Astrid Lindgren: Mestarietsivä Blomkvist -trilogia

8A8A8918

Tässäpä idyllistä kesäkuunneltavaa Astrid Lindgreniltä, nimittäin kolmiosainen Mestarietsivä Blomkvist -sarja, joka oli minulle täysin uusi tuttavuus! Luulin tuntevani Lindgrenin koko tuotannon vähintäänkin nimien tasolla, mutta enpä tuntenutkaan. Nämä kolme teosta pomppasivat silmilleni äänikirjapalvelussa uusina suomennoksina ja olihan ne kuunneltava. Vanhojen salapoliisitarinoiden ystävänä täytyi ottaa selvää, millainen on dekkari, jonka nimihenkilö on 13-vuotias.

Mestarietsivä Blomkvist sijoittuu idylliseen, ruotsalaiseen pikkukaupunkiin. Se vie vuosikymmenten takaisiin tuoksuviin puutarhoihin, leipurin vintille, kahden jengin leikkisotiin ja loputtoman pitkiin kesäpäiviin. Sekatavarakauppiaan poika, Kalle Blomkvist, haaveilee jatkuvasti salapoliisin urasta Sherlockin ja Poirotin hengessä, mutta uinuva pikkukaupunki vaikuttaa auttamattoman hiljaiselta ja kiltiltä. Kunnes…

Ensimmäisessä kirjassa Kalle pääsee ystäviensä Eva-Lotan ja Andersin kanssa  rosvokoplan jäljille, kun Eva-Lotan epäilyttävältä vaikuttava Einar-setä saapuu kaupunkiin. Toisessa osassa mennään asteen pidemmälle, nimittäin pikkukaupungissa tapahtuu murha. Kuinka ollakaan, Eva-Lotta näkee murhaajan omin silmin poistumassa rikospaikalta, mutta tämä katoaa jäljettömiin. Kolmannessa kirjassa nuoret pelastavat pienen Rasmus-pojan ja tämän isän, jotka on otettu panttivangeiksi. Vesa Vierikko eläytyi mainiosti kirjoja lukiessaan.

Muistan itsekin haaveilleeni lapsena pitkien kesäpäivien kuluessa, että tapahtuisi jotain jännittävää. Löytyisi kauan sitten tontillemme haudattu aarre tai joutuisi vahingossa rikoksen silminnäkijäksi. Tällaista puolta nämä kirjat minussa kutkuttivat. Ja on herkullinen asetelma laittaa lapset selvittämään rikoksia poliisien seuratessa vääriä jälkiä tai ollessa muuten vain ulalla tapahtumista. Saariston lapset on ollut aina suosikkini Lindgrenin tuotannosta, ja vaikea sitä vieläkään on päihittää. Mutta ehkäpä Kalle Blomkvist ystävineen nousee toiseksi suosikiksi siihen rinnalle.


Astrid Lindgren: Mestarietsivä Blomkvist
WSOY, 2018
4 h 17 min
Lukija: Vesa Vierikko

Astrid Lindgren: Mestarietsivä Blomkvist vaarassa
WSOY, 2018

5 h 30 min
Lukija: Vesa Vierikko

 

Astrid Lindgren: Mestarietsivä Blomkvist ja ryöstetty Rasmus
WSOY 2019

5 h 4 min
Lukija: Vesa Vierikko

 

Kuinka kirjoittaa lapsille?

Siinä kysymys, johon olen kaipaillut vastausta jo pitkään. Olen lastenkirjallisuuden suuri ystävä ja ihailen monia lastenromaanien kirjoittajia, jotka saavat seikkailut elämään, herättävät lapsissa lukuhalun ja aikuisissa hauskuuden tai haikeuden. Mutta mikä on salaisuus, jolla sen saa aikaan? Onko se luontaista lahjakkuutta ja välittömyyttä vai voiko sitä opetella?

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Olen miettinyt, voisiko minusta olla lastenkirjailijaksi(kin). Se on aluevaltaus, joka olisi mieluinen, mutta on tuntunut tähän asti melko vieraalta. Äkkiseltäänhän lastenkirjan kirjoittaminen kuulostaa helpolta oikotieltä kirjailijuuteen. Ikään kuin lastenromaani olisi aikuisten romaanista kevytversio, jonka voi sutaista nopeasti kasaan. Oikeastaan se on aikamoinen taitolaji ja tuntuu jopa aikuisten romaania vaikeammalta ottaa haltuun.

