Holiday calling

OLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERA

Huh, viimeinen tentti oli tällä viikolla ja minun ja lasten osalta lomaa on päästy jo maistelemaan. Ehdimme käväistä jo Ähtärissä pandoja moikkaamassa ja voi kun ne olivatkin söpöjä! Tähän kesään kuuluu myös lomareissu Espanjan Almeriaan, eli lisää helteitä myöhemmin tiedossa. Blogi jää kesälomailemaan joksikin aikaa, ja palailen sitten, kun siltä tuntuu. Kesällä yritän pitää lomaa ylipäätään läppäristä ja somesta, mutta tuskinpa koko kesää maltan ilman blogikirjoittelua kuitenkaan olla 🙂

Jonkinlaista luku- ja kirjoitustaukoa on ollut havaittavissa, mutta ne ovat ainakin tähän asti olleet väliaikaisia, määrittelemättömän mittaisia tosin. Kirjablogin aiheet ovat tietty aika vähissä, jos ei tule luettua, mutta aina se lukuinto on jossain vaiheessa palautunut ihan itsestään, sen kummemmin houkuttelematta. Onko teillä yleistä, että tulee lukutaukoja ja sitten taas innostuu täysillä?

Kesällä, kun on niin valoisaa, tulee oltua myöhään iltaan asti liikkeellä ja pihalla touhuamassa, joten konkreettista aikaakaan sohvannurkkaan käpertymiseen ei synny niin helposti. Talvella taas on ihanaa illalla hautautua sisälle hyvän kirjan kera. No, aika aikaansa kutakin. On vaan niin i-h-a-n-a-a, että on kesä ja saa olla ulkona! (Kotitöiden kannalta muutama viileä päiväkin tuli ihan tarpeeseen.)

Mutta ei tässä muuta, ihanaa kesää kaikille! ❤

ce3e-7676-5198-da7028c3-3131-c3c4-d05dfullsizeoutput_2291

 

 

 

Eve Hietamies: Yösyöttö, Tarhapäivä ja Hammaskeiju

Eve Hietamiehen suosittu Pasas-trilogia, Yösyöttö, Tarhapäivä ja Hammaskeiju tuli kuunneltua tässä kevään aikana putkeen (silloin oli vielä lunta vähän maassa, joten on tästä jo aikaa.) En olisi malttanut tulla lainkaan sisälle, vaikka satoi, kun kuuntelin näitä kirjoja iltaisin ja kannoin multasäkkejä pihalla ja haravoin. Aika nopeasti ne tulikin kuunneltua, kun laitoin kuulokkeet korviin melkein joka välissä kun oli sopiva hetki. Hietamiehen jälkeen tulikin vähäksi aikaa kunnon äänikirjaähky. Ne muutamat Christiet kuuntelin, mutta sen jälkeen äänikirjat ovat olleet kokonaan tauolla.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Yösyöttö ja sen jatko-osat kertovat toimittaja Antti Pasasesta ja tämän pojasta Paavosta. He olivat minulle aivan uusia tuttavuuksia, koska sen Finnkino-kohun vuoksi minulta jäi Jyväskylässä näkemättä Yösyöttö-leffa syksyllä. Kuitenkin ainakin trailerin ja arvostelujen perusteella elokuva vaikutti melko yksinkertaistetulta versiolta kirjasta, ja joitakin faktoja on muuteltu elokuvaa varten.

Yösyötössä Antti Pasanen jää yksin vastasyntyneen pojan kanssa, kun vaimo Piia sairastuu synnytyksen jälkeiseen psykoosiin eikä halua nähdä koko perhettä. Antti opettelee vauvaelämän ihan nollasta ja ystävystyy vähitellen naapureihin ja leikkipuistoin naisiin. Erityisen hyvän ystävän Antti saa Ennistä, jolla on Paavon ikäinen tyttö, Terttu.

