Vinkkejä kaunokirjallisen tekstin kirjoittamiseen

Luova kirjoittaminen on minulle yhtä tärkeää tai tärkeämpää kuin lukeminen. Kirjoittamista tosin harrastan kausiluontoisesti ja lukemista tasaisemmin. Kirjoittaminen vaatii jonkinlaisen inspiraation, luovan tilan, mutta lukea voi myös ihan nollat taulussa. Parhaimmillaan hyvä kirja voi kuitenkin synnyttää myös halun itse kirjoittaa.

Kokosin alle omat vinkkini, jotka voivat auttaa kaunokirjallisen tekstin aloittamisessa tai jumiutuneen vaiheen selättämisessä. Listasta tulikin aika pitkä! Suosittelen kokeilemaan luovaa kirjoittamista, jos yhtään polttelee, siinä nimittäin voi kehittyä! Tällä hetkellä kirjoitan tavoitteellisesti romaanikäsikirjoitusta, joten neuvoni on kirjoitettu pitkää tekstiä ajatellen oman kokemuksen kautta mutta myös opinnoista imetyn tiedon suodattamina. Edellisessä kirjoittamispostauksessa pohdin enemmän kirjoittamisen ja kielen teknistä puolta tiivistämisineen, nyt keskitytään enemmän sisältöön, materiaaliin ja inspiraation herättämiseen.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Valitse aihe, johon et kyllästy
Ensimmäinen ja tärkein kohta: et voi kirjoittaa aiheesta, joka ei liikuta sinua mitenkään. Oma intohimo aihetta kohtaan auttaa tahkoamaan läpi kirjoitusprosessin tylsätkin vaiheet sekä tuo lopputulokseen persoonallisuutta. Jos aihe ei kiinnosta itseäsi, miten saisit muutkaan kiinnostumaan siitä? Kaunokirjallisen tekstin kirjoittaminen on työlästä. Se on pitkä, usein jopa vuosien projekti, ja on helpompaa, kun tämän tiedostaa jo aluksi. Jaksat kuitenkin jatkaa, kun aihe on juuri sitä, mistä juuri sinulla on sanottavaa.

Muista ydinajatus
Palaa etenkin jumivaiheissa ensimmäiseen kohtaan ja muistele, miksi ylipäätään valitsit tämän aiheen ja mihin tekstilläsi oikein pyrit. Muotoile koko käsikirjoituksesi ydinajatus muutamaksi lauseeksi, niin päämääräsi on aina tarkistettavissa. Jos tehtävä osoittautuu vaikeaksi, voi olla, että tekstissäsi on liikaa sivujuonteita ja tekstin sanomaa on vaikea hahmottaa. Pidä ydinajatus kirkkaana mielessäsi aina kun mietit, mikä juonenkäänne tai sivuhenkilö on todella tarpeen.

Ole päähenkilösi puolella
Jo Aristoteles piti tärkeänä, että päähenkilö on sympaattinen tyyppi, johon voi samaistua ja joka kerää katsojien (lukijoiden) myötätunnot puolelleen. Päähenkilö ei hänen mukaansa kuitenkaan saa olla liian täydellinen, vaan pienet virheet ja vastoinkäymiset tekevät hänestä inhimillisen. Romaanikirjoittajalle on mielestäni tärkeää pystyä edes jollain tavalla seisomaan päähenkilönsä puolella. Sinun ei tarvitse olla samaa mieltä päähenkilösi kanssa, mutta tunne edes empatiaa, yritä ymmärtää häntä ja hänen ratkaisujaan (vaikket edes hyväksyisi niitä). Jos edes kirjailija ei hahmon luojana tajua häntä, miten lukijat voisivat?