Luulisin hankaluuden johtuvan siitä, että lasten maailma on yhtä aikaa tuttu ja vieras. Oman lapsuuden kautta olemme kaikki lapsuuden kokemusasiantuntijoita, mutta emme kuitenkaan ole lapsia. Kokemuksemme omasta lapsuudestamme on aina valikoivaa, muistojen ja vuosien värittämää, ja sitä tarkastellaan analysoivan, erittelevän ja tulkitsevan aikuisuuden linssin läpi eikä sellaisenaan. Toki lapsen kokemusmaailmaan voi perehtyä todellisia asiantuntijoita – lapsia – tarkkailemalla ja haastattelemalla kuten mihin tahansa muuhun teemaan, joka ei ole kirjoittajalle henkilökohtaisesti ajankohtainen. Ansa onkin ehkä siinä, että luulemme tuntevamme lapsuuden vaikka eri sukupolvien lapsuus on erilaista. Pitäisi olla yhtä aikaa suunnitteleva ja välitön.

Monissa aikuisten kirjoissa kuvataan lapsuutta, mutta ne eivät silti ole lastenkirjoja. Miten hyvää lastenkirjaa sitten pitäisi kirjoittaa? Tässä havaintojani, jotka on helpompi sanoa kuin toteuttaa:

  1. Teksti ei saa olla liian monimutkaista, vaikeaa ja aikuismaista, mutta ei kuitenkaan naiivia ja lapsia aliarvioivaakaan. Vaikeita asioita ei tarvitse vältellä, mutta niitä pitäisi käsitellä lapsen käsityskyvyn tasolla.
  2. Tekohauskuus on ansa, johon on helppo langeta. Mahdollisen huumorin täytyy olla perusteltua. Ehkä sen tulisikin syntyä hyvän tarinan siivellä eikä väkisin vääntämällä.
  3. Parhaita lastenkirjoja ovat minusta ne, joissa on kaksi tasoa, niin huumorin kuin mahdollisen syvällisyyden osalta. Ne, joissa kommellushuumori puree lapsiin ja ironia aikuisiin. Tai jotka iskevät aikuisilla johonkin syvempään ytimeen, kun lapset lukevat pintatasoa. Jotka saavat aikuiset kyynelehtimään liikutuksesta ja kaikki hymistelemään tai nauramaan.
  4. Lastenkirjassa pienestä tehdään suurta ja suuresta pientä. Se on ihan oma lajinsa, jossa on oikein tarttua arkipäiväisiltä ja mitättömiltä tuntuviin ongelmiin ja ilon aiheisiin ja tehdä niistä elämän kokoisia. Maailmanpolitiikka on toisarvoista. 

Toisinaan minulla on ollut ideoita, jotka eivät ole edenneet toteutusvaiheeseen. Tänä syksynä kuitenkin tartuin tuumasta toimeen ja aloin hetken mielijohteesta kirjoittaa, kun ajatus teemasta pulpahti vahvana esiin. Lähtökohta oli oikeastaan tarkempia yksityiskohtia paljastamatta metsä, joka toistuu motiivina. Kirjoitin alkuhuumassa joitakin lukuja, mutta nyt teksti on odottanut parempaa aikaa. Vaikka rakastankin hauskoja lastenkirjoja ja kunnon sitcomia, tämä ei ole sellainen. Oli helpompi aloittaa linjalla, joka ei ole näkyvän humoristinen, koska huumori on vaikea laji. Olen yrittänyt tavoittaa koululaisen maailmaa omien, muinaisten muistojeni kautta, mutta olisi mahdotonta kirjoittaa ilman ikkunaa nykykoululaisen elämään. Tällainen oivallinen näköalapaikka on syntynyt lapseni koulun ja kaveripiirin kautta. Täytyy vain varoa, etten kirjoita vain aikuisille kirjaa, jonka päähenkilö on lapsi. Huomaan, että siihen olisi helppo ajautua.  

