C. S. Lewis: Narnian tarinat 1–3

Olipa kerran neljä lasta, joiden nimet olivat Peter, Susan, Edmund ja Lucy. Tämä on kertomus siitä mitä heille tapahtui, kun heidät oli sodan aikana lähetetty pois Lontoosta pommitusten takia.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Romaaneja en ole juurikaan lukenut tänä vuonna lukuun ottamatta C. S. Lewisin kolmea ensimmäistä Narnia-kirjaa. Kirjat olivat minulle uusia tuttavuuksia, mutta Narniaan olin ihastunut jo aiemmin elokuvien kautta. Narnia-kirjat on luokiteltu lasten fantasiakirjallisuudeksi, joten ne ovat melko helppolukuisia. Ihan pienelle koululaiselle en itse näitä kuitenkaan vielä antaisi. Lapsilukijoille kirjat ovat ehkä eniten fantasiaa ja seikkailua, mutta aikuislukijaa (minua) viehättää erityisesti kirjojen runsas symboliikka. 

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Narnia on rinnakkaistodellisuus, johon vain lapset voivat päästä. Ensimmäisen kerran englantilaiset Pevensien sisarukset päätyvät Narniaan sodanaikaisen evakkokotinsa vaatekaapin kautta. Narnia on fantasiamainen maailma ja siellä olennotkin ovat aivan erilaisia kuin meidän maailmassamme. Suosikkihahmoni niin kirjoissa kuin elokuvissa on suuri leijona Aslan, merentakaisen majesteetin poika. Aslanista säteilee sanojenkin läpi niin valloittavaa rakkautta, lempeyttä, hyvyyttä ja viisautta, että lukijan tekisi heti mieli kapsahtaa hänen kultaista harjaansa vasten. Aslan on salaperäinen hahmo, eikä hänestä tiedetä kuin se, minkä hän itse on ilmoittanut. Silti hän on aina paikalla silloin kuin tarvitaan. Aslanin maassa ei kukaan ole käynyt.

Jotkut ihmiset, jotka eivät ole olleet Narniassa, ovat sitä mieltä, ettei jokin seikka voi olla samalla kertaa pelottava ja hyvä. Jos lapset joskus olivat ajatelleet niin, se luulo karisi heistä nyt yhdellä iskulla. Sillä yrittäessään katsoa Aslanin kasvoihin he tavoittivat vain välähdyksen kultaisesta harjasta ja suurista, kuninkaallisista, ylhäisistä silmistä; ja sitten he huomasivat etteivät voineet katsoa häneen ja alkoivat vapista.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Aslan on siinäkin mielessä kiinnostava hahmo, että hänen ympärillään on kaikkein eniten hyvinkin raamatullista allegoriaa. C. S. Lewis olikin julkisesti kristitty kirjailija, joten sattumasta tuskin on kysymys. Aslan on suuren merentakaisen majesteetin poika, leijona, joka viittaa selvästi Jumalan poikaan, Juudan leijonaan. Aslan on yksinkertaisesti rakastettava, yhtä aikaa voimakas ja hellä, ymmärtävä ja isällinen.  Ensimmäisessä kirjassa Aslan suostuu kuolemaan petturin tähden ja kärsimään tälle kuuluvan, häpeällisen ja tuskallisen rangaistuksen. Hän kuitenkin herää eloon kuolemansa jälkeen ja vapauttaa koko Narnian pahan vallasta.

“Vaikka velho tunsi suuren taian, on olemassa suurempi taika, jota hän ei tiennyt. Hänen tietonsa ulottuu vain ajan sarastukseen. Mutta jos hän olisi katsonut vähän kauemmaksi taaksepäin, hiljaisuuteen ja pimeyteen ennen ajan alkua, hän olisi sieltä voinut lukea toisenlaisen taian. Hän olisi tiennyt, että kun joku vapaaehtoinen uhri, joka ei ole tehnyt mitään rikosta, tapetaan petturin sijasta, paasi halkeaa ja itse kuolema alkaa liikkua taaksepäin.”

Kiinnostavaa on myös se, että Lucy nuorimpana ja vilpittömimpänä näkee Aslanin useimmin.  Raamatun sanoin: “Totisesti, joka ei ota Jumalan valtakuntaa vastaan niin kuin lapsi, hän ei sinne pääse.” (Mark. 10:15) Isommat sisarukset usein epäilevät Lucyn vain kuvittelevan, kun tämä kertoo Aslanin haluavan johdattaa häntä. Jumalan viisaus näyttäytyykin maailman viisaiden silmissä usein hullutena: “Mikä maailmassa on vähäpätöistä ja halveksittua, mikä ei ole yhtään mitään, sen Jumala valitsi tehdäkseen tyhjäksi sen, mikä on jotakin. Näin ei yksikään ihminen voi ylpeillä Jumalan edessä.” (1.Kor. 1: 27–29)

