Havaintoja kirjoittamisesta – konmarita sanojasi

Kun aloitin journalistiikan opinnot vuonna 2009, opettajanamme oli tiukan linjan toimittaja, jonka tärkein ohje meille toimittajiksi aikoville keltanokille oli: Kill your darlings. Ei mitään hempeilyä, ei mitään lepertelyä, vain: Kill your darlings. 

Vaikka tuolloin oli kyse sanomalehtitekstistä, ohje on pyörinyt mielessäni myös romaania työstäessäni. Vuodenvaihteessa olin tilanteessa, jossa minulla oli 150 tietokoneen sivua tiheästi kirjoitettua tekstiä, enkä tiennyt yhtään, mitä niiden kanssa tekisin. En ollut moneen kuukauteen koskenutkaan tuohon mörköön, tekstihirviöön, jonka jossakin sisällä oli ajatus, tarina, ja ympärillä aivan liikaa. Erään kirjoittamisen kurssin myötä aloin kuitenkin työstää tekstiäni gradun taiteellista osuutta ajatellen, ja tein radikaalin ratkaisun, joka kauhistutti vielä vähän aikaa sitten: avasin kokonaan uuden tiedoston, tyhjän, valkoisen.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Tiedättekö sen tunteen, kun on nähnyt paljon vaivaa saadakseen aikaan ei-mitään? Sellainen tunne minulla oli tekstini kanssa. Uskoin tarinaani, tunsin sympatiaa päähenkilöäni kohtaan, mutta kokonaisuus oli liian heterogeeninen. Olen kielellinen tyyppi, minua on leikkimielisesti pilkattu siitä, että murteet tarttuvat puheeseeni helposti, samoin käy myös kirjoitetun tekstin kanssa. Luen paljon, siispä erilaiset kirjoitustyylit tarttuvat myös omaan tekstiini kuin huomaamatta, ja kun on työstänyt tekstiä useamman vuoden, lopputulos ei ole kovin yhtenäinen. Johan siinä ajassa omakin tyyli muuttuu, kehittyy.

Hieman epätoivoisena luin tekstiäni pettyneenä uudelleen ja uudelleen ja yritin miettiä, mistä vielä pidän siinä. Vastaus oli selvä: tiiviistä ilmaisusta, joka ei selittele turhia. Briljanttisia kohtia löytyi, mutta koko muu teksti tuntui olevan vain turhaa täytettä, jotta muka saisin juonta kuljetettua eteenpäin. Kokonaisuus ei toiminut, mutta tuntui ajatuksena pahalta hylätä lukemattomien tuntien työ ja aloittaa alusta. Aloitin kuitenkin, ja se oli tekstini kannalta paras päätös ikinä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Tiedättekö, on todella vapauttavaa poistaa kokonaisia kappaleita taivaan tuuliin. Samalla ajatus juonestakin on kirkastunut ja kehittynyt. Ei mitään turhaa, vain merkityksellistä. Kirjoittaminen on usein turhauttavaa, mutta nyt se on innostavaa, ja tuntuu kuin näkisin vielä tuhkasta nousevan Fenixin. Tärkeintä on, minä itse tekstiäni pidän, ja odotan oikein, että saan sen joskus loppuun ja pääsen lukemaan ensimmäiseltä viimeiselle sivulle. Toivon, että teksti olisi silloin looginen, ehyt, jännitteinen ja kaunis. Siinä on tavoitetta yhdelle kirjoittajalle!

