Rinna Saramäki: Hyvän mielen vaatekaappi

Rinna Saramäen Hyvän mielen vaatekaappi (2013) on yksi innostavimmista kirjoista pitkään aikaan! Yllätyin itsekin, miten inspiroivaa luettavaa voi olla teos, jonka fokus on vain vaatteissa: tuotannossa, muodissa, ostelussa, järjestämisessä, huoltamisessa ja tyylissä. Teoksen alaotsikko kuitenkin tiivistää tarkoituksen: Ratkaise omat vaatepulmasi ja samalla globaalin muotiteollisuuden epäkohdat. Lukeminen tuntui luontevalta jatkumolta Ilana Aallon Paikka kaikelle -oppaalle, jossa keskitytään yleisesti kodin tavaroihin, tuotantoon, kaaokseen ja sen hallintaan. Saramäki keskittyy vain vaatteisiin, mutta mikseivät samat periaatteet pätisi myös muuhun irtaimistoon.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Saramäen teos jakaantuu oivaltavasti kahteen osioon. Ensimmäinen, Pahan mielen vaatekaappi, keskittyy globaalin muotiteollisuuden epäkohtiin ja mahdollisuuksiin kehittää niitä. Saramäki on nähnyt vaivaa etsiäkseen tietoja tuotantoprosesseista, käytänteistä ja salamyhkäisyydestä, joka muodin valmistuksen ympärillä usein liikkuu. Tavalliselle kuluttajalle on tarjolla myös käytännön neuvoja: Mistä esimerkiksi tietää, onko vaate vastuullisesti ja eettisesti valmistettu niin luonnon kuin työntekijöiden kannalta? Esimerkiksi Aasiassa, jossa suuri osa vaatteistamme tuotetaan, on hyviäkin vaatetehtaita, mutta valitettavan usein länsimaiset tilaajat menevät hinta edellä. Tällöin ompelijaparkojen työolot ja tahti ovat täysin epäinhimilliset, kun uutta muotia halutaan pikavauhtia ketjuliikkeiden rekkeihin.

Pahan mielen vaatekaapin jälkeen on kuitenkin vuorossa Hyvän mielen vaatekaappi, joka keskittyy käytännön asioihin vaatteita valitessa ja huoltaessa, täydellistä vaatekaappia koostaessa. Siinä etsitään omaa tyyliä ja pyritään löytämään pukeutumiseen ratkaisuja, jotka olisivat ystävällisiä niin ympäristölle, vaatteen valmistajille, pankkitilille kuin omalle silmällekin. Tiheitä päivityksiä janoavan pikamuodin sijaan tyylin kohdalla panostetaan ajattomuuteen, pitkäikäisyyteen ja muunneltavuuteen.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Lasten vaatettamista teoksessa ei erikseen käsitellä, vaikkakin samat periaatteet sopivat varmasti hyvin myös lasten vaatekaappiin. Kuitenkin tiuhaan tahtiin vaihtuvien kokojen vuoksi vaatteita on hankala ostaa useiden vuosien käyttöä ajatellen – ainakaan yhden lapsen kohdalla. Toki kestävät ja ajattomat lastenvaatteet jatkavat helposti elämäänsä monillakin seuraavilla käyttäjillä, ja esimerkiksi kirppareita kannattaa hyödyntää myös omia hankintoja suunnitellessa. Saramäki ei kirjassaan suosittele (aikuisia) ostamaan vaatteita varastoon, mutta lapsille se on kohtuullisissa määrin mielestäni jopa suotavaa.

