Lastenkirjat: Vessavintiöt

Yksi veikeä lastenkirjapoiminta tähän väliin. Hope Vestergaardin ja Valeria Petronen Vessavintiöt (2012) opettaa lapsille humoristisella tavalla vessatapoja 15 kohdan verran. “Nuo villit vessavintiöt eivät mokiaan tajua, on aika siis käytöstavoista heidän saada hajua.” Sotkuisissa yleisissä vessoissa käyneenä, ja niitä myös työkseni siivonneena tulee mieleen, että tällaisen opuksen lukeminen voisi tehdä hyvää myös joillekin aikuisille.
Kirjassa on kivat kuvat ja kuvitteellisen Tammelan päiväkodin lasten pikku mokien kautta riimitellään lempeästi yleispätevät vessaohjeet pienille (ja isoillekin) vessan käyttäjille. Meillä lapset tykkäsivät lukea tätä kirjaa ja naurukin on ollut herkässä – vessajutut tunnetusti kun hihityttävät kaikenikäisiä.
 
 
 

Lastenkirjat: Koiramäki

Mauri Kunnaksen (s. 1950) kirjat ovat Herra Hakkaraisen etsimisineen meillä olleet hyvinkin suosittuja. Kunnas onkin poikkeuksellisen menestynyt suomalainen lastenkirjailija ja –kuvittaja. Hänen teoksiaan on käännetty 35 kielelle ja julkaistu 36 maassa, aika hyvin! Kunnaksen omintakeisen tyylin tunnistaa jo kaukaa ja nykyään Kunnaksen kirjoista tuttuja hahmoja, Hakkarainen etunenässä, näkee milloin missäkin oheistuotteessa pehmoleluista vaatteisiin. Kunnaksen lastenkirjatuotanto on niin laaja, että keskityn tässä vain Koiramäki-kirjoihin, vaikka monet muutkin olisivat esittelyn arvoisia.

Se perinteinen Koiramäen talossa on minulle tuttu kirja lapsuudesta. Nykyään meillä on paksumpi Koiramäki, joka sisältää kolme kirjaa yksissä kansissa: Koiramäen talossa, Koiramäen lapset kaupungissa ja Koiramäen talvi. En ihan hirveästi osta lastenkirjoja, mutta tämä oli aika must paketti, kun sattui olemaan vielä alennuksessa. Kaikki Koiramäki-kirjat ovat tosi kivoja. Ennen kaikkea ne kuvaavat hyvin vanhoja aikoja. Lapsentajuisesti kerrotaan, millaista elämä oli ennen vanhaan, 1800-luvulla ennen autoja ja kännyköitä. Mistä vaatteet tulivat, entä ruoka? Ei ainakaan kaupasta… Niistä asioista on helppoa kertoa kirjan avulla. Kuvat ovat sitä paitsi ihanan idyllisiä, tulee sellainen vanhat hyvät ajat –meininki, vaikka kovan elämän kääntöpuoletkin voi lukea  rivien välistä.
Koiramäki on maalaistalo, jossa eletään omavaraista elämää luonnon ja pellon ehdoilla. Piiat, rengit ja lasten ikisuosikki ruotiukko Hiski Piskinen kuuluvat miljööseen. Pääosassa ovat perheen lapset Kille ja Elsa, hännänhuippuna Martta-taapero. Ja Koiramäen väki on siis koiria, kaikki muut paitsi kotieläimet. Koiramäen lapset kaupungissa –kirjassa esitellään puolestaan hyvin saman aikakauden suomalaista kaupunkilaiselämää, joka olikin aika erilaista kuin maalla. Minulle tulee kirjan kyseisestä, nimeämättömästä kaupungista aika Turku-fiilis. Kunnas on nähnyt vaivaa ja ottanut selvää asioista ennen kuin on alkanut kirjojansa raapustamaan. Näissä on varmasti vielä kouluikäisellekin ihmeteltävää. Yksityiskohtia on tutkittavana paljon. Ääneen lukemiseen onkin hyvä varata reilusti aikaa.
Koiramäen lapset Kille, Elsa ja Martta seikkailevat näiden kolmen lisäksi myös näissä kirjoissa: Kesä Koiramäessä (luettu), Koiramäen lapset ja näkki (ei luettu), Koiramäen Martta ja Ruuneperi (ei luettu) ja Koiramäen laulukirja (laulettu). Varsinkin Kesä Koiramäessä jäi mieleen ihanan kesäisen miljöönsä ansiosta. Koiramäen laulukirjaa voin myös suositella kauniiden kuviensa ja vanhojen, jo hieman unohtuneiden kansanlaulujen esiintuojana uudelle sukupuolelle. Historiafanina pidän siitä, että näitä vanhoja asioita ja elämäntapaa tuodaan välillä myös lastenkirjoihin. Ja Kunnas saa entisajan yksinkertaisen elämän näyttämään kiehtovalta. Lasten on helppo samastua kuvitteellisiin päähenkilöihin – lasten perusluonto on aina ollut samanlainen, vaikka ympäristö onkin ”hieman” muuttunut vajaassa parissasadassa vuodessa.
Pikkulapsiperheen reissuvinkkinä mainitsen myös Särkänniemen Koiramäen Tampereella. Kävimme siellä lasten kanssa reilu vuosi sitten ja oli oikein viehättävä paikka. Ei mikään kauhean iso, mutta sinne on kivasti rakennettu pääkatu kirjasta Koiramäen lapset kaupungissa ja maatilamiljöötä muista Koiramäki-kirjoista. Siliteltävinä ja katseltavina oli myös kotieläimiä ja lavalla esitetään pieniä näytelmiä.

