Ulla-Lena Lundberg: Jää

Jos on nähnyt kuinka maisema muuttuu, kun näköpiiriin tulee vene, ei mitenkään voi ajatella, ettei yksittäisen ihmisen elämällä ole merkitystä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Olen viime päivinä itkenyt suunnilleen silmät päästäni, kun olen kuunnellut Ulla-Lena Lundbergin Finlandia-palkittua Jäätä (2012) loppuun. Nyt se on ohi ja vieläkin itkettää varmasti pitkään aina, kun vähänkin ajattelen kirjaa, joka nousi heittämällä parhaiden koskaan lukemieni (tässä tapauksessa kuuntelemieni) kärkijoukkoon.

Jää on suuri romaani, joka pohjautuu osittain Lundbergin oman perheen tarinaan. Lundberg on syntynyt saaristossa, huikaisevan kauniilla luodoilla pappi-isän, äidin ja siskon perheeseen. Pidetty Kökarin pappi kuitenkin hukkui kotirannassa jäihin Lundbergin ollessa niin pieni, ettei hänellä ole isästään yhtään muistikuvaa.

Muistikuvien sijaan jäljellä on kuitenkin kertomuksia, kirjeitä, saarnoja ja artikkeleita. Lundberg onkin sanonut haastattelussa, että häneltä meni tavallaan 60 vuotta kirjoittaa isänsä tarina kirjaksi, löytää tarvittava perspektiivi. Ja sen hän on toden totta löytänyt. Vaikka teoksen inspiraatio on tosielämästä, siihen on sekoitettu fiktiota ja kirja on romaani, mutta niin taitavasti kirjoitettu, että itse ainakin uskoin ja uskon edelleen juuri kyseisiin hahmoihin, pienen luodon asukkaisiin kauan sitten.

Rohkaisuna Jäähän tarttuville voisin alkuunsa sanoa, että kannattaa jatkaa, vaikka ei heti pääsisikään tarinan imuun mukaan. Alussa ei ahnehdita vaan edetään rauhallisesti, saariston yksinkertaisessa rytmissä, kauniit sanat ja lauseet seuraavat toisiaan kuin aaltojen hidas pauhu tai jään verkkainen narahtelu saariston pakkasillassa. Rauhallinen ja näennäisen hidas kerronta on kuitenkin ovela ja armoton ratkaisu, se nimittäin ehtii pitkän teoksen kuluessa rakastuttaa lukijan pieneen, onnelliseen perheeseen niin syvästi, ettei itkusta ole tulla loppua, kun tarina kyselemättä etenee kohti väistämätöntä. Aluksi naiivin tuntuinen, mutta erittäin toimivaksi osoittautuva preesensissä tapahtuva kerronta on mainio erikoisuus. Kaikki tapahtuu ikään kuin juuri nyt.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Jää kertoo nuoresta, hyväsydämisestä ja iloisesta papista, Petter Kummelista, joka saapuu touhukkaan vaimonsa Monan sekä pienen Sanna-tyttärensä kanssa sotien jälkeen mantereelta Ahvenanmaan ulkosaaristoon Luotojen seurakunnan uudeksi papiksi. Sota on ohi ja rauhasta iloitaan täysin siemauksin. Petter ja Mona rakastuvat heti luotoihin, niiden karuun kauneuteen, omavaraisuuteen ja konstailemattomiin asukkaisiin. Käytännöllinen, lujatahtoinen Mona ja lempeän epäkäytännöllinen Petter täydentävät toisiaan niin pariskuntana kuin vanhempina. Niin, ja mainitsinko jo, että myös rakastavat toisiaan syvästi. Käytännöllistä, sitoutunutta rakkautta ja kiintymystä, konstailematonta ja kaunista kuin saariston jylhä luonto.

Nuoresta ja elämäniloisesta papista tulee nopeasti suosittu ja rakastettu henkilö koko paikkakunnalla. Hän ymmärtää luotojen asukkaita eikä suhtaudu heidän ongelmiinsa ylhäältä päin, vaan kuuntelee heitä ja osaa sanoa oikeat sanat oikeaan aikaan, toimia todellisena armon välikappaleena. Niin paljon kuin minäkin aloin Petteristä pitämään, ymmärsin ainakin yhtä kovasti myös Monaa, Sannaa ja monia muitakin henkilöitä. He ovat samaistuttavia ja kiinnostavia. Heistä tuli läheisiä ja heidän paikalleen pystyi astumaan, niin että ilot ja surut, onnistumiset ja pettymykset myötäeli heidän kanssaan.