Esimerkiksi leikki-ikäisten hyväkuntoisia ja järkevästi hinnoiteltuja vaatteita on tavallisilla kirpputoreilla melko harvoin tarjolla, joten toki on kannattavaa ostaa esimerkiksi seuraavan kauden haalari, jos sopivan kokoinen ja ehjä sattuu tulemaan vastaan. Sama pätee vaikkapa laadukkaiden ulkokenkien alennusmyynteihin – uudet kengät ovat täysihintaisina kalliit, mutta jäävät pikkulapsilla kuitenkin pieniksi harmillisen pian. Jos perheessä on monta sisarusta, hyvän vaatteen tai kengän elinkaareen kuuluu yleensä tietenkin luonnollinen jatkumo seuraavien päällä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Saarnattuaan ensin täysin aiheellisesti muodin ongelmista Saramäki pitää kuitenkin vaatteista iloitsemista normaalina ja jopa toivottavana, kunhan omiin kulutustottumuksiin kiinnittää huomiota. Saramäki kannustaa asiakkaita myös rohkeasti tiedustelemaan omilta suosikkivaatemerkeiltä näiden tuotantoprosesseista. Vaativien asiakkaiden avulla voidaan päästä vähitellen avoimempaan suuntaan ja ehkä myös parannuksiin.

Oma tyyli on Saramäen mukaan iloinen, tunnepohjainen asia, jolla voi ilmentää omaa persoonallisuuttaan. Tyylikin löytyy kuitenkin helpommin siististä vaatekaapista, jossa ei ole mitään ylimääräistä. Unelmavaatekaapissa jokainen vaatekappale on mieleinen tai ainakin tarpeellinen, ja suurin osa vaatteista myös sopii yhteen, niin että aina löytyy jotakin päällepantavaa, jossa on mukava ja itsevarma olo. Hyvän mielen vaatekaappi on innostava ja inspiroiva teos, jossa on myös painavaa asiaa!

 

Rinna Saramäki: Hyvän mielen vaatekaappi – Ratkaise omat vaatepulmasi ja samalla globaalin muotiteollisuuden epäkohdat
Atena, 2013
304 s.

Empire State of Mind

OLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERA

Olen aina rakastanut matkustamista. Siinä on jotain kiehtovaa, kun pääsee johonkin täysin uuteen ympäristöön, jossa kukaan ei tunne valmiiksi ja saa tutustua uusiin kulttuureihin ja nähdä Luojan luomia luonnonihmeitä. Olen kiitollinen siitä, että olen pienestä pitäen päässyt matkustelemaan aika paljon, ja siitä rakkaus matkustelua kohtaan on jäänyt. Kun asuin vielä kotona, teimme lähes kaikki ulkomaanmatkamme omalla autolla Eurooppaan. Pisimmillään ajoimme Suomesta jopa Kroatiaan ja Espanjaan asti! Olihan siinä autossa istumista, mutta palkinto oli sen arvoinen. Suurin osa mantereista on osaltani kuitenkin ihan koskemattomia: Etelä-Amerikka, Afrikka, Aasia ja Australia. (Yhdysvalloissa olen joitakin osavaltioita kiertänyt 1,5-vuotiaana, mutta siitä en muista mitään. Nukkunut kuulemma autossa presidenttien päiden kohdalla Mount Rusmorella, silittänyt omien sanojeni mukaan biisonia (hevosta) ja nähnyt Vapaudenpatsaan lentokoneesta.)

Hotellilomia tai pakettimatkoja emme koskaan perheen kanssa tehneet, ja sieltä on jäänyt itsellekin sellainen toive saada matkoilta mukaansa kokemus jostakin, mikä on sen kulttuurin tavallinen. Omatoimimatkailu on yleensä myös selvästi halvempaa. Toki jos joku nyt tarjoaisi koko perheelle ilmaiseksi all inclusive -paketin Kanariansaarilta, lähtisin kiljuen matkaan. Mutta jos ja kun yleensä pystyy tekemään lapsiperheenä vain sen yhden reissun vuodessa, käyttää mielummin ne rahat niin, että näkee kaistaleen myös sitä oikeaa maata muiden suomalaisten sijaan. Nämä asiat riippuvat kunkin perheen kohdalla tietysti niin siitä, mitä lomalta toivoo: monille pääjuttu voi olla juuri se helppous, valmis tuttu ruoka ja suomenkielinen ohjelma, jolloin pakettimatkat ovat tietysti numero yksi. Toki lasten kanssa itsekin kaipaan helppoutta enemmän kuin ennen heitä, joten stressaavat extreme-kohteet ovat poissuljettuja. Omatoimimatkailla voi kuitenkin varsin mukavasti, ainakin kotinurkillamme Euroopassa.

