–
Bandi: Syytös – Seitsemän kertomusta Pohjois–Koreasta
S&S, 2017 [2014]
189 s.
–
Bandi: Syytös – Seitsemän kertomusta Pohjois–Koreasta
S&S, 2017 [2014]
189 s.
Fujimoto luo Kim Jong-ilistä melko tarkan henkilökuvan. Hän ei varsinaisesti tuomitse tätä, ei pure ruokkivaa kättä. Kuitenkin hän japanilaisena havaitsee myös räikeää ristiriitaisuutta rutiköyhän kansan ja ylellisen hovin välillä. Kun kansa elää täysin kontrolloituna ja suljettuna ulkomaailmalta ja länsimaisilta vaikutteilla, toisin on hovissa. Ruokapöydät notkuvat ulkomailta hankittuja herkkuja, ylellisillä “kutsuvierasalueilla” on länsimaiset mukavuudet ja toinen toistaan upeammat harrastusmahdollisuudet, ja muutenkin länsimaisia kulutustavaroita kuten hienoja kelloja ja autoja haetutetaan ulkomailta Eurooppaa myöten. Eipä vissiin yhtään tekopyhää? Kim Jong-il myös rakastaa elokuvien katselemista, ja Hollywood-elokuvatkin kuuluvat hänen ohjelmistoonsa. Fujimoton mukaan Kim Jong-il pitää kovasti muun muassa James Bond -elokuvista ja katsoo näitä myös oppimistarkoituksessa, koska niissä on paljon vakoilua.
Fujimotosta pidetään Pohjois-Korean kapean eliitin joukossa hyvää huolta ja hän saa osansa luksuksesta, mutta hän on samaan aikaan myös tiukassa talutushihnassa, jonka päästä diktaattori Kim Jong-il puristaa lujasti. Diktaattori on tyytyväinen niin kauan, kun kaikki menee hänen päänsä mukaan. Jos Kim Jong-il esimerkiksi haluaa kaikkien osallistuvan hulluihin juomakilpailuihinsa, ei ole mahdollisuutta kieltäytyä vaan mielummin juoda itsensä tainnoksiin. Nyt jo edesmennyt Kim Jong-il tuntuu kirjan luoman kuvan perusteella olevan melko kilpailuhenkinen ja kisailee mieluusti asiassa kuin asiassa. Esimerkiksi autoilu Pohjois-Koreassa on aivan omaa luokkaansa. Kellään kansalaisella ei tietenkään ole autoa, mutta korkea-arvoisilla virkamiehillä ja kuningasperheellä on sitten viimeisen päälle. Maan poikki kulkee vain muutamia teitä, piikkisuoria, tyhjiä moottoriteitä, joissa kaahataan niin kovaa, että usein tietä pitkin kävelevät maalaiset jäävät alle. Alla oleva katkelma sen sijaan kuvaa muuan vesiskootterikisaa:
“Fujimoto, otetaan kisa! Mutta kilpaile tosissasi!”
Kun Kim Jong-il antoi aloitusmerkin, väänsin kaasun pohjaan ja lähdin liikkeelle. Kesken kisan vilkaisin Kim Jong-ilin suuntaan, ja huomasin silloin johtavani häntä yhden tai puolen skootterin pituuden verran.
Tein virheen! mielessäni välähti, mutta Kim Jong-il oli käskenyt kilpailla tosissaan, joten ajoin maaliin vauhtia hidastamatta.
“Sinä voitit”, Kim Jong-il totesi happaman kuuloisesti. Sillä hetkellä kaduin vähän ja mietin, ettei minun ehkä sittenkään olisi pitänyt voittaa. [—] Kukaan ei ilmeisesti ollut koskaan ennen voittanut Kim Jong-iliä kilpailussa. Jopa tällaisissa leikkimielisissä kisoissa hän oli aina voittaja. Minä olin kuitenkin rikkonut tämän kaavan, joten siitä eteenpäin Kim Jong-il alkoi suhtautua minuun varovaisemmin.
