Lastenkirjat: Peppi Pitkätossu

 

“Kaikki on vinksin vonksin tai ainakin heikun keikun
Arvaas, oikun eikun, kuka oon, joko arvaat sen?”

Kukas nyt ei Peppiä tuntisi! Astrid Lindgrenin Peppi Pitkätossu on monen sukupolven ikisuosikki, ja minäkin olen lasten myötä löytänyt Pepin taas uudesta näkökulmasta. 1940-luvulla luotu Peppi-hahmo on kapinallinen ja radikaali, mutta myös kohtelias, empaattinen ja lojaali lapsi. Peppi asuu yksin hevosensa Pikku-Ukon ja lemmikkiapinansa Herra Tossavaisen kanssa ränsistyneessä huvilassaan Huvikummussa, ja hänen parhaat ystävänsä ovat naapuruston hyväkäytöksiset Tommi ja Annika. Hänen isänsä Efraim I Pitkätossu on alkuasukaskuningas Kurrekurredut-saarella. Peppi on maailman vahvin tyttö ja lisäksi satumaisen rikas kultarahoineen.

 

Lettipäisellä Pepillä on kaikkeen ihan omat säännöt eikä hän välitä siitä, mitä yleinen mielipide tai muut siitä ajattelevat. Hän voi ihan hyvin leipoa pipareita lattialla, nukkua jalat tyynyllä tai pitää hevosta sisällä. Vapaan kasvatuksen tai kasvatuksettomuden seurauksena hän ei aina osaa käyttäytyä tilanteen vaatimalla tavalla kuten hienoilla kahvikutsuilla, mutta hän ei ole pahantahtoinen tai ilkikurinen. Hän ei halua tahallaan loukata ketään, joten hän ei ole riiviö, vaikka saakin joskus aikuiset polkemaan jalkaa. Hänen reippautensa ja hullunkuriset tempauksensa sekoittavat ruotsalaisen, sovinnaisen pikkukaupungin elämää ja saavat sivistyneet rouvat ja herrat vaikuttamaan varsin kankealta ja huumorintajuttomalta sakilta. Lindgrenin Peppi Pitkätossu on poikkeuksellinen lapsi- ja erityisesti tyttöhahmo niin oman aikansa kuin edelleen nykyistenkin hahmojen joukossa. Peppi ei ole vanhentunut.

 

Peppi-kirjojen kieli tuntuu joiltakin osin tavallaan aika rajultakin, kun on tottunut nykyajan pumpuliseen lastenkirjallisuuteen. Ehkä hieman nolottaakin myöntä, mutta en ole lukenut esimerkiksi Peppi-sarjakuvista aivan sanasta sanaan jokaista Pepin ja kumppaneiden sanomista, kuten sarkastista “kaikki lapset pitäisi ampua” tai joitain muita aika suorasukaisia heittoja. Lukekoot sitten itse kaiken, kun osaavat. Äänikirjoissa tietysti kaikki tulee sensuroimattomana, ja kaikki Peppi-äänikirjat olemme kuunnelleet automatkoilla. Hyvää viihdykettä muuten. Peppiä onkin meillä kulutettu monessa muodossa: äänikirjat, tavalliset kuvakirjat, ihana alkuperäinen, ruotsinkielinen Peppi Pitkätossu -tv-sarja sekä sarjakuvat, joista pari osaa näkyy kuvassa. Nuo Ingrid Vang Nymanin kuvittamat sarjakuvat ovat kyllä niin huippuja, ne ovat kerta kaikkiaan absurdeja. Peppi pistää kyllä jauhot suuhun kelle vaan ja herättää hilpeyttä ja jopa naurunremakkaa niin aikuisissa kuin lapsissa. Hyvä, Peppi!

 

Lastenkirjat: Urpo ja Turpo

– Aikuisilla ei järki oikein juokse.
– Sellainen säälittää, sanoi Turpo.
– Säälittää se, myönsi Urpokin.
[—]
–Jos joku on unohtanut, miten leikitään, ei sitä voi hänelle väkisin opettaa, sanoi Urpo.
– Ei voi, myönsi Turpo.
Silti karhujen tuli sääli aikuisia.
– Heistä on leikki kaukana, sanoi Urpo. 
– Liian kaukana, sanoi Turpo ja huokasi. 
 