Tämän postauksen kuvat ovat kaikki viime kesän Itävallan reissulta. Siellä on kyllä ihan mielettömän kaunista. Aika paljon Eurooppaa nähneenä voisin melkein sanoa, että nämä ovat niitä omia lempinäkymiäni, jonne on ihana myös palata. Aikaisemmin ajattelin, että joka matka pitäisi tehdä täysin eri paikkaan, mutta oikeastaan olisi hullua jättää menemättä niihin omiin lemppareihin, jos ne ovat löytyneet. Tietysti joka matka toteutetaan aina vähän erilaisella twistillä ja majoitus- ja tutustumiskohteilla. Nyt, kun on omia lapsia, jolloin perheystävällisyys ja taloudelliset seikat merkitsevät hyvinkin paljon, vaihtoehtoja ei mitenkään ylen runsaasti edes ole omilla kriteereillä. Suurimmat turistirysät ja suurkaupungit lasten kanssa ovat toistaiseksi pannassa, vaikka kaupunkilomat itseäni kiinnostaisivatkin.

 

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Matkailussa ja lukemisessa on aika paljon samaa. Jos olisi mahdollisuuksia matkustella enemmän, saattaisin pitää matkablogia, mutta kirjablogi on tällainen edullisempi keino avartaa maailmankuvaansa. Sekä matkustelu että lukeminen opettavat uusia asioita ja saavat näkemään, että ne omat piirit ja oman kaupungin kuviot ja murheet ovat lopultakin aika pienet eikä kaikkea kannata uskoa. Asiat voidaan tehdä niin monella tavalla. Molemmat tarjoavat myös esteettisiä nautintoja: toinen konkreettisesti, toinen mielikuvituksen siivin. Lukiessakin matkustetaan toiseen aikaan ja paikkaan. Kuinka moni tyttökirjafani muka ei ole selvillä esimerkiksi Prinssi Edwardin saaren maantieteestä tai Englannin nummien hiljaisesta kauneudesta? Kirjoista voi oppia myös suoraan eri kulttuureista. Minulla esimerkiksi on nyt sellainen Ranska-kausi, jolloin ahmin toimittajien kirjoittamia, omakohtaisia Ranskan-kokemuksia.

Minne haluaisin matkustaa, jos ei olisi mitään rajoitteita? (Kuriositeettina voin sanoa, että vanhemmiten mukavuudenhalu on nostanut päätään enkä haaveile enää kovin askeettisista oloista.) New York on kaupunkikohteista tällä hetkellä yksi vahvimpia. Aika näyttää, jääkö se vain haaveeksi. Sinne ei moniin vuosiin kannata kuvitellakaan lähtevänsä lasten kanssa. Ja pariskuntamatka taas olisi niin hankala järjestää. Yhdysvalloista toinen täsmäkohde olisi Georgia, Atlanta, Charleston ja “vanha Etelä” Tuulen viemään maisemineen. Myös toki jo aiemmin mainitut Kanadan Prinssi Edwardin saari sekä Englannin nummialueet. Aasiasta en tällä hetkellä haaveile kauheasti – ehkä uutisten superbakteerit ja muut levottomuudet ovat vaikuttaneet siihen. Kiina on kuitenkin kiinnostanut aina eniten Aasian maista. Italia on ihana, ja Rooma, Firenze, renessanssin taideaarteet olisi mahtava kokea. Samoin Versailles, Louvre ja Pariisi, tosin taannoiset terrori-iskut ovat vähän säikäyttäneet. Myös Wien palatseineen kiinostaa kovin. Vaikka näissäkin maissa olen päässyt käymään ja useastikin, pääkaupungit ovat aiemmin mainituista syistä jääneet väliin!