Kuukauden kuluttua Kim Jong-il ehdotti minulle uudestaan kilpailua. Lähtöviivalla minua kohtasi kuitenkin yllätys: Kim Jong-ilin vesiskootteri oli vaihtunut suorastaan hämmästyttävän suureen uuteen skootteriin. Jos moottoreiden iskutilavuus on eri, on mahdotonta voittaa vaikka kuinka yrittäisi. Kuten arvata saattaa, tällä kertaa en pysynyt mitenkään Kim Jong-ilin vauhdissa.
Näihin aikoihin Pohjois-Koreaa koetteli ankarien maanlaajuisten tulvien aiheuttama vakava ruokapula. Tiesi Kim Jong-il tästä tai ei, hän huvitteli kisaamalla vesiskoottereilla.
Asiat ja tapahtumat, joita Fujimoto kuvailee ovat hyvin mielenkiintoisia, mutta teoksen kerronnasta huomaa silti, että Fujimoto on ensisijaisesti kokki eikä kirjailija. Eli siis kirjallisilta ansioiltaan teos ei ehkä ole mestarillinen, mutta asiallinen se on, ja yhtä kaikki hyvin mielenkiintoinen katsaus Kimejen valtakuntaan, jonne harvoin kukaan ulkopuolinen pääsee kurkistamaan missään muodossa. Suosittelen kyllä.
Kenji Fujimoto: Diktaattorin keittiömestari
Gummerus, 2014
230 s.
Mari Mannisen juuri ilmestynyt Yhden lapsen kansa – Kiinan salavauvat, pikkukeisarit ja hylätyt tyttäret (2016) on täsmävastaus aiempiin pohdintoihini, mitä Kiinalle ja varsinkin maan perhepolitiikalle kuuluu nyt. Teos keskittyy yhden lapsen politiikan monipuoliseen ruotimiseen eri näkökulmista, tavallisten ihmisten tarinoiden kautta. Aiemmat Kiina-postaukseni (Xinranin sykähdyttävistä teoksista) löytyvät täältä ja täältä.
Mari Manninen on suomalainen, Pekingissä asuva toimittaja, joka on tehnyt suuren työn kerätessään kirjaansa varten eri ikäisiä ja -taustaisia haastateltavia eri puolilta Kiinaa. Yhden lapsen politiikalla oli laajat vaikutukset mitä erilaisimmilla tavoilla ja Manninen on onnistunut tuomaan kirjaansa näitä ääniä, vähemmänkin kuultuja. Mannisen haastateltavana on mm. pojalleen vaimon ostanut isä, pakkoaborttiin joutunut äiti, vanhempiansa varten pänttäävä poika, Kiinasta Amerikkaan adoptoitu tyttö ja naapureiden lisääntymistä vahtinut rouva. Jokaisen kirjassa haastatellun henkilön lisäksi Manninen valottaa kiinalaisia käytäntöjä yleisemmälläkin tasolla.
Kiina on niin suuri maa, että yl-politiikan toteuttaminen käytännössä vaihteli alueittain melko paljon. Toisaalla oltiin ehdottoman tiukkoja, kansankielellä armottomia, toisaalla taas katsottiin useammin läpi sormien, varsinkin lahjuksia vastaan. Maaseudulla ja kaupungeissa oli ja on edelleen isoja eroja. Hyvin moni kaupunkilaisten työpaikoista on valtion tarjoama, joten toisen lapsen maailmaan saattaminen, edes vahingossa, olisi tuhonnut työuran lisäksi eläkkeen ja näin ollen koko toimeentulon. Pöyristyttävää yhden lapsen politiikan aikaisessa byrokratiassa oli, että sen ainoan lapsenkin piti syntyä juuri tiettynä ajankohtana, koska kylillä oli yhteiset vauvakiintiöt, joita paikallisviranomaiset vahtivat. Jos jälkeläinen sai alkunsa vääränä vuonna, se ei saanut syntyä.