Kill your darlings? Nyt puhutaan sanoista. Kun uskalsin tehdä radikaalin uudelleenkirjoittamispäätöksen, jouduin poistamaan paljon rakasta ainesta. Sellaista kuvailua ja haihattelua, joka ehkä oli minulle kirjoittajana jotenkin merkityksellistä, muttei liittynyt oikeastaan mitenkään itse tarinaan. Olin kirjoittanut auki lähes kaiken, millaiseksi olin tekstin maailman kuvitellut. On toki tärkeää, että kirjailijalla on tämä maisema päässään, mutta myös lukijalle on jätettävä tilaa hengittää, ajatella, kuvitella. Kaikkea ei tarvitse ahtaa samaan teokseen, hyvä vain, jos materiaalia jää ylikin – konmarita sanojasi, niin tekstisi fokus pysyy kasassa.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Tekstin tiiviys ja runsaus ovat myös aikasidonnaisia ihanteita. Rakastan Margaret Mitchellin Tuulen viemää, Austenin Ylpeyttä ja ennakkoluuloa sekä Montgomeryn Annoja, mutta olisi täysin mahdoton ajatus kirjoittaa nykyaikana niin. Sata vuotta sitten henkilöitä, maisemia ja tapahtumia kuvailtiin ja selitettiin paljon yksityiskohtaisemmin, kun nykyään mielummin näytetään kuin kerrotaan. Tämän olen oppinut draamasta: kun ei ole kaikkitietävää kertojaa, toiminnan ja dialogin merkitys korostuu. Pidän ajatuksesta myös romaanissa ja tavoitteeni on, etten selittäisi auki, asiat vain tapahtuvat ja lukija saa päätellä itse.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Teinkö turhaa työtä, kun kirjoitin 150 sivua romaania, jonka pyyhin käytännössä taivaan tuuliin? (Kyseinen 150 sivua on itsessään jo tiivistys runsaasta materiaalista ja pitkästä muokkaustyöstä.) En usko. Jos se on välttämätön osa prosessia, jossa kehityn kirjoittajana ja oma tyylini vahvistuu, se on vain hyväksyttävä. Ja ennen tätä työstössä olevaa tekstiä olen toki kirjoittanut pienen ikäni, kymmeniä ja kymmeniä sivuja, eri tyylejä, eri aiheita. Kaikki materiaalia, joita voisi pitää turhana, jos niitä ei koskaan julkaista. Kuitenkin kirjailijaksi haluavan on pakko tehdä paljon töitä, pelkkä lahjakkuus ei riitä. Muusikotkin harjoittelevat lukemattomia tunteja, soittavat ja soittavat ja lopulta levyllä kuullaan lopputulos kovan treenaamisen, epäonnistumisten ja turhautumisten jälkeen.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Jos haluan kehittyä, en kerta kaikkiaan saa arvostaa tekstiäni niin paljon, etten voisi kajota siihen radikaalistikin, etten voisi kill my darlings, jos se tekee siitä paremman romaanin. Haluan voida olla joskus romaanistani ylpeä, mutta sitä ennen on pakko olla nöyrä. Jännittää näyttää sitä muille loppukeväästä, jolloin on minun vuoroni saada arvokasta vertaispalautetta. Sitä paitsi nykyinen kirjoittamisen opettajamme sanoi ihanasti: jotta voi kirjoittaa vähän ja hyvää, on todennäköisesti kirjoittanut aiemmin paljon ja huonoa. Sitä kutsutaan harjoitteluksi. Olen siis oikealla tiellä, ja toivon, että se timantti vielä löytyy kaiken mudan ja mullan sisältä.  

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

 

Kuvat: Kimmo Korpela

Muistikirja (luovan) kirjoittamisen työkaluna

Käyn parhaillaan erästä luovan kirjoittamisen kurssia, jossa yhtenä pääaiheena on muistiin kirjoittaminen ja muistikirjatekniikat kirjoittamisen apuna. Tietenkin menin kurssille, koska kaikki luovaan kirjoittamiseen liittyvä kiinnostaa ja siitä saa opintopisteitäkin, mutta silti ajattelin, kuinka jostain muistikirjoittamisesta voi repiä juttua kokonaisen kurssin verran – eikö kannattaisi keskittyä siihen itse päätekstiin!
Tuo kurssi on kuitenkin avannut silmiä muistikirjatekniikoiden osalta, erityisesti siinä, kuinka niistä todella voi olla hyötyä muussa kirjoittamisessa, oli se pääteksti mikä vain, lehtjuttu, puhe, raportti töihin, blogiteksti, romaani tai vaikka muistelmat. Jotkut suunnittelevat kurssilla työ- tai gradupäiväkirjoja, mutta minua kiinnostaa nimenomaan fiktiivinen tai elämäkerrallinen kirjoittaminen.
Päiväkirja on tietysti yksi perinteisimpiä muistiinmerkitsemistapoja, mutta kurssilla keskitymme enemmän muistikirjaan (journal) kirjailijan apulaisena kuin päiväkirjaan (diary). Päiväkirja mielletään ehkä henkilökohtaisemmaksi raportoinniksi päivän kulusta, mutta muistikirjaan kootaan vain todella olennaisia asioita, kiinnostavia tapahtumia, ihmisiä, keskusteluita… Pieniä tuokiokuvia ja tunnelmia, joita voi ehkä hyödyntää myöhemmin. Muistikirjaa käytetään myös omien tunteiden tunnistamisen apuvälineenä.

