Jane Austen: Viisasteleva sydän

8A8A1916

Jane Austenin Viisasteleva sydän yllätti positiivisesti.

Pidän Ylpeydestä ja ennakkoluulosta niin paljon, että olen ollut liian ennakkoluuloinen tarttumaan Austenin muihin kirjoihin. On vain tuntunut siltä, etteivät ne mitenkään voi kilpailla suosikkini kanssa. Ennakkoluuloni on pohjautunut osittain siihen, että olen vuosien varrella katsonut minisarjan tai elokuvan lähes kaikista Austenin kirjoista. Ovathan ne olleet mukavia, mutta monista on mielestäni silti puuttunut sitä jotain, joka vain Ylpeydestä ja ennakkoluulosta löytyy. Neito vanhassa linnassa -teoksen kuuntelin aikoinaan myös  cd-äänikirjana, eikä kokemus ainakaan horjuttanut piintynyttä käsitystäni. Päätin kuitenkin antaa Viisastelevalle sydämelle mahdollisuuden, kun löysin sen äänikirjana.

Teoksen päähenkilö, hyväsydäminen Anne, kuuluu kunnianarvoisaan Elliotin perhekuntaan. Ellioteilla on nimeä ja asemaa, mutta varakkuus on kärsinyt turhamaisten ja tuhlailevien isän ja isosisaren vuoksi. Äiti on kuollut jo vuosia sitten. Talousvaikeuksien vuoksi perhe joutuu vuokraamaan hienon sukukartanonsa vieraille ja muuttamaan pienempään asuntoon Bathiin. Annen toinen sisar, luulosairas Mary, on jo naimisissa ja asuu vanhan kotikartanon lähistöllä. Perhepiiriin kuuluu myös lesikirouva lady Russel, joka on aikoinaan estänyt Annen kihlautumisen sopimattomana pitämänsä henkilön kanssa. Miehellä ei ollut komeaa sukutaustaa kuten Annella.

Isän ja isosisko Elizabethin lähdettyä jo uuteen kotiinsa Bathiin Anne lupaa jäädä seuraa kaipaavan Maryn luokse joksikin aikaa, jolloin hän joutuu väkisinkin tekemisiin myös kartanon vuokranneen perheen kanssa. Uuden isännän rouva sattuu olemaan Annen entisen heilan, kapteeni Frederick Wentworthin, sisar. Niinpä Anne tapaa ennen pitkää myös entisen kihlattunsa, jota ei ole voinut unohtaa kahdeksan vuoden jälkeenkään. Jännitteet näkyvät entisten rakastavaisten kohtaamisissa puolin ja toisin eikä mustasukkaisuudeltakaan vältytä.

Pidin kirjasta: siinä oli lämminhenkisyyttä, syvällisyyttä, austenmaista ihmiskuvausta, miellyttävät päähenkilöt, englantilainen maalaismiljöö sekä tietysti ehta rakkaustarina. Samanlaista valloittavan pirskahtelevaa humoristisuutta siinä ei kuitenkaan ollut kuin Ylpeydessä ja ennakkoluulossa. Mutta olen saanut Austen-ennakkoluulojani sen verran karistettua, ettei kaikkien kirjojen tarvitsekaan tehdä samanlaista vaikutusta ollakseen silti ihan hyviä. Eikä tämän kirjan kohdalla tarvita edes ihan-sanaa.

 

Jane Austen: Viisasteleva sydän [Persuasion]
WSOY, 2015 [1818]
Lukija: Erja Manto
9 h 27 min

Jules Verne: Sukelluslaivalla maapallon ympäri

8A8A0406

Jules Verneltä kuuntelin seuraavaksi Sukelluslaivalla maapallon ympäri. Minuun upposi selvästi enemmän Maailman ympäri 80 päivässä, mutta ei tämäkään huono ollut. Maailman ympäri oli melko napakka ja selkeä rakenteeltaan ja idealtaan, mutta sukelluslaivatarina kesti pitempään, kiemurteli enemmän ja oli epärealistisempi. Eikä siinä ollut selvää romantiikkaa. Se on kuitenkin kiehtova, fantasiamainen kuva merenalaisesta maailmasta ja siinä on kiinnostavia henkilöhahmoja.