Lasten kanssa ulkomaille matkustaminen on kivaa ja olemme siinä jo aika kokeneita: melkein joka vuosi olemme tehneet pidemmän ulkomaanreissun heidän kanssaan ja sen lisäksi parina vuonna risteilyn Ruotsiin. Kuten tavallinen arkikin, vuosi vuodelta myös matkustaminen lasten kanssa helpottuu, kun he tulevat koko ajan omatoimisemmiksi. Kävelevät omin jaloin läpi turvatarkastuksen, eivät säntäile täysin päämäärättömästi ja vessa- ja syömisasiat hoituvat samassa rytmissä kuin aikuisilla. Kuitenkin he ovat lapsia, joten olemme huomanneet, että maaseudulla ja rauhallisissa paikoissa koko porukalla on rennompaa. Nämä Salzgammergutin maisemat olivatkin aivan täydellisiä perhelomailuun. Viime kesän Itävällan reissustamme voit lukea täältä, täältä ja täältä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Ehkä kymmenvuotishääpäivämme parin vuoden päästä voisi olla kyllin hyvä syy juhlistaa avioliittoa yrittämällä järjestää kahdenkeskinen matka johonkin kaupunkikohteeseen. Ainakin Euroopan pääkaupunkeihin lentää helposti vain pidennetyksi viikonlopuksikin. Kirjan julkaiseminen tuntui taanoin niin epärealistiselta tavoitteelta, että lupailin jo itselleni, että jos se joskus toteutuu, yritän järjestää palkinnoksi itselleni ja miehelleni reissun Tuulen viemään maisemiin. Mutta voi olla niinkin, että jos tuo kirjajuttu joskus toteutuu, se voi tarkoittaa myös, että olenkin niin pee-aa kulttuurityöläinen, ettei niillä liksoilla lähdetä kuin korkeintaan pummilla Tallinnaan. Olen käsittänyt, että suurin osa kirjailijoista on aika nälkätyöläisiä apurahoineen. No, ehkä teen ykkösellä läpimurtoromaanin…

Kuten varmaan on sanomattakin selvää, matkailu itsessään ei tee ketään onnelliseksi tai ole mikään elämän tarkoitus. Elämä ei ole todellakaan vähemmän hyvä, vaikkei yhtäkään oman bucket listin haavekohteista saisi vetää yli. Ja muistakaa, aina voi lukea kirjoja, ne luovat myös tunnelmaa ja aidon kokemuksen siitä, että tietää jostain muustakin kuin oman kotikylän juoruista. Ja vaikka vapauden ja unelmien kaupunkina tunnettu NYC jäisi vapaudenpatsaineen ja keskuspuistoineen vain haaveeksi, on matkustaminen loppujen lopuksi pohjimmiltaan myös Empire State of Mind – mielentila… Ja sen voi saavuttaa kotonakin vaikka tätä kappaletta kuuntelemalla, kuten minä olen tällä viikolla tehnyt.

 

Satu Irisvik & Jenni Utriainen: Kuinka kasvattaa diginatiivi?