Mannisen kertomukset, voisi sanoa reportaasit, ovat kiehtovia. Kirjassa kerrotaan muun muassa pojasta, joka kovan kilpailun vuoksi opiskelee aamusta iltaan, vaikka haluaisi pelata jalkapalloa. Paperittomista “mustista lapsista”. Pariskunnasta, joka lapsen synnyttyä muutti vanhempiensa paapottavaksi, koska ainokaisen hoito olisi muuten liian rankkaa. Naisesta, joka vahti kylän naisten kuukautisia, jakoi ehkäisyvälineitä ja suostutteli perheitä abortteihin. Kiinan hurjasta tyttö- eli nykyisemmin vaimovajeesta. Sitä lukiessa väistämättä miettii, miten erilaista Kiinassa olisi, jos puuttuvat tytöt olisivat saaneet elää, ne miljoonat. Ei tarvitsisi maaseudun poikien lähteä epätoivoisesti ostamaan Vietnamista vaimoa, joka sitten parin vuoden päästä karkaa takaisin.
Jokainen tarina on hurjan kiinnostava, koskettava tai jopa huvittava, mutta kaikkein eniten minua silti säväyttivät kertomukset (pakko)aborteista ja (pakko)sterilisaatioista. Se on jotain niin jäätävää ja järkyttävää, ettei siihen ajatukseen voi tai halua koskaan tottua.
“Maaseudun naisia kohdeltiin välillä kuin karjalaumaa. Abortteja ja sterilisaatioita tehtiin puuduttamatta ja liukuhihnalla. Sterilisaatioita varten naisia saatettiin vain panna makaamaan vierekkäin maahan ja operaatio hoidettiin siinä.”
Jo pelkästään yhtenä, hurjana kampanjavuonna 1983 sterilisoitiin 20 miljoonaa naista. Abortti sen sijaan on Kiinassa (edelleenkin) hyvin yleinen toimenpide, oikeastaan monille jopa ehkäisymuoto siinä missä muutkin. Siitä on tullut sellainen, koska pitkään se oli käytännössä niin monille pakollinen, ainoa vaihtoehto. Yksityiset aborttiklinikat mainostavat ruusunpunaisin kuvin “kivutonta ja helppoa” toimenpidettä, jossa nainen saa olla “kuin kuningatar”. Totuus on hieman toista. Yhden lapsen politiikan vapauduttua moni ei edes halua toista lasta ja abortteja tehdään vapaaehtoisestikin. Kiinassa on kuitenkin aiheutettu hurjat traumat miljoonille pakkosterilisoinnin tai -abortin uhreille yl-politiikan tiukkoina vuosikymmeninä.
Vahinkoraskauksia Kiinassa on koko yl-politiikan ajan ollut paljon, koska valtion jakamat ehkäisyvälineet olivat pitkään surkeita. Toki ultrauslaitteiden kehityttyä moni tyttölasta odottanut päätyi “vapaaehtoisesti” aborttiin pojan toivossa. Oikeastaan Kiinassa monen ihannetoive olisi ollut saada sekä poika että tyttö, mutta valtion asettamissa raameissa oli pysyttävä. Alkeellisella maaseudulla köyhyyskin vaikutti tyttöjen syrjimiseen. Joillakin alueilla saattoi tietyin reunaehdoin saada luvan toiseenkin vauvaan (esim. vammainen esikoinen), mutta etenkin maalla poika oli monestakin syystä ykköstoive. Ja nykyään yksinäisiä ja turhautuneita poikamiehiä pyörii vanhempiensa nurkissa, kun ei löydy vaimoa sitten millään, ei omalta eikä naapurikylältäkään.
