Nadia Murad: Viimeinen tyttö – Olin Isisin vankina

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Nadia Muradin Viimeinen tyttö – olin Isisin vankina (2018) on niitä kirjoja, jotka saavat sydämen sykkimään nopeammin. Kirja tarjoaa kokemuspohjaisen näköalan Isisin perustaman “islamilaisen valtion” todellisuuteen, kauheuksiin, jotka ovat nykypäivää niin monille. Murad on kotoisin Irakin jesidiyhteisöstä, joka on ollut muiden vähemmistöjen ja toisinuskovien kuten kristittyjen tavoin Isiksen maalitauluna. Jesidien järjestelmällistä tuhoamista voi sanoa kansanmurhaksi, ja siinä on paljon samoja piirteitä kuin esimerkiksi Ruandan kansanmurhassa, josta Leigh Chishugi kirjoitti oman selviytymistarinansa. Myös joitakin holokaustin piirteitä nousi lukiessa mieleen.

Nuorena Murad haaveili omasta kauneussalongista ja vietti rauhallisen onnellista elämää perheensä maatilalla. Vuonna 2014 mustiin pussihousuihin pukeutuneet taistelijat kuitenkin hyökkäsivät myös 21-vuotiaan Muradin kotikylään, josta tappoivat miehet ja veivät naiset mukaansa. Murad päätyi muiden naimattomien naisten kanssa terroristien seksiorjaksi, johon kuului myös ankaraa väkivaltaa. Rohkeuden, onnekkaiden sattumien ja henkensä vaarantaneen perheen avulla Murad pääsi lopulta pakenemaan (kiitos vartalon ja kasvot verhoavan niqabin), mutta kaikki arvokkuus oli viety. Nyt Murad on yksi rohkeista, jotka uskaltavat puhua kokemuksistaan avoimesti, sillä vain se voi muuttaa asioita. Hän haluaa olla viimeinen tyttö, joka joutuu kokemaan vastaavan kohtalon.

Hienon, raastavan ja puhuttelevan selviytymiskertomuksen seassa on mielestäni hieman tarpeetonta syyttelyn katkua. Toki Isistä itseään täytyykin vetää tilille, mutta Murad myös arvostelee voimakkaasti naapurikylien muslimeja (niitä tavallisia ja rauhallisia), jotka eivät tehneet mitään, kun Muradin kotikylää piiritettiin. Asenne on tietysti ymmärrettävä henkilöltä, jonka perhe on yhtäkkiä tapettu, ja jota on kohdeltu mitä kauheimmilla tavoilla. Jäin kuitenkin pohtimaan, mitä kummaa tavalliset ihmiset viereisissä kylissä oikein olisivat konkreettisesti voineet tehdä, kun vastassa ovat konekiväärein varustautuneet ammattitaistelijat? Pienet ihmiset voivat auttaa pienissä asioissa kuten eräs muslimiperhe auttoi myöhemmin Muradia pakenemaan, mutta kokonaisen armeijan taltuttamiseen tarvitaan toinen armeija, muutama köyhä maanviljelijä ammuttaisiin siihen paikkaan.

Avuttoman sivustakatsojan ei ole paljon helpompi kuin uhrin. Varsinkin, jos miettii asiaa siltä kannalta, olisiko valmis uhraamaan vastarinnallaan terroristeille omat lapsensa yrittääkseen auttaa joukkoa tuntemattomia. Tällaista tapahtuu koko ajan. Emmehän mekään tee mitään, vaikka tiedämme, mitä maailmalla tapahtuu. Aina voi kirjoittaa blogipostauksia, mutta voiko mennä paikan päälle ja heittäytyä jonkun terroristin eteen ja tulla ammutuksi? Olisiko siitä edes mitään hyötyä? Mitä oikeastaan edes voisimme tehdä? Ehkä yrittää mobilisoida isompia joukkoja, valtioita ja niiden johtoa. Mutta jos viereisellä asuinalueellasi ammuskeltaisiin, etkö vain lähtisi mielummin pakoon lastesi kanssa, että edes te pelastuisitte, kuin menisit vapaaehtoisesti maalitauluksi? Myönnän, että minä ainakin varmaan yrittäisin pelastaa ensin oman perheeni, vaikka haluaisin auttaa kaikkia. Äh, nämä ovat niin vaikeita asioita. Olisipa nappi, jota painamalla kaikki vääryydet korjaantuisivat.