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kolmannessa kirjassa Aslan muun muassa riisuu lohikäärmeeksi muuttuneen Eustacen paksusta käärmeennahastaan, kastaa tämän altaassa ja pukee tämän ylle uudet vaatteet. Kastamisen lisäksi tähän kohtaan viittavat hengellisenä tapahtumana muun muassa seuraavat Jeesuksen sanat: “Jos minä en pese sinua, ei sinulla ole sijaa minun luonani.” (Joh. 13:8). “Se joka voittaa, saa ylleen puhtaan valkeat vaatteet enkä minä pyyhi hänen nimeään elämän kirjasta vaan tunnustan hänet omakseni Isäni ja kaikkien hänen enkeliensä edessä.” (Ilm. 3:5)

“Jonkin ajan kuluttua leijona otti minut lähteestä ja puki –
“Puki sinut? Käpälillään?”
“Niin, en oikeastaan muista kuinka se kävi. Mutta joka tapauksessa hän puki minut uusiin vaatteisiin – ne ovat ylläni vieläkin. Ja sitten olin äkkiä jälleen täällä. Ja sen vuoksi minusta tuntuu, että olen nähnyt unta.”
[–] “Luulen, että olet nähnyt Aslanin” sanoi Edmund.

Lempikohdakseni muodostui kolmannen kirjan loppu, jossa lapset joutuvat jälleen palaamaan ihanasta Narniasta omaan maailmaansa. Aslan kuitenkin lohduttaa ikävöiviä lapsia kertomalla, että hän on todellinen myös oikeassa maailmassa:

“Mutta siellä minulla on toinen nimi. Teidän on opittava tuntemaan minut sennimisenä. Juuri siitä syystä teidät tuotiin Narniaan, että tutustuttuanne minuun jonkin verran täällä tuntisitte minut paremmin siellä.”

Uskoisin Lewisin suunnanneen loppukaneettinsa Pevensien lasten lisäksi myös lukijoille. Mainiot kirjat!

 

C. S. Lewis: Velho ja leijona [The Lion, the Witch and the Wardrobe]
Suom. Kyllikki Hämäläinen
Otava, 2014 [1950]
238 s.

C. S. Lewis: Prinssi Kaspian [Prince Caspian]
Suom. Kyllikki Hämäläinen
Otava, 1997 [1951]
188 s.

C. S. Lewis: Kaspianin matka maailman ääriin [The Voyage of Dawn Treader]
Suom. Kyllikki Hämäläinen
Otava, 2010 [1952]
249 s.

R. L. Stevenson: Aarresaari

Kuuntelin R. L. Stevensonin Aarresaaren syksyn puolivälin aikoihin, kun maassa ei ollut vielä lunta vaan maiseman peitti sumuinen sade ja harmaus. Klassinen seikkailukirja oli juuri omiaan kohentamaan mielialaa ja viemään kuuntelijan eksoottiselle merimatkalle. Tavakseni on tullut lukea tai kuunnella säännöllisesti klassikoita, joiden tuntemusta pyrin kartuttamaan. Monet lukemani klassikot ovat oikeasti hyviä ja edelleen aivan toimivia tai jopa tarkkanäköisempiäkin kuin uudemmat kirjat. Klassikoihin pätee kuitenkin kohdallani sama sääntö kuin muihinkin: jos ei kiinnosta, niin en lue väkisin. Osa lukemistani ei-niin-sykähdyttävistä klassikoista on aikoinaan tullut puolipakolla  luettua koulua tai kirjallisuuden oppiainetta varten, mutta tällä hetkellä minua eivät sido mitkään pakot.

PC191859.jpg

Olen aika valikoiva kirjojen suhteen. Pidin kuitenkin Aarresaaresta, ja yhtenä syynä siihen, miksi valitsin sen kuunneltavaksi, oli äänikirjan lukija – näyttelijä Lars Svedberg. Ihastuin täysin hänen murahtelevan eläytyvään lukutapaansa jo Komisario Palmu -romaanien kohdalla. Kokemus olisikin voinut olla varsin erilainen, jos olisin itse lukenut Aarresaaren kirjana. Svedbergin intensiivinen, näyttelijämäinen eläytyminen teki äänikirjasta kuunnelmamaisen ja helpotti tunnelmaan pääsemisessä. Aiemmat tietoni Aarresaaresta olivat karkeat ja pohjautuivat Mauri Kunnaksen piirrettyyn lastenkirjaversioon.