Onko teillä vinkkejä tai kokemusta lapsille kirjoittamisesta?

 

 

 

Joulun ilo

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kuvakirjoja en ole aikoihin tänne vinkkaillut, kun en ole pysynyt muidenkaan kirjojen tahdissa. Joulun kunniaksi haluan kuitenkin nostaa tänne tämän ihanan, kauniin, liikuttavan jouluisen kuvakirjan, Joulun ilo, jonka ovat tehneet palkitut Kate DiCamillo (teksti) ja Bagram Ibatoulline (kuvitus). Kuvitus on mielettömän kaunis ja vastaa omaa käsitystäni täydellisestä lastenkirjan kuvituksesta (ainakin omassa tyylilajissaan).

Joulun ilo kertoo suurkaupungissa asuvasta pienestä Frances-tytöstä, jota vaivaavat kadulla nähdyn posetiivarin surulliset silmät. Kirja on hyvin yksinkertainen, mutta kun ensimmäisen kerran luin sen lapsille ääneen, liikutuksen kyyneleet valuivat väistämättä lopussa.

Joulu on ilon juhla. Joulun perimmäinen ilo kumpuaa ilosanomasta, joulun hyvästä sanomasta. Se ilosanoma on tarkoitettu epätäydellisille ihmisille, minullekin ja sinullekin.
Iloista joulua!

“Älkää peljätkö! Sillä katso, minä ilmoitan teille suuren ilon, joka on tuleva kaikelle kansalle: teille on tänä päivänä syntynyt Vapahtaja, joka on Kristus, Herra.”
Luuk. 2: 10–11

 

Kate DiCamillo (teksti) & Bagram Ibatoulline (kuvitus): Joulun ilo [Great Joy]
Karisto, 2008 [2007]
Suom. Tanja Falk

Elena Favilli & Francesca Cavallo: Iltasatuja kapinallisille tytöille

En voisi rakastaa miestä, joka komentaa minua, sen enempää kuin voisin rakastaa miestä, joka antaisi minun komentaa häntä.
– Jacquotte Delahaye, merirosvo, 1600-luku, Haiti –

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Elena Favillin ja Francesca Cavallon kokoama Iltasatuja kapinallisille tytöille – 100 tarinaa ihmeellisistä naisista (2017) on noussut jo lähes kulttimaineeseen pienten tyttöjen emansipoijana (ja äitien). Vaikka kirja onkin tehty lapsia ajatellen, se sopii hyvin monenikäisille naisille ja mielellään myös pojille / miehille, koska ovathan nämä hienoja stooreja kenen tahansa lukea.

Iltasatuja kapinallisille tytöille kokoaa siis yhteen tarinat sadasta oikeasti eläneestä naisesta, joista kukin on tehnyt jotain merkittävää. Moni näistä naisista on joutunut kamppailemaan sen kanssa, että heidän aikanaan tai kulttuurissaan naiset eivät muka voisi tehdä jotain, mutta sitten he ovat vain menneet ja tehneet sen. Jokaisella aukeamalla on yhden naisen tarina kuvan kera, joten pituudet ovat juuri sopivia pienempienkin kuunnella.

Meillä koko perhe innostui näistä tarinoista, joskaan vielä emme ole kaikkia edes lukeneet, parhaat päältä tietysti. Joukossa on naisia kaikilta aloilta ja ajoilta: urheilijaa, kirjailijaa, merirosvoa, faaraota, tutkijaa, formulakuskia, surffaajaa, aktivistia, muusikkoa, poliitikkoa, astronauttia ja niin edelleen. Jane Austenista Michelle Obamaan ja Coco Chanelista Kleopatraan. On jännää lukea, miten merkkihenkilöt ovat tahkonneet itselleen tien huipulle.