Teoksesta on useita suomennoksia, joita on ilmeisesti kaikkia hieman lyhennelty eli todennäköisesti ranskankielisissä alkuteksteissä lavertelua ja kuvailua on enemmän. Suomennosten välilläkin voi olla eroja. En tiedä, päteekö sama versiointi myös selkeänä pitämäni Maailman ympäri 80 päivässä -kirjan kohdalla. Tuntuu hieman huijaukselta saada jälkikäteen selville, että jokin teos ei ole aivan pilkulleen alkutekstiä, mutta pitää toki muistaa, että myös kääntäminen muuttaa aina hieman kieltä ja on tarkoituksenmukaistakin, jotta myös uudet sukupolvet ymmärtävät, mitä lukevat. Ajan henki, juonen sisältö ja henkilöiden persoonallisuudet olisi kuitenkin aina hyvä säilyttää.

Sukelluslaivalla maapallon ympäri alkaa siitä, että maailman merillä laivoja on vaurioitunut, kun jokin salaperäinen, erittäin voimakas “merieläin” on sattunut niiden reitille. Lopulta hirviöstä saadaan tarpeeksi ja varustetaan retkikunta etsimään ja pyydystämään tuo merten kauhu. Retken asiantuntijaksi lähtee syvänmeritutkimukseen erikoistunut professori Aronnax. Pitkän etsimisen jälkeen retkikunta törmääkin “jättiläisvalaaseen” ja törmäyksessä Aronnax, hänen palvelijansa Conseil sekä laivan harppuunamestari Ned Land joutuvat veden varaan. He pelastuvat täpärästi, kun merihirviö paljastuukin hyvinvarustelluksi sukelluslaivaksi, joka poimii heidät kyytiin.

Sukelluslaiva Nautilus on ylellinen meren alla kulkeva laitos. Sen kapteeni Nemo paljastuu kohteliaaksi mutta salaperäiseksi ja jopa julmaksi persoonaksi, joka antaa heidän kuljeskella laivalla kuin kotonaan mutta ei voi taata heille koskaan vapautta maan päällä. Kapteeni Nemon kanssa Aronnax kumppaneineen kiertää maapallon veden alla ja näkee mitä mielikuvituksellisimpia ihmeitä. Toisaalta merenpohjan kuvailu on kiehtovaa ja satumaista, toisaalta kirja menee reilusti yli realismin, mikä hieman tökkäsi. Mitä muutakaan olisin tosin voinut odottaa, sillä omana aikanaan teos oli oikeastaan tieteiskirjallisuutta. Vieläkään emme tietysti tiedä kaikkea valtameren pohjasta. 1800-luvulla kirjoitetussa teoksessa kaikki Nemon aluksessa oli kuitenkin vähän liian hienoa. Jopa vaatteet ja upeat ateriat oli tehty vain meren antimia hyödyntäen.

Aronnax kumppaneineen suunnittelee silloin tällöin pakoa, mutta se ei ole kovin helppoa veden alla kulkevasta aluksesta. Tasapainoisen ja miellyttävän Aronnaxin vastinparina lyhytpinnainen ja suorasukainen Ted Land on mainio piristys. Kuuntelin teoksen loppuun ennen kaikkea siksi, koska halusin saada kapteeni Nemon salaisuuden selville. Nemon henkilöhistorian ja kumppanusten pelastumisen suhteen jännite olikin saatu hyvin säilymään teoksen loppuun asti. Miksi Nemo on painunut veden alle ja vihaa koko maanpäällistä ihmiskuntaa? Mikä on tehnyt hänestä julman ja sulkeutuneen? Mitä hän on puuhannut ennen Nautilusta? Pettymys oli, ettei selviä vastauksia hänen kohtaloonsa ollutkaan luvassa, ainoastaan viitteitä ja vihjeitä. Kirja ei saanutkaan lopussa täyttymystään kuin osittain. Ilmeisesti teoksessa Salaperäinen saari kerrotaan kapteeni Nemosta enemmän, mutta olisin odottanut sitä jo tässä kirjassa.

Jules Verne: Sukelluslaivalla maapallon ympäri [Vingt mille lieues sous les mers]
WSOY, 2019 [1870]
Lukija: Jarmo Heikkinen
11 h 14 min

 

 

 

Jules Verne: Maailman ympäri 80 päivässä

8A8A0362

En ollut koskaan lukenut tai kuunnellut yhtään Jules Verneä, joka on kuitenkin aika klassinen nimi kirjallisuuden historiassa. Monia muitakin aukkoja on edelleen, vaikka viime vuosina olenkin innostunut niin lukemaan kuin kuuntelemaan entistä enemmän maailmankirjallisuuden klassikkoja. Lista karttuu hitaasti mutta varmasti.