Tarhapäivässä yksinhuoltaja-Antti on saanut arjen sujumaan päiväkoti-ikäisen Paavon kanssa. Kuitenkin Ennin tyttö Terttu päätyy heille joksikin aikaa asumaan ja arjen palaset menevät uusiksi, kun perheessä on pieni tyttö, jonka kanssa moni asia tuntuu mutkistuvan. Hammaskeijussa Paavo aloittaa ekaluokan ja pikku koululaisen toilailut naurattivat ääneen ehkä eniten kaikista näistä kirjoista. Etenkin Antin kirjoittamat lupalaput “oven saa avata sille ja sille ja sille…” ja jatkuva soittelu Antin työpaikalle sekä jatkuva ralli kodin ja töiden välillä. Ja lehtijutut Paavon pikku haavereista (ja miten kaikki voikin mennä niin pieleen niin monta kertaa!)

Nyt vielä naurattaa, kun kouluarki ei ole omalla kohdalla. Vauva- ja tarha-aika kun on jo itse koettu, niin Yösyötössä ja Tarhapäivässä minua enemmänkin koskettivat kuin naurattivat kohdat, joita monet varmasti pitävät humoristisina. Toki niidenkin kirjojen kohdalla sai hieman hymistellä. Onneksi sävy on vakavien teemojen äärellä lempeän humoristinen, muuten teokset olisivat lähes sietämättömän synkkiä ja raskaita. Noista aiheista voisi repiä vaikka mitä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kirjat eivät olleet aivan täydellisiä, mutta monelta osin pidin niistä kyllä paljonkin. Antti ja Paavo ovat oikein symppiksiä tyyppejä ja heitä tuli vähän jopa ikävä. Tarinaa kuljetetaan soljuvasti ja vanhemmuudesta kirjoitetaan ihanan vertaistuellisesti. Hammaskeijussa pidin erittäin paljon myös sivutarinasta, joka liittyi Antin kehitysvammaiseen pikkuveljeen Janneen. Siinä oli ajattelemisen aihetta. Myös Antin kovan luokan toimittajan työtä oli oikein kiinnostava seurata itsekin wannabe-toimittajana. Uskottavuutta lisäsi hienosti myös todellisten paikkojen, tapahtumien ja henkilöiden vilinä kirjan sivuilla. Antti ja Paavo Pasanen tuntuivat ihan todellisilta helsinkiläisiltä. Lähes uskon, että siellä he asustelevat tälläkin hetkellä.

Joitakin asioita olisin kuitenkin tässä kirjakolmikossa tehnyt toisin. Esimerkiksi melko runsas kiroilu särähti korvaani eivätkä hahmot mielestäni muuttuisi epäuskottaviksi, vaikka kiroilua olisi vähemmänkin. Miksi suomalaisissa kirjoissa tai ylipäätään puheessa usein viljellään kirosanoja niin paljon? Minä en siitä pidä, mutta en malttanut olla silti kuuntelematta loppuun. Henkilöistä “sankaritar” Enni ei miellyttänyt minua ihan niin paljon kuin monet muut kirjan hahmot. Enni tuntuu osittain pitkävihaiselta, pikkumaiselta ja epäkiitolliselta, mutta kehittyy loppua kohti. Kaiken kaikkiaan teoksissa riittäisi paikoittain vähemmänkin naturalistinen ilmaisu.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Hahmot ovat karikatyyrimaisia, mikä tosin ei ole varsinainen miinus, koska se taitaa olla  paikallaan humoristissävyisessä kirjassa. Varsinkin puiston äidit ovat tyyppiesimerkkejä erilaisista äideistä ja piirteet kärjistyvät teos teokselta. Huvittavia mammoja! Myös Antti miehenä ja Paavo poikana sekä Terttu tyttönä on kuvattu aika stereotyyppisinä sukupuolensa edustajina, mikä toisaalta on myös aika virkistävää nykyajan tasapäistetyssä sukupuolikeskustelussa. Paavo ja Terttu ovat kuitenkin hyviä kavereita ja leikkivät paljon yhdessä vaikka ovatkin erilaisia.

Äänikirjan kuuntelu toi muuten oman lisämausteensa itse tarinaan. Näyttelijä Antti Virmavirta eläytyi hienosti läpi trilogian ja hänen äänensä miellän nyt vahvasti etunimikaimansa Antti Pasasen ääneksi. Paavona hän tosin puhui mielestäni korostetun lapsellisesti (yleensä lapset puhuvat ihan normaalisti).