Maailmassa, jossa “ruutuajasta” on tullut yksinkertaisesti vain “aikaa”, suosituksia täytyy kehittää.
– American Academy of Pediatrics –

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kas, jo kevään toinen vanhemmuuskirja, mutta ensimmäinen varsinainen opaskirja, eli Satu Irisvikin ja Jenni Utriaisen Kuinka kasvattaa diginatiivi (2017). Joku teknologiaa enemmän harrastanut voisi tietysti pitää huvittavana, että vanhemmille pitää erikseen kirjoittaa kirja, jossa kerrotaan miten omaa lasta kannatta iPadin, älypuhelimen ja ylipäätään netin käyttöön koulia. Että tässä nyt mediakasvatetaan meitä aikuisia, jotta me osaisimme kasvattaa lapsiamme…

Mutta teknologia on tosiaan kehittynyt niin suuren harppauksen sitten minun lapsuuteni, että vaikka olen oikeasti nuori äiti, en todellakaan ole ollut diginatiivi ja minullekin se kulttuuri on oikeastaan aika vieras. En myöskään ole ollut kovin kiinnostunut esimerkiksi mistään peleistä. Tuntuu siis hieman tätimäiseltä lukea tällaista opaskirjaa ja vielä sanoa sitä hyödylliseksi, mutta taidan silti sanoa. Kirjassa on paljon ihan käytännön asiaa lasten suosimista peleistä, rajoituksista, sovelluskaupoista, pädien opetuspotentiaalista, ensimmäisen kännykän valinnasta, netin vaaroista ja vanhempien vastuusta. Aika pitkälle pääsee minusta kyllä myös maalaisjärjellä ja lapselta kyselemisellä, toisin sanoen luottamuksella. Meillä homma on vielä niin sanotusti aika hallussa, kun ei ole omia kännyköitä.

Allekirjoitan kyllä sen, että monet vanhemmat ovat liian pihalla lastensa laitteiden käytöstä. Heillä ei välttämättä ole mitään käsitystä lapsen virtuaalisesta maailmasta ja sitten mennäänkin metsään ja kovaa. Ilmaisena ladattujen pelien lisäosista voi tulla yllätyslaskuja tai youtubessa saattaa ajautua mitä oudoimpiin sisältöihin. Teos tarjoaa konkreettisia neuvoja, miten ottaa haltuun oman lapsen digilaitteiden käyttöä ja miten opettaa häntä suhtautumaan törmäämiinsä ilmiöihin.

Yksi Irisvikin ja Utriaisen perusteeseistä muuten on, että ruutuaika on auttamattoman vanhanaikainen käsite. Heidän mukaansa oleellisempaa on, mitä laitteilla puuhataan, eivätkä kaikki toiminnot ole samanarvoisia. Teos suhtautuu positiivisesti teknologiaan ja kannustaa vanhempia käyttämään laitteita myös yhdessä lasten kanssa, sillä yhteisellä ajalla on enemmän väliä kuin ruutuajalla.

 

Satu Irisvik & Jenni Utriainen: Kuinka kasvattaa diginatiivi
S&S, 2017
175 s. 

Rina Mae Acosta & Michele Hutchison: Maailman onnellisimmat lapset

Paras tapa tehdä lapsia on tehdä heidät onnellisiksi.
 – Oscar Wilde –

Aasianamerikkalainen Rina Mae Acosta ja englantilainen Michele Hutchison avioituivat kumpikin hollantilaismiehen kanssa ja muuttivat Hollantiin. Lapsia saatuaan naiset pistivät hämmentyneenä merkille hollantilaisen kasvatustavan erilaisuuden angloamerikkalaiseen verrattuna. Havainnoista syntyi kokonainen kirja, Maailman onnellisimmat lapset – kasvatus hollantilaisittain (2017), joka etsii kulttuurisia syitä sille, miksi hollantilaislapset ovat tutkimusten mukaan maailman onnellisimpia.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Minusta on aina mielenkiintoista lukea eri kulttuureista, ja pikkulasten vanhempana kiinnostavat tietysti myös kasvatustapojen erilaisuudet. Acosta ja Hutchinson nimeävät muutamiksi onnellisuuden lähteiksi lapsille annetun vapauden, kilpailemattomuuden ja vanhempien rentouden sekä sen, ettei vanhemmuudelle omistauduta liikaa. Osittain samoja teemoja kuin Pamela Druckermanin Kuinka kasvattaa Bebéssä. Mukaansatempaavuudessaan Druckerman vie voiton, mutta kyllä Maailman onnellisimmat lapsetkin on silti kelpo kirja avatessaan kulttuurieroja, joita itse ainakin voisin spekuloida loputtomiin.