Lastenkirjat: Minttu-sarja

Aloitan postaussarjan, jossa käsittelen kerralla aina jotakin lastenkirjaa tai -kirjasarjaa. Todennäköisesti keskityn nostalgiaa herättäviin lastenkirjoihin (joista muuten monet ovat edelleen ihan täyttä kamaa), mutta poimin kyllä mukaan myös uusia tuttavuuksia.
Lastenkirjoja on meillä kulutettu kiitettävät määrät viime vuosina. (Kiitos viisi- ja
kaksivuotiaitten tytärten.) Lähikirjastoissa rampataan lähes viikoittain, ainakin kuukausittain. Lastenkirjoja lähtee mukaan aina kassikaupalla, koska lapset ovat innokkaita kuuntelijoita. Voi olla, että olen hieman ohjannut heitä siihen suuntaan… Yksi lempparitavoistani viettää aikaa lasten kanssa on juuri heille lukeminen. Pidän itsekin monista lastenkirjoista ja samalla saamme yhteisen syli-/kainalohetken. Lasten kanssa lukeminen ei oikeastaan koskaan tunnu tylsältä ja tykkään siitä enemmän kuin leluilla leikkimisestä. Sitä paitsi lapset oppivat paljon kirjoista tai ne herättävät kysymyksiä ja pohdintaa, joista syntyy hyviä keskusteluja eri aihepiireistä. Välillä kirjojen lukeminen tosin on lapsillekin ihan puhdasta viihdettä. Mutta sekin stimuloi mielikuvitusta ja huumorintajua.
Toistaiseksi lapset ovat olleet aika kaikkiruokaisia kirjojen suhteen ja ihan hyvä niin. Kaksivuotiaskin kahmii lastenosastolla sumeilematta kirjoja hyllystä ja laittaa kassiin sen enempää vilkaisematta. Onneksi on kirjasto. Jotkut kirjasarjat ovat meillä kuitenkin nousseet suosiossa yli muiden, mutta tilanne vaihtelee.
Juuri tällä hetkellä lasten (ja äidinkin) lemppareita ovat ainakin Tatu ja Patu, Minttu-kirjat, Paddington-kirjat, Kaarlojen Muumi-kirjat, Pikku Siili –kirjat, Buu ja Bää –kirjat, Aino- ja Tomppa –kirjat, Mauri Kunnaksen kirjat, Miina ja Manu –kirjat, Pekka Töpöhäntä –kirjat, Peppi-kirjat, Nalle Puh –kirjat ja Disneyn satukirjat. Toki lisäksi aina löytyy yksittäisiä uusia suosikkeja, kuten viimeisimpänä Ville Hytösen hauskalla tavalla absurdi Vauvaperhe matkustaa. Lapset ovat vielä niin pieniä, että kuvalliset kirjat ovat meillä se juttu. Isompi jaksaa kuunnella kyllä kuvatonta tarinaakin, mutta yhteisissä lukuhetkissä luemme kuvakirjoja – enemmällä tai vähemmällä tekstillä.
