Syksyn aikana kuunneltuja romaaniklassikoita

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Tänä syksynä en ole lukenut juuri yhtään, mutta olen kuitenkin kuunnellut kuusi romaania ja kaksi tietokirjaa (sekä lisäksi lasten kirjoja, joita olen myös lukenut ääneen). Tällä hetkellä menossa on järkälemäinen Ulla-Lena Lundbergin Jää.

Kesällä pidin kirjataukoa lastenkirjallisuutta lukuunottamatta. Aikuisten romaaneista kaipasin jotain klassista, tuttua ja turvallista sekä vanhaan aikaan sijoittuvaa, joten aloitin syksyn Mika Waltarin Komisario Palmun erehdyksellä – kirja, joka kestää monta lukukertaa. Vaikka olenkin aiemmin lukenut teoksen, kokemus oli aika erilainen kuunneltuna, ja suosittelen sitäkin. Lars Svedberg on Palmujen lukijana aivan mainio, ja voin kuvitella hänen möreän äänensä suoraan Palmun nahkoihin. Kun komisario Palmun erehdys oli selvitetty, siirryin loogisesti Kuka murhasi rouva Skrofiinjoka on myös oikein hyvä. Halusin viipyä vielä waltarimaisessa tunnelmassa ja kuuntelin myös Tähdet kertovat, komisario Palmu, vaikka mielestäni se ei aivan vedäkään vertoja kahdelle edelliselle.

Palmujen jälkeen luontainen jatkumo kulki sitten Agatha Christieen, jonka kirjoja oli Bookbeatiin ilmestynyt pari minulle uutta lisää. Odotan edelleen, että Christien tuotantoa tulisi laajemminkin suomen kielellä luettuna jatkossa! Kuuntelin ensin yhden Christien klassisimmista teoksista, Roger Ackroydin murhan, joka oli aikoinaan hänen läpimurtonsa suuren yleisön suosioon. Dekkarikuningatar hämää lukijoita mielikuvituksellisella ja yllättävällä juonella ja päätöksellä. Viimeiseen asti toivoin, ettei loppu menisi niin kuin meni, mutta Christieen jo sen verran tutustuneena aloin kuitenkin loppupuolella pelätä pahinta. Kirjan kuluessa ehdin kuitenkin epäillä ensin jo suunnilleen kaikkia, kuten Christiellä varmasti oli tarkoituksenakin. Roger Ackroydin murhan ratkaisi muuten Ackroydin oma ystävä, kukapa muukaan kuin Hercule Poirot.

Kuuntelin myös toisen minulle uuden kirjan, Ruumis kirjastossa, joka Christien tuotannossa on aika keskikastia, peruskauraa, eli hyvä ja mukaansatempaava, muttei erityisen mieleenpainuva. Neiti Marplella oli sormensa pelissä tämän jutun ratkaisemisessa.

Viimeisimpänä muttei todellakaan vähäisimpänä kuuntelin englanniksi Ylpeyden ja ennakkoluulon Steve Patriarcan lukemana. En koskaan, siis K-O-S-K-A-A-N lue tai kuuntele kirjoja englanniksi vapaa-ajalla, mutta en kai löytänyt mitään muuta kiinnostavaa, niin tartuin sitten tähän, kun sitä ei ollut saatavilla suomeksikaan. Kokemus olikin yllättävän positiivinen! Luulen, että osuutensa oli sillä, että tunsin juonen niin hyvin, ettei haitannut, etten ymmärtänyt joka ikistä sanaa tai lausetta. Ja koska kyseessä oli juuri Pride and prejudice, niin ihana brittienglanti toi kirjaan lisäarvoa, alkuperäisyyttä, joka välittyi eläytyvän lukijan kautta.