Aarresaaren tapahtumat sijoittuvat 1700-luvun Englantiin sekä merille ja eksoottiselle aarresaarelle. Teos on kirjoitettu 1880-luvulla, joten sen tapahtumat sijoittuivat alun perinkin historiaan. Kuten monet seikkailukirjat, tämäkin on alunperin suunnattu nuorille pojille. Mikäköhän minua niissä viehättää, vaikken ole niin nuori enkä poika? Nuori olen kyllä joskus ollut, eikä seikkailukirjojen kulta-aikaan ehkä ajateltu tyttöjen niin kiinnostuvan niistä. Nykyään on tullut onneksi entistä enemmän seikkailutarinoita, (myös elokuvia) joissa on tyttöhahmojakin keskeisissä rooleissa. Aarresaaressa ainoa nainen on äitimuori, jolla on hyvin pieni rooli.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Tarinan päähenkilö on nuori poika, Jim Hawkins, joka asuu perheensä isännöimässä majatalossa, Amiraali Benbow’ssa. Eräänä iltana majataloon saapuu kumma vieras, vanha rommin kyllästämä merirosvo, jota muut rosvot yrittävät jäljittää. Vanha merirosvo paljastaa viimeisenä tekonaan Jimille aarrekartan paikan, ja luotettujen miesten kera Jim lähtee vaaralliselle merimatkalle kohti aarresaarta. Ilman selkkauksia ja merirosvoja arteen lähelle ei kuitenkaan päästä.

Täytyy myöntää, että en pysynyt aivan alusta asti kärryillä, kuka oli kukakin henkilö, kun nimiä vilisi tekstissä niin paljon. Luetussa kirjassa alkuun olisi voinut palata tarkistamaan. Langat kuitenkin punoutuivat yhteen ja juonessa pysyi kiinni, vaikkei joka merirosvon henkilöllisyydestä ollutkaan aina selvyyttä. Kirjan luoma kuva 1700-luvun merirosvoista ja viidakosta on muuten juuri niin stereotyyppinen kuin voi kuvitella. Liekö kirjailijalla ollut ensikäden tietoa kummastakaan? No, tuskin sen puoleen oli sen aikaisilla lukijoillakaan. (Tai oikeastaan minullakaan.) Minua huvitti myös tapa, jolla minä-kertoja Jim alleviivaa omaa kertojuuttaan: hän usein vakuuttaa lukijalle, että nämä ja nämä tiedot hän on saanut vasta jälkikäteen. Tämä hieman katkaisee tarinan maailmaa ja – päinvastoin kuin on ollut tarkoitus – vain korostaa sitä, että kirja on fiktiota.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Lukukokemuksena tämä toi mieleeni ainakin Finnemoren Robin Hoodin sekä nuorena lukemiani Zane Greyn lännenkirjoja. Asetelma, jossa englantilaispoika yrittää pärjäillä yksin viidakossa toi hieman mieleen myös Goldingin Kärpästen Herran. Olen syksyn aikana lukenut ja kuunnellut kohtuullisen määrän kirjoja – en pinotolkulla, mutta enemmän kuin mitä olen tänne postannut. En ole vain ehtinyt esitellä niitä, enkä toisaalta ole ottanut siitä paineitakaan, sillä eihän se ole lukemisen päätarkoitus. Ensi vuoden puolella kuitenkin palaan varmaan vielä muutamaan tapaukseen.

 

R. L. Stevenson: Aarresaari [Tresure Island]
WSOY, 2018 [1881–1882]
Suom. Hannes Korpi-Anttila
Lukija: Lars Svedberg
8 h 30 min

Syksyn aikana kuunneltuja romaaniklassikoita

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Tänä syksynä en ole lukenut juuri yhtään, mutta olen kuitenkin kuunnellut kuusi romaania ja kaksi tietokirjaa (sekä lisäksi lasten kirjoja, joita olen myös lukenut ääneen). Tällä hetkellä menossa on järkälemäinen Ulla-Lena Lundbergin Jää.

Kesällä pidin kirjataukoa lastenkirjallisuutta lukuunottamatta. Aikuisten romaaneista kaipasin jotain klassista, tuttua ja turvallista sekä vanhaan aikaan sijoittuvaa, joten aloitin syksyn Mika Waltarin Komisario Palmun erehdyksellä – kirja, joka kestää monta lukukertaa. Vaikka olenkin aiemmin lukenut teoksen, kokemus oli aika erilainen kuunneltuna, ja suosittelen sitäkin. Lars Svedberg on Palmujen lukijana aivan mainio, ja voin kuvitella hänen möreän äänensä suoraan Palmun nahkoihin. Kun komisario Palmun erehdys oli selvitetty, siirryin loogisesti Kuka murhasi rouva Skrofiinjoka on myös oikein hyvä. Halusin viipyä vielä waltarimaisessa tunnelmassa ja kuuntelin myös Tähdet kertovat, komisario Palmu, vaikka mielestäni se ei aivan vedäkään vertoja kahdelle edelliselle.

Palmujen jälkeen luontainen jatkumo kulki sitten Agatha Christieen, jonka kirjoja oli Bookbeatiin ilmestynyt pari minulle uutta lisää. Odotan edelleen, että Christien tuotantoa tulisi laajemminkin suomen kielellä luettuna jatkossa! Kuuntelin ensin yhden Christien klassisimmista teoksista, Roger Ackroydin murhan, joka oli aikoinaan hänen läpimurtonsa suuren yleisön suosioon. Dekkarikuningatar hämää lukijoita mielikuvituksellisella ja yllättävällä juonella ja päätöksellä. Viimeiseen asti toivoin, ettei loppu menisi niin kuin meni, mutta Christieen jo sen verran tutustuneena aloin kuitenkin loppupuolella pelätä pahinta. Kirjan kuluessa ehdin kuitenkin epäillä ensin jo suunnilleen kaikkia, kuten Christiellä varmasti oli tarkoituksenakin. Roger Ackroydin murhan ratkaisi muuten Ackroydin oma ystävä, kukapa muukaan kuin Hercule Poirot.