Jules Verneltä kuuntelin Maailman ympäri 80 päivässä ja olin todella positiivisesti yllättynyt! Tämä teos tempaisi mukaansa etenkin verkkaisen Robinson Crusoen jälkeen, joka oli viimeisin kuuntelemani klassikko. Mutta ilman vertailukohtaakin pidin oikeasti kirjasta. Jännitys sen kuin kiihtyi loppua kohti eikä romantiikkaakaan puuttunut, vaikka tarina onkin ehta seikkailu. Kirjan konsepti on selkeä: se on kuin satu, jolla on tietty päämäärä, jota kohti se etenee vääjäämättä. Kuitenkin se voisi olla realistinen.

Maailman ympäri 80 päivässä on ideana useimmille ikätovereilleni tuttu samannimisestä piirretystä, joka pyöri tv:ssä ainakin 1990-luvulla. Tuo piirretty oli aikoinaan minunkin lempparini, ja sinänsä hyvä suositus itse kirjalle. Mutta vaikka alkuperäinen teos onkin lähtökohtaisesti kirjoitettu aikuisille, en voinut välttyä kuvittelemasta vähän väliä piirretyn Phileas Foggin leijonankasvoja edessäni kirjaa kuunnellessani.

Phileas Fogg on 1870-luvulle sijoittuvan kirjan päähenkilö. Hän on lontoolainen herrasmies, jolla on paljon rahaa mutta ei läheisiä. Fogg on erittäin säntillinen ja tulee lyöneeksi herrasmiestovereidensa kanssa vedon, että voisi kiertää maapallon 80 päivässä, mikä siihen aikaan oli todella huimapäinen yritys. Foggin matkaan lähtee myös hänen ranskalainen palvelijansa Passepartout, joka on luonteeltaan aivan erilainen kuin tyynen viileä ja aina asiallinen Fogg. Yhdessä he näkevät maan jos toisenkin ja joutuvat vaikka mihin tiukkoihin tilanteisiin. Intiasta seurueen mukaan päätyy nuori leski, jonka he pelastavat rovion liekeiltä. Kauhea leskenpolttokohtaus on jäänyt myös piirretystä sarjasta elävästi mieleeni, vaikka muuten en sarjan yksityiskohtia muistakaan.

Tarinan vastavoimana ei ole vain aika, jota vastaan Fogg taistelee, vaan myös salapoliisi, joka luulee Foggia varkaaksi ja pysyttelee alituisesti tämän kintereillä. Maita ja kaupunkeja oli mielestäni kuvattu uskottavasti ja kirjailija loihtii silmien eteen aidon tuntuisen miljöön milloin mistäkin päin maapalloa. Päähenkilöt ovat sympaattisia ja heille toivoisi pelkkää hyvää. Loppu on todella jännittävä ja jopa liikuttava. Liikutuinkin lopussa kyyneliin keskellä kaupan vihannesosastoa. Tämä on klassikko, jota ei minusta ole turhaan nostettu klassikoksi! 

Jules Verne: Maailman ympäri 80 päivässä
[Le tour du monde en quatre-vingts jours]
Saga, 2018 [1872]
Lukija: Ilkka Hautala

8 h 12 min

Daniel Defoe: Robinson Crusoe

8A8A9947

Daniel Defoen Robinson Crusoe (1719) on teos, joka on nimenä tuttu varmaan jokaiselle. Minäkin aloin kuunnella sitä juuri legendaarisen nimen takia, jonka olen lapsesta asti kuullut monissa eri yhteyksissä. Robinsoniin kun on viitattu niin Aku Ankassa kuin lukemattomissa muissakin teksteissä. Nyt halusin tietää, mikä se Robinson lopulta onkaan miehiään. Teoksen meri- ja saariteemasta tuli hieman mieleen toinen seikkailuklassikko, R. L. Stevensonin Aarresaari. Tosin jälkimmäinen on kirjoitettu myöhemmin ja tarkoitettu alunperinkin historialliseksi romaaniksi.