 

Eve Hietamies: Yösyöttö
Otava, 2010
10 h 44 min

Eve Hietamies: Tarhapäivä
Otava, 2011
12 h 38 min

Eve Hietamies: Hammaskeiju
Otava, 2017
11 h 28 min

Vanhemmuuskirjoja, joissa saadaan lapset syömään ja nukkumaan

Rakastan lukea vanhemmuuskirjoja, erityisesti nonfiktiotyylisiä, jossa joku kertoo tarinan muodossa omakohtaisista kokemuksistaan. Ja jos siihen liittyy vielä kulttuurierospekulaatiota, niin vielä parempi!

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Karen Le Billonin Miksi ranskalaiset lapset syövät ihan kaikkea? kiinnosti koska Ranska, koska ruoka, koska lapset. Kanadalainen Le Billon avaa perheensä kivikkoisen polun nirsoista pastansyöjistä pikanteiksi maistelijoiksi. Muutos alkaa perheen muutettua pieneen ranskalaiskylään, josta Le Billonin mies on kotoisin. Pohjois-Amerikan ja Ranskan ruokakulttuurit ovat teoksen perusteella kuin yö ja päivä.

Jälleen kerran Suomi sijoittuu mielestäni keskivaiheille, vaikkakin täällä luultavasti ollaan ennakkoluuloisempia ja lepsumpia ruuan ja ruokailun suhteen kuin Ranskassa. Monipuolinen, lämmin koulu- ja päiväkotiruoka on kuitenkin ehdoton, maailman mittapuulla harvinainen plussa Suomen hyväksi. Ranskassa monipuolinen ruokakasvatus kuuluu opetussuunnitelmaan, kun taas Kanadassa napostellaan koulun ruokatunnilla pikaisesti vain eväitä (esimerkiksi keksejä) tai ostetaan koulusta annos ranskiksia (joka päivä).

Kirjasta sai paljon herkullisia ideoita omankin perheen ruokakulttuuriin. Itse olen alkanut toteuttaa esimerkiksi kohtaa, jossa kehotetaan ottamaan lapsia enemmän mukaan ruuanlaittoon ja syömään useammin yhdessä samaa ruokaa. Prosessissa on myös arkiruokarepertuaarin laajentaminen. Pidän kokeiluista, mutta lennokkaat ideat yllätys, yllätys tyssäävät usein siihen, ettei kauppalistaa ole jaksettu miettiä loppuun asti ja on taas mentävä tutuilla pöperöillä. Kaappaus keittiössä -ohjelman katsominen on ollut hyvää jatkojalostusta alkaneelle innostukselle.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Laura Andersonin Voit nukkua – Kuinka opetin vauvani nukkumaan ja miten se muualla tehdään oli luettava, koska esittelyn perusteella se kuulosti niin taianomaisen absurdilta. Voit nukkua? Oikeastiko? Vauvan vanhempana? Jälleen kerran omiin kokemuksiin nojaava teos, jossa on myös tutkimustietoa sekä kokemuksia eri kulttuureiden tavoista nukuttaa vauvoja. Kirjassa on kyllä järkeä ja se kuulosti oikeastaan aika tutultakin. Monet jutut olin lukenut jo esimerkiksi Pamela Druckermanin kirjasta Kuinka kasvattaa bébe, johon tässäkin viitattiin. Kirjan opit nojaavat siis osittain ranskalaiseen ajatusmalliin.

Jos minulla olisi nyt koekaniinina vauva, kokeilisin varmaan näitä pieniä, yksinkertaisia keinoja, jotka tosin vaativat pitkäjänteisyyttä, mikä ei väsyneenä ole kovin helppoa. Harmi vaan nämäkään keinot eivät auta, jos heräilyn tai itkeskelyn syynä on jokin muukin kuin tottumus: koliikki, vatsavaivat, allergiat, painajaiset, hampaiden tulo, tukkoinen nenä, sairastelu, vauhdikas kehitysvaihe tai uuden taidon oppiminen. Ja näitähän vauvan ensimmäinen(kin) vuosi tuntuu olevan täynnä.

 

Karen Le Billon: Miksi ranskalaiset lapset syövät ihan kaikkea? [French Kids Eat Everything]
Atena, 2013 [2012]
362 s.