Olen liikuttunut onnellisen papinperheen vuoksi hetkellisesti jo useita kertoja kirjan aikana, mutta loppupuolella olen yhtä aikaa puolison, lapsen, vanhemman, ystävän ja työtoverin asemassa, itken heidän kyyneleitään eivätkä ne lopu. Tällaista kokee harvoin kirjojen parissa. Itku pääsee yllättämään, koska Jää ei ole synkkä kirja. Menetys ja suru ovat vain osa sävelistä, mutta niitä edeltää rakkaus, usko ja toivo, joka jää jäljelle. Se on kuvaus omasta aikakaudestaan ja yksinkertaisesta elämästä, jonkakaltaisesta on opiksi otettavaa.

Oli kerran Kökarin pappi, jolla oli elämäntehtävä, pieni perhe ja usko tulevaisuuteen. Pappi, joka tuli jättääkseen jäljen. Vaikka kirja pohjautuisikin vain osittain oikean Kökarin papin tarinaan, on äärettömän kiehtovaa ja lohdullista ajatella, että hänen turhalta tuntuva kuolemansa on kuitenkin puhutellut jälkikäteen niin monia, ja edelleen jotain hänen nöyrästä uskostaan ja lempeän armollisesta suhtautumisesta läheisiinsä saa olla kirjan muodossa valona meille myöhemmille sukupolville, jotka emme ole luodoilla käyneetkään. Hänelle riitti pieni, monien karsastama seurakunta kaukana luodoilla, hänen oma laumansa, luottamuksella uskottu. Ja nyt hänen pieni elämänsä puhuttelee jälkikäteen tuhansia ja taas tuhansia.

Vaikka sanoisin: “Nyt olen pimeyden kätköissä, yö peittää päivän valon”, sinulle ei pimeys ole pimeää, vaan yö on sinulle kuin päivänpaiste, pimeys kuin kirkas valo. Ps. 139: 11–12

Ulla-Lena Lundberg: Jää [Is]
Teos & Schildts & Söderströms, 2012
15 h 52 min

R. J. Palacio: Ihme

Lääkärit tulevat kaukaa
vain katsomaan minua
he seisovat sänkyni vierellä
eivätkä usko silmiään

He sanovat, että minun täytyy olla
jumalan luoma ihme
eivätkä he osaa lainkaan
selittää minua

– Natelie Merchant, Wonder

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Näin minä mietin: ainoa syy siihen, etten ole tavallinen, on se, ettei kukaan muu näe minua tavallisena.

R. J. Palacion Ihme on ihmeellinen kirja, täysi kymppi. Se kertoo Augustista, tavallisesta kymmenvuotiaasta pojasta, joka ei enemmistön mielestä ole yhtään tavallinen. Augustin kasvot ovat harvinaisen oireyhtymän seurauksena epämuodostuneet ja muiden on hankala suhtautua häneen kuin normaaliin lapseen. Kasvojensa takana August on ihan normaali: hän fanittaa Star Warsia, pelaa pleikkaria, rakastaa koiraansa, hengailee perheensä kanssa ja hänellä on älyä.

Kotiopetuksessa ollut August siirtyy kirjan alussa tavalliseen kouluun, jossa hänen elämäänsä seurataan yhden lukuvuoden ajan. Kymmenvuotiaan elämän ilot ja surut on ikuistettu tekstiin niin vakuuttavasti, että aikuinen liikuttuu. Se kuvaa uskottavasti, kuinka vaikeaa on mennä uutena vieraaseen luokkaan – ja kuinka vaikeaa on tehdä se kasvoilla, jotka nähdessään monet avoimesti kavahtavat. Teos on lämmin kuvaus ystävyyden voimasta ja puhutteleva kannanotto ennakkoluuloja vastaan. Se kyseenalaistaa käsityksiämme tavallisuudesta ja haastaa meitä olemaan hyviä – kaikille.