Suomalaisnäkökulmasta hollantilainen kasvatus ei nyt ole täysin ihmeellistä. Kuten suhteessa Ranskaan, myös akselilla Hollanti–Yhdysvallat Suomi sijoittuu jonnekin keskivälille, joskin Hollanti kyllä tuntuu suomalaisemmalta kuin Ranska. Lasten vapaushan on Suomessa melko tuttua, kun pienetkin koululaiset kävelevät iltapäivisin kotiin keskenään. Englannissa ja Amerikassa tämä ei tulisi kysymykseenkään, saati autoon hetkeksi jättäminen. Tosin Suomessakin käsitykset siitä, mikä on soveliasta tai turvallista, ovat mielestäni ajautuneet tiukempaan suuntaan 1990-luvulta, jolloin itse olin lapsi. Suomessa on hyvin kirjavia mielipiteitä esimerkiksi siitä, milloin lapsi on kyllin vanha leikkimään omalla pihalla siten, että vanhempi on sisällä. Mitä te sanotte?

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Teoksessa ihastutti maalaisjärkisen levollinen ajatus siitä, että äidiksi tai isäksi tulo ei tarkoita, että on pakko muuttua ns. höösääjävanhemmaksi. Esimerkiksi Hollannissa lasten syntymäpäivät eivät ole kuukausia järjestelty show kaikkine härpäkkeineen ja ohjelmanumeroineen vaan yksinkertaiset ja rennot kakkukahvit, joissa lapset leikkivät pihalla keskenään ja aikuiset juttelevat. Myös kilpailullisuus puuttuu eikä lapsia kuskata pienestä pitäen kaikenlaisiin kehittäviin harrastuksiin vaan mielummin syödään joka ilta yhteinen ateria saman pöydän ääressä ja ulkoillaan. Peukutan tälle! Elämänmuoto on aika simppeli.

Kuitenkin parasta Hollannissa on se, että siellä vanhempien – erityisesti äitien – välinen kilpailu puuttuu lähes kokonaan. Äidit eivät kuulemma tunne syyllisyyttä valinnoistaan. Kuten Ranskassa, vauvat opetetaan nukkumaan kokonaisia öitä hyvin pieninä, mutta jos tämä ei onnistu, siitäkään ei stressata. Osa-aikatyötä tehdään myös paljon ja isät osallistuvat aktiivisesti lastenhoitoon. Työtunteja ylipäätään tehdään maassa kesimäärin hieman vähemmän kuin muualla. Suomeenkin kaipaisin joustavien tuntimäärien yleistymistä työpaikoilla. Jos perustarpeet saa täytettyä hieman vaatimattomammilla tuloilla, on luonnollista, että vähäisempi kiire tekee tilaa onnellisuuden kokemukselle. Aika on rahaa, myös käänteisesti.

Rina Mae Acosta & Michele Hutchison: Maailman onnellisimmat lapset – Kasvatus hollantilaisittain [The Happiest Kids in The World]
Siltala, 2017
285 s.

Unihiekkaa etsimässä

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Meillä on kaksi jo taaperoiän ohittanutta lasta, mutta yövalvomiset ja uniongelmat monissa muodoissaan ovat tuttuakin tutumpaa kauraa taannoisilta vuosilta. Siksi lainasin ihan mielenkiinnosta Anna Keski-Rahkosen ja Minna Nalbantoglun teoksen Unihiekkaa etsimässä (2011), joka on samalta vuodelta kuin esikoiseni. Nyt olen lueskellut sitä ainoastaan jälkiviisaana, ristiriitaisin tuntein.