Laura Andersson: Voit nukkua – Kuinka opetin vauvani nukkumaan ja kuinka se muualla tehdään
Atena, 2016
233 s. 

Humlegårdeniin ja takaisin

OLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERA

Tehtiin viime viikolla huhtikuinen laivareissu Tukholmaan, ja olipa siellä vaan ihanan keväistä Suomeen verrattuna. Lähdettiin pääsiäismaanantaina Helsingistä, ja silloin oli juuri se hirveä räntä-lumisade, meressä oli jäälauttoja, meillä Jyväskylässä yli puoli metriä vielä luntakin, mutta Tukholmassa oli maassa jo ensimmäisiä kukkia ja ihana aurinko. Nyt reilussa viikossa on kevät kyllä edennyt Suomessakin kovaa vauhtia!

Mentiin Silja Symphonylla ja se vaikutti niin hienolta, kun ei oltu ennen käyty. Hyttikin oli ihanan siisti ja raikas. Syötiin buffetissa ja vitsit, kun oli taas hyvää. Syön aina herkkuani mätiä hirveästi laivalla, kun se on niin kallista, ettei koskaan tule itse ostettua.  Nukuttiin aika huonosti hytissä, joten Tukholmassa oltiin vähän unissakävelijöitä. Lisäksi tämä oli eka vuosi, kun juuri neljä vuotta täyttäneellä kuopuksellamme ei ollut reissussa rattaita mukana, joten häntä piti välillä kantaa, kun käveltiin aika paljon. Meillä ei ollut mitään kummempaa agendaa kuin kävellä Östermalmilla ja käydä Humlegårdenissa, jos on hyvä ilma ja olihan se.

Satoja vuosia sitten perustettu Humlegården on keskustan suurin puistoalue, joka on ollut alun perin kuninkaallinen hedelmätarha. Humlegårdenissa on myös iso leikkipuisto, ja oli tosi hassua, miten trendikkäiltä östermalmilaisäidit tuntuivat chillatessaan taaperoidensa kanssa puistossa. Tekoturkit, take away -kahvit ja vaatteet kuin jostain catwalkilta. Meillä Jyväskylässä ollaan kai aika takapajuisia ulkoilijoita tuulipukuinemme. Nuokuskelimme puiston penkeillä auringonpaisteessa, kun lapsukaiset leikkivät. Lopuksi raahauduimme keskustaan, söimme hodarit Hötorgetilla ja palasimme metrolla satamaan.

Minua vähän huvitti, kun ajattelin, että kävimme vähän pitemmällä leikkipuistoreissulla Tukholmassa asti. Mutta on se aina virkistävää koluta vähän uusia kontuja kuin ne samat. Olimme aika ryytyneitä kävelystä ja ehkä reissun paras päätös oli mennä laivan kylpylään paluumatkalla. Se oli pieni, mutta tosi viihtyisä paikka, jossa oli lämmintä vettä ja upeat näkymät merelle. Saunassa tuntui, että kyllä vaan kannatti lähteä, vaikka vähän väsyttikin.

OLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERA

 

Rinna Saramäki: Hyvän mielen vaatekaappi

Rinna Saramäen Hyvän mielen vaatekaappi (2013) on yksi innostavimmista kirjoista pitkään aikaan! Yllätyin itsekin, miten inspiroivaa luettavaa voi olla teos, jonka fokus on vain vaatteissa: tuotannossa, muodissa, ostelussa, järjestämisessä, huoltamisessa ja tyylissä. Teoksen alaotsikko kuitenkin tiivistää tarkoituksen: Ratkaise omat vaatepulmasi ja samalla globaalin muotiteollisuuden epäkohdat. Lukeminen tuntui luontevalta jatkumolta Ilana Aallon Paikka kaikelle -oppaalle, jossa keskitytään yleisesti kodin tavaroihin, tuotantoon, kaaokseen ja sen hallintaan. Saramäki keskittyy vain vaatteisiin, mutta mikseivät samat periaatteet pätisi myös muuhun irtaimistoon.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Saramäen teos jakaantuu oivaltavasti kahteen osioon. Ensimmäinen, Pahan mielen vaatekaappi, keskittyy globaalin muotiteollisuuden epäkohtiin ja mahdollisuuksiin kehittää niitä. Saramäki on nähnyt vaivaa etsiäkseen tietoja tuotantoprosesseista, käytänteistä ja salamyhkäisyydestä, joka muodin valmistuksen ympärillä usein liikkuu. Tavalliselle kuluttajalle on tarjolla myös käytännön neuvoja: Mistä esimerkiksi tietää, onko vaate vastuullisesti ja eettisesti valmistettu niin luonnon kuin työntekijöiden kannalta? Esimerkiksi Aasiassa, jossa suuri osa vaatteistamme tuotetaan, on hyviäkin vaatetehtaita, mutta valitettavan usein länsimaiset tilaajat menevät hinta edellä. Tällöin ompelijaparkojen työolot ja tahti ovat täysin epäinhimilliset, kun uutta muotia halutaan pikavauhtia ketjuliikkeiden rekkeihin.