Kuuntelin myös toisen minulle uuden kirjan, Ruumis kirjastossa, joka Christien tuotannossa on aika keskikastia, peruskauraa, eli hyvä ja mukaansatempaava, muttei erityisen mieleenpainuva. Neiti Marplella oli sormensa pelissä tämän jutun ratkaisemisessa.

Viimeisimpänä muttei todellakaan vähäisimpänä kuuntelin englanniksi Ylpeyden ja ennakkoluulon Steve Patriarcan lukemana. En koskaan, siis K-O-S-K-A-A-N lue tai kuuntele kirjoja englanniksi vapaa-ajalla, mutta en kai löytänyt mitään muuta kiinnostavaa, niin tartuin sitten tähän, kun sitä ei ollut saatavilla suomeksikaan. Kokemus olikin yllättävän positiivinen! Luulen, että osuutensa oli sillä, että tunsin juonen niin hyvin, ettei haitannut, etten ymmärtänyt joka ikistä sanaa tai lausetta. Ja koska kyseessä oli juuri Pride and prejudice, niin ihana brittienglanti toi kirjaan lisäarvoa, alkuperäisyyttä, joka välittyi eläytyvän lukijan kautta.

Oli myös hauskaa bongailla Pride and Prejudice -äänikirjasta tuttuja repliikkejä, joista monet muistan suunnilleen ulkoa BBC:n sarjasta. Sarjan käsikirjoituksessa onkin seurattu mahdollisuuksien rajoissa melko tarkasti alkuperäistä kirjailijaa. Positiivisesta kokemuksesta opin, että tässä tapauksessa kannatti mennä kieliasiassa mukavuusalueen ulkopuolelle (mutta vain hetkeksi, luulen…)

 

Mika Waltari: Komisario Palmun erehdys
WSOY, 2017 [1940]
9 h 16 min

Mika Waltari: Kuka murhasi rouva Skrofin?
WSOY, 2017 [1939]
8 h 27 min

Mika Waltari: Tähdet kertovat, komisario Palmu
WSOY, 2017 [1962]
10 h 11 min

Agatha Christie: Roger Ackroydin murha [The Murder of Roger Ackroyd]
WSOY, 2018 [1926]
9 h 11 min

Agatha Christie: Ruumis kirjastossa [The Body in the Library]
WSOY, 2012 [1942]
6 h 17 min

Jane Austen: Pride and Prejudice
2018 [1813]
11 h 47 min

 

Blogissa esitellyt kirjat – TOP 10

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Olen pitänyt blogia nyt hieman yli kaksi vuotta ja postauksia olen julkaissut yli 200. Jokaisessa postauksessa en toki ole esitellyt kirjoja, mutta kuitenkin blogissa on ehditty esitellä ja käydä läpi kymmeniä ja kymmeniä kirjoja. En ole edes laskenut, sillä kaikki blogissa esitellyt kirjat eivät näy Books-sivulla, koska en ole blogimuuton läpi käynyt jokaista postausta läpi ja linkannut sinne.

Aloitin bloggaamisen Blogger-alustalla, ja vanha blogi on edelleen siellä olemassa, sillä vanhojen postausten kuvat päivittyivät tänne uuteen vain linkillä vanhaan blogiin.  En ole blogimuuton jälkeen, eli lähes vuoteen, päivittänyt mitään Bloggeriin, mutta edelleen kuukausittain siellä käydään lukemassa satoja kertoja kirjapostauksia, joista muutamat ovat selvästi enemmän suosiossa. Erityisesti postaukset klassikoista ovat luettuja, esimerkiksi Hyryn novelli Maantieltä hän lähti, Waltarin, Laurin ja Mustapään runot, Komisario Palmut, Linnan Täällä Pohjantähden alla, Sillanpään Nuorena nukkunut ja uudemmista Jenni Haukion sekä Vilja-Tuulia Huotarisen runot. Teoksista päätellen luulen, että osa kävijöistä on kirja- tai kirjailijaesitelmää vääntäviä koululaisia, mutta varmasti muitakin kirjoista kiinnostuneita. Itsekin googlailen välillä klassikoita muiden blogeista ennen kuin päätän, kannattaako lukea.

