Sillanpää: Nuorena nukkunut

 


Nobelisti Frans Emil Sillanpään teosta Nuorena nukkunut (1931) on pidetty kirjailijan merkittävimpänä saavutuksena. Meillä se oli lukupiirikirjana ja kahlasin sen vähän harppoen läpi tällä kertaa, koska olen lukenut sen aiemmin vuosia sitten. Sillanpään kieli on tosi kaunista eikä ihme, että teos on menestynyt ulkomaillakin. Herkkä romaani kuvaa kauniisti ja surumielisestikin Suomen suvea ja luontoa sekä nuoren tytön sielunelämää. 

 

Romaani jakaantuu kahteen osaan, joista ensimmäinen kertoo Kustaa ja Hilma Salmeluksen vaiheista, ja jälkimmäinen osa keskittyy heidän tyttärensä, nuoren Siljan elämään, rakastumiseen ja – kuolemaan. En koe spoilaavani juonta tällä paljastuksella, sillä Sillanpään teos on siitä mielenkiintoinen, että loppuratkaisu kerrotaan heti ensimmäisillä sivuilla (sekä teoksen nimessä) ja tavallaan koko teos on yhtä takaumaa, joka päätyy lopulta ajallisesti siihen hetkeen, josta alkoikin. Samanlaista, loppua ennakoivaa rakennetta Sillanpää on käyttänyt myös ainakin teoksessa Hurskas kurjuusTästä valinnasta johtuen lukijalla on läpi koko teoksen haikea vire, aavistus että kaikki päättyy liian aikaisin. 

”Siljan, nuoren kauniin maalaistytön elämä päättyi noin viikon päivät juhannuksen jälkeen kesän vielä ollessa nuoremmalla puolellaan”.  Kesä, Sillanpään teoksissa runsaasti käytetty symbolinenkin elementti, on ”nuoremmalla puolellaan” Siljan kuollessa. Kukkein, hehkuvin, lämpimin aika Siljan aikuisuudesta ja naiseudesta jää siis kokematta. Haikeutta teokseen tuo myös se asetelma, että Silja on “vanhan sukupuun viimeinen vihanta” ja hänen mukanaan sammuu koko sukuhaara. Sillanpään käyttämä kieli on hyvin kaunista ja runollista – “kuun säteet sekoittuivat ripsiin ja heijastuivat kimaltaen näköteristä” .

Myös luonnon kuvausta on paljon. Kirjan tunnelma on rauhallinen, ja etenkin kirjan alkuosassa kerronta on miltei liiankin verkkaista. Jopa synkkiä asioita, kuten kuolemaa, kuvataan kauniisti. Ehkä teos on juuri siksi niin herkkä ja liikuttavakin, että Silja ottaa kuoleman vastaan ystävänä, ei kapinoi, ei vastustele. Hän on saanut kokea rakkauden ja sitä ajatellessaan hän tuntee saaneensa elämältä kyllin.

“Hänen kaunis lemmentunteensa täytti hänen mielensä niin kauan kuin hän tajuissaan pysyi. Ja suurin ihme, luonnon armias järjestely, oli se, ettei hän perästäkään milloinkaan todennut, että nyt minä siis kuolen enkä enää voi saavuttaa unelmieni määrää. Päinvastoin tunsi hänen sammuva henkensä lopulta täydellisesti yhtyvänsä ystävänsä henkeen.”                                                             


F. E. Sillanpää: Nuorena nukkunut
Otava, 1971
259 s.


 

 

 