Pahan mielen vaatekaapin jälkeen on kuitenkin vuorossa Hyvän mielen vaatekaappi, joka keskittyy käytännön asioihin vaatteita valitessa ja huoltaessa, täydellistä vaatekaappia koostaessa. Siinä etsitään omaa tyyliä ja pyritään löytämään pukeutumiseen ratkaisuja, jotka olisivat ystävällisiä niin ympäristölle, vaatteen valmistajille, pankkitilille kuin omalle silmällekin. Tiheitä päivityksiä janoavan pikamuodin sijaan tyylin kohdalla panostetaan ajattomuuteen, pitkäikäisyyteen ja muunneltavuuteen.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Lasten vaatettamista teoksessa ei erikseen käsitellä, vaikkakin samat periaatteet sopivat varmasti hyvin myös lasten vaatekaappiin. Kuitenkin tiuhaan tahtiin vaihtuvien kokojen vuoksi vaatteita on hankala ostaa useiden vuosien käyttöä ajatellen – ainakaan yhden lapsen kohdalla. Toki kestävät ja ajattomat lastenvaatteet jatkavat helposti elämäänsä monillakin seuraavilla käyttäjillä, ja esimerkiksi kirppareita kannattaa hyödyntää myös omia hankintoja suunnitellessa. Saramäki ei kirjassaan suosittele (aikuisia) ostamaan vaatteita varastoon, mutta lapsille se on kohtuullisissa määrin mielestäni jopa suotavaa.

Esimerkiksi leikki-ikäisten hyväkuntoisia ja järkevästi hinnoiteltuja vaatteita on tavallisilla kirpputoreilla melko harvoin tarjolla, joten toki on kannattavaa ostaa esimerkiksi seuraavan kauden haalari, jos sopivan kokoinen ja ehjä sattuu tulemaan vastaan. Sama pätee vaikkapa laadukkaiden ulkokenkien alennusmyynteihin – uudet kengät ovat täysihintaisina kalliit, mutta jäävät pikkulapsilla kuitenkin pieniksi harmillisen pian. Jos perheessä on monta sisarusta, hyvän vaatteen tai kengän elinkaareen kuuluu yleensä tietenkin luonnollinen jatkumo seuraavien päällä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Saarnattuaan ensin täysin aiheellisesti muodin ongelmista Saramäki pitää kuitenkin vaatteista iloitsemista normaalina ja jopa toivottavana, kunhan omiin kulutustottumuksiin kiinnittää huomiota. Saramäki kannustaa asiakkaita myös rohkeasti tiedustelemaan omilta suosikkivaatemerkeiltä näiden tuotantoprosesseista. Vaativien asiakkaiden avulla voidaan päästä vähitellen avoimempaan suuntaan ja ehkä myös parannuksiin.

Oma tyyli on Saramäen mukaan iloinen, tunnepohjainen asia, jolla voi ilmentää omaa persoonallisuuttaan. Tyylikin löytyy kuitenkin helpommin siististä vaatekaapista, jossa ei ole mitään ylimääräistä. Unelmavaatekaapissa jokainen vaatekappale on mieleinen tai ainakin tarpeellinen, ja suurin osa vaatteista myös sopii yhteen, niin että aina löytyy jotakin päällepantavaa, jossa on mukava ja itsevarma olo. Hyvän mielen vaatekaappi on innostava ja inspiroiva teos, jossa on myös painavaa asiaa!