Oli myös hauskaa bongailla Pride and Prejudice -äänikirjasta tuttuja repliikkejä, joista monet muistan suunnilleen ulkoa BBC:n sarjasta. Sarjan käsikirjoituksessa onkin seurattu mahdollisuuksien rajoissa melko tarkasti alkuperäistä kirjailijaa. Positiivisesta kokemuksesta opin, että tässä tapauksessa kannatti mennä kieliasiassa mukavuusalueen ulkopuolelle (mutta vain hetkeksi, luulen…)

 

Mika Waltari: Komisario Palmun erehdys
WSOY, 2017 [1940]
9 h 16 min

Mika Waltari: Kuka murhasi rouva Skrofin?
WSOY, 2017 [1939]
8 h 27 min

Mika Waltari: Tähdet kertovat, komisario Palmu
WSOY, 2017 [1962]
10 h 11 min

Agatha Christie: Roger Ackroydin murha [The Murder of Roger Ackroyd]
WSOY, 2018 [1926]
9 h 11 min

Agatha Christie: Ruumis kirjastossa [The Body in the Library]
WSOY, 2012 [1942]
6 h 17 min

Jane Austen: Pride and Prejudice
2018 [1813]
11 h 47 min

 

Waltari: Tähdet kertovat, Komisario Palmu

Mika Waltarin Palmu -kolmikon viimeistä osaa, Tähdet kertovat, komisario Palmu (1962), en ollut lukenut koskaan aiemmin. Teos on kirjoitettu selvästi myöhemmin kuin kaksi edeltäjäänsä ja miljöökin on samassa suhteessa uudenaikaisempi piiska-autoineen ja piukkapöksyineen. Aikaa on kulunut romaanin maailmassakin rouva Skrofin ja Bruno Rygseckin tapauksista. Minäkertojana esiintyvä, nimeltämainitsematon Palmun alainen on nyt kohonnut varatuomariksi ja Palmun esimieheksi, oikein päälliköksi. Hieman viisastunut mutta ei vielä mainittavasti.
Tähdet kertovat, komisario Palmu oli eräänlainen välipala Waltarin uralla, miehen nopeasti tekaisema käsikirjoitus ohjaajan toiveesta jatkoksi kahdelle menestyneelle Palmu-elokuvalle. Waltari on kirjoittanut salapoliisiromaanin jälkeenpäin käsikirjoituksen pohjalta. Ja sen kyllä valitettavasti huomaa. Aiempiin, jopa loistaviin teoksiin verrattuna Tähdet kertovat jää laimeahkoksi. Ei se huono varsinaisesti ole, paitsi ehkä edeltäjiensä rinnalla. Mielestäni tämän teoksen kohdalla elokuva on onnistunut kirjaa paremmin.
Kirja tarjoaa kyllä jännitystä, mutta kirjoitustyyli on muuttunut parissakymmenessä vuodessa melko paljon. Kirjan alussa on jonkin verran turhalta tuntuvaa jaarittelua. Ja lauseet ovat töksähtelevän lyhyitä. Useassa kohtaa. Yhdenkin. Sanan. Lauseita. Ja paljon. Ja vielä. Ei nyt koko aikaa. Mutta pisti. Silmään. Tyylikeinona sitä on käytetty. Liikaa. Teho menee.
Juonesta lyhyesti: Helsingin Tähtitorninmäellä murhataan puliukoksi luultu sivullinen, jonka kuolema painetaan aluksi villasella, vanhan juopon tapaturmaisena kuolemana. Kun lööpit nostavat asiasta metakan, on poliisin ryhdyttävä pikaisiin toimiin ja yhtä sun toista selviää. Kaupungilla riehuva nahkatakkijengi saa osansa epäilyistä. Myöhemmin tarina kääntyy erikoiseen ja ankaraan, omaa Kotkanpesäänsä rakentavaan majuri Vadenblickiin vaimoineen ja poikineen. Majuri itse on kyllä Palmu-kirjojen kammottavin hahmo. Ihan puistattaa. Kirjassa hänet on kuvattu vielä inhottavammin kuin elokuvassa. Mutta monia muitakin salaperäisiä ja epäilyttäviä hahmoja esiintyy.
Elokuva ja kirja eroavat toisistaan kaikkein eniten tämän Palmu-romaanin kohdalla. En paljasta tarkemmin miten, mutta vaikka olin nähnyt elokuvan, tuntui välillä, liittyvätkö ne lainkaan yhteen. Oli joitakin suuriakin eroja esimerkiksi tarinan ihmiskohtaloissa. Teos oli myös sävyltään tummin Palmu-kolmikosta. Vaikka moitin teoksen tyyliä, kyllä Waltari tarjosi taas myös kiinnostavan ympäristön ja henkilökavalkadin, jotka kuvitella silmien eteen. Aiempiin Palmu-romaaneihin verrattuna rikoksen selvittely jakaantui mielestäni ehkä liikaa kahteen sektoriin: lättähattuliigaan ja Vadenblickeihin. Osat olivat melko erillään toisistaan, kuin kaksi erillistä kertomusta. Muissa teoksissa koko epäiltyjen konkkaronkka on liittynyt toisiinsa ja heistä on kerrottu lomittain.

