Shakespeare: Hamlet

Yhdelle kurssille piti lukea tämä nelisensataa vuotta vanha näytelmäklassikko, William Shakespearen Hamlet (n. 1600). Hamlet on Tanskan prinssi, jonka isä, kuningas, on kuollut yllättäin. Kuninkaaksi on noussut Hamletin setä, joka on heti myös mennyt naimisiin leskeksi jääneen kunigattaren kanssa eikä Hamlet pidä lainkaan tästä asetelmasta. Näytelmän alussa kuninkaan haamu kuitenkin ilmestyy Hamletille janoamaan kostoa kuolostaan, joka ei ollutkaan vahinko. Hamlet ryhtyy punomaan suunnitelmaa. Sivujuonteensa tarinaan tuo Ofelia, johon Hamlet on ollut toivottoman rakastunut. Saavatko he toisensa? väärinkäsityksiä, dramatiikkaa ja Shakespearemaista kieltä on luvassa ja saattaapa muutama henkikin lähteä jossain vaiheessa. Yllättävän hyvin kyllä kestänyt aikaa tämä näytelmä, ei sinänsä tuntunut kauheasti aikansa eläneeltä.
Oli muuten hauska huomata, että se legendaarinen kuva Hamletista pääkallo kädessä lausumassa kuuluisat “ollako vai eikö olla” on vain yhdistelmä kahdesta eri kohtauksesta. Sekä pääkallo että näytelmähistorian ehkä tunnetuin repliikki löytyvät kyllä näytelmästä, mutta eri kohtauksista. Aku Ankassa tämä oli muistaakseni oikein: Aku teatterihurmoksessa pääkallon (melonin tms.) kanssa harjoitteli Hamletin repliikkiä “Voi Yorrick raukkaa, hänet tunsin ma” (vanhemmasta suomennoksesta). Lopulta Aku sitten tyrmäsi itsensä vahingossa sillä melonilla.
HAMLET: Ollako vai eikö olla, siinä pulma.
                Jalompaa onko vaiti ottaa vastaan
                pahansuovan onnen turmannuolet
                vai aseella selvä tehdä murheistaan,
                lopettaa ne kerta kaikkiaan?

Vielä viimeisen kerran: Hyvää ja ihanaa joulua! Palaillaan viimeistään loppiaisen jälkeen, mutta ehkä jo aiemmin.

William Shakespeare: Hamlet
suom. Eeva-Liisa Manner
KK Kirjapaino, 1981
133 s.

Wuolijoki: Niskavuoren Heta

Hella Wuolijoen (julkaissut myös salanimellä Juhani Tervapää) Niskavuoren Heta (1950) oli myös lukupiirikirjana, tai oikeastaan -näytelmänä. Olin jo pitkään ajatellut ottaa joskus selvää Niskavuoresta, se kun on niin klassikko, ja nyt tiedän, mistä siinä on kyse, kun ennen ei ollut juuri hajuakaan. Lukaisin myös Niskavuoren naiset, mutta siitä lisää myöhemmin. Voin sanoa, että molemmat Niskavuori-näytelmät saivat kyllä tunteet kunnolla kuohumaan, ja erityisesti negatiiviset sellaiset. Niskavuoren naiset sai minut melkein raivon partaalle, mutta Niskavuoren Heta herätti tunteita hieman maltillisemmin, vaikka sekin on melko surullinen ja siinä on jotain samaa kuin Jotunin Tohvelisankarin rouvassa, vaikkei mikään farssi olekaan. Molemmissa on kuitenkin voimakas, ahne vaimo, joka ei piittaa puolisostaan ja määräilee kaikesta itse.

 