Vaikka meillä kulutetaan suuret määrät lastenkirjoja, en niistä yleensä tänne ole kirjoitellut, paitsi välillä saatan edelleen nostaa joitakin poimintoja, kuten nyt tämän. Instagramin puolelle sen sijaan kuvailen toisinaan parhaita kuvakirjoja, joten siellä enemmän vinkkejä lastenkirjapuolelle. Suurin osa lukemistamme kirjoista on kuitenkin sellaista lainataan-luetaan-palautetaan -matskua kirjastosta, josta ei mitään suurempaa muistijälkeä jää. Tällä hetkellä lastenkirjarintamalla suosiossa ovat muun muassa Disneyn klassikkosadut ja -prinsessat sekä Jussi-kirjat.

Elena Favilli & Francesca Cavallo: Iltasatuja kapinallisille tytöille – 100 tarinaa ihmeellisistä naisista [Good Night Stories for Rebel Girls]
S&S, 2017 [2016]
211 s.

Antoine de Saint-Exupéry: Pikku Prinssi

“You know… when one is so terribly sad, one loves sunsets…”

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Ranskalaisen Antoine de Saint-Exupéryn todellinen klassikko, Pikku prinssi, kaivautui muuttopuuhissa kirjahyllyn uumenista esiin, tarkemmin sanottuna englanninkielinen versio siitä. Muutama viikko muuttoon ja täällä on pakkailtu jo enemmän ja vähemmän tarmokkaasti. Pahvilaatikoita ja jätesäkkejä lojuu nurkissa odottamassa uutta osoitetta.

En voinut olla selailematta Pikku prinssiä ja siinähän se tuli lukaistua yhtenä iltana. En ollut pitkiin aikoihin pitänyt teosta edes kädessä, vaikka toki olen nuorena pariinkin kertaan lukenut. Nopeahan se on lukaista, kuvia ja väljää tekstiä. Täynnä viisauksia ja lempeää filosofiaa.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Pikku prinssihän on kirjoitettu lapsille, ja siinä ihmetellään aikuisten maailman kummallisuuksia. Se on kuitenkin samalla myös aikuisille, ja minäkin näin sen nyt aikuisena eri tavalla, siinä oli jotakin koskettavaa. Tarinassahan kertoja haaksirikkoutuu lentokoneonnettomuudessa keskelle Saharan autiomaata, jossa tapaa sitten pikkuruiselta planeetalta saapuneen Pikku prinssin. Tämän erikoisen pojan myötä kertoja oppii näkemään asioita eri tavalla. Kirjassa on haikeutta ja kauneutta.

Lempikohtani kirjassa on se, kun Pikku prinssi tapaa ketun, joka toivoo, että tämä kesyttäisi sen. Myös kuvaus Pikku prinssin ja ruusun suhteesta on jotenkin lämmittävä. Ennen ajattelin, että ruusu on vain ruusu, mutta nyt näen sen rakastetun metaforana. Ihana kirja.

“But if you tame me, my life will be full of sunshine. I shall recognise the sound of a step different from all others. [—] So it will be marvellous when you have tamed me! Wheat, which is also golden, remind me of you. And I shall love the sound of the wind in the wheat…”

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

“Goodbye”, said the fox. “Now here is my secret. It is very simple. It is only with one´s heart that one can see clearly. What is essential is invisible to the eye.”

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

“Men have forgotten this basic truth”, said the fox. “But you must not forget it. For what you have tamed, you become responsible forever.”

 

Antoine de Saint-Exupéry: The Little Prince
Wordsworth Editions, 1995 [1944]
109 s.

 