Robinson Crusoe on tietyllä tavalla pitkäpiimäinen, ja ymmärrän kyllä, miksi eräs lähipiiriini kuuluva henkilö kertoi pitäneensä sitä todella puuduttavana luettuaan sen joskus varhaisteininä. Mutta en aivan yhdy tuohon kommenttiin, sillä muuten en olisi varmaankaan kuunnellut pitkää teosta loppuun. Onhan sen tahti nykykirjoihin verrattuna hitaahko ja siinä on vain vähän dialogia (haloo, Robinson viettää suurimman osan kirjasta yksin), mutta se on myös aika ihanan rauhoittava matka menneisyyteen ja utopiaan. Ja onhan se todellinen klassikko. Jo itse kirjan ikä, 300 vuotta, herättää kunnioitusta. Aivan mitäänsanomaton kirja olisi varmaankin unohtunut jo tuossa ajassa.

Robinsonin pääidea on siinä, että nimihenkilö haaksirikkoutuu autiolle saarelle, jossa yrittää parhaansa mukaan selviytyä. Kuten Aarresaaressa, hieman Robinsonissakin minua mietitytti, mahtoiko kirjoittajalla olla kovin kattavaa käsitystä vastaavan saaren eläimistöstä ja kasveista. No, enpä ole itsekään asiantuntija, mutta muutamat yksityiskohdat hieman arveluttivat. Aika hieno selviytymiskertomus Robinson Crusoe kuitenkin on. Luonnon armoilla selviytyminen kiinnostaa ihmisiä edelleen, siitä ovat esimerkkeinä muun muassa lukuisat tv-sarjat. Robinsonissa kiehtoo hänen kykynsä rakentaa itselleen oma valtakunta ihan tyhjästä.

Lukiessa täytyy kuitenkin muistaa, että teos on todella 300 vuotta vanha ja oman aikansa ihanteiden tuote. Niin sanottu valkoisen miehen taakka sieltä vähän kuultaa, mutta ei kuitenkaan niin pahasti kuin voisi olla. Korvaan särähti esimerkiksi kirjan alkupuolella kohta, jossa kunnon Robinson on lähdössä orjalastia hakevan laivan mukaan eikä asiaa esitetä millään tavalla huonossa valossa. Lopulta, elettyään ensin pitkään rauhassa saarellaan Robinson lopulta törmää “ihmissyöjiin”, jotka aterioivat vihollisena. Tämän rituaalin näkemin saa miehen syystäkin kauhun valtaan eikä niinkään ihmisten erilainen kulttuuri tai ulkonäkö sinänsä. Ihmissyöjien kynsistä Robinson nimittäin pelastaa Perjantain – toisen heimon “alkuasukas” hänkin – josta tulee mitä uskollisin ystävä ja palvelija. Perjantaista on pelkkää hyvää sanottavaa.

Teoksessa oli jonkun verran myös aika syvällistä pohdintaa, joihin Robinson yksinäisyytensä vuosina ajautui. Tyyli on nykykirjoihin verrattuna hieman alleviivaavan opettavainen, mutta sisältö kuitenkin puhuttelee. Kiinnitin muuten huvittuneena huomiota siihen, että kirjan loppupuolella kuitataan – suurin piirtein yhdellä lauseella –, että Robinson pelastuttuaan meni naimisiin, sai lapsia ja jäi leskeksi.  Ja Robinson kun on kuvannut sivutolkulla mitättömämpiäkin asioita kuin puolison löytäminen ja avannut suurin piirtein koko elämänsä. Että mitä kukakin sitten pitää tärkeänä. No, eihän tämän genre olekaan rakkausromaani, mutta silti. Robinsonin vaimo ei nyt tällä kertaa jäänyt historiaan.

Daniel Defoe: Robinson Crusoe
WSOY, 2019 [1719]
Lukija: Lars Svedberg
12 h 34 min

 

L. M. Montgomery: Anna ystävämme

Sinä et pääse perille yhtenä päivänä, ja sinulla on monta päivää edessäsi, sanoi Marilla. – Sinun vikasi on siinä, Anna, että uskot voivasi opettaa noille lapsille kaiken auringon alla ja kaupan päällisiksi kitkeä heistä pois virheet. Ja ellet siinä onnistu, luulet ettet kykene mihinkään.

8A8A9068

Annan nuoruusvuosien jälkeen siirryin loogisesti sarjan seuraavaan kirjaan, Anna ystävämme (1909). Tuntui, että nautin näistä kirjoista – jos mahdollista – jopa enemmän tai ainakin eri tavalla kuin keskenkasvuisena lukiessani. Muistan kirjojen tuntuneen silloin paljon pidemmiltä kuin ne nyt tuntuivat. Nyt toivoin, etteivät ne ollenkaan loppuisi. Avonlean rauhallisessa ja kauniissa elämänpiirissä on ihana viipyillä.