Unihiekkaa etsimässä tuskin olisi lähtenyt matkaani ellei se olisi ollut nimenä tuttuakin tutumpi. Sitä on suositeltu vastauksena uniongelmiin monen perheblogin kommenttiboxissa ja keskustelupalstoilla. Kiinnosti nähdä, onko teos todella niin erinomainen, että sen avulla kaikki olisi ollut toisin.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Unihiekkaa etsimässä on kyllä hyvä opas, tiedonlähde erilaisista nukkumiseen liittyvistä ongelmista eri ikäkausina ja täsmävinkeistä niihin liittyen. Siinä selitetään arvottamatta erilaisia unikouluvaihtoehtoja sekä annetaan vertaistuelle eli toisille vanhemmille puheenvuoroja. Mitään taikakeinoja hyvin nukuttuihin öihin teos ei kuitenkaan tarjoa, sillä – voin paljastaa salaisuuden – niitä ei ole!

Ilahduin siitä, ettei teos syyllistä väsyneitä vanhempia liian vähästä yrittämisestä tai väärin toimimisesta, sillä sitä hieman pelkäsin, kun kirjaan tartuin. Odotin saarnaavampaa sävyä, mutta teos pysyy asialinjalla. Siinä se eroaa monista ihmisistä, sillä nukkumisasioissa jos jossain besserwissereitä riittää. Toki teos on kirjoitettu nimenomaan tarjoamaan neuvoja, mutta koska vauvat ja vanhemmat eivät ole koneita, ne eivät aina toimi säätöjen ja sääntöjen mukaan. Vauvaa ei voi ohjelmoida toimimaan tietyllä tavalla. Ohjeet auttavat vain joillakin, ei kaikilla.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Suosittelen kirjaa vain semi-uniongelmaisille perheille. Jos perheessä valvotaan paljon, luultavasti kaikki kirjan ohjeet on jo googletettu ja kokeiltu, joten se siitä. HC-valvojat eivät pikkukikoista hyödy, vaan silloin on parempi vain olla armollinen itselleen ja etsiä paras tapa jaksaa yö kerrallaan.

Monia tuoreita vanhempia saattaa yllättää, etteivät uniongelmat usein lopukaan vauvavaiheeseen. Taaperoaikaankin kirjassa on muutamia hyviä vinkkejä. Meillä yöt nukutaan nyt hyvin, mutta nukahtaminen on toisinaan vaikeaa vielä kuusivuotiaalla. Loppujen lopuksi asiantuntijatkin ovat kaikissa näissä uniasioissa melko kädettömiä: paras neuvo jokaiseen tilanteeseen on kai muistutus siitä, että sekin on vain vaihe. 

 

Anna Keski-Rahkonen & Minna Nalbantoglu: Unihiekkaa etsimässä – Ratkaisuja vauvan ja taaperon unipulmiin
Duodecim, 2011
236 s.

Sydän sopivasti kallellaan

 

OLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERA

Sinä ainoa tekoni, jota mä en koskaan kadu
Mutta mietin, miten kohtelet elämää
Mihin se sua johtaa, mitä vielä ottaa
Enkä edes tunne sua niin, nenänpäästä varpaisiin

Tänään on kaikki hyvin, minä tiedän
Sä tulit käymään vaan
On mulla silti takiasi aina
Sydän vähän kallellaan 

Paula Vesala

Kiitollinen ❤
Ja äärimmäisen rikas, kun saan olla kahden maailman rakkaimman tytön äiti.
Omat aarteeni ❤

 

Marttinen & Talvitie: Äidin karkkipäivä

Oma elämä
 
Äiti ei jaksa aina olla inkkari, torimyyjä, muotinukke tai
merirosvo. Äidillä on ikiomia paheita. Aarrekätkö. Lukollinen 
päiväkirja. Salainen karkkivarasto. Ajatuksia, joita kukaan
ei tiedä.
 –
Elämän ilot
Valvotaan yhtä aikaa ja vuorotellen. Riidellään ja sovitaan riidat. Itketään.
Suukotellaan ja rakastetaan. Vihataan ja kärsitään. Ollaan onnellisia.
Yhtä aikaa ja vuorotellen.
    Keskellä yötä, pimeässä. Vauva nauraa ääneen.
 