Kun klassikkopostaukset ja kaunokirjallisuus vetävät Bloggerin puolelle, täällä uusilla blogisivuilla suosituimmat kirjapostaukset ovat sitten uudempaa tuotantoa ja enemmänkin nonfiktiota. Voi johtua kyllä siitäkin, että olen ehkä lukenut viime aikoina suhteellisesti enemmän nonfiktiota. Nadia Muradin Viimeinen tyttö – Olin Isisin vankina ja seksuaalisesta hyväksikäytöstä kertova Maijan tarina vetävät tällä hetkellä eniten porukkaa vanhemmista postauksista. Myös esimerkiksi Rinna Saramäen Hyvän mielen vaatekaappi ja Irene Naakan Hullu kuin äidiksi tullut  kerryttävät lukukertoja säännöllisesti. Yhteensä näiden kahden vuoden aikana kirjoittamiani blogipostauksia on luettu jo useita kymmeniä tuhansia kertoja (molemmat sivustot yhteensä), mikä tuntuu aika hassulta ja jopa uskomattomalta. Toki monilla isommilla bloggaajilla tuo määrä täyttyy helposti kuukausittain tai vaikka viikoittain, mutta minulle se on paljon. Etenkin kun kyse on kirjoista eikä lifestylestä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Halusin tehdä myös listan omista suosikeistani blogihistorian ajalta. Valitsin kymmenen kaunokirjallisuuden teosta, jotka ovat jotenkin jättäneet jäljen. Listaan myöhemmin omaan postaukseensa myös suosikkini nonfiktion saralta, mutta nyt pysytellään kaunokirjallisuudessa. Luonnollisesti myös monet tämän listan ulkopuolelle jääneet kirjat ovat sykähdyttäneet omalla tavallaan tai ehkä ainakin viihdyttäneet, ärsyttäneet tai jotain muuta, mutta nyt valitsin raa’asti vain kymmenen. Päätin, että listalle saa tulla vain yksi teos yhdeltä kirjailijalta, eikä teosten tarvitse olla parhaita lukemiani, vaan syy voi olla muukin. Joku asia, mistä teos on vain jäänyt mieleen paremmin kuin muut. Nämä eivät siis ole kaikkien aikojen merkittävimmät kaunokirjallisuuden teokset, vaan ainoastaan blogissa esiteltyjen joukosta valitut, jotka sillä hetkellä ovat jotenkin merkinneet. Parin vuoden päästä lista voisi taas näyttää erilaiselta.

Omat valintani, olkaa hyvät. Teokset eivät ole paremmuusjärjestyksessä.

 

Jane Austen: Ylpeys ja ennakkoluulo

Klassikko, joka ei varmaankaan koskaan lähde listaltani. Tämä on oikea lohturomaani: vanhanaikainen, kaunis, viaton, nokkela, humoristinen ja romanttinen. Elizabeth Bennet on yksi lempihahmoistani ja esikuvistani kautta aikain.

Margaret Mitchell: Tuulen viemää

Yksi kaikkien aikojen lempikirjoistani, jonka luen säännöllisesti uudestaan, ja josta blogikin on saanut nimensä. Kirja, jota voisi kutsua jättiläiseksi monestakin syystä eikä vähiten pituutensa vuoksi. Teos sisältää kaiken: suku- kasvu- ja selviytymistarinan, sotaa, rakkautta, historiaa, kiinnostavia hahmoja. Teoksella on minulle myös nostalgia-arvoa, sillä se on yksi ensimmäisistä todella vaikuttavista lukukokemuksista, joita muistan.

Bandi: Syytös – Seitsemän kertomusta Pohjois-Koreasta

Äärimmäistä epäoikeudenmukaisuutta, joka saa melkein tärisemään vihasta. Asioita, joille pitäisi tehdä jotain, mutta ei voi. Teos on täynnä tunnistettavia, samaistuttavia, universaaleja tunteita, vaikka puitteet ovat täysin erilaiset kuin meillä täällä Suomessa. Paneuduin yhteen Bandin novelleista, Aarrejalavaan, myös erityisen tarkasti, kun tein siitä dramatisointia draamakasvatuksen opintoja varten. Oli mielenkiintoista sovittaa näytelmätekstiksi pohjois-korealaista novellia.

Lucia Berlin: Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia

Lucia Berlinin ilmaisuvoima jätti jäljen. Tyyli, joka koruttomuudessaan on valtavan eläväistä. Berlinin teos ei ehkä ole parhaita lukemiani, mutta siinä oli jotain virkistävän erilaista, ja aikansa pohjois- ja eteläamerikkalainen miljöö oli kuvattu tavattoman taitavasti, jopa aistikkaasti. Myös ironia, karuista asioista veistetty musta huumori puri.

Agahta Christie: Eikä yksikään pelastunut

Ensimmäinen kirja, jonka luin Agatha Christieltä, ja joka myös johdatti minut laajemminkin hänen tuotantonsa pariin. En sanoisi, että paras hänen teoksistaan, mutta portti, jonka jälkeen ja ansiosta olen löytänyt uuden suosikkikirjailijan, joka jännittää ja viihdyttää. Tämä on yksi hänen karmivimmista kirjoista muuten, enkä tiedä, suosittelenko tätä, mutta kyllä se säväytti varsinkin ensikertalaista.