Anna ystävämme -kirjassa jatko-opistosta valmistunut Anna aloittaa opettajana kotikylänsä koulussa. 16-vuotiaalla opettajaneidillä on kirkkaat ja kunnianhimoiset kasvatustavoitteet, jotka on todellisuudessa helpompi sanoa kuin toteuttaa. Kasvattaessaan Anna kasvaa itsekin opettajana ja ihmisenä, ja oppii samalla armollisuutta itseään kohtaan. Anna on joissakin asioissa perfektionisti: hänellä on korkeita ihanteita, joilla ei aina ole tekemistä todellisuuden kanssa. Tunnistan tässäkin suhteessa itseäni Annassa joiltakin osin, mutta yhtä vahvasti tunnistan myös muuttumista ja realiteettien tiedostamista. Joku asiantuntija sanoi kerran mainiosti, että paras on hyvän pahin vihollinen. Siinä yksi elämänohjeistani.

Oppilaiden lisäksi Annalla on kasvatettavaa Vihervaarassa, sillä Marilla on ottanut hoiviinsa orvoiksi jääneet kaksoset Doran ja Davyn. Vapaa-ajalla Anna, Gilbert ja muut paikkakunnan nuoret puuhailevat Avonlean uudistusseuran nimissä ja koittavat kohentaa kylän asioita vaihtelevalla menestyksellä.

8A8A9063

Minä tahtoisin mielelläni tuoda maailmaan vähän enemmän kauneutta, sanoi Anna haaveksivasti. – En välitä hankkia ihmisille enemmän tietoa – vaikka se on tietysti kaikkein jaloin tavoite –, mutta haluaisin mielelläni lisätä heidän viihtymystään, antaa heille jonkin pienen ilon tai onnekkaan ajatuksen, jota he eivät olisi saaneet, ellen minä olisi syntynyt maailmaan…

Kirjan loppupuolella Anna tutustuu Kaikuranta-nimistä tilaa asustavaan yksinäiseen Lavendel-neitiin, josta tulee suuresta ikäerosta huolimatta Annan hyvä ystävä ja sukulaissielu. Lavendel on kyläläisten mielestä erikoinen keski-ikäinen nainen: hänellä on vilkas mielikuvitus, jota hän ei välitä salata. Vaikka mielikuvitus ja kuvitteleminen esitetään Anna-kirjoissa lähtökohtaisesti positiivisessa valossa, Lavendel-neidin kohdalla asiassa on kaksi puolta. Lavendel on minusta kauniilla tavalla surullinen henkilö. Kuvittelemalla hän saa vaihtelua vanhanneidin arkeensa, mutta jää toisaalta mielikuvituksen vangiksi sen sijaan, että lähtisi ihmisten ilmoille. Vanhat pettymykset kaihertavat. Annaan tutustuttuaan Lavendel saa huomata, että ehkä elämällä on tarjota hänelle vielä jotain todellistakin.

8A8A9069

Anna ja Gilbert ovat ystäviä mutta eivät enempää. Anna on päättänyt parhaan ystävänsä Dianan kanssa jo kauan sitten, että ihannemies on pitkä, tumma ja surusilmäinen synkistelijä, joka on kuin napattu suoraan traagisista rakkaustarinoista. Vähempään tytöt eivät aio tyytyä. Pettymys onkin suuri, kun Dianan nimettömään ilmestyy sormus ja Anna jää yksin haaveilemaan täydellisestä ritaristaan. Gilbert tunnistaa Annassa enemmän kuin ystävän, mutta romantiikannälkäisen Annan ei ole helppoa luopua itse luodusta mielikuvastaan. Lavendel-neidin tarina ja Annan periaatteellisuus tarjoavat sen tarpeellisen opetuksen, että ehdottomuus on joissakin asioissa hyväksi, mutta useimmiten se on vain turhaa ylpeyttä, joka estää saamasta elämässä asioita, joilla todella olisi merkitystä.

Ehkä, kun kaikki käy ympäri, tuo “ihmeellinen” ei tulekaan ihmisen elämään riemun pauhinassa kuten uljas ritari, joka lähestyy tulisella ratsullaan, ehkä se hiipii luokse hiljaa ja tyynesti vanhan ystävän muodossa, ehkä se esiintyy arkihahmossa, kunnes äkkiä valonsäde osuu siihen ja tuo ilmoille siinä piilevän kauneuden.