Jatkoa edelliseen, muutama runo

Tulin jakamaan muutaman osuvan runon tänne, kun koulu ja normaali arkielämä eivät ole nyt antaneet myöten kirjoitella pidempään. Minulla on pari luonnosta kypsymässä koneella ja ideoita olisi vaikka kuinka pitkä lista ja toivon, että ehtisin pitempiäkin postauksia taas kirjoittelemaan koulutöiden lomassa. Viikonloppuna tuli myös hieman kuvattua, joten ehkä kuviakin tulee taas ripoteltua tänne bloginkin puolelle. Tässä kuitenkin muutama valittu runo siitä Joka tytön runokirjasta. Tyttönä, äitinä ja mummona olemisesta. Ensimmäinen on karu ja siitä tulee mieleen päiväkodissakin jo vallitsevat nokkimisjärjestykset, joita on valitettavasti joutunut todistamaan. Toinen ja kolmas ovat jotenkin ihanan lämpimiä, “mutta sitä ennen he ovat intohimoisia”…
      TYTTÖJEN LEIKIT
      Sormet täynnä sormuksia
      pikkutytöt leikkivät barbeilla ja bratzeilla,
      sanoilla voi haavoittaa kuolettavasti,
      ivanauru tulittaa rakkauden seulaksi,
      
      vuoristoradalla pitää kirkua oikeasti
      sillä jarrumies on musta enkeli,
      leikki ei lopu siihen että nukeilta
      katoavat kengät
  
      eikä siihen että nukeilta
      katoavat vaatteet
      eikä siihen että nukeilta katoavat
      hiukset
      ja kädet
      ja jalat
      ja päät,
      rinnat on puhkottu nuppineuloilla,
      eikä siihen, että nuketkin katoavat,
      tytöt vain jatkavat leikkiä kunnes
      se muuttuu todeksi.
                        Tittamari Marttinen, Rakkausmatkat 2005
      LAPSET JUOKSEVAT POIS
      Lapset juoksevat pois.
      Mutta äidit
      kulkevat vaiti kotipihassa.
      Minunkin äitini kantaa ikuisesti 
      tuhkaämpäriä marjapensaan juurille.
      Lapset juoksevat, juoksevat pois.
      Mutta äidit
      istuvat yhä jossain kuistilla.
      Minunkin äitini kuorii ikuisesti
      multaisia perunoita kuistin nurkassa.
      Maa murtuu, taivas jäätyy.
      En löydä tietä avaruuden ääriin. 
      Mutta äiti, hän on pihalla,
      hän kulkee elokuisen illan halki
      peittämään kurpitsapääni pyyheliinalla.
                         
                        Aulikki Oksanen, Sinua, sinua rakastan 1998
 –
 –
      Kun mummot kuolevat
      heistä tulee kukkaniittyjä ja heinää
      ja joistakin mummoista tulee puita
      ja he humisevat lastenlastensa yllä,
      suojaavat heitä sateelta ja tuulelta
      ja levittävät talvella oksansa
      lumimajaksi heidän ylleen.
      Mutta sitä ennen he ovat intohimoisia.
                        Eeva Kilpi, Animalia 1987

Kiinan kadotetut tyttäret

Kumei katsoi vesiastiaa, jonka kätilö oli laittanut valmiiksi ennen synnytystä. Se oli ”onnettomuudentappovesi” tyttövauvan hukuttamista varten. Jos lapsi olisi ollut poika, vettä olisi tarvittu lapsen pesemiseen; silloin se olisi ollut ”juurtenkasteluvettä”. Kumei tiesi, että hänen velvollisuutensa oli päättää tyttärensä elämä hukuttamalla tämä vesiastiaan, ja niin hän myös teki.
Lopetettuaan kertomuksensa Kumei kysyi itkien: ”Mikseivät minun tyttäreni olisi voineet elää? Miksi minun oli surmattava omat tyttäreni? Kunpa he olisivat saaneet maistaa edes yhden lusikallisen sitä herkullista syntymäpäiväkakkua, edes yhden lusikallisen! Kunpa he olisivat saaneet pukea ylleen sellaisen kauniin mekon, vaikka vain yhdeksi päiväksi!”
 –
On niin paljon päässä surisevia ajatuksia ja kuitenkin samalla sanaton olo. Aloitan faktoista, se on helpompaa ison asian äärellä. Kiinan kadotetut tyttäreton Pekingissä 1958 syntyneen naistoimittajan, Xinranin teos, joka on ilmestynyt suomeksi vuonna 2013. Xinran asuu nykyään Lontoossa, mutta on viettänyt lapsuutensa ja ison osan aikuisuuttaan kommunistisessa Kiinassa kulttuurivallankumouksen ja muiden poliittisten myllerrysten jaloissa. Hän tietää, mistä kirjoittaa. Radiotoimittajavuosinaan Xinran kierteli ympäri Kiinaa ja kokosi jälkikäteen kirjoiksi tapaamiensa naisten tarinoita. Kiinan kadotetut tyttäret ei ole fiktiivinen vaan tarinat ovat tosia. Siksi ne niin itkettävätkin. Suosittelen tätä kirjaa kaikille, myös herkille, ja toivon, että se saisi särkeä sydämesi mutta avata silmäsi.
 –