Automatkan iloja: Risto Räppääjä -äänikirjat

Koko perheen pitkillä automatkoilla kuuntelemme usein äänikirjoja, ja yhdeksi kuluneen kesän hitiksi nousivat Sinikka ja Tiina Nopolan Risto Räppääjät. Auton suljetussa tilassa tarinan imuun malttaa keskittyä aikuinenkin ja Risto Räppääjät naurattavatkin takuuvarmasti koko perhettä, joskin niissä käsitellään lapsentajuisesti myös vakavampia teemoja kuten mustasukkaisuutta tai yksinäisyyttä.
 –
Kirjojen päähenkilö on 11-vuotias rumpalipoika Risto Räppääjä, joka asuu kahdestaan  tätinsä Rauha Räppääjän kanssa. Rauha on sensitiivinen ja kiintynyt Ristoon, mutta usein myös innostuu ja hermoilee pienistä. Rauha on ihastunut alakerran rauhalliseen poikamieheen Lennart Lindbergiin, mutta kumpikaan ei oikein pääse aloitteen tekemisessä ystävyyttä pidemmälle. Riston paras kaveri on naapurissa asusteleva Nelli “Nuudelipää” Perhonen, jonka kanssa hän ajautuu myös useimpiin seikkailuihinsa. Kirjojen vakihahmo on myös Rauhan tomera serkku Elvi Räppääjä, joka pistää mukulat kuriin.
Risto Räppääjä -elokuvat, joita on tehty jo kuusi, ovat olleet perheemme suosiossa jo kauan! Äänikirjoina kuunneltaviksi valitsimme kirjastosta sellaisia kirjoja, jotka eivät liity elokuvien tarinoihin. Tarinoiden huumori syntyy siitä, että ne tasapainoilevat sadun ja realismin rajoilla. Kirjojen miljöö on tämä reaalimaailma, ja periaatteessa olisi pieni mahdollisuus, että jollekin voisi oikeasti käydä kaikki ne kommellukset, mutta kuitenkin  sattumukset ovat tarpeeksi absurdeja naurattaakseen.
 –
Risto Räppääjä ja kaksoisolento oli oma suosikkini näistä äänikirjoista. Siinä Riston kaupunginosaan ilmaantuu yllättäen ihan Riston näköinen poika, ja kaikki luulevat häntä Riston kaksoisolennoksi. Ristoa sekaannus alkaa häiritä, ja lopulta hän päättää ottaa tunkeilijasta selvää. Tilannetta pahentaa se, että Nelli ystävystyy kaksoisolennon kanssa ja Rauhalla on menneisyydessään jokin salaisuus.
 –
Risto Räppääjä ja pullistelija -kirjassa Riston naapuriin taas muuttaa voimamies ja tämän poika. Jälleen Nelli ystävystyy uuden pojan kanssa ja Rauha puolestaan voimamiehen kanssa. Risto ja Lennart kihisevät mustasukkaisuudesta ja päättävät alkaa treenata voimamieskisaa varten entisen kädenvääntömestarin, Elvi Räppääjän johdolla.
Risto Räppääjä ja kauhea makkara -kirjan elämystä hieman haittasi se, että kyseinen levy oli ilmeisesti aika naarmuinen, koska se pätki tosi usein ja piti kelailla välillä kohtia yli. Kirjan idea on kuitenkin se, että Rauha päättää alkaa myymään kestomakkaraa, ja lähtee Riston kanssa Unkariin ostamaan sitä. Vieraassa maassa ja vieraalla kielellä asioitaessa Rauha päätyy ihan putkaan asti ja Ristosta tulee julkkis.
Risto Räppääjä ja Nukkavieru Nelli -kirjassa Nellin perhe vaikuttaa yhtäkkiä köyhtyneen, ja Rauha huolestuu tästä. Nellin perhe joutuu jopa muuttamaan maalle pieneen mökkiin, kauas Ristosta, ja sekös poikaa surettaa. Perheen äkilliseen köyhtymiseen liittyy kuitenkin salaisuus, jota ei saa paljastaa kenellekään.

Sinikka ja Tiina Nopola: Risto Räppääjä ja kaksoisolento
Tammi, 2013
2 h 19 min 

Sinikka ja Tiina Nopola: Risto Räppääjä ja pullistelija
Tammi, 2016
2 h 10 min

Sinikka ja Tiina Nopola: Risto Räppääjä ja kauhea makkara
Tammi, 2009 [2005]
1 h 32 min