 

L. M. Montgomery: Anna ystävämme (Anne of Avonlea)
WSOY, 2003 [1909]
263 s.

 

L. M. Montgomery: Annan nuoruusvuodet

– On suloista olla kotimatkalla ja tietää, että tulee todella kotiin, hän sanoi. – Minä rakastan jo Vihervaaraa; koskaan ennen en ole rakastanut mitään paikkaa. Ei mikään paikka ole tuntunut minusta kodilta. Voi, Marilla, minä olen onnellinen! Voisin rukoilla tässä paikassa eikä se tuntuisi ollenkaan vaikealta!

8A8A6108

Klassikoista puheen ollen kävi niin, että palasin ihan arvaamatta Prinssi Edwardin saarelle. Otin vain spontaanisti Annan nuoruusvuodet (1908) hyllystä ja aloin lukea enkä meinannut malttaa laskea käsistäni.

L. M. Montgomeryn Anna oli minulle hyvin merkityksellinen voimahahmo ja niin sanottu sukulaissielu teini-ikäisenä, mutta aikuisena en ole enää Annoja lukenut: luulin niiden olevan liian lapsellisia ja vanhanaikaisia nykyiseen makuuni. Pelkäsin, että olen kasvanut niistä ohi. Blogin alkuaikoina kirjoitin kyllä ihanasta Anna-elokuvasta, mutta tuossakin postauksessa mainitsin, että ehkä kirjat itsessään tuntuisivat liian koukeroisilta, jos niihin palaisi. Tässä postauksessa kirjoitin sen sijaan Annan ja Runotytön lukijoista, ja L. M. Montgomeryn elämäkerrasta kirjoitin täällä. Kuitenkaan itse kirjoja en ole blogissa esitellyt.

Nyt kun olen Annan nuoruusvuodet taas vuosikausien jälkeen lukenut, voi, miten rakastinkaan sitä! Se on kerta kaikkiaan ihana! Mitkään vuodet välissä eivät ole voineet himmentää Vihervaaran Annan tenhoa. Ja vastoin epäilyksiäni, kirja ei tuntunut koukeroiselta eikä liioin lapselliselta. Ehkä klassikkoputki alla on virittänyt minut vanhan kirjallisuuden taajudelle, mutta nyt myös asenteeni oli valmis tähän matkaan: en alkanut lukea Annaa tyttökirjana vaan kirjana, sillä oletuksella, että sillä voi olla minulle annettavaa myös juuri nyt. Olin lukiessani se unelmoiva tyttö, joka alunperin Annasta viehättyi, olin aikuinen nainen, joka katseli tapahtumia hymyilevällä viisaudella, ja olin äiti, jonka tytär lähestyy kovaa vauhtia Anna-ikää ystävyyssuhteineen ja projekteineen.

8A8A6105

– Voi, miten ihana päivä! sanoi Anna nostaen nenänsä ilmaan ja hengittäen täysin siemauksin. Eikö ole ihanaa elää tällaisena päivänä? Täytyy oikein surkutella niitä, jotka eivät ole vielä syntyneet eivätkä saa nauttia siitä. Kyllähän he voivat nauttia muista ihanista päivistä, mutta juuri tätä heillä ei ole.

Annan nuoruusvuodet (1908) kertoo Anna Shirley -nimisestä orpotytöstä, joka 11-vuotiaana päätyy erehdyksen kautta ottolapseksi naimattomien sisarusten, Marilla ja Matthew Cuthbertin, kotiin. Tarina sijoittuu Kanadaan ja siellä luonnonkauniille Prinssi Edwardin saarelle. Annan kotitila on nimeltään Vihervaara, ja romantiikannälkäinen Anna rakastuu vehreään paikkaan välittömästi. Anna on hyväntahtoinen, mutta aiheuttaa monia kommelluksia ajattelemattomuuttaan. Naapurin Dianasta Anna saa kaipaamansa sydänystävän, ja sekä ilot että murheet tuntuvat Annan sielun pohjalla asti. Anna rakastaa tarinoita ja traagisia kohtaloita, ja kunnostautuu etenkin ainekirjoituksessa. Koulussa hän kilpailee Gilbert Blythen kanssa, jonka leikinlaskua herkkätunteisen Annan on vaikea antaa anteeksi.