Usko tarinaasi ja arvosta työtäsi
Usko päähenkilösi lisäksi myös tarinaasi. Muista, miksi kirjoitat sitä. Minkälaisen elämyksen haluat tarjota lukijoillesi? Kirjoita muutama tavoite vaikka ylös. Tavoitteita voivat olla esimerkiksi ajatusten tai tunnekokemusten herättäminen, viihdyttäminen tai jännityksen tarjoaminen. Pyri aktiivisesti päätavoitteitasi kohti. Muista arvostaa tekstiäsi ja siihen käyttämääsi aikaa. Kirjailijat ovat teksteillään muuttaneet maailmaa kautta aikain, joten sinullakin on siihen mahdollisuus. Myös pieleen menneet tekstit ovat hyvää harjoitusta, ehkä et kompastu samoihin karikkoihin montaa kertaa.

Lue erilaisia tekstejä
Sanotaan, että lukemalla oppii kirjoittamaan ja siinä on varmasti paljon perää. Lue rohkeasti myös muita kuin lempigenrejäsi, tartu teoksiin, joihin et ole ennen uskaltanut. Myös inhokit vahvistavat omaa näkyä, tuota en ainakaan halua. On hienoa löytää erilaisia valmiita, upeita teoksia, joiden kirjoittaja haluaisi itse olla. Se tarkoittaa, että omakin makusi alkaa hahmottua. Muista, että ihailu ei kuitenkaan tarkoita matkimista, ja se kaikkein paras kirja on vielä kirjoittamatta – omasi.

Pidä muistikirjaa
Kerää ajatuksia, tunnelmia, sanoja ja hahmoja. Kiinnitä huomiota erikoisiin tilanteisiin, hassuihin ihmisiin, outoon käytökseen ja timanttisiin sanotoihin. Jos mahdollista, kirjoita ne myös ylös, jotta muistaisit ne vielä päästessäsi tekstin äärelle. Kerää materiaalipankkia muistikirjaan, puhelimeen tai (jos sinulla on tosi hyvä muisti) omaan päähäsi. Älä kuitenkaan yritä tunkea kaikkea yhteen tekstiin, vaan annostele kohtuudella.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Viehäty tarinoista
Kuuntele ihmisiä ja heidän tarinoitaan, niin saat perspektiiviä ja näkökulmia. Ehkä voit napata jotakin suoraan tekstiisi, mutta yhtä tärkeää on värien sekoittuminen ajattelussa. Kertojana sinun on ymmärretävä kaikkia ja kaikkea, ja jos kirjoitat ihmisistä, sinun pitää luonnollisesti ymmärtää heitä. Opettele tuntemaan erilaisia ihmisiä ja muista, että kirjoittaminen on pitkälti psykologiaa. Usko myös omaan tarinaasi – vaikka olisit nuori, varmasti sinunkin kokemusmaailmastasi löytyy asioita, joista voisit kirjoittaa.

Lainaa tosielämästä
Sekoita rohkeasti oikean elämän tapahtumia fiktiivisiin. Tosielämästä voi hyvin lainata, kunhan tapahtumat ja henkilöt eivät ole tunnistettavia. Totuus on usein tarua ihmeellisempää, miksi emme siis hyödyntäisi enemmän materiaalia, jota tavalliset ihmiset meille tarjoilevat. Hyödynnä myös netin keskustelupalstat, lehtien mielipidesivut, uutiset, henkilöhaastattelut, matkakertomukset, vanhat päiväkirjat ja oman suvun historia.

Tarkista faktat
Tämä ei ole ristiriidassa edellisen kohdan kanssa, vaikka siltä ehkä kuulostaakin. Jos kirjoitat realistista romaania, on esimerkiksi historiallisten ja maantieteellisten faktojen oltava kunnossa. Henkilöidesi elämä voi olla täysin keksittyä, mutta lukemisesta menee maku, jos talvisodan vuosiluvut ovat väärin tai Helsingin keskustasta löytyy katu, jota siellä ei oikeasti ole. Ole tarkka myös pienissä yksityiskohdissa. Etsi luotettavaa faktatietoa netistä tai tietokirjoista tai vieraile museoissa. Itse olen joutunut tarkistamaan lukemattomia asioita, sillä tekstini sijoittuu menneille vuosikymmenille. Käytettiinkö 1950-luvun lopulla jo nylonsukkahousuja? Mitkä tuotteet pula-aikana olivatkaan kortilla? Vaikka yritän olla hyvin tarkka, silti todennäköisesti aikalainen huomaisi joitakin lapsuksia.