Cappucino
Miltä cappucino maistuu italialaisen pikkukylän baarissa
tiskiin nojaten, sitruuna- ja oliivipuiden siimeksessä?
    Tuskin yhtä hyvältä kuin omassa keittiössä ennen
perunoiden muusaamista, kakkavaipan aromien leijuessa ilmassa.
    Lehdestä on luettu etusivu ja kahvista siemaistu muutama
kulaus, kun toisesta huoneesta kantautuu vaativa huuto:
    – Äiti! Mulla on kantapäässä tikku!
    – Äiti, missä mun toinen sormikas on?
    – Äiti, mä tahdon maalata!
    – Äiti, mulla on kamala pissahätä!
    – Äiti, apua, äiti tuu heti tänne!
 –
 –
Tittamari Marttisen runoilema ja Virpi Talvitien kuvittama Äidin karkkipäivä (2003) on lempeän lämminhenkinen mutta kuitenkin realistinen läpileikkaus äiti-ihmisen elämästä. Teos ei ole mitään uusinta uutta, mutta oikein hyvin upposi “nykyäidillekin”, kun sen tällä viikolla kirjastosta bongasin. Joitakin oikein universaaleja havaintoja, jonkakaltaisia olen itsekin välillä raapustellut. Marttisen runot ovat hyvin miellyttäviä, lempeän huumorin sävyttämiä, Talvitien kuvat tekevät myös paljon, täydentävät runoja. Erityisesti pidin kirjan jälkimmäisestä puoliskosta, koska se vaihe on nyt niinkuin päällä. Alkupuolella on odotus- ja vauva-aikaan liittyviä runoja ja loppupuolella vähän isompiin lapsiin, yleisesti lapsiperheisiin ja äitiyteen liittyviä. Suosittelen näitä akuutissa vaiheessa oleville äiti-ihmisille.
 –
Leikki-ikäinen
 
Tietysti se leikkii. Ruoalla. Kattiloilla,
kauhoilla, kännyköillä ja avaimilla. 
Veitsillä. Taskulampuilla. Tärkeillä
papereilla. Puhelimella. 
Tietokoneella. 
Vedellä, ja joskus tulella.
 
 
Vapaa-illan jälkeen
 
Koti näyttää erilaiselta kuin ennen.
    Ilta oli virkistävä, mutta ei niin virkistävä, että jaksaisin
heti ryhtyä raivaamaan polkua olohuoneen tavararöykkiön läpi.
    Kuopus makaa sängyllä velttona kuin pehmopupu.
Puuro ei pysy sisällä. Kuivaan lammikot lattialta. Hyvä, että
perheelle saa maksaa heti. Käteisellä.
 
 
Leikki kesken

Tietysti leikki on kesken.
Kesken on myös neule, kahvi, puhelu,
ateria, kirje, gradu. 
    Mikään ei ole niin pysyvää kuin väliaikainen. Taulut
nojaavat ripustamatta seinään. Ruokapöytä on siinä, mihin
muuttomiehet sen käsistään laskivat. Sängyn alla on pahvi-
laatikoita, joiden sisältöä kukaan ei kaipaa.
    Kirjahyllyssä keikkuu voidepurkkeja, pariton kenkä,
kuumemittari, astmapiippu, Duplo-ukko ja tuttipullo
puolillaan sakkautunutta maitoa.
    Lapsiperheen koti ei tule valmiiksi. Kun on kunnolla
siivottu, joku pyöräyttää kaledoiskooppia. 

Tittamari Marttinen (runot), Virpi Talvitie (kuvitus): Äidin karkkipäivä
WSOY, 2003
151 s.