 

En ole vuosikausiin pitänyt päiväkirjaa, mutta nyt olen opetellut kurssin myötä epäsäännöllisen säännöllisesti kirjoittamaan muistikirjaa huomioistani. Teemme myös kaikenlaisia muita kirjoitusharjoituksia ja kokeilemme eri tyylejä ja tekniikoita. Vapaamuotoisista esim. kiitollisuuspäiväkirja on kyllä tosi jees. Minulle tämä blogi on myös tavallaan muistikirja, mutta toki keskityn täällä vain joihinkin aiheisiin.
Nyt, kun kirjoitan tuota fiktiivistä “romaaniani”, niin muistikirjaharjoituksista on tuntunut olevan siihenkin apua – ja ennen kaikkea inspiraatiota. Oikeastaanhan näemme kokoajan ympärillämme henkilöhahmoja, tilanteita, maisemia, tunteita, joita voi ammentaa myöhemmin sopiviin kohtiin tekstiä. Olemme myös lukeneet kirjailijoiden päivä- tai muistikirjoja sekä tosi inspiroivia tekstejä luovan kirjoittamisen opettajilta! Aika monet heistä suosittelevat aamukirjoittamista hyvin aikaisin aamulla vasta heränneenä, koska silloin mieli on vielä luovassa tilassa yön ja unien jäljiltä ennen kuin päivän itsesensuuri “pilaa” luovan flow’n. Monet hyvät ideat nimittäin syntyvät juuri vaikka aamuyön tunteina, jos ei saa unta, ja unohtuvat sen siliän tien, ellei niitä kirjoita ylös. Voin paljastaa, että esimerkiksi Väärien Valintojen Mutsit -kirjoitus oli ihan puhtaasti tällainen “out of nowhere” -teksti, joka putkahti mieleen aamuyöllä ja kirjoitin sen heti noustuani ylös, lähes sellaisenaan.
Myös “vapaakirjoittaminen” on hyvä tekniikkaa kaikkeen kirjoittamiseen, varsinkin jos esiintyy perfektionismia tai tyhjän paperin kammoa. Eli kirjoittaa ihan mitä tahansa mieleen tulee jonkun aikaa,  välittämättä kirjoitusvirheistä tai itsesensuurista, että pääsee alkuun, saa edes jotain paperille tai ruudulle. Siitä on helppo lähteä muokkaamaan, ja tämä taktiikka sopii niin opinnäytetyön, fiktiivisen tekstin tai minkä tahansa muun, jumiutuneen kirjoitustyön kanssa. Vapaakirjoittaminen myös poistaa niitä kirjoittamiseen liittyviä lukkoja, ja oletuksia, “etten osaa riittävän hyvin voidakseni kirjoittaa tästä aiheesta mitään”. Minäkin käytän aika paljon “kontrolloitua vapaakirjoittamista” blogin kanssa. Muuten en varmaan olisi saanut yhtäkään postausta julkaistuksi, jos olisin lähtenyt kirjoittamaan asenteella, että mietin valmiiksi joka sanan. Toki vaihtelee hyvin paljon, kuinka paljon postausta tämän vapaan vaiheen jälkeen hion ennen julkaisemista. Joistakin teksteistä tarkistan vain suurimmat kirjoitusvirheet, mutta välillä käytän hyvinkin paljon aikaa muokkaamiseen, jotta lopputulos olisi mahdollisimman viimeistelty. Enimmäkseen näiden kahden väliltä.
Ei kuin kirjoittamaan!