Laita perusasiat kuntoon
Faktoihin liittyvän huolellisuuden lisäksi ole tarkka myös itse tekstin ja niinkin tylsän asian kuin kieliasun kanssa, jos kirjoitat tavoitteellisemmin kuin omaksi iloksi. Hyväkään tarina ei mene läpi, jos teksti itsessään on kömmähtelevää ja virheistä. Jos yhdyssanat, välimerkit tai alkukirjaimet ovat kompastuskivesi, näe hieman vaivaa ja kertaa säännöt. Tietysti kokeneellekin kirjoittajalle tulee virheitä ja siksi on kätevää, että Wordin saa alleviivaamaan selkeimmät virhekohdat, jotta ne eivät livahda silmien ohi niin helposti. Kannattaa myös joskus luetuttaa tekstiään muilla.

Kokoa soittolista Spotifyhyn
Lempparini! Musiikki tuo todella paljon tunnelmaa ja inspiraatiota kirjoittamiseen, kokeile vaikka! Jos et pysty kirjoittamaan musiikin soidessa, kuuntele ensin ja ala sitten kirjoittaa. Niin minä usein teen. Kerää yhteen listaan tekstisi aiheeseen tai tunnelmaan sopivia kappaleita. Kuuntele sitä automatkoilla, lenkeillä tai aina kun haluat miettiä kirjasi suuntaviivoja. Myös Youtubea kannattaa hyödyntää. Tämänhetkisen tekstini soittolista on nimeltään Vintage ja sisältää kipaleita muun muassa Frediltä, Laila Kinnuselta ja Tapio Rautavaaralta, oikealle vuosikymmenelle oikeat kappaleet, tietty! Pääsee hauskasti henkilöiden pään sisään, kun ajattelee, että sen ajan radiossa tai tansseissa on voinut soida jokin tietty kappale. Lisäksi kuuntelen vaikkapa Juha Tapion kappaleita, kun haluan päästä johonkin runollisen liikuttavaan tunnetilaan.

Elä ja koe 
Kirjoittajan ei tarvitse kokea samoja asioita kuin henkilöt, mutta omasta kokemuspinnasta on kuitenkin hyötyä. Tule välillä pois koneelta ja tekstisi äärestä, katsele ympärillesi, ihmettele ja ihastele. Matkustele, koe, tunne ja aisti. Miltä tuntuu kielellä kesän ensimmäinen jäätelötötterö? Entä tuulenvire hiljaisessa satamassa kuuman päivän jälkeen? Nurmikko tai hiekkaranta paljaiden varpaiden alla. Syvällinen keskustelu tai yksinäisyys väkijoukossa? Myös välttämättömät negatiiviset kokemukset voit kääntää voitoiksi kirjalliseen materiaalipankkiisi – sinulla on taas vähän enemmän samaistumispintaa hahmoihisi. Kokeile kirjoittaa myös ihmisten keskellä, ota läppäri mukaan ja istuskele kahvilassa tai puistossa tekstisi ääressä.