Anthony Doerr: Kaikki se valo jota emme näe

Tarina, tyyli, historia ja rakenne. Rakastuin Doerrin tapaan kuljettaa kahta rinnakkaista tarinaa vierekkäin ja lomittain lyhyillä kappaleilla ja jonkin verran myös epäkronologisesti. Ja ennen kaikkea saattaa ne lopulta yhteen, risteämään. Tämä kirja herätti tunteita ja oli kaunis, erilainen. Tärkeä teos myös oman kirjoittamiseni kannalta.

William Golding: Kärpästen herra

Varmasti yksi piinaavimmista lukukokemuksista, eikä siinä mielessä nautittava, mutta karmivuudessaan mieleenpainuva. Ihmisen pahuus on visioitu kärjistymään äärimmilleen pikkupoikien leikeissä, ja mikä pahinta, samaan aikaan aikuiset tappoivat toisiaan sodassa, ja sota on oikeaa historiaa. Romaani näyttää fiktion keinoin allegorian todellisuudesta, sitä ihailin tässä teoksessa.

Mika Waltari, Olavi Lauri: Valtatiet

Halusin ottaa myös yhden runokokoelman top kymppiin. Tämä teos herättää minussa halun matkustaa ja elää. Eurooppa, juna-asemat, vanha aika, liike, ilmaisuvoima. 1920-luvun Tulenkantajat. Myös Waltarin nimi itsessään ansaitsee ehdottomasti paikan listallani.

R. J. Palacio: Ihme

Kirja, josta tuli hyvä mieli pitkäksi aikaa. Lämmin ja läikähtävä, kirja joka herättää ja palauttaa uskon ihmisten hyvyyteen, sekä tekee erilaisuudesta tavallista. Jotain tällaista olisi hienoa kirjoittaa itsekin.

Sarah Crossan: Yksi

Teos oli sisällöltään kiinnostava, mutta ei niin sykähdyttävä, että olisi ansainnut paikkaansa tällä listalla. Kuitenkin muoto jätti jäljen, Crossanin teos oli nimittäin ensimmäinen lukemani proosaruno, eli runon muotoon kirjoitettu romaani. Teos avasi minulle oven uuteen maailmaan, ai näinkin voi kirjoittaa! Proosa ja runo ovat molemmat minulle ominaisia kirjoittamisen tapoja, ja lyyrinen proosa kuulostaa täydelliseltä. Crossanin teos rohkaisi itseäni viemään omaa tekstiäni lyyrisestä proosasta vahvemmin selvän proosarunon suuntaan. Ainakin sellainen kokeilu on menossa.

 

 

 

 

 

Alppipolku – L. M. Montgomeryn elämä ja teokset

Niin kauan kuin voit vähänkin ilahduttaa muita ja tuoda lohtua heidän elämäänsä, oma elämäsi on elämisen arvoista.
– L. M. Montgomery päiväkirjassaan vuonna 1938

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Alppipolku – L. M. Montgomeryn elämä ja teokset (2017) on kattava katsaus rakastetun kirjailijan (1874–1942) elämään ja sen jälkiin hänen kirjallisessa tuotannossaan. Teos sisältää Montgomeryn itsensä kirjoittaman Alppipolku -osion, jossa hän muistelee lapsuuttaan ja uransa alkua verraten sitä Alppien huipulle kiipeämiseen. Lisäksi teoksessa on otteita hänen päiväkirjoistaan sekä Sisko Ylimartimon osuus, jossa hän löytää yhtäläisyyksiä Montgomeryn ja tämän tyttöhahmojen välillä.

Itsenäiset, kirjallisesti lahjakkaat, usein vähintään puoliorvot tytöt Prinssi Edwardin saarelta heijastavat Ylimartimon mukaan moniltakin osin Montgomeryä itseään. Yksi ratkaiseva ero hahmojen ja heidän luojansa välillä kuitenkin oli: kirjojen sankarittaret menivät naimisiin vain rakkaudesta, mutta Montgomery itse tyytyi kosintaan, joka ei aiheuttanut hänessä lainkaan romanttisia tunteita. Puoliso kärsi psyykkisestä sairaudesta eikä alunperinkään ollut Montgomeryn unelmien prinssi, mutta yhdessä kuitenkin oltiin ja muutama poikakin parille siunaantui.

Äitiydestä Montgomery vakuutti nauttivansa kaikin siemauksin, mutta sortui jopa ylihuolehtivaisuuteen poikien aikuistuttua. Mielenkiintoista kirjassa on juuri paradoksi Montgomeryn ja hahmojen kohtaloiden välillä. Vaikka esimerkiksi Montgomeryn ja Anna Shirleyn lähtökohdat olivat melko samanlaiset, uskoisin kirjan perusteella kuvitteellisen Annan kuitenkin olleen onnellisempi. Montgomeryn elämän loppupuoli oli Ylimartimon mukaan jopa synkkä, eikä itsemurhaoletuskaan ole perusteeton.