Sinikka ja Tiina Nopola: Nukkavieru Nelli
Tammi, 2012
2 h 23 min

Nopola & Nopola: Heinähattu, Vilttitossu ja Rubensin veljekset

Kuuntelimme lasten kanssa autossa tunnettujen kirjailijasiskosten Sinikka ja Tiina Nopolan lastenromaanin Heinähattu, Vilttitossu ja Rubensin veljekset äänikirjana. Kyllä muuten maistui kaikille! Nopoloiden hersyvä komiikka on suomalaisten lasten- tai oikeammin perhekirjojen aatelia. Ei ihme, että Risto Räppääjätkin ovat niin suosittuja. Samantapaista absurdia huumoria on Heinähatussa ja Vilttitossussakin. Oikein odotan, että päästään loppusyksystä katsomaan Rubensin veljekset, kun se tulee elokuvateattereihin Suomen eturivin koomikoiden näyttelemänä.
Heinähattu ja Vilttitossu ovat kaksi vallatonta pientä tyttöä, joiden perhe, Kattilakosket, on lähdössä lomalle vuokraamaansa hienoon huvilaan, Villa Commodoriin. Perheen äiti Hanna unelmoi kultivoituneesta ja rentouttavasta lomaviikosta ilman naapurin höseltäviä Alibullenin neitejä ja kulmakunnan törttöileviä poliiseja. Vastaavasti poliisimiehet Isonapa ja Rillirousku haaveilevat kesälomaviikosta ilman äänekästä ja hankaluuksia aiheuttavaa Kattilakosken perhettä. Kuinka ollakaan, poliisit ja Kattilakosket päätyvät sattumalta lomailemaan vierekkäisiin mökkeihin, jotka kaiken lisäksi sekoittuvat kenenkään tietämättä. Pelätessään paljastumista poliisit naamioituvat taiteellisiksi Rubensin veljeksiksi, mutta Heinähattu ja Vilttitossu epäilevät, että jotain hämärää on tekeillä. Lopulta Halise ja Helga Alibullenkin päätyvät paikalle ja soppa on valmis.
Kävimme tässä kesällä koko perhe katsomassa AdAstra -teatterin näytelmän Heinähattu, Vilttitossu ja Littoisten riiviö, ja se oli kyllä tosi hauska myös. Siinä ei ollut Rubensin veljeksiä, mutta samat henkilöt kuitenkin ja nauroin itsekin monta kertaa ääneen varsinkin hulvattomille ja miehenekipeille Alibullenin neideille. AdAstra oli kyllä onnistunut versiossaan, ja Toivolan vanhan pihan miljöö sopi hyvin lavaksi. Heinähattu ja Vilttitossu -elokuva vuodelta 2002 on myös oikein hyvä, mutta vakavammanpuoleinen. Kuulemma uudesta elokuvasta on tulossa selvästi humoristisempi.

 

Sinikka ja Tiina Nopola: Heinähattu, Vilttitossu ja Rubensin veljekset (äänikirja)
Tammi, 2016 [2001]
2 h 4 min

Lastenkirjat: Melukylän lapset

Astrid Lindgrenin Melukylän lapset -kirjat ovat ihania. Lindgren on muutenkin yksi suosikkilastenkirjailijoistani. Melukylä on pikkuruinen, idyllinen kylä Etelä-Ruotsissa ihanine, mansardikattoisine puutaloineen ja hyvinvoivine lapsineen ja eläimineen. Melukylän kolmessa talossa asuvat vanhempineen lapset Riitta, Anna, Olli, Kirsti, Saku, Naku ja kertojana esiintyvä Liisa. Melukylän lapset keksivät aina kaikenlaista kivaa tekemistä ja joskus sattuu kommelluksiakin. Kirjat sijoittuvat luullakseni 1920-luvulle, niin miljöön kuin Melukylän joulu -kirjassa olleen vuosiluvun perusteella arvelisin niin. Ilon Wiklandin kuvitukset ovat ihania, idyllisiä, kauniita. Wikland on kuvittanut myös Lindgrenin Lotta-kirjat, mutta itse pidän Melukylästä enemmän. 
 
Melukylän lapset ovat myös avuliaita ja auttavat muun muassa Annan ja Riitan vanhaa isoisää. Lasten elämä Melukylässä on vapaata ja kahlitsematonta, meluisaa, itsenäistä, lapsenomaista ja seikkailullista. He liikkuvat paljon luonnossa ja ovat tekemisissä eläinten kanssa. Pepin ohella Melukylän lapset kuuluvat sekä lasten että aikuisten suosikkeihin ainakin meillä. Peppiin verrattuna Melukylä-kirjat ovat melko kesyjä, niissä ei ole yhtä radikaaleja hahmoja. Sopivan lempeää kerrontaa pienillekin. Melukylän lapset on myös äänikirjana, suosittelen sitä esimerkiksi pitkille automatkoille, toimii hyvin! 