 

Nadia Murad: Viimeinen tyttö  – Olin Isisin vankina [The Last Girl – My Story of Captivity, and My Fight Against the Islamic State]
Otava, 2018 [2017]
318 s. 

 

Hersey: Hiroshima

Pidän kovasti tositarinoihin pohjautuvista kirjoista sekä ihan rehdeistä tositarinoista ilman mitään “pohjautuu” / “perustuu” -lisäystä. Toimittajien kirjoittamat kirjat ovat viime vuoden aikana nousseet suosikkilukemistooni. Syitä on useampia, joista suurin on ehkä se, että niistä oppii paljon asioita maailmasta, eri kulttuureista, historiasta ja katastrofeista mielenkiintoisella tavalla, ja yleensä eri näkökulmista kuin “vain” tietokirjoista. Arvostan ja ihailen näiden toimittajien ammattitaitoa ja itseänikin kiinnostaa toimittajan työssä eniten juuri tarinoiden välittäminen ja kuuluisa tutkiva journalismi. Pidän tietysti hyvistä tarinoista ja ne koskettavat vielä eri tavalla, kun tietää, että ne ovat tosia. Olen esitellyt joitakin tämäntyyppisiä kirjoja blogissakin. Esimerkiksi Leah Chishugin Pitkä matka paratiisiin antaa inhimilliset kasvot Ruandan julmalle kansanmurhalle. Tietenkin myös kolme Kiina-aiheista kirjaa kuuluvat tähän kategoriaan: Xinranin Kiinan kadotetut tyttäret ja Vaiennetut äänet sekä Mari Mannisen Yhden lapsen kansa.
Amerikkalaisen toimittajan John Herseyn Hiroshima on luokiteltu raporttiromaaniksi. Se on siis romaanimaisesti kirjoitettu, mutta tapahtumat ovat tosia. Amerikkalaiset pudottivat Japaniin, Hiroshiman kaupunkiin, atomipommin vuonna 1945, ja kirja on koottu räjähdyksestä selviytyneiden ihmisten haastatteluiden pohjalta. Teos on kirjoitettu ja haastattelut tehty heti seuraavana vuonna eli 1946. Hersey on myöhemmin, vielä vuosia tapahtuman jälkeen, haastatellut uudelleen samoja henkilöitä, ja lopussa selviää, kuinka heidän elämänsä on jatkunut. Suuronnettomuudesta selvinneillle, hibakusheille, teki elämän vielä hankalammaksi ja masentavammaksi se, että heidän piti häpeillä ja salailla sitä, että olivat olleet ydinonnettomuudessa. Kukaan ei esimerkiksi halunnut mennä naimisiin sellaisen ihmisen kanssa.

 

 