Vihervaaran Annan ja Uuden kuun Emilian lisäksi teos esittelee myös Montgomeryn vähemmän tunnettuja tyttösankareita kuten Saran, Janen, Marigoldin ja Patin. Näistä hahmoista lukeminen ei ollut itselleni niin kiinnostavaa, koska niihin ei ollut mitään yhteyttä, ja Anna-viittaukset olivatkin kaikkein mieluisimpia. Minulle kirjoittajanalkuna antoi myös toivoa, että ennen läpimurtoaan Montgomery sai kasoittain hylkäyskirjeitä eri kustantamoilta, ja moni olisi voinut lopettaa koko touhun. Montgomery kuitenkin uskoi kykyihinsä, ja kerran hän sitten tuli luoneeksi Annan erään lehdestä leikatun valokuvan perusteella. Edes Annan nuoruusvuodet ei mennyt läpi heti ensimmäiseltä kustantamolta, mutta nousi nopeasti yhdeksi kaikkien aikojen rakastetuimmista tyttökirjoista.

 

L. M. Montgomery & Sisko Ylimartimo: Alppipolku – L.M. Montgomeryn elämä ja teokset
Minerva, 2017
336 s.

Henrik Ibsen: Nukkekoti

Helmer: No, no, ei leivosen pidä riiputtaa siipiään. Mitä. Murjottaako oravainen? (Ottaa kukkaronsa.) Nora, mitä luulet minulla tässä olevan?
Nora (kääntyy): Rahaa!
Helmer: Kas tässä. (Ojentaa hänelle muutaman setelin.) Tiedänhän minä, että talouteen kuluu aika lailla joulun aikana.
Nora (laskee): Kymmenen; kaksikymmentä – kolmekymmentä – neljäkymmentä – neljäkymmentä. Kiitos, kiitos, Torvald; nyt minä pääsen pitkälle.
Helmer: Niin, saatpa luvan päästä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Henrik Ibsenin Nukkekoti (1879) on todellinen klassikkonäytelmä, jonka lukeminen on kiinnostanut minua jo pitkään. Meidän piti draamakasvatuksessa lukea ja analysoida jokin näytelmä, joten sain samalla viimein täytettyä tämän aukon sivistyksessäni. Pidin!

Nukkekoti kertoo ihanteita rakastavasta asianajaja Torvald Helmeristä ja tämän vaimosta Norasta. Noralla on kannettavanaan salaisuus, jota hän ei uskalla oikeamieliselle aviomiehelleen kertoa. Noran uskottuna on hänen vanha ystävänsä rouva Linde, ja vastavoimana velkoja penäävä herra Krogstad. Jännitteinen juoni kulkee sujuvasti loppuun, joka yllättää.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Perheen sisäiset sukupuoliroolit ovat mielestäni Nukkekodin kantava teema. Vaikka Noran rohkea tilinteon hetki ei ehkä nosta nykylukijaa takajaloilleen, on se kirjoittamisajankohtanaan 1800-luvulla ollut kohahduttavaa ja poikkeuksellisen rohkeaa – ja vielä miehen kirjoittamana. Nukkekoti-nimikin viittaa käsitykseen vaimosta aviomiestään myötäilevänä nukkena ja kodinhengettärenä vailla liikoja älynlahjoja. Tällainen nainen oli monien herrasmiesten mielestä kaikkein viehättävin, ja jos vaimolla olisi omaa älyä tai yritteliäisyyttä ollut (kuten Noralla), miehen edessä piti kuitenkin pitää yllä teatteria.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Nukkekodin loppu sai aikaan yllättävän mielleyhtymän, nimittäin linkin kestosuosikkiini Tuulen viemään. Vaikka toinen sijoittuu Skandinaviaan, toinen Yhdysvaltoihin, ovat aikakausi ja herrasväen ihanteet samankaltaiset. Vaikka Tuulen viemää on tuhatsivuinen eepos ja Nukkekoti vajaa satasivuinen näytelmä, molempien loppuhuipennuksissa on jotakin pelottavankin samaa. Toisessa vain puhuu nainen ja toisessa mies ja asiat ovat hieman erilaisia, mutta sellainen hyytävä, pimeän illan kissa pöydälle -tunnelma tuntuu selkäpiissä. Molemmat teokset arvostelevat myös ajan kankeita sukupuolirooleja, joissa hyvä vaimo on sievä ja tyhmä kuin lintunen. Kohahduttava Nukkekoti tosin on aikalaisteos, Tuulen viemää kirjoitettu vasta kymmeniä vuosia myöhemmin.

Nora: Ollessani kotona isän luona hän ilmaisi minulle kaikki mielipiteensä, ja niinpä minulla oli samat mielipiteet kuin hänellä. Jos ajattelin toisin, salasin sen, sillä siitä hän ei olisi pitänyt. Hän sanoi minua nukkelapsekseen ja leikki kanssani kuten minä nukeillani. Sitten tulin tähän taloon sinun luoksesi –

 

Henrik Ibsen: Nukkekoti [Et Dukkehjem], teoksessa Valitut draamat 4
WSOY, 1962 [1879]
284 s, josta Nukkekoti 90 s.