 

Lastenkirjat: Peppi Pitkätossu

 

“Kaikki on vinksin vonksin tai ainakin heikun keikun
Arvaas, oikun eikun, kuka oon, joko arvaat sen?”

Kukas nyt ei Peppiä tuntisi! Astrid Lindgrenin Peppi Pitkätossu on monen sukupolven ikisuosikki, ja minäkin olen lasten myötä löytänyt Pepin taas uudesta näkökulmasta. 1940-luvulla luotu Peppi-hahmo on kapinallinen ja radikaali, mutta myös kohtelias, empaattinen ja lojaali lapsi. Peppi asuu yksin hevosensa Pikku-Ukon ja lemmikkiapinansa Herra Tossavaisen kanssa ränsistyneessä huvilassaan Huvikummussa, ja hänen parhaat ystävänsä ovat naapuruston hyväkäytöksiset Tommi ja Annika. Hänen isänsä Efraim I Pitkätossu on alkuasukaskuningas Kurrekurredut-saarella. Peppi on maailman vahvin tyttö ja lisäksi satumaisen rikas kultarahoineen.

 

Lettipäisellä Pepillä on kaikkeen ihan omat säännöt eikä hän välitä siitä, mitä yleinen mielipide tai muut siitä ajattelevat. Hän voi ihan hyvin leipoa pipareita lattialla, nukkua jalat tyynyllä tai pitää hevosta sisällä. Vapaan kasvatuksen tai kasvatuksettomuden seurauksena hän ei aina osaa käyttäytyä tilanteen vaatimalla tavalla kuten hienoilla kahvikutsuilla, mutta hän ei ole pahantahtoinen tai ilkikurinen. Hän ei halua tahallaan loukata ketään, joten hän ei ole riiviö, vaikka saakin joskus aikuiset polkemaan jalkaa. Hänen reippautensa ja hullunkuriset tempauksensa sekoittavat ruotsalaisen, sovinnaisen pikkukaupungin elämää ja saavat sivistyneet rouvat ja herrat vaikuttamaan varsin kankealta ja huumorintajuttomalta sakilta. Lindgrenin Peppi Pitkätossu on poikkeuksellinen lapsi- ja erityisesti tyttöhahmo niin oman aikansa kuin edelleen nykyistenkin hahmojen joukossa. Peppi ei ole vanhentunut.

 

Peppi-kirjojen kieli tuntuu joiltakin osin tavallaan aika rajultakin, kun on tottunut nykyajan pumpuliseen lastenkirjallisuuteen. Ehkä hieman nolottaakin myöntä, mutta en ole lukenut esimerkiksi Peppi-sarjakuvista aivan sanasta sanaan jokaista Pepin ja kumppaneiden sanomista, kuten sarkastista “kaikki lapset pitäisi ampua” tai joitain muita aika suorasukaisia heittoja. Lukekoot sitten itse kaiken, kun osaavat. Äänikirjoissa tietysti kaikki tulee sensuroimattomana, ja kaikki Peppi-äänikirjat olemme kuunnelleet automatkoilla. Hyvää viihdykettä muuten. Peppiä onkin meillä kulutettu monessa muodossa: äänikirjat, tavalliset kuvakirjat, ihana alkuperäinen, ruotsinkielinen Peppi Pitkätossu -tv-sarja sekä sarjakuvat, joista pari osaa näkyy kuvassa. Nuo Ingrid Vang Nymanin kuvittamat sarjakuvat ovat kyllä niin huippuja, ne ovat kerta kaikkiaan absurdeja. Peppi pistää kyllä jauhot suuhun kelle vaan ja herättää hilpeyttä ja jopa naurunremakkaa niin aikuisissa kuin lapsissa. Hyvä, Peppi!