Niskavuoren Heta on tavallaan sivujuonne varsinaisesta Niskavuori-saagasta. Wuolijoen viisi Niskavuori-näytelmää (Niskavuoren nuori emäntä, Niskavuoren Heta, Niskavuoren naiset, Niskavuoren leipä ja Entäs nyt, Niskavuori?) kertovat Niskavuoren tilaa asuttavan suvun vaiheista usean sukupolven ajalta. Niskavuoren nuoressa emännässä, jota lueskelin silmäillen, Niskavuoren taloon naidaan nuoreksi emännäksi Loviisa, jota kuitenkin käskyttää itsepäinen vanhapiika, Heta-käly, eli Loviisan miehen Juhanin sisko. Niskavuoren Hetassa nimihenkilö sitten päätyy naimisiin kunnollisen torpanpojan kanssa ja muuttaa Muumäen tölliin, jonne näytelmä keskittyykin. Ajallisesti näytelmä sijoittuu 1800- ja 1900-lukujen taitteen molemmin puolin usean vuosikymmenen ajalle. Varsinaisella Niskavuorella oleillaan vain alussa Hetan ja Aukstin häiden ajan.
Heta ei ole onnellinen vaimo. Hänellä on hyvä, ahkera ja taloudellisesti järkevä mies Akusti, jota hän ei osaa arvostaa, koska tämä ei ole talollisten suvusta kuten Heta. Näytelmän alussa vihjaillaan, että Hetan on “pakko” mennä nopeasti naimisiin jonkun kanssa, koska hän odottaa lasta, jonka todellinen isä on ilmeisesti näytelmässä vilahteleva Lammentaustan Santeri. Akusti-sulho astuu kuitenkin hyvin perheenisän rooliin ja onnistuu vuosien kuluessa keräämään rahaa jopa prameampaa asuinrakennusta varten. Akusti on viimeiseen asti kärsivällinen, ja jo valmiiksi itsepäisen Hetan kiukkuisuus saattaa toki ymmärrettävästi johtua Santeri Lammentaustaan ennen Akustia liittyneistä toiveista, jotka karisivat Santerin valittua toisen. Heta on kuitenkin saanut hyvän miehen ja kolme lasta. Sääli käy Akustia, lapsia ja palvelustyttö Siipirikkoa, kun kärkäskielinen Niskavuoren Heta pistää tuulemaan. Kannattaisi huomata onnensa ennen kuin on liian myöhäistä…

AKUSTI: Heikolla äänellä: Heta, anna minulle vähän vettä, janottaa niin.
HETA: Huutaa saliin: Aliina, Aliina, tule antamaan isällesi vettä, häntä janottaa. En minä sinua ennen ole    passannut enkä minä sinua passaa nytkään. Jatkaa lukemista.
AKUSTI: Yrittää nousta. Raskaasti ja pelottavasti: Kyllä se olet sinä, joka nyt passaa minua, Heta Niskavuori.
HETA: Oletkos sinä tullut hulluksi? Herrajestas!
Aliina tulee.
AKUSTI: Ehkä olen tullut järkiini. Heta, sanon minä. On tukehtua. Anna vettä! Pois Aliina! Vettä, Heta!
ALIINA: Herra taivaassa, anna isälle vettä!
HETA: Antaa vesilasin. Tuossa on. Hulluksi se on tullut, pähkähulluksi.

Tämä näytelmä nosti ihan puun takaa mieleen sen Suvi Teräsniskan kappaleen Nyt ja tässä, joka kuultiin Vain elämäässäkin. Sen lisäksi nimittäin, ettei Heta saavuttanut perheonnea seiniensä sisäpuolella, vaikka siihen olisi ollut edellytyksiä, hän oli myös niin ylpeä, ettei kehdannut kutsua edes läheisiään kylään ennen kuin vuosien päästä komeamman talon valmistuttua. Tässä  muutama värssy siitä biisistä, ei siis Wuolijoen vaan Timo Kiiskisen kynästä:
“Entä jos tärkeimmät asiat tapahtuu tällä hetkellä
Kauneimmat kukat kukkivat juuri nyt liian lähellä
Entä jos kaikki se mitä etsit on sun edessä
Entä jos onnesi on nyt ja tässä valmiina
 
Kellot mittaavat tunteja
Eiliset odottavat huomista 
Siinä välissä ohikiitävässä
On elämässä vain nyt ja tässä”
Hella Wuolijoki: Niskavuoren Heta, kokoelmassa Niskavuoren tarina
Love Kirjat, 1979
382 s., josta Niskavuoren Heta 71 s.
 

Sillanpää: Nuorena nukkunut

 


Nobelisti Frans Emil Sillanpään teosta Nuorena nukkunut (1931) on pidetty kirjailijan merkittävimpänä saavutuksena. Meillä se oli lukupiirikirjana ja kahlasin sen vähän harppoen läpi tällä kertaa, koska olen lukenut sen aiemmin vuosia sitten. Sillanpään kieli on tosi kaunista eikä ihme, että teos on menestynyt ulkomaillakin. Herkkä romaani kuvaa kauniisti ja surumielisestikin Suomen suvea ja luontoa sekä nuoren tytön sielunelämää. 