Minttu-kirjat ovat legendaarisen Maikki Harjanteen (s.1944) käsialaa. Ensimmäinen Minttu-kirja on ilmestynyt 1978, joten monet nykyisistä vanhemmista ovat lukeneet niitä itsekin lapsena. Harjanteen muuta tuotantoa ovat muun muassa Santtu ja Vanttu –kirjat. Itse olen Minttua lukenut 1990-luvulla, jolloin meillä oli kotona yksi ainoa Minttu-kirja, sellainen kokoelman tapainen (Lasten parhaat kirjat –kerhosta luultavasti), mutta kyllä sitä tulikin selattua ja luettua uudestaan ja uudestaan ja naurettua siinä samalla! Muistan, että äitinikin luki mielellään meille lapsille juuri sitä kirjaa ja nauroimme välillä yhdessä vedet silmissä joillekin jutuille. Sitä kyseistä kirjaa en ole löytänyt edes kirjastosta, harmi sinänsä. Minttuun kiteytyy jotenkin sellainen ihana välitön hassuttelu ja höpsöily, että aina ei kaiken tarvitse mennä ihan sääntöjen mukaan ja aikuinenkin voi lähteä mukaan leikkiin. Mintun äidin ajoittainen hermostuminenkin on jotenkin tosi hauskaa, tosi inhimillistä.
Tätä nostalgista taustaa vasten ei ole yllätys, että halusin lainata omille lapsillekin Minttu-kirjoja, joita löytyykin kirjastoista ihan kiitettävästi. Tarinat olivat minulle uusia, mutta samat hahmot tuttuine salihousineen ja hapsottavine hiuksineen seikkailevat niissäkin. Verrattuna moniin muihin menneiden vuosikymmenten lastenkirjasuosikkeihin Minttu on myös uudistunut matkan varrella. Vaikka tyyli on samanlainen, uudemmissa painoksissa vilahtelevat älypuhelimet, netti ja ihmisten erilaiset etniset taustat. Näin tarinat eivät tunnu lankapuhelimineen nykyajankaan lapsista täysin kivikautisilta. Pääosa kirjoissa on kuitenkin leikillä ja mielikuvituksella – sitähän Mintulla riittää.
Mielestäni Minttu-kirjojen keskeinen ideologia on, että ei tarvitse omistaa rahaa ja tavaraa, jos omistaa mielikuvituksen: Pariisiin ja Venetsiaan voi lentää pahvilaatikkolentokoneella, prinsessan tanssiaiset voi rakentaa kotiin. Mintun mummokin yltyy aika ajoin vallattoman leikkisäksi, mikä on minusta hauska osoitus siitä, kuinka me aikuiset voisimme useammin mennä lapsen tasolle ja pitää hauskaa. Aikuisen silmin en edes oikein keksi, mikä Minttu-kirjoissa on niin hauskaa. Ehkä se on se ainainen kaaos, lapsen rento vastaan aikuisen kireä asenne, vaatteiden riitelevät kuosit, Mintun hassut kommentit ja ajoittainen slapstick-huumori. Mikä Minttua naurattaa –kirjassa esimerkiksi kaaoksen ainekset ovat sievästi kasassa: Minttu ja mummonsa törmäävät ja kompuroivat ja vanhempia varten koristeltu hääpäiväkakku lätsähtää heidän päähänsä, mutta molemmat vain hymyilevät ja toteavat yhdestä suusta, että onpa erityisen herkullinen hattu. Perinteistä kermakakkuhuumoria siis. Mutta lapsia se naurattaa takuuvarmasti.