Aloitan tämän vuoden kirjapostaukset lastenkirjalla, koska vaikka itsekseni ei paljon lomalla tullut luettua, lasten kanssa kyllä, ja Hannele Huovin lelukarhut Urpo ja Turpo kuuluvat suosikkeihimme. Meillä on melko paksu kirja Urpon ja Turpon seikkailut (2015), johon sisältyvät teokset Urpo ja Turpo; Urpo, Turpo ja Ihanaa sekä Urpo, Turpo ja Hirmuinen ÄM. Koko kirja koostuu lyhyistä, aukeaman tai parin mittaisista tarinoista, joita on helppo lukea yksi tai muutama vaikka sieltä täältä. Jonkinlainen juoni tarinoissa etenee kronologisesti, mutta ne toimivat myös yksinään. Viimeksi eilen juuri luimme poukkoillen muutaman stoorin Hirmuisesta ÄM:mästä. 
 
– Mitä sinä täällä teet? kysyi Turpo.
– Mitä sinä täällä teet? kysyi Molla-Maija.
– Etsin kummituksia, sanoi Turpo.
– Minä taas kummittelen, sanoi Molla. – Se on mukavaa vaihtelua. Aina ei kotileikki oikein kiinnosta.
– Ei kiinnosta? ihmetteli Turpo.
– No ei, sanoi Molla ja alkoi letittää villinä hulmuavaa tukkaansa. 
Sitten hän veti huulipunan taskustaan ja piirsi Turpon paitaan suuren punaisen M-kirjaimen.
–Tuon kyllä pyyhit, sanoi Turpo, mutta Molla käveli tiehensä taakseen katsomatta. Hänellä oli jalassaan moottoripyöräsaappaat.
Karhut jäivät hölmistyneinä katsomaan hänen jälkeensä. Heistä tuntui, että he näkivät tutun Mollan ensimmäistä kertaa.

 

Urpo ja Turpo ovat hellyttäviä, filosofisiakin lelukarhuja, jotka asuvat Vihreän talon lastenhuoneessa. Kirjan takakannessa Urpoa ja Turpoa verrataan jopa Nalle Puhin ja Paddingtonin kotimaiseksi vastineeksi. Vihreän talon perheeseen kuuluu isä, äiti, tyttö, poika ja vauva ja heidän touhujaan karhut seuraavat mietteliäinä sivusta, välillä matkivatkin. Kun ihmiset eivät näe, lelut heräävät eloon ja keksivät kaikenlaista. Muut lelut, kuten Molla-Maija, Barbi ja robotti, ovat myös mukana. Tarinat ovat hyvin mielikuvitusta ruokkivia sekä lempeän humoristisia ja pohdiskelevia. Kerronta on verkkaista, ei ole kiire minnekään kuten lapsen tai varsinkaan lelukarhun maailmassa harvoin on. Aikuiset ovat niitä hössöttäjiä. Kuitenkin seikkailuja ja jännitystäkin kirjaan mahtuu.
 
En ole lukenut itse Urpoa ja Turpoa lapsena, mutta muistan pitäneeni valtavasti lastenohjelmasta, jossa he seikkailevat. Löysin kirpparilta parilla eurolla dvd:llä nuo karhujen kaikki seikkailut. Nyt aikuisena pidän Urpossa ja Turpossa ehkä eniten juuri siitä filosofisuudesta sekä mielikuvituksen lennosta. Urpon ja Turpon lauluja -cd on muuten myös tosi kiva, kappaleissa on sanat ja aiheet suoraan kirjan tarinoista poimittu. Keuruulla on kesäisin auki myös Urpon ja Turpon talo, tytöt ovatkin päässeet mummon ja papan kanssa siellä käymään. 
 
Hannele Huovi (teksti), Jukka Lemmetty (kuvat): Urpon ja Turpon seikkailut
Tammi, 2015
189 s. 
 
 
 

Lastenkirjat: Vessavintiöt

Yksi veikeä lastenkirjapoiminta tähän väliin. Hope Vestergaardin ja Valeria Petronen Vessavintiöt (2012) opettaa lapsille humoristisella tavalla vessatapoja 15 kohdan verran. “Nuo villit vessavintiöt eivät mokiaan tajua, on aika siis käytöstavoista heidän saada hajua.” Sotkuisissa yleisissä vessoissa käyneenä, ja niitä myös työkseni siivonneena tulee mieleen, että tällaisen opuksen lukeminen voisi tehdä hyvää myös joillekin aikuisille.
Kirjassa on kivat kuvat ja kuvitteellisen Tammelan päiväkodin lasten pikku mokien kautta riimitellään lempeästi yleispätevät vessaohjeet pienille (ja isoillekin) vessan käyttäjille. Meillä lapset tykkäsivät lukea tätä kirjaa ja naurukin on ollut herkässä – vessajutut tunnetusti kun hihityttävät kaikenikäisiä.
 