August on teoksen keskiössä, mutta minäkertojat vaihtelevat. Augustin lisäksi ääneen pääsee myös sisko, joka on jäänyt paitsioon vanhempien helliessä sairasta pikkuveljeä. Kertojina käyvät myös Augustin ystävät. Augustia on onnistanut, sillä hänellä on todella lämmin ja rakastava perhe, joka on aina valmis puolustamaan ja tukemaan poikaa. Tämä on hyvä kirja. Tämä on h-y-v-ä. Lukekaa tämä!

   Äiti halasi minua lujasti ja kumartui suukottamaan päälakeani.
“Kiitos sinulle, Auggie”, hän vastasi pehmeästi.
“Mistä muka?”
“Kaikesta siitä, mitä olet meille antanut”, hän sanoi. “Siitä, että tulit elämäämme. Että olet sinä.”
Hän kumartui kuiskaamaan korvaani. “Sinä todella olet ihme, Auggie. Sinä olet ihme.”

 

R. J. Palacio: Ihme [Wonder]
WSOY, 2017 [2012]
336 s.

Gone with the Wind – The History of the Book, the Movie and the Legend

 –
Olen tunnustautunut täällä ennenkin Tuulen viemää -faniksi, ja sitä olen edelleen, blogin nimestäkin se on helppo päätellä. Kirjaston elokuvakirjallisuuden hyllyllä oli esillä tämä teos vuodelta 1989: Gone with the wind – The Definitive Illustrated History of the Book, the Movie and the Legend. Tekijät ovat Herb Bridges ja Terryl C. Boodman, jotka molemmat ovat olleet pitkäaikaisia Tuulen viemää -faneja, ja Atlantassa asuvalla Bridgesillä on ollut myös ainakin kirjan ilmestymisen aikoihin maailman laajin Tuulen viemää -materiaalin kokoelma.
 –
 –
Teos on laaja, kuvapainotteinen kokoelma oheismateriaalia Tuulen viemää -kirjan ja -elokuvan tekemisen eri vaiheista ensi-iltaan ja sen synnyttämään ilmiöön. Koko Gone with the wind -elokuvan kuvaus on käyty läpi lähes kohtaus kohtaukselta ja kirja sisältää paljon behind the scenes -kuvia ja tietoa produktion vaiheista. Tämä on sellainen vain tosifaneille -tyyppinen teos! Muita ei kiinnosta lainkaan, mutta faneille tämä on aarreaitta.
Herb Bridges & Terryl C. Boodman: Gone with the wind – The Definitive Illustrated History of the Book, the Movie, and the Legend
Simon & Schuster Ltd, 1989
245 s.

