Valikoiva lukija

On tavallaan hassua, että pidän kirjablogia, vaikka loppujen lopuksi luen melko vähän. Tai ainakin luen paljon vähemmän kuin moni lukutoukka, muista kirjabloggaajista puhumattakaan. Ja kaikista lukemistani kirjoista en edes kirjoita tänne. Siksi kutsunkin blogiani mieluummin kirjallisuusblogiksi, joka laajentaa aihepiiriä pelkästä kirjojen esittelystä ja arvioinnista laajempaankin kirjallisuus- ja kirjoittamispohdiskeluun. Tiuhaan tahtiin uutuuksia ja trendejä esittelevillä kirjablogeilla on yhtä lailla paikkansa, mutta olen huomannut, ettei se ole oma luontainen tapani ja tyylini. Jos yrittäisin lähteä mukaan kilpailuun, en kuitenkaan pysyisi mukana. Olen siihen liian valikoiva ja hidas lukija. Ja näin olkoon.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kirjat eivät ole minulle pikaruokaa, eivät ole koskaan olleet. Jopa niin sanotussa ahmimisiässä luin sivumäärällisesti paljon vähemmän kuin monet ystäväni, jotka kahlasivat tuosta vain läpi hyllymetritolkulla Neiti etsiviä ja Babysittersclubeja. Minä olin kuitenkin ainoa, jota kirjallisuus kiehtoi siinä määrin, että lähdin sitä peräti opiskelemaankin. Ne kirjat, joita luin, jättivät jäljen. Tiedän kyllä senkin tunteen, kun jokin kirja on niin hyvä, ettei sitä kerta kaikkiaan meinaa malttaa laskea käsistään, ja ehkä juuri siksi haluankin nähdä hieman vaivaa löytääkseni ne minulle oikeat kirjat. Laimea kirja ei yksinkertaisesti tunnu missään.

Olen aina halunnut, että lukemani kirjat ovat jotenkin merkityksellisiä – joko yhteiskunnallisella tai henkilökohtaisella tasolla. Ymmärrän kyllä hyvin niitä, jotka lukevat ajankuluksi, mutta oma aikani kuluu tällä hetkellä kuluttamattakin. Kaikki lukemani teokset eivät ole kuitenkaan todella syvällisiä tai tärkeitä, vaan oma arvonsa on myös hauskoilla ja viihdyttävällä kirjoilla. Kuitenkin myös viihteen ja huumorin on oltava nokkelaa, oivaltavaa ja hyvän maun rajoissa. Voitte siis arvata, ettei uutta luettavaa aina löydy sormia napsauttamalla. Siksi luenkin toisinaan uudestaan vanhoja, hyväksihavaittuja teoksia samalla tavalla kuin menen Ateneumiinkin katsomaan vanhoja lempiteoksiani tai kuuntelen lempikappaleitani. Silloin pääosassa ovat tunnelma, tyyli ja estetiikka, ei niinkään yllättävyys. Klassikoista ja tietokirjoista löytyy onneksi usein hyvää luettavaa myös silloin, kun suomalainen nykykirjallisuus ei satu houkuttamaan.

Vaikka olen kirjojen suhteen hieman kranttu, kirjallisuus on kuitenkin minulle tärkeää ja jopa osa identiteettiäni. Olen kirjakulinaristi, joka haluaa nauttia laadusta ja koko ateriasta alkusanoista viimeiselle sivulle. Eihän tämä aina toteudu, mutta se olisi ihanteeni. Lukea hitaasti hyvää ja jokaisesta sanasta nautiskellen. Totta kai luen kirjoja myös kirjoittajan positiosta käsin. Olen lukijana ja kirjoittajana yhtä aikaa kahdella maaperällä, jotka yhdistyvät valmiissa kirjassa. Koska haluan kirjoittaa mahdollisimman hyvin, haluan myös lukea mahdollisimman hyvin. Enhän halua liiaksi huonoja esikuvia – niitä tulee silloin tällöin etsimättäkin, kun aloittaa kirjan, jota ei koskaan tule lukeneeksi loppuun. Millaisia lukijoita te olette? Tarina-ahmatteja vai nirsoja nautiskelijoita?