Herseyn Hiroshimassa seurataan usean eri henkilön näkökulmasta tuon hirveän päivän (6.8.1945) tapahtumia, alkaen siitä kun kaikki on vielä hyvin. Tämä on oikeasti todella järkyttävää ja surullista luettavaa, mutta silti ihan terveellistä ajatella välillä noita asioita, yrittää ymmärtää edes jotain, miltä paikalla olleista tuo kaamea posaus voinut näyttää ja tuntua. Hiroshiman asukkaat eivät tienneet mitään käsitettä nimeltä atomipommi, ja epätietoisuus selvinneiden kesken oli kauheaa ja tuntui varmasti maailmanlopulta. Kukaan ei tiennyt, mitä oikeastaan oli juuri tapahtunut! Se oli jotain niin paljon ennemmän kuin tavallinen pommitus – äänetön välähdys, valtava paineaalto ja laajat tulipalot. Räjähdyksen keskipisteessä ja sen reunamilla olevat tietenkin kuolivat heti sillä sekunnilla, paloivat poroksi silmänräpäyksessä, mutta massiivinen paineaalto, tuli ja myöhemmin vaarallinen säteily tappoivat ja vammauttivat ihmisiä paljon kauempaakin. En ole mikään kemian tai fysiikan asiantuntija, mutta kirjassa kuvataan mielestäni todella hyvin ja avaavasti pommin etenemistä ja vaikutuksia. Kerrotaan pienen ihmisen näkökulmasta, millaista se on todella ollut.
“Aamu oli hiljainen. Paikka oli viileä ja miellyttävä.
Sitten suunnattoman kirkas salama halkoi taivasta. Tanimotolla oli selkeä mielikuva siitä, että se liikkui idästä länteen, kaupungin keskustasta kohti vuoria. Se näytti kirkkaalta kuin aurinko. Sekä hän että herra Matsuo toimivat kauhun vallassa”
Aika kuuvaavaa pommin kirkkaudesta on se, että myöhemmin löydettiin ihmisten ja rakennusten varjoja tallentuneena maahan, vaikka ihmiset olivat palaneet hetkessä siltä paikaltaan. Varjot olivat kirkaan leimahduksen voimasta ikuistuneet kuin valokuvat. Kun varsinainen räjähdys oli ohi, alkoi selviytyneiden ja loukkaantuneiden kamppailu hengestään. Moni kuoli janoon ja hirveisiin palovammoihinsa, ja jälkikäteen tietenkin vaarallinen säteily aiheutti pahoja ongelmia. Kirjassa yksi mielenkiintoisimpia henkilöitä on Hiroshimalainen nuori lääkäri, joka henkensä kaupalla auttaa muita romahtaneessa sairaalassa, yrittää pelastaa edes joitakin ihmisenriekaleita, joita virtaa paikalle vain lisää ja lisää.
Totta kai olen kuullut atomipommista ja toisen maailmansodan tapahtumista koulun historiantunnilla, mutta tämä oli nyt taas sellainen kirja, joka antoi inhimilliset kasvot historialliselle, järkyttävälle tapahtumalle. Suosittelen todella lukemaan, ennen kaikkea siksi  että – kuten takakansitekstissä sanotaan – “Hiroshima on järisyttävä puheenvuoro rauhan puolesta”, ihan vain kuvaamalla ne hirveydet, joita sota, tässä tapauksessa atomipommi, aiheuttaa.
Ja kaikki vain yhden amerikkalaisen lentäjän napin painalluksen tähden.
(Okei, taustalla nyt sattui olemaan maailmansota, mutta onko todella kaiken pakko olla sallittua sodassa ja rakkaudessa..?)

 

 

 
“Kummulta Tanimoto näki hämmästyttävän näyn. Toisin kuin hän oli odottanut, ei pelkästään Koin alue vaan niin suuri osa Hiroshimasta kuin hän saattoi nähdä pölypilven läpi vuodatti ilmaan paksua, pelottavaa myrkkyhöyryä. Savupilvet olivat niin lähellä kuin kaukanakin alkaneet tunkeutua kaikkialla leijailevan pölyn läpi. Hän ihmetteli, miten niin suurta vahinkoa oli voinut langeta äänettömältä taivaalta [—] Talot hänen lähellään olivat tulessa, ja kun valtavan suuret, marmorikuulan kokoiset pisarat alkoivat putoilla, hän arveli, että niiden täytyi olla peräisin tulipaloja sammuttavien palomiesten letkuista. (Itse asiassa ne olivat tiivistynyttä kosteutta, joka satoi alas pyörteisestä pölyn, kuumuuden ja fissiohiukkasten pilarista, joka oli jo noussut kilometrien korkeuteen Hiroshiman ylle.)”