 

Rinna Saramäki: Hyvän mielen vaatekaappi – Ratkaise omat vaatepulmasi ja samalla globaalin muotiteollisuuden epäkohdat
Atena, 2013
304 s.

Empire State of Mind

OLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERA

Olen aina rakastanut matkustamista. Siinä on jotain kiehtovaa, kun pääsee johonkin täysin uuteen ympäristöön, jossa kukaan ei tunne valmiiksi ja saa tutustua uusiin kulttuureihin ja nähdä Luojan luomia luonnonihmeitä. Olen kiitollinen siitä, että olen pienestä pitäen päässyt matkustelemaan aika paljon, ja siitä rakkaus matkustelua kohtaan on jäänyt. Kun asuin vielä kotona, teimme lähes kaikki ulkomaanmatkamme omalla autolla Eurooppaan. Pisimmillään ajoimme Suomesta jopa Kroatiaan ja Espanjaan asti! Olihan siinä autossa istumista, mutta palkinto oli sen arvoinen. Suurin osa mantereista on osaltani kuitenkin ihan koskemattomia: Etelä-Amerikka, Afrikka, Aasia ja Australia. (Yhdysvalloissa olen joitakin osavaltioita kiertänyt 1,5-vuotiaana, mutta siitä en muista mitään. Nukkunut kuulemma autossa presidenttien päiden kohdalla Mount Rusmorella, silittänyt omien sanojeni mukaan biisonia (hevosta) ja nähnyt Vapaudenpatsaan lentokoneesta.)

Hotellilomia tai pakettimatkoja emme koskaan perheen kanssa tehneet, ja sieltä on jäänyt itsellekin sellainen toive saada matkoilta mukaansa kokemus jostakin, mikä on sen kulttuurin tavallinen. Omatoimimatkailu on yleensä myös selvästi halvempaa. Toki jos joku nyt tarjoaisi koko perheelle ilmaiseksi all inclusive -paketin Kanariansaarilta, lähtisin kiljuen matkaan. Mutta jos ja kun yleensä pystyy tekemään lapsiperheenä vain sen yhden reissun vuodessa, käyttää mielummin ne rahat niin, että näkee kaistaleen myös sitä oikeaa maata muiden suomalaisten sijaan. Nämä asiat riippuvat kunkin perheen kohdalla tietysti niin siitä, mitä lomalta toivoo: monille pääjuttu voi olla juuri se helppous, valmis tuttu ruoka ja suomenkielinen ohjelma, jolloin pakettimatkat ovat tietysti numero yksi. Toki lasten kanssa itsekin kaipaan helppoutta enemmän kuin ennen heitä, joten stressaavat extreme-kohteet ovat poissuljettuja. Omatoimimatkailla voi kuitenkin varsin mukavasti, ainakin kotinurkillamme Euroopassa.

Tämän postauksen kuvat ovat kaikki viime kesän Itävallan reissulta. Siellä on kyllä ihan mielettömän kaunista. Aika paljon Eurooppaa nähneenä voisin melkein sanoa, että nämä ovat niitä omia lempinäkymiäni, jonne on ihana myös palata. Aikaisemmin ajattelin, että joka matka pitäisi tehdä täysin eri paikkaan, mutta oikeastaan olisi hullua jättää menemättä niihin omiin lemppareihin, jos ne ovat löytyneet. Tietysti joka matka toteutetaan aina vähän erilaisella twistillä ja majoitus- ja tutustumiskohteilla. Nyt, kun on omia lapsia, jolloin perheystävällisyys ja taloudelliset seikat merkitsevät hyvinkin paljon, vaihtoehtoja ei mitenkään ylen runsaasti edes ole omilla kriteereillä. Suurimmat turistirysät ja suurkaupungit lasten kanssa ovat toistaiseksi pannassa, vaikka kaupunkilomat itseäni kiinnostaisivatkin.