Lukeminen yhdistää sukupolvia

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Päädyin pohtimaan lukemisen syvempää olemusta, kun hiljattain avasin tositarkoituksella Victor Hugon Kurjat. Alunperin vuonna 1862 ilmestyneestä teoksesta minulla oli käsillä todellinen aarre, isoäidiltäni peritty painos vuodelta 1945. En tiedä, kuka teoksen on alunperin ostanut tai saanut, mutta nyt se on joka tapauksessa luettavana vähintään kolmannella sukupolvella. Ehkä omatkin tyttäreni joskus lukevat klassikon.

On juhlallisia lukea konkreettista kirjaa, jota tiedän aiempienkin sukupolvien lukeneen yhtä antaumuksella. Maailmankirjallisuuden klassikkoa, jonka eri painoksiin niin monet lukijat ovat tarttuneet melkein parin sadan vuoden ajan ja joka kuitenkin on sisällöltään koko ajan pysynyt samanlaisena. Esimerkiksi juuri Kurjien lukeminen toimii kahdellakin tasolla kuin aikamatkana menneisyyteen: lukiessani liityn sekä teoksen kuvaamaan ajankohtaan että kaikkien sitä vuosikymmenten ja -satojen varrella lukeneiden ihmisten kaanoniin. Pääsen osalliseksi teoksesta, johon myös viitataan niin monessa yhteydessä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Minulle lukeminen on lähtökohtaisesti jotain enemmän kuin vain tarinoiden ahmimista. Erityisesti klassikoissa minua viehättää ajatus niistä linkkeinä menneisiin sukupolviin, heidän elinpiiriinsä ja ajatusmaailmaansa. Nykyään puhutaan paljon postmodernista yhteiskunnasta, joka on radikaalilla tavalla erilainen kuin edeltäjänsä. Totta, mutta vain osin. Elämänmuoto on ehkä muuttunut, mutta ihmisyys on edelleen hyvin samanlaista kuin viisikymmentä tai sata vuotta sitten – tai paljon kauemminkin. Mikä muuten selittäisi vanhojen kirjojen tenhon yhä uusien sukupolvien käsissä?  Esimerkiksi Anna– ja Runotyttö -kirjat kiehtovat edelleen kohderyhmäänsä, kauneudenkaipuisia nuoria sukupolvia niin kuin kaikkina vuosikymmeninä sadan vuoden ajan, ja historian suurista hetkistä kertovat romaanit ansaitsevat edelleen paikan monen suosikkiteoksina.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Lukeminen yhdistää sukupolvia myös näiden vielä eläessä. Yritän esimerkiksi tarjota oman lapsuuteni suosikkeja lapsilleni ja usein ne menevätkin hyvin kaupaksi. Osa lapsuuteni suosikeista on sitä paitsi kulunut jo omien vanhempieni käsissä. Jopa Carl Barksin Aku Ankka -klassikkosarjat ovat meillä parhaillaan hyvin luettuja ja pidettyjä, kuten ovat olleet omassa lapsuudessani – ja vanhempieni. Toisinaan kyseisiä sarjakuvia luetaankin sängyllä pötkötellen jopa kolmen sukupolven voimin. Aikuiset tuntevat nostalgiaa ja lapset luovat sitä itselleen.

Kunhan lapset vielä hieman kasvavat, ehkä ylisukupolviseen lukupiiriimme sisällytetään myös klassikkonuortenkirjoja. Meidän suvussamme ne voisivat olla esimerkiksi Jenningsejä, Anna– ja muita tyttökirjoja, Enid Blytonin Seikkailu-sarja sekä Zane Grayn lännenkirjoja. Sarjakuvien puolella Aku Ankan lisäksi Tintti ja Lucky Luke ajaisivat saman asian. Sukupolvikokemusta lisää kirjoista keskustelu tai parhaimmillaan myös ääneen yhdessä lukeminen. Yhdessä lukeminen toki yhdistää, vaikka kirja olisi uudempikin, mutta erityistä, sukupolvien yli kantavaa tenhoa sykkivät vanhat kirjat. Mitähän kirjamuistoja omat lapseni jatkavat aikuisena eteenpäin?