Annan nuoruusvuodet kuten Anna-sarja laajemminkin, on kasvutarina, jossa Anna kehittyy henkilönä. Suurimmat särmät hioutuvat pehmeämmiksi, mutta herkkyys, kauneudentaju ja hersyvä elämänjano säilyvät. Annasta tulee miellyttävämpi, kun itsepäisyys, ylpeys ja mustavalkoisuus laimenevat. Anna tosin on alusta alkaen ihmeen myönteinen lapsi siihen nähden, että on elänyt rakkaudettoman varhaislapsuuden, mutta ajatelkaamme sen johtuvan siitä, että hän on poikkeuksellinen yksilö. Rikas mielikuvitus kuviteltuine ystävineen on auttanut häntä selviytymään, ja Vihervaarassa hän saa oikeaa rakkautta eikä pelkää näyttää räiskyviä tunteitaan. Riemukkaiden hetkien lisäksi Anna joutuu yhtä lailla kahlaamaan toisinaan myös häpeän ja epäonnistumisien suossa.

8A8A6094

– Käy sääliksi ihmisiä, joilla ei ole omassa maassaan kieloja, sanoi Anna. – Diana kyllä arvelee, että heillä voi olla muuta vielä parempaa, mutta eihän mikään voi olla parempaa kuin kielot, vai mitä, Marilla? – Ja sitten Diana sanoo, että elleivät he ole nähneet niitä, eivät he voi niitä kaivatakaan. Mutta se on minun mielestäni kaikkein järkyttävintä. Ajattelehan, Marilla – olla tietämättä minkälaisia kielot ovat!

Olen aina tuntenut sukulaissieluutta Annan kanssa, ja vaikka en ole ollut orpo, hänessä on monta ominaisuutta, joihin voin samaistua. Esimerkiksi kaunosieluisuus, vilkas mielikuvitus, kirjalliset pyrkimykset ja kehittyminen kirjoittajana, kunnianhimo koulussa ja myöhemmin opinnoissa ja tietty kotikutoisuus ja maalaisuus puhuttelevat. Mahdotonta arvioida, kuinka paljon kirjalliset esikuvat ovat olleet kannustamassa eteenpäin esimerkiksi kirjoittajana, toimineet vertaistukena ja valaneet uskoa yrittämiseen (ja tekevät sitä edelleen). Varmaa on vain, että paljon!

Annan nuoruusvuosissa on lempeää, tarkkanäköistä huumoria ja kauneutta, joka pysäyttää. Luonto on loppumaton ihastuksen kohde. Kirja kertoo muutoksesta myös Marillassa ja Matthewssa: Annan läsnäolo ja varaukseton rakkaus tekevät heille vähintään yhtä hyvää kuin heidän huolenpitonsa Annalle. Tuntuu, että minäkin tarvitsin Annaa juuri tähän kohtaan, muistuttamaan, että elämä on ihme kaikista vastoinkäymisistä huolimatta.

Näittekö kaikkia noita timantteja, joita noilla naisilla oli yllään, huokasi Jane. – Haluaisitteko te olla noin rikkaita, tytöt?
– Me olemme rikkaita, sanoi Anna hyvin varmasti. – Me olemme kuusitoistavuotiaita ja meillä on elämä edessämme, ja kaikilla meillä on mielikuvitusta, enemmän tai vähemmän. Katsokaahan tuota merta, tytöt, hopeanhohdetta ja varjoja ja ihmeellisiä heijastuksia. Emme voisi nauttia sen kauneudesta enempää, vaikka meillä olisi miljoonia dollareita ja säkeittäin timantteja.

 

L. M. Montgomery: Annan nuoruusvuodet [Anne of Green Gables]
WSOY, 2002 [1908]
287 s.

Charlotte Brontë: Kotiopettajattaren romaani

 

8A8A6122

Luin tuossa joululoman tienoilla pitkästä, pitkästä aikaa Charlotte Brontën Kotiopettajattaren romaanin (1847), josta pidin nuorena hyvin paljon. Edellisestä lukukerrasta oli kuitenkin jo niin kauan, että yksityiskohdat olivat painuneet sujuvasti unholaan. Kuten Kurjiinmyös tähän innosti tarttumaan kaunis, vanha painos, jonka otin muistoksi isoäitini suuresta kirjahyllystä hänen kuoltuaan.