Uuden kuun ja Vihervaaran tytöt

Tämä on taas poiminta kirjastosta, onneksi ne laittavat siellä aina esille vaihtelevasti valikoituja kirjoja, niin tarttuu helpommin helmiä kotiinkin asti selailtaviksi. Kyseessä ei tällä kertaa ole L.M. Montgomeryn Runotyttö- tai Anna-sarja sellaisenaan vaan Suvi Aholan ja Satu Koskimiehen toimittama kattava katsaus kyseisiin kirjasarjoihin: Uuden kuun ja Vihervaaran tytöt, Lucy M. Montgomeryn Runotyttö- ja Anna-kirjat suomalaisten naislukijoiden suosikkeina (2005). Ahola ja Koskimies ovat muuten samat naiset, jotka ovat toimittaneet myös Joka tytön runokirjan.
 –
Tästä linkistä voit lukea omasta, lämpimästä suhteestani Anna-kirjoihin. Uskokaa tai älkää, mutta yhtään Runotyttö-kirjaa en ole kokonaan lukenut! Anna-sarja, johon tutustuin ensimmäisenä, ehkä n. 12-vuotiaana, oli pitkään jotenkin niin tärkeä ja ainutlaatuisen tuntuinen, etten silloin parhaassa lukuiässä edes oikein halunnut ”kilpailuttaa” Annoja lukemalla saman kirjailijan Runotyttöjä. Selailin niitä joskus kirjastossa, mutta tyyli on aika eri kuin Anna-kirjoissa, vakavampi, jopa synkempi. Käsitykseni mukaan niistä puuttuu sellainen hersyvä elämänilo, reippaus ja huumori, jotka Anna-kirjoissa ovat olennaisia. Toisaalta monet ovat pitäneet Runotyttö-Emiliasta juuri siksi enemmän, koska heitä on ärsyttänyt Annan reippaus. Itse pidin Annasta nuorena niin paljon, että olisi tuntunut jotenkin loukkaukselta Annaa kohtaan tykästyä yhtä paljon Runotyttö-kirjoihin. Minulle Annat olivat ja ovat ne ainoat oikeat, mutta ties vaikka joskus pääsisin vielä sisälle Uuden kuun maailmaankin. Tosin, koska olen ohittanut jo tyypillisen ”ensilukuiän”, en usko, että lukukokemus tulisi olemaan niin sykähdyttävä kuin niillä, jotka ovat siihen nuorena sukeltaneet.
Aholan ja Koskimiehen paksussa opuksessa eri-ikäiset suomalaiset naiset kertovat suhteistaan Anna- ja Runotyttö-kirjoihin ja niiden henkilöihin. On tosi hauskaa lueskella sieltä täältä näitä tarinoita, kuinka vahvasti fiktiiviset henkilöt voivatkaan vaikuttaa nuoren ihmisen maailmankuvaan! Kirja on keveää luettavaa vaikka onkin iso ja paksu, leipätekstin lomassa on kuvia ja sitaatteja. Moneen kertomukseen on helppo samastua. On uskomatonta, kuinka vahvasti kirjoista saadut esikuvat kulkevat mielessä läpi elämän. Se kiinnostaa jo ihan kirjallisuuden tutkimuksenkin näkökulmasta, puhumattakaan henkilökohtaisesta kokemuksestani, joka sen todentaa. Harvat kirjallisuuden hahmot ovat minulla nouseet niin merkittäviksi, että ne ovat olleet jo jonkinlaisia ”mielikuvitusystäviä”, joiden kautta on peilannut maailmaa. Anna Shirley ollut yksi sellainen nuoruudessani. Oli huvittavaa huomata, että tällaisia höpsöjä kuin minä on yllättävän paljon. Annassa on jotain niin kiehtovaa, iloista ja kuplivaa. Annan ajatus sukulaissieluudesta viehättää. Annan ja Gilbertin rakkaustarinakin on sellainen maanläheinen ja siksi yli-ihana. Käsittääkseni Runtotytössä on enemmän mm. taiteilijuuden pohdintaa ja synkemmissä sävyissä kuin Annassa.
 –
Ei saa surettaa / leikittäiskö prinsessaa
ja ikuisiksi ystäviksi tultais / niin kuin Anna ja Diana
Ei saa surettaa / mennään puistoon keinumaan
Maailma muuttuu kauniimmaksi niin / kun se on meidän
               
                                Maija Vilkkumaa
Minulle vieras Runotytön maailmakin hieman aukesi Aholan ja Koskimiehen kirjan kautta, myös se, miksi juuri ne ovat olleet monille ne tärkeimmät kirjat. Syyt kuulostavat ymmärrettäviltä. Teoksen lopussa on myös tiivistelmät jokaisen Anna- ja Runotyttö-kirjan sisällöstä. Lukaisin niitä ja tiedän nyt pääkuviot Runotytöistäkin. Naisten kokemusten lisäksi teoksessa on hyvää analyysia Montgomeryn kirjoista ja taustatietoa kirjailijasta alkaen. Vähänkö hymyilytti joidenkin kirjoittajien hupsut ajatukset – koska ne tuntuivat niin tutuilta. Hauskaa, nostalgiaa herättävää lukemista kaikille Anna- tai Runotyttö-faneille!
Muutama sitaattipoiminta kirjasta:
Anna on kuin rakas lapsuuden ystävä, jota en ole
moneen vuoteen tavannut. En yhtään hämmästyisi,
jos hän jonakin päivänä soittaisi ovikelloa ja
tulisi luokseni juomaan teetä. Meillä olisi niin
paljon puhuttavaa.
               Elina Lehtinen
Anna aiheutti senkin, ettei hänen
jälkeensä oikein kukaan tuntunut enää miltään.
Jätin monet tyttökirjat kesken sankarittarien osoittauduttua
tylsiksi, teennäisiksi ja persoonattomiksi.
         
               Iida Kalakoski
Kauhistuin: kaikki se, mikä minussa on ollut olevinaan
persoonallista, omaperäistä ja erikoista, onkin Annaa.
Huomaamattani olin rakentanut itsestäni Annan!
        
              Minna Rytisalo