Tunne
Halusin tämän erilliseksi kohdaksi, sillä tunteminen on vielä eri asia kuin kokeminen. Matkustelu, näkeminen ja oppiminen ovat tärkeitä, mutta myös tunnekokemusten rekisteröinti. Huomioi tunteesi. Sinun ei tarvitse tuntea samoja tunteita kuin henkilösi, mutta on huomattavasti helpompaa lähteä kasvattamaan perustunteita tekstissä, kun  sinulla on jokin oma kokemus siitä, mitä on nauraa, itkeä, rakastaa, vihata tai kadehtia. Puhdistavan nauru- tai itkukohtauksen jälkeen voi olla myös hedelmällistä kirjoittaa. Itse esimerkiksi vollotin viimeksi kuin vesiputous, kun katsoin Heidi Sohlbergin jakson Kaunis elämä -sarjasta, ja siinä lopussa tuli yllätyksenä se ihana Aleksi-poika sisään. Se oli niin liikuttavaa! Siis tällaisillekin hupsun kuuloisille asioille voi alkaa yhtäkkiä itkeä (tai nauraa), varsinkin väsyneenä. Menin sen jälkeen sitten kirjoittamaan ihan eri aiheesta, mutta luovuuden vallassa.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Pidä taukoa tai vaihda tarvittaessa aihetta
Taukojen pitäminen on ainakin minun kirjoittamisessani oikeastaan välttämättömyys eikä niiden tarvetta pidä pelästyä. Jos mitään uutta ei yrityksistä huolimatta lähde syntymään ja teksti vain jumittaa, tee muita asioita ja koita muutaman viikon tai kuukauden kuluttua uudestaan. Viimeinen ja äärimmäisin keino voi olla aiheen vaihtaminen ja koko tekstin hylkääminen. Joskus vain käy niin, että kauan sitten aloitettu teksti ei enää tunnu kantavan, tai oma ajatusmaailma, näkemys ja tyyli on muuttunut niin paljon matkan varrella, että uusi aihe saattaa olla paras ratkaisu. Hylkäämisen sijaan olemassaolevaa tekstiä voi myös alkaa kirjoittaa uudestaan. Joskus jumiutunut teksti lähtee lentoon, kun vaihtaa reilusti suuntaa ja muotoilee ydinajatuksenkin uudestaan. Lukijat näkevät onneksi vain lopputuloksen, eivät vaiheita prosessissa.

Roland Barthes on sanonut, että kirjailijuus on “niiden suunnitelmien ja päätösten ruumiillistuma, jotka saavat ihmisen toteuttamaan itseään sanoissa”. Tavoitteellinen kirjoittaminen on siis enemmänkin vakaa päätös kuin taivaasta tippunut tehtävä. Viimeinen pointtini onkin, että Jatka yrittämistä!

Onko lukijoissa muita kirjoittajia, ja teillä heittää tänne päin omia vinkkejänne?

 

Kuvat: Kimmo Korpela

 

Havaintoja kirjoittamisesta – konmarita sanojasi

Kun aloitin journalistiikan opinnot vuonna 2009, opettajanamme oli tiukan linjan toimittaja, jonka tärkein ohje meille toimittajiksi aikoville keltanokille oli: Kill your darlings. Ei mitään hempeilyä, ei mitään lepertelyä, vain: Kill your darlings. 

Vaikka tuolloin oli kyse sanomalehtitekstistä, ohje on pyörinyt mielessäni myös romaania työstäessäni. Vuodenvaihteessa olin tilanteessa, jossa minulla oli 150 tietokoneen sivua tiheästi kirjoitettua tekstiä, enkä tiennyt yhtään, mitä niiden kanssa tekisin. En ollut moneen kuukauteen koskenutkaan tuohon mörköön, tekstihirviöön, jonka jossakin sisällä oli ajatus, tarina, ja ympärillä aivan liikaa. Erään kirjoittamisen kurssin myötä aloin kuitenkin työstää tekstiäni gradun taiteellista osuutta ajatellen, ja tein radikaalin ratkaisun, joka kauhistutti vielä vähän aikaa sitten: avasin kokonaan uuden tiedoston, tyhjän, valkoisen.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Tiedättekö sen tunteen, kun on nähnyt paljon vaivaa saadakseen aikaan ei-mitään? Sellainen tunne minulla oli tekstini kanssa. Uskoin tarinaani, tunsin sympatiaa päähenkilöäni kohtaan, mutta kokonaisuus oli liian heterogeeninen. Olen kielellinen tyyppi, minua on leikkimielisesti pilkattu siitä, että murteet tarttuvat puheeseeni helposti, samoin käy myös kirjoitetun tekstin kanssa. Luen paljon, siispä erilaiset kirjoitustyylit tarttuvat myös omaan tekstiini kuin huomaamatta, ja kun on työstänyt tekstiä useamman vuoden, lopputulos ei ole kovin yhtenäinen. Johan siinä ajassa omakin tyyli muuttuu, kehittyy.