 

Mika Waltari: Tähdet kertovat, komisario Palmu
WSOY, 2006 [1962] 
254 s.

Waltari: Kuka murhasi rouva Skrofin?

Mika Waltarin tunnettu salapoliisiromaani Kuka murhasi rouva Skrofin? (1939) oli mukavaa kesänalkajaisluettavaa viime viikolle. Teos on ensimmäinen Komisario Pamu -kirja ja voitti ilmestyessään pohjoismaisen saapoliisiromaanikilpailun Suomen osakilpailun.

Teoksen tarina kulkee sujuvasti ja leppoisasti, ja juoneen on helppo eläytyä. Minulla oli muistikuva, että olen lukenut Kuka murhasi rouva Skrofin? joskus nuorena, mutta oli huvittavaa, että loppu oli itsellenkin yllätys. Lukemisesta on varmasti reilusti yli kymmenen vuotta, joten ei ihmekään. Waltarin Komisario Palmut ovat kuitenkin sellaisia kirjoja ja elokuvia, että ne eivät kulu puhki ensimmäisen luku- tai katselukerran jälkeen, vaan kestävät useampia, jopa paranevat.

Matti Kassila on ohjannut Waltarin romaanin pohjalta elokuvan Kaasua, komisario Palmu, ja kyseinen elokuva pyöri muistissani pajon selvemmin kuin kirja. Siksi yllätyin, että loppuratkaisut eroavat melko paljonkin näissä kahdessa. Syyllinen on kyllä sama, mutta muun muassa motiivit ovat kirjassa ja elokuvassa erit. Muitakin yksityiskohtia elokuvassa oli toisin kuin kirjassa, mutta kyllä tarinan kuitenkin pääpiirteittän samaksi tunnistaa.

Teoksen päähenkilö taitaa olla itseoikeutetusti vanhanpuoleinen, hidasliikkeinen mutta ammatissaan taitava komisario Palmu, joka pihin ja ilkeän vanharouva Skrofin murhaa selvittää. Teoksen minäkertojana on kuitenkin nuori, kirjaviisas poliisiharjoittelija, jonka Waltari on kuvannut huvittavankin sympaattisesti. Muutenkin henkilöhahmot ovat oivia, luontevalla tavalla stereotyyppisiä, ja useammankin kerran tyrskähtelin ja hymähtelin Waltarin hienovireiselle huumorille.

Kaasumyrkytykseen kuolleen rouva Skrofin murhatutkinnan yhteydessä lukija tutustuu muun muassa uhrin kaltoinkohdeltuun Kirsti-tytärpuoleen ja hurvittelevaan Kaarle-veljenpoikaan, epäilyttävän hurskastelevaan saarnaaja Mustapäähän, muodollisen asialliseen tuomari Lanteeseen, boheemiin taiteilija Kurt Kuurnaan ja tanssijatar Iiri Salmiaan. Kirja on kyllä yksinkertaisesti hyvä. Se on myös 1930-luvun Helsinki-kuvana oivallinen.

Waltari on taitava ihmisten välisten suhteiden ja tilanteiden kuvaaja, hänen dialogiaan on ilo lukea. Juonen koukerotkin on rakennettu melko hyvin, mutta suurimmat ansiot liittyvät juuri kerrontaan ja keskusteluihin. Waltarin salapoliisiromaanissa paras anti on minusta koko matka kohti lopputulosta, ei niinkään itse ratkaisu.

Mika Waltari: Kuka murhasi rouva Skrofin?
Otava, 2001 [1939]
237 s.