 

 

Empire State of Mind

OLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERA

Olen aina rakastanut matkustamista. Siinä on jotain kiehtovaa, kun pääsee johonkin täysin uuteen ympäristöön, jossa kukaan ei tunne valmiiksi ja saa tutustua uusiin kulttuureihin ja nähdä Luojan luomia luonnonihmeitä. Olen kiitollinen siitä, että olen pienestä pitäen päässyt matkustelemaan aika paljon, ja siitä rakkaus matkustelua kohtaan on jäänyt. Kun asuin vielä kotona, teimme lähes kaikki ulkomaanmatkamme omalla autolla Eurooppaan. Pisimmillään ajoimme Suomesta jopa Kroatiaan ja Espanjaan asti! Olihan siinä autossa istumista, mutta palkinto oli sen arvoinen. Suurin osa mantereista on osaltani kuitenkin ihan koskemattomia: Etelä-Amerikka, Afrikka, Aasia ja Australia. (Yhdysvalloissa olen joitakin osavaltioita kiertänyt 1,5-vuotiaana, mutta siitä en muista mitään. Nukkunut kuulemma autossa presidenttien päiden kohdalla Mount Rusmorella, silittänyt omien sanojeni mukaan biisonia (hevosta) ja nähnyt Vapaudenpatsaan lentokoneesta.)

Hotellilomia tai pakettimatkoja emme koskaan perheen kanssa tehneet, ja sieltä on jäänyt itsellekin sellainen toive saada matkoilta mukaansa kokemus jostakin, mikä on sen kulttuurin tavallinen. Omatoimimatkailu on yleensä myös selvästi halvempaa. Toki jos joku nyt tarjoaisi koko perheelle ilmaiseksi all inclusive -paketin Kanariansaarilta, lähtisin kiljuen matkaan. Mutta jos ja kun yleensä pystyy tekemään lapsiperheenä vain sen yhden reissun vuodessa, käyttää mielummin ne rahat niin, että näkee kaistaleen myös sitä oikeaa maata muiden suomalaisten sijaan. Nämä asiat riippuvat kunkin perheen kohdalla tietysti niin siitä, mitä lomalta toivoo: monille pääjuttu voi olla juuri se helppous, valmis tuttu ruoka ja suomenkielinen ohjelma, jolloin pakettimatkat ovat tietysti numero yksi. Toki lasten kanssa itsekin kaipaan helppoutta enemmän kuin ennen heitä, joten stressaavat extreme-kohteet ovat poissuljettuja. Omatoimimatkailla voi kuitenkin varsin mukavasti, ainakin kotinurkillamme Euroopassa.

Tämän postauksen kuvat ovat kaikki viime kesän Itävallan reissulta. Siellä on kyllä ihan mielettömän kaunista. Aika paljon Eurooppaa nähneenä voisin melkein sanoa, että nämä ovat niitä omia lempinäkymiäni, jonne on ihana myös palata. Aikaisemmin ajattelin, että joka matka pitäisi tehdä täysin eri paikkaan, mutta oikeastaan olisi hullua jättää menemättä niihin omiin lemppareihin, jos ne ovat löytyneet. Tietysti joka matka toteutetaan aina vähän erilaisella twistillä ja majoitus- ja tutustumiskohteilla. Nyt, kun on omia lapsia, jolloin perheystävällisyys ja taloudelliset seikat merkitsevät hyvinkin paljon, vaihtoehtoja ei mitenkään ylen runsaasti edes ole omilla kriteereillä. Suurimmat turistirysät ja suurkaupungit lasten kanssa ovat toistaiseksi pannassa, vaikka kaupunkilomat itseäni kiinnostaisivatkin.

 

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Matkailussa ja lukemisessa on aika paljon samaa. Jos olisi mahdollisuuksia matkustella enemmän, saattaisin pitää matkablogia, mutta kirjablogi on tällainen edullisempi keino avartaa maailmankuvaansa. Sekä matkustelu että lukeminen opettavat uusia asioita ja saavat näkemään, että ne omat piirit ja oman kaupungin kuviot ja murheet ovat lopultakin aika pienet eikä kaikkea kannata uskoa. Asiat voidaan tehdä niin monella tavalla. Molemmat tarjoavat myös esteettisiä nautintoja: toinen konkreettisesti, toinen mielikuvituksen siivin. Lukiessakin matkustetaan toiseen aikaan ja paikkaan. Kuinka moni tyttökirjafani muka ei ole selvillä esimerkiksi Prinssi Edwardin saaren maantieteestä tai Englannin nummien hiljaisesta kauneudesta? Kirjoista voi oppia myös suoraan eri kulttuureista. Minulla esimerkiksi on nyt sellainen Ranska-kausi, jolloin ahmin toimittajien kirjoittamia, omakohtaisia Ranskan-kokemuksia.