Kiinan kadotetut tyttäret koostuu kymmenestä koskettavasta tarinasta, joidenkaltaisia tuhannet ja taas tuhannet kiinalaisnaiset kantavat sisällään. Xinranin toinen suomeksi julkaistu kirja Vaiennetut äänet. Kiinalaisia naiskohtaloita. (2003) keskittyy enemmän naisten asemaan Kiinassa kun taas Kiinan kadotetut tyttäret liikkuu samalla alueella, mutta painopiste on äitien ja tytärten suhteella. Teos avaa mielenkiintoisen ikkunan Kiinan lähihistoriaan ja pureutuu kiinalaisten naisten salattuun elämään politiikan ja perinteiden puristuksissa. Monet kertomukset ovat 1990-luvulta tai hieman aiempaa. Fanitan Xinrania myös journalistina erittäin paljon. Hän on todella ollut toimittaja kokonaisvaltaisesti: tarttunut aiheeseen tai ihmiseen uteliaisuuttaan aina sellaisen tavatessaan ja kerännyt kuin huomaamattaan upean kokoelman koskettavia, ennen kuulemattomia tarinoita.

”Se oli elävä lapsi!” sanoin ääni täristen ja osoitin likasankoa. Olin edelleen niin poissa tolaltani, etten kyennyt liikkumaan. ”Ei se ollut lapsi”, nainen oikaisi. ”Mitä tarkoitatte – ettei se ollut lapsi? Minähän näin sen omin silmin!” En ymmärtänyt, miksi kyläpäällikön vaimo valehteli minulle niin röyhkeästi! ”Ei se ole lapsi. Jos se olisi, me huolehtisimme siitä”, nainen keskeytti. ”Se on tyttövauva, emmekä voi pitää sitä.”
 –
Xinran kuvaa riipaisevasti, kuinka tyttölapsen mahdollisuudet ylipäätään jäädä henkiin puhumattakaan onnellisesta elämästä ovat Kiinassa olleet näihin päiviin asti (ja monella tavalla ja alueella edelleen) hyvin pienet. Kirjassa kuvataan hyvin perheiden realismia jättiläismaassa, jossa noudatetaan tiukkaa yhden lapsen politiikkaa: jos lapsia tiedetään olevan yhtä enemmän, töiden ja lapsen koulupaikan saamisesta sekä perheen elättämisestä tehdään byrokratian avulla käytännössä mahdotonta. Harvalla on varaa maksaa suurta summaa toisen lapsen synnytysluvasta.
Maaseudulla, jossa lapsimäärän valvonta on kaupunkeja löyhempää, sanelevat ikivanhat kiinalaiset perinteet, kuka saa jäädä henkiin. Erityisesti esikoisen oli vielä 1990-luvulla lähes pakko olla poika. Jos tyttöjä syntyi perättäin, ne pakahdutettiin eli tapettiin heti synnyttyään. Sydämettömin tapa oli viskata elävä tyttövauva suoraan likasankoon tai tunkiolle kuolemaan. Miksi? Kahden tuhannen vuoden takaa periytyvä maanjakosysteemi ei laske tyttövauvaa lapseksi, joten ylimääräistä maata ei saa tytön synnyttyä. Ilman maata ei voi viljellä eikä ole ruokaa. Köyhällä maaseudulla henkiin jätetyt tytötkin kuolevat usein myöhemmin nälkään. Poika tarvitaan maatilan jatkajaksi, suvun juurien vahvistajaksi ja – mikä pöyristyttävintä – ”Ilman poikaa ei ole ketään polttamassa suitsuketta esi-isien alttarilla”.
Pojaton maanviljelijäperhe tuottaa suunnattoman häpeän appivanhemmilleen ja kuolleille esi-isille, joiden Manalasta uhkuvaa vihaa pelätään. Se on kammottavaa: kuolleiden esi-isien takia uusi sukupolvi tyttövauvoja ei saa elää! Perinne tuntuu kiroukselta, josta ei uskalleta päästää irti. Tyttö on häpeä ja onnettomuus koko suvulle. Apen ja anopin viha leijuu miniän yllä niin kauan kunnes perijä syntyy. Tyttölasten äitiä halveksutaan maaseudulla syvästi, poikien äitiä kiitellään.