 

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Matkailussa ja lukemisessa on aika paljon samaa. Jos olisi mahdollisuuksia matkustella enemmän, saattaisin pitää matkablogia, mutta kirjablogi on tällainen edullisempi keino avartaa maailmankuvaansa. Sekä matkustelu että lukeminen opettavat uusia asioita ja saavat näkemään, että ne omat piirit ja oman kaupungin kuviot ja murheet ovat lopultakin aika pienet eikä kaikkea kannata uskoa. Asiat voidaan tehdä niin monella tavalla. Molemmat tarjoavat myös esteettisiä nautintoja: toinen konkreettisesti, toinen mielikuvituksen siivin. Lukiessakin matkustetaan toiseen aikaan ja paikkaan. Kuinka moni tyttökirjafani muka ei ole selvillä esimerkiksi Prinssi Edwardin saaren maantieteestä tai Englannin nummien hiljaisesta kauneudesta? Kirjoista voi oppia myös suoraan eri kulttuureista. Minulla esimerkiksi on nyt sellainen Ranska-kausi, jolloin ahmin toimittajien kirjoittamia, omakohtaisia Ranskan-kokemuksia.

Minne haluaisin matkustaa, jos ei olisi mitään rajoitteita? (Kuriositeettina voin sanoa, että vanhemmiten mukavuudenhalu on nostanut päätään enkä haaveile enää kovin askeettisista oloista.) New York on kaupunkikohteista tällä hetkellä yksi vahvimpia. Aika näyttää, jääkö se vain haaveeksi. Sinne ei moniin vuosiin kannata kuvitellakaan lähtevänsä lasten kanssa. Ja pariskuntamatka taas olisi niin hankala järjestää. Yhdysvalloista toinen täsmäkohde olisi Georgia, Atlanta, Charleston ja “vanha Etelä” Tuulen viemään maisemineen. Myös toki jo aiemmin mainitut Kanadan Prinssi Edwardin saari sekä Englannin nummialueet. Aasiasta en tällä hetkellä haaveile kauheasti – ehkä uutisten superbakteerit ja muut levottomuudet ovat vaikuttaneet siihen. Kiina on kuitenkin kiinnostanut aina eniten Aasian maista. Italia on ihana, ja Rooma, Firenze, renessanssin taideaarteet olisi mahtava kokea. Samoin Versailles, Louvre ja Pariisi, tosin taannoiset terrori-iskut ovat vähän säikäyttäneet. Myös Wien palatseineen kiinostaa kovin. Vaikka näissäkin maissa olen päässyt käymään ja useastikin, pääkaupungit ovat aiemmin mainituista syistä jääneet väliin!

Lasten kanssa ulkomaille matkustaminen on kivaa ja olemme siinä jo aika kokeneita: melkein joka vuosi olemme tehneet pidemmän ulkomaanreissun heidän kanssaan ja sen lisäksi parina vuonna risteilyn Ruotsiin. Kuten tavallinen arkikin, vuosi vuodelta myös matkustaminen lasten kanssa helpottuu, kun he tulevat koko ajan omatoimisemmiksi. Kävelevät omin jaloin läpi turvatarkastuksen, eivät säntäile täysin päämäärättömästi ja vessa- ja syömisasiat hoituvat samassa rytmissä kuin aikuisilla. Kuitenkin he ovat lapsia, joten olemme huomanneet, että maaseudulla ja rauhallisissa paikoissa koko porukalla on rennompaa. Nämä Salzgammergutin maisemat olivatkin aivan täydellisiä perhelomailuun. Viime kesän Itävällan reissustamme voit lukea täältä, täältä ja täältä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Ehkä kymmenvuotishääpäivämme parin vuoden päästä voisi olla kyllin hyvä syy juhlistaa avioliittoa yrittämällä järjestää kahdenkeskinen matka johonkin kaupunkikohteeseen. Ainakin Euroopan pääkaupunkeihin lentää helposti vain pidennetyksi viikonlopuksikin. Kirjan julkaiseminen tuntui taanoin niin epärealistiselta tavoitteelta, että lupailin jo itselleni, että jos se joskus toteutuu, yritän järjestää palkinnoksi itselleni ja miehelleni reissun Tuulen viemään maisemiin. Mutta voi olla niinkin, että jos tuo kirjajuttu joskus toteutuu, se voi tarkoittaa myös, että olenkin niin pee-aa kulttuurityöläinen, ettei niillä liksoilla lähdetä kuin korkeintaan pummilla Tallinnaan. Olen käsittänyt, että suurin osa kirjailijoista on aika nälkätyöläisiä apurahoineen. No, ehkä teen ykkösellä läpimurtoromaanin…