Olin jo Kurjien kohdalla totuttautunut kuvailevaan ja hieman rönsyileväänkin vanhanaikaiseen kertomistapaan, jossa ei yritetä pinkoa päätä pahkaa loppuratkaisuun, joten mielentilani sopi hyvin Kotiopettajattaren romaanin lukemiseen. Oikeastaan tällä pikaviestien aikakaudella tuntui suorastaan rauhoittavalta lukea tarinaa, jolla ei ole kiire mihinkään. Silmien eteen maalataan kokonaisuus – melkein koko elämä – eikä vain yhtä nopeaa ikkunaa siihen. Toisaalta on vähän sääli, ettei nykyään voi enää kirjoittaa noin. Ehkä fantasia on genrenä vähän kuvailevampaa? Yleisesti nykykirjallisuuden ihanne on kuitenkin tiiviys, ja pyrin itsekin siihen. Joskus olisi kuitenkin mukava kertoa waltarimaisesti tarina ihan alusta ihan loppuun.

8A8A6124

Kotiopettajattaren romaani sijoittuu 1800-luvun Englantiin ja sen päähenkilö, Jane Eyre, on orpo, lapsena kaltoinkohdeltu tyttö, joka opiskelee hyväntekeväisyyskoulussa kotiopettajattareksi asti. Hän saa paikan Thornfield Hall -nimisestä kartanosta ja tutustuu talon ystävällisiin mutta omalaatuisiin asukkaisiin. Jane alkaa vähitellen pitää paikkaa kotinaan ja ihastuu talon persoonalliseen isäntään, Mr. Rochesteriin. Taloon kätkeytyy kuitenkin salaisuuksia, kuuluu yöllisiä huutoja ja tapahtuu onnettomuuksia, jotka pistetään erikoisen palvelijan piikkiin. Tarinassa on goottilaisia vivahteita, mutta kivilinnan tapahtumat ovat kuitenkin selitettävissä luonnollisesti.

Ennen kaikkea Kotiopettajattaren romaani on rakkaustarina, mutta samalla kertomus Jane Eyrestä lapsuudesta lähes keski-ikään. Tarinassa on paljon romantiikan piirteitä, ja esimerkiksi säätilat myötäilevät pitkälti henkilöiden mielentiloja ja juonenkäänteitä. Vaikka päähenkilöiden välinen dialogi on hetkittäin hyvinkin romanttista, jopa siirappista, kokonaisuus on kuitenkin tarpeeksi hillitty upotakseen minuun. Jane itse on introvertti jalat maassa -tyyppi, mutta löytäessään sielunkumppanin tosi rakkaus roihahtaa. Jane pitää kuitenkin tunteensa pitkälti sisällään. Hän on älykäs ja itsenäinen. Usein sankarittaria kuvataan kauniiksi, mutta Janella ei ole kertojan mukaan juurikaan ulkoisia avuja. Se on minusta modernia. Hän on ihastuttava sydämeltään, ja onnellisena kaunis myös ulkoisesti.

8A8A6118

Ehkäpä romantiikan (kirjallisena aikakautena) henkeen kuuluen Kotiopettajattaren romaanissa kuvataan sivujuonteena hulluutta melko hurjalla tavalla, joka tuntuu nykyajan ihmisestä jopa brutaalilta. Niin sanotusti hullu on mielipuoli, joka kuvataan eläimellisten piirteiden kautta. Mielenterveyspotilaiden kirjo ja oireilu ymmärretään ja kuvataan nykyään hyvin toisella tavalla, mutta toki 150 vuotta sitten vaikeasti mielisairas ihminen on voinut vaikuttaa eri tavalla pelottavalta, kun esimerkiksi lääkitystä ei ole ollut. Huomioitakoon tässä ajallinen konteksti.

Vaikka Kotiopettajattaren romaani ei ehkä ole täydellinen, se kuitenkin ansaitsee hyvinkin paikkansa silloin tällöin uudelleen luettavien klassikkojen joukossa. Siinä on syvällisyyttä ja kauneutta ja olin tyytyväinen, että pystyin eläytymään tarinaan edelleen vähintään yhtä täydesti kuin joskus keskenkasvuisena. Ja lopussa tuli itku. Se on aina hyvä merkki.

8A8A6127

Charlotte Brontë: Kotiopettajattaren romaani [Jane Eyre]
WSOY, 1945 [1847]
478 s.