Hieman epätoivoisena luin tekstiäni pettyneenä uudelleen ja uudelleen ja yritin miettiä, mistä vielä pidän siinä. Vastaus oli selvä: tiiviistä ilmaisusta, joka ei selittele turhia. Briljanttisia kohtia löytyi, mutta koko muu teksti tuntui olevan vain turhaa täytettä, jotta muka saisin juonta kuljetettua eteenpäin. Kokonaisuus ei toiminut, mutta tuntui ajatuksena pahalta hylätä lukemattomien tuntien työ ja aloittaa alusta. Aloitin kuitenkin, ja se oli tekstini kannalta paras päätös ikinä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Tiedättekö, on todella vapauttavaa poistaa kokonaisia kappaleita taivaan tuuliin. Samalla ajatus juonestakin on kirkastunut ja kehittynyt. Ei mitään turhaa, vain merkityksellistä. Kirjoittaminen on usein turhauttavaa, mutta nyt se on innostavaa, ja tuntuu kuin näkisin vielä tuhkasta nousevan Fenixin. Tärkeintä on, minä itse tekstiäni pidän, ja odotan oikein, että saan sen joskus loppuun ja pääsen lukemaan ensimmäiseltä viimeiselle sivulle. Toivon, että teksti olisi silloin looginen, ehyt, jännitteinen ja kaunis. Siinä on tavoitetta yhdelle kirjoittajalle!

Kill your darlings? Nyt puhutaan sanoista. Kun uskalsin tehdä radikaalin uudelleenkirjoittamispäätöksen, jouduin poistamaan paljon rakasta ainesta. Sellaista kuvailua ja haihattelua, joka ehkä oli minulle kirjoittajana jotenkin merkityksellistä, muttei liittynyt oikeastaan mitenkään itse tarinaan. Olin kirjoittanut auki lähes kaiken, millaiseksi olin tekstin maailman kuvitellut. On toki tärkeää, että kirjailijalla on tämä maisema päässään, mutta myös lukijalle on jätettävä tilaa hengittää, ajatella, kuvitella. Kaikkea ei tarvitse ahtaa samaan teokseen, hyvä vain, jos materiaalia jää ylikin – konmarita sanojasi, niin tekstisi fokus pysyy kasassa.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Tekstin tiiviys ja runsaus ovat myös aikasidonnaisia ihanteita. Rakastan Margaret Mitchellin Tuulen viemää, Austenin Ylpeyttä ja ennakkoluuloa sekä Montgomeryn Annoja, mutta olisi täysin mahdoton ajatus kirjoittaa nykyaikana niin. Sata vuotta sitten henkilöitä, maisemia ja tapahtumia kuvailtiin ja selitettiin paljon yksityiskohtaisemmin, kun nykyään mielummin näytetään kuin kerrotaan. Tämän olen oppinut draamasta: kun ei ole kaikkitietävää kertojaa, toiminnan ja dialogin merkitys korostuu. Pidän ajatuksesta myös romaanissa ja tavoitteeni on, etten selittäisi auki, asiat vain tapahtuvat ja lukija saa päätellä itse.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Teinkö turhaa työtä, kun kirjoitin 150 sivua romaania, jonka pyyhin käytännössä taivaan tuuliin? (Kyseinen 150 sivua on itsessään jo tiivistys runsaasta materiaalista ja pitkästä muokkaustyöstä.) En usko. Jos se on välttämätön osa prosessia, jossa kehityn kirjoittajana ja oma tyylini vahvistuu, se on vain hyväksyttävä. Ja ennen tätä työstössä olevaa tekstiä olen toki kirjoittanut pienen ikäni, kymmeniä ja kymmeniä sivuja, eri tyylejä, eri aiheita. Kaikki materiaalia, joita voisi pitää turhana, jos niitä ei koskaan julkaista. Kuitenkin kirjailijaksi haluavan on pakko tehdä paljon töitä, pelkkä lahjakkuus ei riitä. Muusikotkin harjoittelevat lukemattomia tunteja, soittavat ja soittavat ja lopulta levyllä kuullaan lopputulos kovan treenaamisen, epäonnistumisten ja turhautumisten jälkeen.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Jos haluan kehittyä, en kerta kaikkiaan saa arvostaa tekstiäni niin paljon, etten voisi kajota siihen radikaalistikin, etten voisi kill my darlings, jos se tekee siitä paremman romaanin. Haluan voida olla joskus romaanistani ylpeä, mutta sitä ennen on pakko olla nöyrä. Jännittää näyttää sitä muille loppukeväästä, jolloin on minun vuoroni saada arvokasta vertaispalautetta. Sitä paitsi nykyinen kirjoittamisen opettajamme sanoi ihanasti: jotta voi kirjoittaa vähän ja hyvää, on todennäköisesti kirjoittanut aiemmin paljon ja huonoa. Sitä kutsutaan harjoitteluksi. Olen siis oikealla tiellä, ja toivon, että se timantti vielä löytyy kaiken mudan ja mullan sisältä.  