 –
Tyttövauvansa menettäneet äidit vaikuttavat kylmiltä mutta eivät ikinä unohda kokemaansa. He eivät tee tekojaan siksi, että haluaisivat vaan siksi että heidät pakotetaan siihen. Jos he eivät itse pysty, eivät henno, anoppi tai kätilö tarttuu toimeen. Kirjassa eräs vanha kätilö muistelee urallaan tapahtuneita pakahduttamisia: ”Joskus panin merkille, että lapsen äiti oli erityisen kaunis, ja ajattelin, miten kaunis vauvastakin olisi tullut ja olin hirveän pahoillani.”
Onnekkaimmat epätervetulleet tyttövauvat päätyvät vaatimattomaan orpokotiin tai länsimaihin adoptoitavaksi. Mutta äiti kantaa aina sydämessään tyttärensä kokoista aukkoa. Kiinalaiset äidit kaipaavat tyttäriään, itkevät itsensä uneen. Jotkut ovat niin lohduttomia, että tekevät itsemurhia. Suru on raskasta ja kiinalaisnaiset ovat joutuneet kätkemään tunteensa sisälleen vuosikymmenten ajan. Naisten tarinoista paistaa kommunismin julmuus ja epäinhimillisyys, puutteet yhden lapsen politiikassa ja esi-isien palvonnan pimeys. Nämä kolme ovat olleet tuhoisa yhdistelmä lukemattomalle joukolle pieniä tyttöjä ja rikkinäisiä, surun murtamia naisia.
 –
Sydäntäsärkevä oli Xinranin teoksessa myös luku ns. kiintiönylittäjäsotureista, jotka eivät henno tappaa tyttölapsiaan vaan matkustelevat junalla ympäri Kiinaa synnyttämässä eri paikoissa poikaa odottaen. Aina kun seuraavan lapsen laskettu aika lähestyy, edellinen pikkuinen jätetään vaikkapa juna-asemalle toiveena että joku löytäisi ja huolehtisi. Voin nähdä mielessäni kuvan siitä suloisesta Xinranin tapaamasta puolitoistavuotiaasta kiinalaistytöstä, jonka vanhemmat jättävät asemalaiturille ja itse jatkavat raskain sydämin junalla seuraavaan kaupunkiin. Lapsi hymyilee, koska ei ymmärrä, ettei näe vanhempiaan enää koskaan. Suurivatsainen äiti itkee joka yö ja näkee unta neljästä tyttärestään, jotka kukin vuorollaan on jätetty matkan varrelle. Kotikylällä jossakin kaukana anoppi odottaa pojanpoikaa suvun jatkajaksi. Takaisin ei ole tulemista ilman.
 –
Kiinnostaisi tietää, minkälaista Kiinan maaseudulla on nykyään, jos vielä 1990-luvulla, ihan eilen, on ollut niin alkeellista, että hirvittää. Vaikka Kiina on muuttunut 2000-luvulla kiivaasti länsimaiseen suuntaan, sen naiset kätkevät sydämeensä edelleen valtavan määrän patoutunutta surua ja katkeruutta. Nykyajan äidit ja äitien äidit ovat eläneet kommunismin varjossa siinä uskossa, että suuri aate tulee aina ennen perhettä. Haleja ja sylejä ei ole saanut vaikka olisi kaivannut. Nyky-Kiinassa yhteiskunta on erittäin kilpailuhenkinen. Töitä tehdään aamusta iltaan. Suurissa kaupungeissa lapsen yliopistopaikkaa mietitään jo taaperovaiheessa. Miljardivaltiossa maaseudun ja kaupunkien välinen ero on räikeä. Varakkaissa yhden lapsen perheissä lapset ovat nykyään hemmoteltuja pikku keisareita, mutta ökyrikkaiden rinnalla Kiinassa on myös paljon toivotonta köyhyyttä.