Minne haluaisin matkustaa, jos ei olisi mitään rajoitteita? (Kuriositeettina voin sanoa, että vanhemmiten mukavuudenhalu on nostanut päätään enkä haaveile enää kovin askeettisista oloista.) New York on kaupunkikohteista tällä hetkellä yksi vahvimpia. Aika näyttää, jääkö se vain haaveeksi. Sinne ei moniin vuosiin kannata kuvitellakaan lähtevänsä lasten kanssa. Ja pariskuntamatka taas olisi niin hankala järjestää. Yhdysvalloista toinen täsmäkohde olisi Georgia, Atlanta, Charleston ja “vanha Etelä” Tuulen viemään maisemineen. Myös toki jo aiemmin mainitut Kanadan Prinssi Edwardin saari sekä Englannin nummialueet. Aasiasta en tällä hetkellä haaveile kauheasti – ehkä uutisten superbakteerit ja muut levottomuudet ovat vaikuttaneet siihen. Kiina on kuitenkin kiinnostanut aina eniten Aasian maista. Italia on ihana, ja Rooma, Firenze, renessanssin taideaarteet olisi mahtava kokea. Samoin Versailles, Louvre ja Pariisi, tosin taannoiset terrori-iskut ovat vähän säikäyttäneet. Myös Wien palatseineen kiinostaa kovin. Vaikka näissäkin maissa olen päässyt käymään ja useastikin, pääkaupungit ovat aiemmin mainituista syistä jääneet väliin!

Lasten kanssa ulkomaille matkustaminen on kivaa ja olemme siinä jo aika kokeneita: melkein joka vuosi olemme tehneet pidemmän ulkomaanreissun heidän kanssaan ja sen lisäksi parina vuonna risteilyn Ruotsiin. Kuten tavallinen arkikin, vuosi vuodelta myös matkustaminen lasten kanssa helpottuu, kun he tulevat koko ajan omatoimisemmiksi. Kävelevät omin jaloin läpi turvatarkastuksen, eivät säntäile täysin päämäärättömästi ja vessa- ja syömisasiat hoituvat samassa rytmissä kuin aikuisilla. Kuitenkin he ovat lapsia, joten olemme huomanneet, että maaseudulla ja rauhallisissa paikoissa koko porukalla on rennompaa. Nämä Salzgammergutin maisemat olivatkin aivan täydellisiä perhelomailuun. Viime kesän Itävällan reissustamme voit lukea täältä, täältä ja täältä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Ehkä kymmenvuotishääpäivämme parin vuoden päästä voisi olla kyllin hyvä syy juhlistaa avioliittoa yrittämällä järjestää kahdenkeskinen matka johonkin kaupunkikohteeseen. Ainakin Euroopan pääkaupunkeihin lentää helposti vain pidennetyksi viikonlopuksikin. Kirjan julkaiseminen tuntui taanoin niin epärealistiselta tavoitteelta, että lupailin jo itselleni, että jos se joskus toteutuu, yritän järjestää palkinnoksi itselleni ja miehelleni reissun Tuulen viemään maisemiin. Mutta voi olla niinkin, että jos tuo kirjajuttu joskus toteutuu, se voi tarkoittaa myös, että olenkin niin pee-aa kulttuurityöläinen, ettei niillä liksoilla lähdetä kuin korkeintaan pummilla Tallinnaan. Olen käsittänyt, että suurin osa kirjailijoista on aika nälkätyöläisiä apurahoineen. No, ehkä teen ykkösellä läpimurtoromaanin…

Kuten varmaan on sanomattakin selvää, matkailu itsessään ei tee ketään onnelliseksi tai ole mikään elämän tarkoitus. Elämä ei ole todellakaan vähemmän hyvä, vaikkei yhtäkään oman bucket listin haavekohteista saisi vetää yli. Ja muistakaa, aina voi lukea kirjoja, ne luovat myös tunnelmaa ja aidon kokemuksen siitä, että tietää jostain muustakin kuin oman kotikylän juoruista. Ja vaikka vapauden ja unelmien kaupunkina tunnettu NYC jäisi vapaudenpatsaineen ja keskuspuistoineen vain haaveeksi, on matkustaminen loppujen lopuksi pohjimmiltaan myös Empire State of Mind – mielentila… Ja sen voi saavuttaa kotonakin vaikka tätä kappaletta kuuntelemalla, kuten minä olen tällä viikolla tehnyt.