Tosiasiassa on aika hurjaa, että tälläkin hetkellä usealla valtiolla on ydinaseita hallussaan ja todennäköisesti paljon pahempia kuin tuo Hiroshiman ensimmäinen laatuaan silloin 70 vuotta sitten. On tämä maailma koko ajan aikamoinen ruutitynnyri, ja olisin aika yllättynyt, jos pikku Suomi säästyisi kaikelta posauttelulta, kun suurvallat painivat ympärillä keskenään. Mutta toivoisin, etten olisi enää näkemässä sitä, kun puoli maapalloa räjäytetään taivaan tuuliin noilla ydinaseilla. Vaikka toivonkin, en rehellisesti sanottuna usko, että kun me olemme isovanhempi-iässä, elämänmeno olisi sinne asti jatkunut turvallisena, rauhallisena tavallisena elämänä. En tosin kauheasti pelkääkään sitä, onhan elämä aina muutenkin elettävä päivä kerrallaan. Olenko pessimisti? No, ainakin realisti. Pitkällä tähtäimellä en usko ihmisten ja kansojen hyvyyteen, se on niin nähty juttu. Aina on ollut sotia ja panokset vaan kovenevat sitä mukaa kun tekniikka kehittyy. Maailmanrauhaan en valitettavasti usko ihmiskunnan koskaan päätyvän. Mutta uskon silti hyvyyteen yksilötasolla. Ja hyvät teot tuottavat lisää hyviä tekoja, joten ne eivät ole turhia. Vaikka kansakunnat tappaisivat toisiaan, yhden ihmisen voi sieltä ehkä pelastaa, eikä hyvyys ole silloin mennyt hukkaan. Niin kauan kuin on elämää, on toivoa.

 
John Hersey: Hiroshima
LIKE, Otavan kirjapaino 2005
222 s. 