 

Lastenkirjat: Urpo ja Turpo

– Aikuisilla ei järki oikein juokse.
– Sellainen säälittää, sanoi Turpo.
– Säälittää se, myönsi Urpokin.
[—]
–Jos joku on unohtanut, miten leikitään, ei sitä voi hänelle väkisin opettaa, sanoi Urpo.
– Ei voi, myönsi Turpo.
Silti karhujen tuli sääli aikuisia.
– Heistä on leikki kaukana, sanoi Urpo. 
– Liian kaukana, sanoi Turpo ja huokasi. 
 
Aloitan tämän vuoden kirjapostaukset lastenkirjalla, koska vaikka itsekseni ei paljon lomalla tullut luettua, lasten kanssa kyllä, ja Hannele Huovin lelukarhut Urpo ja Turpo kuuluvat suosikkeihimme. Meillä on melko paksu kirja Urpon ja Turpon seikkailut (2015), johon sisältyvät teokset Urpo ja Turpo; Urpo, Turpo ja Ihanaa sekä Urpo, Turpo ja Hirmuinen ÄM. Koko kirja koostuu lyhyistä, aukeaman tai parin mittaisista tarinoista, joita on helppo lukea yksi tai muutama vaikka sieltä täältä. Jonkinlainen juoni tarinoissa etenee kronologisesti, mutta ne toimivat myös yksinään. Viimeksi eilen juuri luimme poukkoillen muutaman stoorin Hirmuisesta ÄM:mästä. 
 
– Mitä sinä täällä teet? kysyi Turpo.
– Mitä sinä täällä teet? kysyi Molla-Maija.
– Etsin kummituksia, sanoi Turpo.
– Minä taas kummittelen, sanoi Molla. – Se on mukavaa vaihtelua. Aina ei kotileikki oikein kiinnosta.
– Ei kiinnosta? ihmetteli Turpo.
– No ei, sanoi Molla ja alkoi letittää villinä hulmuavaa tukkaansa. 
Sitten hän veti huulipunan taskustaan ja piirsi Turpon paitaan suuren punaisen M-kirjaimen.
–Tuon kyllä pyyhit, sanoi Turpo, mutta Molla käveli tiehensä taakseen katsomatta. Hänellä oli jalassaan moottoripyöräsaappaat.
Karhut jäivät hölmistyneinä katsomaan hänen jälkeensä. Heistä tuntui, että he näkivät tutun Mollan ensimmäistä kertaa.

 

Urpo ja Turpo ovat hellyttäviä, filosofisiakin lelukarhuja, jotka asuvat Vihreän talon lastenhuoneessa. Kirjan takakannessa Urpoa ja Turpoa verrataan jopa Nalle Puhin ja Paddingtonin kotimaiseksi vastineeksi. Vihreän talon perheeseen kuuluu isä, äiti, tyttö, poika ja vauva ja heidän touhujaan karhut seuraavat mietteliäinä sivusta, välillä matkivatkin. Kun ihmiset eivät näe, lelut heräävät eloon ja keksivät kaikenlaista. Muut lelut, kuten Molla-Maija, Barbi ja robotti, ovat myös mukana. Tarinat ovat hyvin mielikuvitusta ruokkivia sekä lempeän humoristisia ja pohdiskelevia. Kerronta on verkkaista, ei ole kiire minnekään kuten lapsen tai varsinkaan lelukarhun maailmassa harvoin on. Aikuiset ovat niitä hössöttäjiä. Kuitenkin seikkailuja ja jännitystäkin kirjaan mahtuu.
 
En ole lukenut itse Urpoa ja Turpoa lapsena, mutta muistan pitäneeni valtavasti lastenohjelmasta, jossa he seikkailevat. Löysin kirpparilta parilla eurolla dvd:llä nuo karhujen kaikki seikkailut. Nyt aikuisena pidän Urpossa ja Turpossa ehkä eniten juuri siitä filosofisuudesta sekä mielikuvituksen lennosta. Urpon ja Turpon lauluja -cd on muuten myös tosi kiva, kappaleissa on sanat ja aiheet suoraan kirjan tarinoista poimittu. Keuruulla on kesäisin auki myös Urpon ja Turpon talo, tytöt ovatkin päässeet mummon ja papan kanssa siellä käymään. 
 
Hannele Huovi (teksti), Jukka Lemmetty (kuvat): Urpon ja Turpon seikkailut
Tammi, 2015
189 s.