 

Romaani jakaantuu kahteen osaan, joista ensimmäinen kertoo Kustaa ja Hilma Salmeluksen vaiheista, ja jälkimmäinen osa keskittyy heidän tyttärensä, nuoren Siljan elämään, rakastumiseen ja – kuolemaan. En koe spoilaavani juonta tällä paljastuksella, sillä Sillanpään teos on siitä mielenkiintoinen, että loppuratkaisu kerrotaan heti ensimmäisillä sivuilla (sekä teoksen nimessä) ja tavallaan koko teos on yhtä takaumaa, joka päätyy lopulta ajallisesti siihen hetkeen, josta alkoikin. Samanlaista, loppua ennakoivaa rakennetta Sillanpää on käyttänyt myös ainakin teoksessa Hurskas kurjuusTästä valinnasta johtuen lukijalla on läpi koko teoksen haikea vire, aavistus että kaikki päättyy liian aikaisin. 

”Siljan, nuoren kauniin maalaistytön elämä päättyi noin viikon päivät juhannuksen jälkeen kesän vielä ollessa nuoremmalla puolellaan”.  Kesä, Sillanpään teoksissa runsaasti käytetty symbolinenkin elementti, on ”nuoremmalla puolellaan” Siljan kuollessa. Kukkein, hehkuvin, lämpimin aika Siljan aikuisuudesta ja naiseudesta jää siis kokematta. Haikeutta teokseen tuo myös se asetelma, että Silja on “vanhan sukupuun viimeinen vihanta” ja hänen mukanaan sammuu koko sukuhaara. Sillanpään käyttämä kieli on hyvin kaunista ja runollista – “kuun säteet sekoittuivat ripsiin ja heijastuivat kimaltaen näköteristä” .

Myös luonnon kuvausta on paljon. Kirjan tunnelma on rauhallinen, ja etenkin kirjan alkuosassa kerronta on miltei liiankin verkkaista. Jopa synkkiä asioita, kuten kuolemaa, kuvataan kauniisti. Ehkä teos on juuri siksi niin herkkä ja liikuttavakin, että Silja ottaa kuoleman vastaan ystävänä, ei kapinoi, ei vastustele. Hän on saanut kokea rakkauden ja sitä ajatellessaan hän tuntee saaneensa elämältä kyllin.

“Hänen kaunis lemmentunteensa täytti hänen mielensä niin kauan kuin hän tajuissaan pysyi. Ja suurin ihme, luonnon armias järjestely, oli se, ettei hän perästäkään milloinkaan todennut, että nyt minä siis kuolen enkä enää voi saavuttaa unelmieni määrää. Päinvastoin tunsi hänen sammuva henkensä lopulta täydellisesti yhtyvänsä ystävänsä henkeen.”                                                             


F. E. Sillanpää: Nuorena nukkunut
Otava, 1971
259 s.


 

 

 