Pitkä matka paratiisiin – Ruandan ja Aleppon maailmanloput

Luin vähän aikaa sitten Leah Chishugin kirjan Pitkä matka paratiisiin (2011) ja se tuli mieleeni elävästi myös tästä muutaman päivän takaisesta Hesarin uutisesta. Lehdissähän on nyt jonkin verran kirjoitettu tuosta Aleppo-paran keissistä. Syyrian pääkaupunki siis, joka on ollut vuosia taisteluiden kourissa ensin sisällissodan takia ja nyt hallituksen joukkojen miehittämänä. Ja nyt uutisoitiin, että koko Aleppo on ilman vettä. Siis koko Aleppo, kaksi miljoonaa ihmistä ilman juomavettä! Tälläkin hetkellä… Mitä luulette siitä seuraavan? YK:n mukaan tilanne voi johtaa katastrofiin. Minusta se on katastrofi. Artikkelissa kommentoitiin, että Itä-Aleppo muistuttaa maailmanlopun näyttämöä. Ruumiita lojuu kaduilla, raunioita on joka puolella, sairaaloista enää kaksi auki. Tässä  uutisessa YK:n lastenjärjestön varajohtaja Justin Forsyth toteaa BBC:lle osuvasti: “Maailma katsoo sivusta, kun Aleppo kuolee hitaasti.”
Leah Chishugin kirjan tapahtumat sen sijaan kuuluvat jo lähihistoriaan kuvaten kirjoittajansa pakomatkan Ruandan kansanmurhan keskeltä pari vuosikymmentä sitten. Vaikka konflikti oli luonteeltaan erilainen kuin Aleppon tapahtumat, näyttämö on samankaltainen tavallisille perheille tapahtuvine hirveyksineen. Tilanne ei ole kenelläkään kontrollissa. Ruandan kansanmurhan tapahtuessa 1994 Chishugi oli 17-vuotias teiniäiti, joka pakeni tappajia pois maastaan ja lopulta koko Afrikasta. Nimi Pitkä matka paratiisiin juontuu siitä, kuinka vaivalloisen ja vaarallisen, vuosien pituisen matkan nuori nainen teki ennen kuin pääsi turvaan.
Nyt Chishugi asuu Englannissa ja kirjoitti tämän kirjan, jotta näin ei enää pääsisi tapahtumaan. Kuitenkin todistamme taas monien kansojen tragedioita ja viittaan nyt esmerkiksi juuri Syyriaan ja Isiksen operaatioihin laajemmallakin alueella, vain pari mainitakseni. Onko jokin muuttunut? Minusta tämä menee vain hullummaksi. Tällaiset selviytymiskirjat auttavat ymmärtämään hieman pakolaisten ja turvapaikanhakijoiden mielenmaisemaa, raottavat ehkä jotakin siitä, kuinka hirveitä kokemuksia monilla heistä saattaa olla hiljattain takana. Tämä surullinen uutinen vastaanottokeskuksissa tapahtuvista itsemurhista ei yllättänyt. Kokemukset varmasti kummittelevat mielessä pahimmillaan loppuiän.
Leah Chishugin kirja on vaikuttava. Olin kuullut Ruandan kansanmurhasta käsitteenä, muttei minulla ollut juuri mitään käsitystä, mitä se todella tarkotti, millaista siellä oli. Teos avasi hienosti veritekojen hirveyden lisäksi myös konfliktin syitä ja kaiken järjettömyyttä. Kansanmurhassa oli kyse kahden Ruandassa asuvan kansan, hutujen ja tutsien, välisten katkeruuksien kärjistymisestä, kun hutukapinalliset perustivat ääriliikkeen, interahamwen, joka tappoi säälimättömästi yli 800 000 tutsia. Kukaan hutu ei voinut jäädä puolueettomaksi ellei halunnut menettää omaakin henkeään. Tilanne kärjistyi silmittömäksi teurastamiseksi, jossa hutuaviomiehet tappoivat tutsivaimojaan ja naapurit ilmiantoivat toisiaan. Jokainen löydetty tutsi tapettiin, useimmat mahdollisimman raa’asti viidakkoveitsillä. Ampuminen olisi ollut liian armollista. Hutut erottivat viholliset nenän muodosta, jos joku tutsiparka yritti pelastuakseen esittää muuta. Jos nenä oli eri muotoinen kuin itsellä, piti tappaa.