 
 

Lastenkirjat: Koiramäki

Mauri Kunnaksen (s. 1950) kirjat ovat Herra Hakkaraisen etsimisineen meillä olleet hyvinkin suosittuja. Kunnas onkin poikkeuksellisen menestynyt suomalainen lastenkirjailija ja –kuvittaja. Hänen teoksiaan on käännetty 35 kielelle ja julkaistu 36 maassa, aika hyvin! Kunnaksen omintakeisen tyylin tunnistaa jo kaukaa ja nykyään Kunnaksen kirjoista tuttuja hahmoja, Hakkarainen etunenässä, näkee milloin missäkin oheistuotteessa pehmoleluista vaatteisiin. Kunnaksen lastenkirjatuotanto on niin laaja, että keskityn tässä vain Koiramäki-kirjoihin, vaikka monet muutkin olisivat esittelyn arvoisia.

Se perinteinen Koiramäen talossa on minulle tuttu kirja lapsuudesta. Nykyään meillä on paksumpi Koiramäki, joka sisältää kolme kirjaa yksissä kansissa: Koiramäen talossa, Koiramäen lapset kaupungissa ja Koiramäen talvi. En ihan hirveästi osta lastenkirjoja, mutta tämä oli aika must paketti, kun sattui olemaan vielä alennuksessa. Kaikki Koiramäki-kirjat ovat tosi kivoja. Ennen kaikkea ne kuvaavat hyvin vanhoja aikoja. Lapsentajuisesti kerrotaan, millaista elämä oli ennen vanhaan, 1800-luvulla ennen autoja ja kännyköitä. Mistä vaatteet tulivat, entä ruoka? Ei ainakaan kaupasta… Niistä asioista on helppoa kertoa kirjan avulla. Kuvat ovat sitä paitsi ihanan idyllisiä, tulee sellainen vanhat hyvät ajat –meininki, vaikka kovan elämän kääntöpuoletkin voi lukea  rivien välistä.
Koiramäki on maalaistalo, jossa eletään omavaraista elämää luonnon ja pellon ehdoilla. Piiat, rengit ja lasten ikisuosikki ruotiukko Hiski Piskinen kuuluvat miljööseen. Pääosassa ovat perheen lapset Kille ja Elsa, hännänhuippuna Martta-taapero. Ja Koiramäen väki on siis koiria, kaikki muut paitsi kotieläimet. Koiramäen lapset kaupungissa –kirjassa esitellään puolestaan hyvin saman aikakauden suomalaista kaupunkilaiselämää, joka olikin aika erilaista kuin maalla. Minulle tulee kirjan kyseisestä, nimeämättömästä kaupungista aika Turku-fiilis. Kunnas on nähnyt vaivaa ja ottanut selvää asioista ennen kuin on alkanut kirjojansa raapustamaan. Näissä on varmasti vielä kouluikäisellekin ihmeteltävää. Yksityiskohtia on tutkittavana paljon. Ääneen lukemiseen onkin hyvä varata reilusti aikaa.
Koiramäen lapset Kille, Elsa ja Martta seikkailevat näiden kolmen lisäksi myös näissä kirjoissa: Kesä Koiramäessä (luettu), Koiramäen lapset ja näkki (ei luettu), Koiramäen Martta ja Ruuneperi (ei luettu) ja Koiramäen laulukirja (laulettu). Varsinkin Kesä Koiramäessä jäi mieleen ihanan kesäisen miljöönsä ansiosta. Koiramäen laulukirjaa voin myös suositella kauniiden kuviensa ja vanhojen, jo hieman unohtuneiden kansanlaulujen esiintuojana uudelle sukupuolelle. Historiafanina pidän siitä, että näitä vanhoja asioita ja elämäntapaa tuodaan välillä myös lastenkirjoihin. Ja Kunnas saa entisajan yksinkertaisen elämän näyttämään kiehtovalta. Lasten on helppo samastua kuvitteellisiin päähenkilöihin – lasten perusluonto on aina ollut samanlainen, vaikka ympäristö onkin ”hieman” muuttunut vajaassa parissasadassa vuodessa.
Pikkulapsiperheen reissuvinkkinä mainitsen myös Särkänniemen Koiramäen Tampereella. Kävimme siellä lasten kanssa reilu vuosi sitten ja oli oikein viehättävä paikka. Ei mikään kauhean iso, mutta sinne on kivasti rakennettu pääkatu kirjasta Koiramäen lapset kaupungissa ja maatilamiljöötä muista Koiramäki-kirjoista. Siliteltävinä ja katseltavina oli myös kotieläimiä ja lavalla esitetään pieniä näytelmiä.