Etenkin maaseudulla poikalapsi on edelleen suvun ykköstoive. Sukupuolen perusteella tehtävät abortit ovat kiinalaislääkäreille menestyvä bisnes. Naimaikäisille nuorille miehille ei monessakaan kylässä tunnu löytyvän puolisoa, koska poikavoittoisuus näkyy kokonaisessa sukupolvessa. Yhden lapsen perheissä ainokaiseen kohdistetaan valtavat odotukset. Kasvojen menettämisen pelko on vahva, kunnia ja häpeä kamppailevat. Välit katkaistaan helposti, jos aikuinen lapsi hölmöilee.
Länsimaissa on paljon Kiinasta adoptoituja tyttöjä, jotka kyselevät adoptiovanhemmiltaan: Miksi minun kiinalainen äitini ei halunnut minua?Ja kiinassa joukko aikuisia naisia, jotka kyselevät tuskissaan: Missä minun tyttäreni on? Miksi en saanut pitää häntä? Näihin kysymyksiin Xinran osaltaan haluaa olla vastaamassa. Kirjojen lisäksi hänen perustamansa The Mother´s Bridge of Love auttaa Kiinasta adoptoituja tyttäriä ja heidän biologisia äitejään saamaan yhteyden. Usein se on mahdotonta, mutta jo pelkkä kulttuurillisen tiedon saaminen, kiinalaisten naisten sielunelämän avaaminen, auttaa adoptiotyttäriä ymmärtämään äitiensä ratkaisuja.
Entä Suomi? Kiinalainen hirvittävä, riipaiseva takapajuisuus on kai kyllin kaukana nyky-Suomesta edes verrataksemme niitä? Vai onko? Kiinalaisten äitien tapauksessa politiikka, perinteet ja sosiaalisen ympäristön aiheuttamat odotukset olivat pääsyitä äitien tekemille tuskallisille ratkaisuille ja ilman niitä äidit olisivat oletettavasti valinneet toisin. Mutta he eivät nähneet vaihtoehtoja, ei ollut takaporttia, ovea, josta livahtaa. Olen lukenut kirjan jo kaksi kertaa ja itsekin pienten tytärten äitinä tunnen erittäin vahvasti noiden naisten tuskat nahoissani ja tarinat todella koskettavat syvältä. Lapsensa pakahduttaneet tai muuten pois luovuttaneet äidit eivät ole alkuasukaskulttuurin kivisydämisiä hirviöitä, vaikka heidät olisi helppo nähdä sillä tavalla. Siten he olisivat mahdollisimman kaukana meistä, sivistyneistä länsimaalaisista. Mutta äidinvaisto ja –rakkaus ovat universaaleja tunteita. Kiinalainen sanonta ilmaisee sen hyvin: Jokainen synnyttänyt nainen tuntee kipua, mutta tyttölapsen synnyttänyt äiti tuntee kipua myös sydämessään.
En voi olla ajattelematta abortteja. En, vaikka tiedän, että niistä on tässä hyvinvointivaltiossa poliittisesti epäkorrektia puhua. (Kiinalaisetkin muuten käyttävät vastasyntyneen tappamisesta kiertoilmaisua ”pakahduttaa”, koska se ei kuulosta niin julmalta kuin tappaminen tai murhaaminen.) Raskauden keskeytykseen päätynyt äiti kantaa usein sydämessään läpi elämänsä kipua tapahtuneesta: lapsen oletettu laskettu aika palauttaa mieleen, minkä ikäinen lapsi olisi tänä vuonna, kummankohan näköinen hän olisi, mielessä risteilevät kysymykset, olisiko sittenkin ollut mahdollista, entä jos olisin valinnut toisin… Harva voi