Hemmoteltua elämää kansanmurhaan asti viettänyt Leah Chishugi osoittautui poikkeuksellisen sisukkaaksi nuoreksi naiseksi paetessaan pienen vauvan ja pelokkaan apulaistyttönsä kanssa hututappajia. Kontrastia tositarinaan lisää se, että Chishugi muistelee aluksi onnellista lapsuuttaan, kaikki oli ollut hyvin suuressa ja vauraassa tutsiperheessä. Kansanmurhan alettua koko maa kuitenkin muuttui radikaalisti kuten jokainen teurastusta omin silmin todistanut ihminenkin. Chishugi kritisoi kirjassan rauhanturvaajia, joita oli runsaasti maassa kansanmurhan aikaan, mutta jotka eivät todellisuudessa “puolueettomina” saaneet tai voineet tehdä mitään auttaakseen uhreja. He olivat paikalla, mutta murhaajia pakeneville ihmisille heistä ei ollut mitään hyötyä.  He turvasivat hutuille tappamisrauhan.
Chishugi kohtasi matkallaan monia läheltä piti -tilanteita ja on suoranainen ihme, että hän on selvinnyt hengissä kirjoittamaan tätä kirjaa. Kauhunmaiseman voi lukijakin nähdä silmiensä edessä, Chishugi kuvailee elävästi kuolleen ihmislihan loputonta löyhkää, tapettujen äitiensä rintoja hamuilevia vauvoja ja hylättyjä taaperoita ruumisröykkiöiden vierellä, tappajien käynnin jäljiltä autioituneita maaliskyliä, ihmisten petollisuutta ja hulluutta. Tilanne on aivan absurdi, yhtäkkiä mukavastakin naapurinmiehestä tai puolitutusta kuoriutuu verenhimoinen tappaja, jota pitää paeta kaikin keinoin. Nunnatkin ilmiantavat kirkkoon henkensä edestä paenneet raukat. Chishugi kuvaa, kuinka tavallisetkin hutut tuntuivat olevan kuin transsissa ja toteuttavan vain koneellisesti ylhäältä annettuja käskyjä. Tappajarobotit. Eikä tämä  ole mistään huonosta väkivaltaelokuvasta, olisikin. Pahuus on pohjatonta kun se pääsee valloilleen.
 –
Vajosin maahan ja olin jo liian heikko liikkuakseni. Tunsin käsien nostavan minut ja tiesin eltaantuneesta hajusta ja pehmeän lihan ja kovien luiden kosketuksesta, että minut oli heitetty kuolleiden ruumiiden joukkoon. Sitten kaikki musteni.
 –
Vaikka Chishugi joutui muiden tutsien lailla kohtaamaan kansanmurhan vuoksi hirveitä asioita, saamaan elinikäisiä traumoja ja menettämään kammottavalla tavalla perheenjäseniään, hän tapasi vuosia myöhemmin erään, jonka asema oli vielä surkuteltavampi. Hän vieraili vankilassa tapaamassa miestä, joka oli tappanut hänen rakkaat sisaruksensa. Chishugi lähestyi miestä katkerana ja vihamielisenä mutta hänen taakkansa hieman keveni vankilassa ja itsesääli muuttuikin sääliksi tappajaa kohtaan. Ennen kansanmurhaa mies oli ollut tavallinen perheenisä, opettaja, joka kuoleman uhalla pakotettiin surmantöihin, kuten suuri osa muistakin hututappajista. Mies halusi selittää.
 –
”Sen jälkeen kun tein sen, minusta tuli joku toinen. Tiedän, ettei se tuo sinun rakkaitasi takaisin, mutta usko minua kun sanon: minä elän helvetissä joka ikinen päivä.” hän sanoi. 
        Oli selvää, ettei hän pelännyt vankilaa tai kuolemaa: hänen ainoa toiveensa oli kuolla. Hänen oli mahdotonta enää elää itsensä kanssa. 
    “Tiedättekö, he pakottivat minut tappamaan vaimonikin. Hän oli tutsi. Ei yksikään ihminen voi sellaista tehdä. Tiedän sen nyt.” Hän oli unohtanut meidän läsnäolomme ja hoki itsekseen: “Minä tapoin heidät kaikki. Minä tapoin heidät kaikki.”
     En ollut koskaan nähnyt ketään yhtä kärsivää kuin tuo mies joka istui edessäni ja itski hallitsemattomasti. Katsoin häntä ja ymmärsin, ettei yksikään inhimillinen olento voinut tehdä asioita, joita hän oli tehnyt. Jokin oli ottanut hänet valtaansa
 
Chishugin loppukaneetti tapaamisesta läheistensä murhaajan kanssa:
Olin kärsinyt määrättömästi kansanmurhan aikana ja sen jälkeen. Tiesin kuitenkin, ettei minun tuskani olisi koskaan yhtä suuri kuin tuon miehen, sillä minulla ei ollut verta käsissäni. Ei ole suurempaa tuskaa kuin olla kykenemätön pesemään toisten verta käsistään. 
Kuva kuvassa: seinäkalenterin lintukuva Hannu Korpela. Kalenterin teksti: “Jos mahdollista on ja mikäli teistä riippuu, eläkää rauhassa kaikkien ihmisten kanssa.” Room. 12:18