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

 

Kuvat: Kimmo Korpela

Kirjoittamisen taide ja taito

“Käsitys kirjailijasta itseoppineena nerona on vanhentunut. Kirjoittaminen on taito, jota voi opetella ja harjoitella.”
Emilia Karjulan toimittama Kirjoittamisen taide ja taito (2014) on mielenkiintoinen ja monipuolinen opas kirjailijoiksi haaveileville ja toki muillekin, jotka muuten vain haluaisivat kehittyä kirjoittajina. Törmäsin tähän teokseen vähän sattumalta yliopiston kirjastossa etsiessäni lähdeteoksia kandia varten, ja sieltähän paljastuikin oikea kirjoittajan aarreaitta. Teosta on saatavilla myös kaupunginkirjastoissa.
Teos sisältää artikkeleita eri tekijöiltä, hyvin mielenkiintoisia lukuja. Juuri artikkelimuotoisuuden takia teoksesta on helppo valita luettavaksi vain itseä kiinnostavat osuudet. Minulle kiehtovin osuus oli ehdottomasti “Karttoja”, jossa käydään nimenomaan kaunokirjallisen kirjoittamisen ydinasioita läpi. Tällaiset houkuttelevat artikkelit vetivät minua harrastelijakirjoittajaa puoleensa: “Aineisto kirjailijan apuna” (Linturi), “Romaanin rakenteesta” (Rauma), “Kohtaa minut! Todellisten henkilöiden luominen proosan kertojaratkaisuilla ja runon puhujaratkaisuilla” (Rauma & Harju), “Luova omaelämäkerrallinen kirjoittaminen” (Kosonen).
Lisäksi kirjassa käsitellään muitakin teemoja, jotka eivät liity varsinaisesti itse tekstin sisältöön. Muita aiheita ovat muun muassa kirjoittaminen prosessina, palautteen hyödyntäminen, kirjoittaminen ryhmätyöskentelynä ja kirjailijan elämä. Suosittelen teosta luovan kirjoittamisensa kehittämisestä kiinnostuneille, erityisesti tuota “Karttoja” -osiota.

 

Emilia Karjula (toim.): Kirjoittamisen taide ja taito
Atena, 2014
272.

Epämukavuusalueella

 