puhua niistä tunteistaan, koska pelkää tuomitsemista. Moni kummastelee abortin kokeneiden pitkäaikaista, vuosien jälkeen pulpahtelevaa surua. Tilanne on nurinkurinen. Aborttia on kutsuttu provosoivasti naisen oikeudeksi, jonka nainen voi halutessaan itse valita. Miten oikeudesta voisi tai saisi tuntea surua tai katumusta? Voiko naisella tosiaan olla lain turvaama oikeus lopettaa kohdussaan kasvavan lapsen elämä sen enempää kuin vastasyntyneenkään? Mitä enemmän olen opiskellut raskaudenaikaista biologiaa, sitä kauheammalta se tuntuu. Pienet sormet, varpaat, sydän, kynsien alut, verisuonet…
 –
Ei ole olemassa hetkeä, jolloin alkio tai sikiö muuttuisi lapseksi. Hedelmöittymisestä alkaa katkeamaton kehityskulku, joka ei pääty synnytykseen vaan jatkuu läpi elämän. Ei ihminen tule koskaan valmiiksi. Joskus hävettää tämän sivistysyhteiskunnan puolesta. Kyseenalaiset asiat verhotaan keisarin uusiin vaatteisiin. Epäkohtia ei saa osoittaa sormella, ettei häpeä paljastu. Kiinassa tyttölapsen pakahduttamisen jälkeen omatuntoa puhdistettiin vähättelemällä tapahtumaa sanoen, että kyseessä ei ollut lapsi. Jos olisi ollut, suhtautuminen olisi ollut erilaista, hoivaavaa. Onko meilläkin niin? Jos down-lasta odottavat vanhemmat päättävät, että kysessä ei ole lapsi vaan joku muu, sen elämä on oikeus lopettaa?
Eikö suomalainen yhteiskunta voi muuttua kannattamaan enemmän elämää kuin kuolemaa? Tehdä yhä useammalle helpoksi päätöksen pitää yllätyslapsi. Että häpeä, taloudellinen asema, perhetilanne, vahinko, lipsahdus, yllätys, yksinhuoltajuus, vauvan oletettu sairaus tai vammaisuus, sukupuoli, väärä ajankohta, äidin kesken jäävä koulu, nuori tai vanha ikä, kiireinen työ, uraputki, edellisten lasten lukumäärä tai edes oma jaksaminen ei olisi syy eliminoida pieni ihminen. Löytyisi tukea, ymmärrystä ja oikein kohdennettua apua tilanteeseen, joka mitä ilmeisimmin on äidille hankala, koska ratkaisua päätyy miettimään.
En usko, että kukaan on katunut päätöstä olla keskeyttämättä raskauttaan. Niitä toisia taas on liian paljon. Xinranista oli varmasti hirveää istua kyläpäällikön talossa poliisien otteissa ja nähdä pienen vastasyntyneen tytön raajojen liikahtelevan likasangossa voimatta tehdä mitään. Välillä länsimaisissa sairaaloissa myöhäisen abortin jälkeen myös sikiö saattaa liikahdella kaarimaljassa ja yrittää taistella hengestään. Kätilöillä on kielto puuttua asiaan. Luontainen hoivavietti pitää paaduttaa. Äidit ikävöivät myöhemmin lapsia, joita eivät koskaan oppineet tuntemaan, eivät saaneet koskaan ottaa syliin. Unohtaminen on vaikeaa, mutta oikeanlainen tuki voi helpottaa asian käsittelyä. Lapsen oikeuksien tärkein, mutta harvoin toteutunut kohta pitäisi niin Kiinassa, Suomessa kuin jokaisessa muussakin maassa olla oikeus elää, myös äidin kohdussa.
Ps. Tukea, keskusteluapua ja vertaisryhmätoimintaa niin abortin tehneille kuin yllätysraskaana oleville voi saada ainakin Itu-työstä: http://ituprojekti.net/fi/.
 –