Uuden kuun ja Vihervaaran tytöt

Tämä on taas poiminta kirjastosta, onneksi ne laittavat siellä aina esille vaihtelevasti valikoituja kirjoja, niin tarttuu helpommin helmiä kotiinkin asti selailtaviksi. Kyseessä ei tällä kertaa ole L.M. Montgomeryn Runotyttö- tai Anna-sarja sellaisenaan vaan Suvi Aholan ja Satu Koskimiehen toimittama kattava katsaus kyseisiin kirjasarjoihin: Uuden kuun ja Vihervaaran tytöt, Lucy M. Montgomeryn Runotyttö- ja Anna-kirjat suomalaisten naislukijoiden suosikkeina (2005). Ahola ja Koskimies ovat muuten samat naiset, jotka ovat toimittaneet myös Joka tytön runokirjan.
 –
Tästä linkistä voit lukea omasta, lämpimästä suhteestani Anna-kirjoihin. Uskokaa tai älkää, mutta yhtään Runotyttö-kirjaa en ole kokonaan lukenut! Anna-sarja, johon tutustuin ensimmäisenä, ehkä n. 12-vuotiaana, oli pitkään jotenkin niin tärkeä ja ainutlaatuisen tuntuinen, etten silloin parhaassa lukuiässä edes oikein halunnut ”kilpailuttaa” Annoja lukemalla saman kirjailijan Runotyttöjä. Selailin niitä joskus kirjastossa, mutta tyyli on aika eri kuin Anna-kirjoissa, vakavampi, jopa synkempi. Käsitykseni mukaan niistä puuttuu sellainen hersyvä elämänilo, reippaus ja huumori, jotka Anna-kirjoissa ovat olennaisia. Toisaalta monet ovat pitäneet Runotyttö-Emiliasta juuri siksi enemmän, koska heitä on ärsyttänyt Annan reippaus. Itse pidin Annasta nuorena niin paljon, että olisi tuntunut jotenkin loukkaukselta Annaa kohtaan tykästyä yhtä paljon Runotyttö-kirjoihin. Minulle Annat olivat ja ovat ne ainoat oikeat, mutta ties vaikka joskus pääsisin vielä sisälle Uuden kuun maailmaankin. Tosin, koska olen ohittanut jo tyypillisen ”ensilukuiän”, en usko, että lukukokemus tulisi olemaan niin sykähdyttävä kuin niillä, jotka ovat siihen nuorena sukeltaneet.
Aholan ja Koskimiehen paksussa opuksessa eri-ikäiset suomalaiset naiset kertovat suhteistaan Anna- ja Runotyttö-kirjoihin ja niiden henkilöihin. On tosi hauskaa lueskella sieltä täältä näitä tarinoita, kuinka vahvasti fiktiiviset henkilöt voivatkaan vaikuttaa nuoren ihmisen maailmankuvaan! Kirja on keveää luettavaa vaikka onkin iso ja paksu, leipätekstin lomassa on kuvia ja sitaatteja. Moneen kertomukseen on helppo samastua. On uskomatonta, kuinka vahvasti kirjoista saadut esikuvat kulkevat mielessä läpi elämän. Se kiinnostaa jo ihan kirjallisuuden tutkimuksenkin näkökulmasta, puhumattakaan henkilökohtaisesta kokemuksestani, joka sen todentaa. Harvat kirjallisuuden hahmot ovat minulla nouseet niin merkittäviksi, että ne ovat olleet jo jonkinlaisia ”mielikuvitusystäviä”, joiden kautta on peilannut maailmaa. Anna Shirley ollut yksi sellainen nuoruudessani. Oli huvittavaa huomata, että tällaisia höpsöjä kuin minä on yllättävän paljon. Annassa on jotain niin kiehtovaa, iloista ja kuplivaa. Annan ajatus sukulaissieluudesta viehättää. Annan ja Gilbertin rakkaustarinakin on sellainen maanläheinen ja siksi yli-ihana. Käsittääkseni Runtotytössä on enemmän mm. taiteilijuuden pohdintaa ja synkemmissä sävyissä kuin Annassa.
 –
Ei saa surettaa / leikittäiskö prinsessaa
ja ikuisiksi ystäviksi tultais / niin kuin Anna ja Diana
Ei saa surettaa / mennään puistoon keinumaan
Maailma muuttuu kauniimmaksi niin / kun se on meidän
               
                                Maija Vilkkumaa
Minulle vieras Runotytön maailmakin hieman aukesi Aholan ja Koskimiehen kirjan kautta, myös se, miksi juuri ne ovat olleet monille ne tärkeimmät kirjat. Syyt kuulostavat ymmärrettäviltä. Teoksen lopussa on myös tiivistelmät jokaisen Anna- ja Runotyttö-kirjan sisällöstä. Lukaisin niitä ja tiedän nyt pääkuviot Runotytöistäkin. Naisten kokemusten lisäksi teoksessa on hyvää analyysia Montgomeryn kirjoista ja taustatietoa kirjailijasta alkaen. Vähänkö hymyilytti joidenkin kirjoittajien hupsut ajatukset – koska ne tuntuivat niin tutuilta. Hauskaa, nostalgiaa herättävää lukemista kaikille Anna- tai Runotyttö-faneille!
Muutama sitaattipoiminta kirjasta:
Anna on kuin rakas lapsuuden ystävä, jota en ole
moneen vuoteen tavannut. En yhtään hämmästyisi,
jos hän jonakin päivänä soittaisi ovikelloa ja
tulisi luokseni juomaan teetä. Meillä olisi niin
paljon puhuttavaa.
               Elina Lehtinen
Anna aiheutti senkin, ettei hänen
jälkeensä oikein kukaan tuntunut enää miltään.
Jätin monet tyttökirjat kesken sankarittarien osoittauduttua
tylsiksi, teennäisiksi ja persoonattomiksi.
         
               Iida Kalakoski
Kauhistuin: kaikki se, mikä minussa on ollut olevinaan
persoonallista, omaperäistä ja erikoista, onkin Annaa.
Huomaamattani olin rakentanut itsestäni Annan!
        
              Minna Rytisalo