Kuten varmaan on sanomattakin selvää, matkailu itsessään ei tee ketään onnelliseksi tai ole mikään elämän tarkoitus. Elämä ei ole todellakaan vähemmän hyvä, vaikkei yhtäkään oman bucket listin haavekohteista saisi vetää yli. Ja muistakaa, aina voi lukea kirjoja, ne luovat myös tunnelmaa ja aidon kokemuksen siitä, että tietää jostain muustakin kuin oman kotikylän juoruista. Ja vaikka vapauden ja unelmien kaupunkina tunnettu NYC jäisi vapaudenpatsaineen ja keskuspuistoineen vain haaveeksi, on matkustaminen loppujen lopuksi pohjimmiltaan myös Empire State of Mind – mielentila… Ja sen voi saavuttaa kotonakin vaikka tätä kappaletta kuuntelemalla, kuten minä olen tällä viikolla tehnyt.

 

Satu Irisvik & Jenni Utriainen: Kuinka kasvattaa diginatiivi?

Maailmassa, jossa “ruutuajasta” on tullut yksinkertaisesti vain “aikaa”, suosituksia täytyy kehittää.
– American Academy of Pediatrics –

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kas, jo kevään toinen vanhemmuuskirja, mutta ensimmäinen varsinainen opaskirja, eli Satu Irisvikin ja Jenni Utriaisen Kuinka kasvattaa diginatiivi (2017). Joku teknologiaa enemmän harrastanut voisi tietysti pitää huvittavana, että vanhemmille pitää erikseen kirjoittaa kirja, jossa kerrotaan miten omaa lasta kannatta iPadin, älypuhelimen ja ylipäätään netin käyttöön koulia. Että tässä nyt mediakasvatetaan meitä aikuisia, jotta me osaisimme kasvattaa lapsiamme…

Mutta teknologia on tosiaan kehittynyt niin suuren harppauksen sitten minun lapsuuteni, että vaikka olen oikeasti nuori äiti, en todellakaan ole ollut diginatiivi ja minullekin se kulttuuri on oikeastaan aika vieras. En myöskään ole ollut kovin kiinnostunut esimerkiksi mistään peleistä. Tuntuu siis hieman tätimäiseltä lukea tällaista opaskirjaa ja vielä sanoa sitä hyödylliseksi, mutta taidan silti sanoa. Kirjassa on paljon ihan käytännön asiaa lasten suosimista peleistä, rajoituksista, sovelluskaupoista, pädien opetuspotentiaalista, ensimmäisen kännykän valinnasta, netin vaaroista ja vanhempien vastuusta. Aika pitkälle pääsee minusta kyllä myös maalaisjärjellä ja lapselta kyselemisellä, toisin sanoen luottamuksella. Meillä homma on vielä niin sanotusti aika hallussa, kun ei ole omia kännyköitä.

Allekirjoitan kyllä sen, että monet vanhemmat ovat liian pihalla lastensa laitteiden käytöstä. Heillä ei välttämättä ole mitään käsitystä lapsen virtuaalisesta maailmasta ja sitten mennäänkin metsään ja kovaa. Ilmaisena ladattujen pelien lisäosista voi tulla yllätyslaskuja tai youtubessa saattaa ajautua mitä oudoimpiin sisältöihin. Teos tarjoaa konkreettisia neuvoja, miten ottaa haltuun oman lapsen digilaitteiden käyttöä ja miten opettaa häntä suhtautumaan törmäämiinsä ilmiöihin.

Yksi Irisvikin ja Utriaisen perusteeseistä muuten on, että ruutuaika on auttamattoman vanhanaikainen käsite. Heidän mukaansa oleellisempaa on, mitä laitteilla puuhataan, eivätkä kaikki toiminnot ole samanarvoisia. Teos suhtautuu positiivisesti teknologiaan ja kannustaa vanhempia käyttämään laitteita myös yhdessä lasten kanssa, sillä yhteisellä ajalla on enemmän väliä kuin ruutuajalla.

 

Satu Irisvik & Jenni Utriainen: Kuinka kasvattaa diginatiivi
S&S, 2017
175 s.