William Golding: Kärpästen herra

“Eikö täällä todella ole ketään aikuisia?”
“En ainakaan usko olevan.”
Vaalea poika sanoi tämän miltei juhlallisella äänellä, mutta sitten hän äkkiä tajusi omien sanojensa riemastuttavan merkityksen. [–]
“Ei ketään aikuisia!”

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

William Goldingin kulttilassikko Kärpästen herra (1954) on yhtä aikaa hirveä ja hirveän hyvä. Kirja sijoittuu toisen maailmansodan ajalle ja kertoo joukosta koulupoikia, jotka haaksirikkoutuvat lentokoneonnettomuudessa keskenään autiolle, trooppiselle saarelle. Alkutilanne on tietenkin melko hypoteettinen, mutta kuitenkin mahdollinen. Ensin pojat toimivat kuin kunnon englantilaiset: järjestäytyvät, pitävät kokouksia, tekevät suunnitelmia, mutta vähitellen eripura alkaa häiritä joukkoa ja seikkailu muuttuu selviytymistaisteluksi.

Viidakon armoilla pojista (ainakin suuresta osasta) kuoriutuu keihäät kädessä juoksentelevia verenhimoisia villi-ihmisiä, jotka joutuvat sotaisiin väleihin keskenään. Jännite on rakennettu teokseen oivallisesti ja koko ajan pelkää, että jotain vielä hirveämpää tapahtuu. Samalla on kuitenkin jatkettava lukemista, vaikka sitten toinen silmä kiinni.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

“Peto tappakaa! Kurkku leikatkaa! Veri laskekaa!” 

Nyt kun olen juuri lukenut pohjalle kaksi muutakin toista maailmansotaa käsittelevää kirjaa (Kaikki se valo jota emme näe ja Poika joka pelastui), Kärpästen herran absurdi julmuus ei kummastutakaan enää niin paljon. Lähtöoletukseni oli hieman vähättelevästikin, että Kärpästen herra nyt on vain sellainen satu, miten ei koskaan oikeasti voisi käydä. Ja onhan se hyytävä satu. Mutta näen sen vahvasti nyt myös allegoriana toisesta maailmansodasta ylipäätään! Kun koulupojat autiolla saarella tappavat toisiaan, vastaavaa tekevät aikuiset oikeassa maailmassa samaan aikaan. Koko maailma sotii.

Ja julmuudesta. Esimerkiksi se mitä aiemmin mainitsemissani teoksissa Frederikille tai vaikkapa nyt holokaustissa tuhotuille juutalaisille tehtiin, on täyttä sadismia. Toisten tuskalla huvittelua ja empatian kuolettamista. Eikä siihen tarvittu autiota saarta tai kasvomaaleja. Luin Wikipediasta, että teoksen nimi Kärpästen herra viittaa Belsebuliin eli Raamatun alkukielessä käytettyyn ilmaukseen paholaisesta. Ja niin tässä kirjassa kuin esimerkiksi siellä keskitysleireillä meininki on niin yli-inhimillisen julmaa, että nimitys on varsin osuva.

En ole lukenut kauhukirjallisuutta, mutta tämä teos liippaa tunnelmaltaan läheltä sitä. Se on kuitenkin realistinen siten, että yliluonnollisia elementtejä ei varsinaisesti ole, vaikkakin pelot nostattavatkin poikien mieliin epäilyksiä pedosta, joka saarta hallitsee. Itse en tästä ollut aivan varma, joten pelkäsin koko ajan, tuleeko sieltä kohta jokin hirviö esiin. Se olisi kuitenkin pilannut teoksen allegorisuuden. Pahuus voi löytyä ja löytyykin ihan ihmisen omista tekosista. Ja vaikka konkreettista hirviötä ei saarella ole, sen tuntee taustalla kuitenkin näkymättömänä voimana, joka voi ottaa valtaansa ja ajaa kamaliin tekoihin.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kärpästen herrassa tulee mielestäni hienosti ilmi, kuinka vallanhimo ja paha johtaja voivat sotkea kaiken. Vallan havitteleminen voi ajaa äärimmäisiin tekoihin, ja jos johtajaksi pääsee ja päästetään hieman päästään seonnut kaveri, hän saa vedettyä tavalliset jees-miehetkin mukanaan julmuuksiin. Laajamittaista holokaustiakaan tuskin olisi tapahtunut ilman Führeriä eli Adolf Hitleriä, joka joukkoisti tuhoamisen. Tällöin monista tavallisistakin saksalaisista tuli tappajia, koska jollakin puolella nyt vain oli oltava. Sika muuten näyttäytyi eläimenä samankaltaisessa irvokkaassa valossa kuin Orwellin Eläinten vallankumouksessa. Sian pää sai peräti kunnian olla koko teoksen nimikkohahmona.

Mutta Ralph seisoi heidän keskellään likaisena, takkuisena ja niistämättömänä itkien heidän viattoman lapsuutensa loppua, ihmissydämen synkkää pahuutta.

 

William Golding: Kärpästen herra [The Lord of the Flies]
Otava, 2007 [1954]
336 s.