On kammottavaa, kuinka määrätietoisesti perhesuunnitteluviranomaiset tekivät kaikkensa, jotta voisivat hallita ihmisten intiimiä elämää. Virkamiesten muodostama byrokratiakoneisto toimi tosiaan kuin kone. Missä on ihmisten oikeus yksityisyyteen ja vapauteen? Ne hoitivat ehkäisyn, määräsivät ajan lapsenteolle, pahimmillaan hakivat kotoa voimakeinoin aborttiin, tai jos luvattomia lapsia oli jo päässyt syntymään eikä sakkorahoja kuulunut, saatettiin perheen katto hajottaa. Viranomaiset eivät ole ylempiensä pelossa juuri inhimillistä armoa voineet osoittaa. Vauvatkin ovat ihmisiä, mutta se ei ole liikuttanut kylmää byrokratiaa. Aborttiin painostamista ja pakottamista on ilmennyt viime vuosiin asti, joskin vähemmän kuin 20-30 vuotta sitten. Eikä viranomaisille ole ollut kauheasti väliä, missä raskauden vaiheessa abortti tehdään – jos lapsi on luvaton, niin vaikka sitten viimeisillä raskauskuukausilla.
Rouva Zhang vietiin aborttiin väkisin, haettiin kotoaan suurella porukalla:
”Luulen että haava käsivarressani on tulehtunut hiukan. Se on ärtynyt suureksi punaiseksi juomuksi ja kirjoittaminen on hyvin epämukavaa. Silti sanoin sairaanhoitoharjoittelijalle, joka vaihtoi siteen, että olin aivan kunnossa ja haavaan ei tarvinnut lisätä salvaa. Yllätyksekseni tyttö uskoi minua! Pitkähihainen sairaalan pyjama peittää käsivarteni täysin.Toivottavasti onnistun.”.”Kärpäset ovat melkoisia taudinkantajia.” Lääkäri Yun sanoista sain ajatuksen ja olen päättänyt kokeilla onneani. En välitä seurauksista. Kuolen mielummin kuin menen kotiin.Aion murskata suuren kärpäsen haavaani.”.”Onnistuin! Kuumeeni on noussut nousemistaan jo kaksi päivää. Olen hyvin sairas mutta onnellinen.”
”Jos minulta kysyttiin, pistokset, pillerit ja verinäytteet voittivat kaikki elämän isäni kanssa. Niinpä aloin tahallani vahingoittaa itseäni yhä uudelleen. Talvella kylvin kylmässä vedessä ja seisoin sitten ulkona lumen ja jään keskellä, syksyllä söin pilaantunutta ruokaa, kerran työnsin epätoivoisesti käteni putoavan raudankappaleen alle jotta se leikkaisi käteni poikki ranteesta. – – – Sillä kertaa voitin kuusikymmentä turvallista yötä.”
![]() |
Jotkut kestävät, toiset kaatuvat, kun tarpeeksi painetaan. |
”Täällä on vanha, kuusikymmentävuotias raajarikko, joka osti hiljattain nuoren vaimon. Tyttö on todella nuoren näköinen. Hänet on varmaankin siepattu. Tällaista sattuu täällä useinkin, mutta monet tytöt pakenevat. Vanha mies pelkää, että hänenkin vaimonsa karkaa, joten hän on kytkenyt tytön paksuun rautaketjuun. Painava ketju on hiertänyt hänen vyötärönsä vereslihalle, niin että veri tihkuu vaatteiden läpi. Luulen, että hän kuolee siihen vielä. Olkaa kiltti ja pelastakaa hänet.Älkää kuitenkaan missään tapauksessa mainitko tästä radiossa. Jos kyläläiset saavat tietää, he ajavat perheeni pois.”
”Ihmisille ei tule mieleen, millaisen hinnan olen joutunut maksamaan.”Nyökkäsin. ”Sanotaanhan, että naisten on aina uhrattava tunne-elämänsä menestyäkseen.””Kiinassa niin on melkein aina”, Zhou Ting sanoi valikoiden sanansa huolella.”Jos joku nainen kysyisi menestyksenne salaisuutta, mitä vastaisitte?””Että ensin on piilotettava herkät naiselliset tunteensa, jotta lehdistö voi haukkoa henkeään ällistyksestä erilaisuuden edessä. Sitten pitää repiä sydän rinnasta ja luoda kunnon uutistapaus. Vanhoja haavoja tulee hyödyntää bisneksenä: niitä on esiteltävä yleisölle, suruistaan pitää iskeä tarinaa. Ihmisten voivotellessa kärsimyksen merkkejä voi lyödä tuotteensa tiskiin ja viedä rahat.””Moni luulee, että menestyneet kiinalaisnaiset välittävät vain rahasta, mutta aniharva ymmärtää, miten paljon he ovat kärsineet saavuttaakseen asemansa.”