 

Luova kirjoittaminen

Olen kirjoitanut niin pitkään kuin muistan. Opin viisivuotiaana kirjoittamaan ja sen jälkeen olen sepitellyt isompia ja pienempiä tarinoita. Mielikuvitus on laukannut. Kouluun mennessä sain ensimmäisen päiväkirjan, jota vaihtelevasti kirjoitin ihan lukion loppuun asti (en tosin samaa päiväkirjaa, vaan vihkoja ja kovakantisia muistikirjoja kului pinotolkulla). Omilleni muutettua kävin hieman läpi noita “aarteita” ja säästin varhaisimmat ja muuten vain hyvää mieltä tuottavat ja heitin revittyinä roskiin ne pahimmat. Ne olivat jo täyttäneet tehtävänsä enkä halunnut enää palata niihin.

Miksi kirjoittaa, jos ei ole pakko? (Kutsun luovaksi kirjoittamiseksi kaikkea, mikä ei liity velvollisuuksiin vaan on vapaaehtoista, vaikkei olisikaan perinteistä kaunokirjallisuutta.) Kirjoittaminen on, ainakin minulle, hyvin luonteva tapa jäsentää ajatuksia. Vähän kuin terapiaa. Kun kirjoittaa mietteitään tai vaikka huoliaan konkreettisesti ylös paperille (tai koneelle) niin aivoista tavallaan vapautuu tyhjää tilaa. Tai kirjoittaminen voi toimia toisinkin päin ja asioista saattaa tulla todellisempia sitä kautta. Näin kävi esimerkiksi kiitollisuusiheiden kanssa, joista kerroin postauksessa Tuhat lahjaa.
Kirjoittaminen on myös erittäin helppo ja halpa tapa käyttää luovuuttaan. Olen pohjimmiltani hyvin luova ihminen ja sisään patoutunut luovuus tarvitsee aika ajoin ulostuloväylän. Kirjoitan luovuudesta myöhemmin ihan oman postauksensa. Kirjoittaminen ei maksa mitään (tai no, tietokone on kyllä siinä ihan näppärä, vaikka periaatteessa kynällä ja paperillakin pärjää). Kirjoittamista ei ole sidottu tiettyyn aikaan tai paikkaan, siksi se on perheenäidille hyvin kiitollinen harrastus. (Hiljaisuus kyllä tuo lisäarvoa.) Voin kirjoittaa silloin kun on mahdollisuus.
Olen tällä hetkellä erityisen innostunut esimerkiksi sukuni historiasta ja ylipäätään suomalaisten lähihistoriasta ja tykkään perehtyä asioihin ja kirjoittaa fiktiivisesti tai miksei faktanakin ihmisten elämänkohtaloista. Ehkä siksi hain alunperin opiskelemaan journalistiikkaa: siinäkin minua kiehtoi erityisesti mahdollisus kertoa ihmisten tarinoita. Pitkät haastattelut ja henkilöjutut ovatkin lemppareitani alan töistä. Pelkkä uutistyö on aika hektistä makuuni, koska olen sydämeltäni enemmänkin tällainen syvällisempi kertoja kuin ytimekäs raportoija. Uusi innostuksen kohteeni on kuvajournalismi. Siinä yhdistetään kaksi rakasta ja tehokkaasti vaikuttavaa asiaa: valokuva ja kertomus. Meeri Koutaniemi rules. Ihailen muitakin hänen tyyppisiään kuvajournalisteja ja olisi mahtavaa, jos itsekin olisi joskus mahdollisuus/aikaa/voimia toteuttaa sellaista hc-kuvajournalismia jossakin muodossa vaikka ihan täällä kotikaupungissa.
Nuorempana kirjoitin ja luin myös paljon runoja. Vanhemmiten se on jäänyt vähemmälle. Ehkä olen tullut elämän myötä enemmän realistiksi, kun nuorempana olin runotyttö? No, onhan runojakin monenlaisia. Mutta erityisesti runoissa tykkään esteetikkona, että ne ovat jollain tavalla kauniita. Herättävät kauniita mielikuvia. Haikeuskin voi olla kaunista. Päiväkirjaa en ole lukion jälkeen juuri kirjoitellut. Aika on mennyt ihan elämiseen. Lapsena kirjoittelin paljon pieniä tarinoita ja loruja, yläasteella aloin kirjoittaa hieman pitempia juttuja ja runoja ja lukiossa kirjoitin ainakin pitkää proosaa, runoja, lauluja, esseitä, kokeilevaa tekstiä ja novelleja. Monenlaisista aihepiireistä.
