös työpäiväkirjaa kirjoittamisestani, mikä tuntuu herättävän paljon ajatuksia. Kirjoittaminen on ehkä tapetilla nyt tällä hetkellä enemmän kuin valmiit kirjat, joten se tulee varmasti näkymään myös blogin aiheissa. Toki perinteisiä kirjapostauksiakin vielä nähdään.

Onko ruudun toisella puolella muita kirjoittajia tai gradun työstäjiä?