Mitä herkemmälle alueelle osut, sitä syvemmin haavoitat. Yksikin sellainen kertomus on liikaa. Patjanväliin tukehdutetun Erikan tapaus on järkyttävä ja aika äärimmäinen symboli suomalaiselle pahuudelle. On hyvä tehdä näkymätön näkyväksi, ehkä silloin saa jonkun havahtumaan ja toimimaan, muuttamaan omaa käytöstään tai auttamaan muita. Olemaan silmät, korvat ja sydän auki ympärillä oleville lähimmäisille alkaen omasta perheestä. Jos joskus alkaisin Xinranin jalanjäljissä kokoamaan suomalaisia nais- ja tyttökohtaloita kirjaksi, uskon, että vaiettuja tarinoita, lohduttomia kirjeitä, peiteltyjä perhetragedioita löytyisi Suomestakin niin paljon, että niistä syntyisi kokonainen kirjasto.
![]() |
Joillakin onnettomilla varhain saadut haavat verestävät koko iän. |
Kumei katsoi vesiastiaa, jonka kätilö oli laittanut valmiiksi ennen synnytystä. Se oli ”onnettomuudentappovesi” tyttövauvan hukuttamista varten. Jos lapsi olisi ollut poika, vettä olisi tarvittu lapsen pesemiseen; silloin se olisi ollut ”juurtenkasteluvettä”. Kumei tiesi, että hänen velvollisuutensa oli päättää tyttärensä elämä hukuttamalla tämä vesiastiaan, ja niin hän myös teki.
Lopetettuaan kertomuksensa Kumei kysyi itkien: ”Mikseivät minun tyttäreni olisi voineet elää? Miksi minun oli surmattava omat tyttäreni? Kunpa he olisivat saaneet maistaa edes yhden lusikallisen sitä herkullista syntymäpäiväkakkua, edes yhden lusikallisen! Kunpa he olisivat saaneet pukea ylleen sellaisen kauniin mekon, vaikka vain yhdeksi päiväksi!”
–
Kiinan kadotetut tyttäret koostuu kymmenestä koskettavasta tarinasta, joidenkaltaisia tuhannet ja taas tuhannet kiinalaisnaiset kantavat sisällään. Xinranin toinen suomeksi julkaistu kirja Vaiennetut äänet. Kiinalaisia naiskohtaloita. (2003) keskittyy enemmän naisten asemaan Kiinassa kun taas Kiinan kadotetut tyttäret liikkuu samalla alueella, mutta painopiste on äitien ja tytärten suhteella. Teos avaa mielenkiintoisen ikkunan Kiinan lähihistoriaan ja pureutuu kiinalaisten naisten salattuun elämään politiikan ja perinteiden puristuksissa. Monet kertomukset ovat 1990-luvulta tai hieman aiempaa. Fanitan Xinrania myös journalistina erittäin paljon. Hän on todella ollut toimittaja kokonaisvaltaisesti: tarttunut aiheeseen tai ihmiseen uteliaisuuttaan aina sellaisen tavatessaan ja kerännyt kuin huomaamattaan upean kokoelman koskettavia, ennen kuulemattomia tarinoita.
”Se oli elävä lapsi!” sanoin ääni täristen ja osoitin likasankoa. Olin edelleen niin poissa tolaltani, etten kyennyt liikkumaan. ”Ei se ollut lapsi”, nainen oikaisi. ”Mitä tarkoitatte – ettei se ollut lapsi? Minähän näin sen omin silmin!” En ymmärtänyt, miksi kyläpäällikön vaimo valehteli minulle niin röyhkeästi! ”Ei se ole lapsi. Jos se olisi, me huolehtisimme siitä”, nainen keskeytti. ”Se on tyttövauva, emmekä voi pitää sitä.”