Enimmäkseen aiheet ovat kuitenkin liittyneet jollakin tavalla käsillä olevaan elämänvaiheeseen, vaikken kirjoittaisikaan itsestäni. On helpompaa kirjoittaa siitä, mistä tietää valmiiksi jotain. Nykyään kirjoitan enimmäkseen pitempiä tekstejä (novelli-/romaaniosastoa) sekä jonkin verran esimerkiksi laulun sanoja. Monesti olen poiminut aiheenpalasia myös tarinoista, joita olen kuullut ihmisten kanssa jutellessani. Joskus myös vaikka taideteos, valokuva, maisema tai vaikka käynti museossa voi synnyttää idean.
Lukeminen ja kirjoittaminen tukevat hyvin toisiaan. Mitä enemmän lukee, sitä helpompi on tavallaan kirjoittaa. Tekstin rakenne alkaa jäsentyä pään sisällä kuin automaattisesti. Samalla hahmottuu myös, onko juuri tästä aiheesta kirjoittanut jo joku muu. Todennäköisesti on, koska kirjoittajia on paljon ja aihepiirejä rajallisesti. Mutta kuinka tehdä omannäköinen teksti valitusta aiheesta, juuri omannäköinen tarina, runo tai laulu? Ainakin henkilökohtaisuus on plussaa. Vaikka et kirjoittaisi itsestäsi, sinun täytyy antaa tekstiin jotain itsestäsi, kirjoittaa sydämellä. Sen huomaa lukiessa.
Kirjoittaminen on myös tapa vaikuttaa, jos sattuu saamaan teksteilleen lukijoita. Samalla tavalla kuin näyttelijät anatavat lavalla katsojille jotain itsestään, vaikka esittävätkin vain roolihenkilöä, täytyy hyvän kirjoittajankin pystyä eläytymään henkilöidensä tunnelmiin ja motiiveihin, jotta tarina vaikuttaa aidolta. Olen aina pitänyt myös näyttelemisestä ja huomannut, että luova kirjoittaminen ja näytteleminen ovat sukua toisilleen. Kirjoittaminen on tavallaan helpompaa, vähän kuin näyttelemistä kaksiulotteisessa muodossa. Itselläni kaunokirjallisissa teksteissä ehkä suurin tavoite onkin jollain tavalla koskettaa toista ihmistä, herättää tunteita. Itkettää, naurattaa, lohduttaa, liikuttaa – olla vertaistukena, herättää ajatuksia.
Jos haluaisit kehittyä kirjoittajana, mutta et tiedä mistä aloittaa, kannattaa harkita kaikille avoimia luovan kirjoittamisen kursseja, joita järjestetään monessa kaupungissa esimerkiksi kirjaston tai kansalaisopiston toimesta. Myös lukeminen ja ympäristön havainnoiminen auttavat kirjoittajaa. Päiväkirjakin on hyvä lähtökohta kirjoittamiseen. Sen aloittamisen kynnys on matala ja sen avulla voi hahmottaa omia tunteitaan, päästä vauhtiin kirjoittamisen kanssa. Itse olen kirjalijahaaveeni kanssa nyt niin pitkällä, että opiskelen yliopistossa kirjallisuutta (vaihdoin sen sivuaineesta pääaineeksi journalistiikan rinnalle/tilalle) ja maisterivaiheeseen aion valita luovan kirjoittamisen.
Tiedän, että koko humanistisen ja varsinkin kulttuurialan työnäkymät ovat ns. surkeat, ala on hyvin epäkaupallinen, Suomen kirjailijat hädin tuskin tulevat toimeen teksteillään, kilpailu alalle on erittäin kovaa, onnistujatkin ovat yleensä saaneet kokea monta hylkäämistä vuosien ajan ja niin edelleen. Mutta kuitenkin – jos ei itse tavoittele omia unelmiaan, niin kuka sen sitten tekee? Sitä paitsi tuo kirjailijahaave on sellainen linna Espanjassa. Aina voi hakea ja tehdä muitakin töitä, jos siitä ei tule mitään. Esimerkiksi viestintä-/tiedotuspuolella, freelance-toimittajana tai vaikka ruokakaupan kassalla (olen ollut vuoden kassaneitinä ja tykkäsin siitä työstä todella paljon!). Kirjoittamisen ja lukemisen ei ole pakko olla työ, vaikka siitä haaveileekin. Se pysyy joka tapauksessa aina mukana harrastuksena.