Olen introvertti (ks. yksinkertainen määritelmä), aina ollut, mutta vasta viime vuosina löytänyt sanan sille. Ehkäpä tarkemmin määriteltynä vieläpä sosiaalinen introvertti. Jostain kumman syystä myös kaikenlainen taiteellinen toiminta, johon usein myös kuuluu esiintymistä tai siihen pyrkimistä, on aina kiehtonut minua. Muun muassa siitä johtuen saatan itseni tahallani kerta toisensa jälkeen epämukavuusalueelle, jolle voisin myös hyvin olla astumatta. Viimeksi tällainen inhottava, jännittävä ja silti niin tavoiteltava kokemus ovat olleet laulutunnit, joita olen aloitellut. Oikeat laulutunnut, jossa ollaan kahden kesken opettajan kanssa, ja jossa on pakko avata suunsa, vaikka haluaisi mielummin teipata sen kiinni! Olen nimittäin toivottoman ujo niissä asioissa, joissa en ole kovin varma itsestäni. Silti pakotan itseni kerta toisensa jälkeen jännittäviin tilanteisiin, joista on vain suoriuduttava. Laulutunneista sen verran, että opettaja on tosi mukava ja huippu, ja kyllähän sinne vähitellen kotiutuu. Se on vain se ensifiilis, että “miksi taas ajoin itseni tähän tilanteeseen, missä en oikeastaan haluaisi olla, ja toisaalta haluaisin hirveästi”.
 
Olen niin ujo ja omissa oloissani viihtyvä (“omiin oloihini” lasken kyllä kuuluvaksi perheeni), että monissa sosiaalisissa tilanteissa tekisi mieli heittää säkki päähän ja juosta lähimmän nurkan taakse piiloon. En silti ole mikään ainainen tuppisuukaan, ja toisaalta olen myös määrätietoinen ja aikaansaava maailmanvalloittaja-Tuuli, minussa on nämä kaksi puolta, jotka käyvät kamppailua keskenään. Jos ajatellaan puhtaasti introverttiyden kannalta, astun epämukavuusalueelle periaatteessa aina mennessäni ovesta ulos. Välillä ihmettelen, miten kummassa olen päässyt näinkin pitkälle elämässäni. Siis oikeasti, naimisiin esimerkiksi? Kouluun? Työhaastattelut, pääsykokeet, viralliset puhelinsoitot, ensitreffit ynnä muut ovat todellisia tulikokeita introverteille. Emme ole sellaisia, että luontaisesti puskisimme parhaita puoliamme esiin esimerkiksi työhaastatteluissa, vaikka se on juuri se homman nimi nykyään. Sitä täytyy tietoisesti opetella. Nuorempana laukatessani kaikenlaisissa kesätyöhaastiksissa ja pääsykokeissa kuvittelin teatteria rakastavana monesti näytteleväni itsevarmaa ja ujostelematonta ihmistä, ja sitten sujuikin jo paremmin. Tottahan se on, että introvertin on pakko sparrata lähes jatkuvasti itseään, ellei todella halua viettää elämäänsä erakkona. Introvertitkin kuitenkin nauttivat kovasti sosiaalisuudesta, kuten vaikka juhlista, jos sitä on sopivina annoksina, ja aikaa myös latautua hieman pienemmällä lähiporukalla tai itsekseen.
Parikymppisenä oikeastaan ajattelin vähän samalla lailla kuin suuri osa työnantajistakin antaa ymmärtää, että ekstrovertit ominaisuudet ovat jotenkin tavoiteltavia ja niihin pitää pyrkiä ollakseen vaikkapa hyvä työntekijä tai muuten vaan hyvä ihminen. Sosiaalisuus ja ulospäinsuuntautuneisuus ovat kovaa valuuttaa nykyään kaikessa. On kuitenkin tärkeää ja varsin valaisevaa tiedostaa, että introvertti ja ekstrovertti voivat olla sosiaalisilta taidoiltaan tai tunneälyltään aivan yhtä kyvykkäitä – tai kyvyttömiä. Kumpikaan -verttiys ei siis ole itsessään jotenkin tavoiteltavampi kuin toinen, sen sijaan hyvien ihmissuhdetaitojen hallinta on yhtä tärkeää molemmille. Intro- tai ekstroverttiys ei myöskään liity hyvään tai huonoon itsetuntoon, vaan on enemmänkin synnynnäinen tapa orientoitua ympäröivään maailmaan. Olisi hirveän tylsää, jos esimerkiksi perheessä tai ystäväpiirissä olisi ainoastaan jompiakumpia, intro- ja ekstrovertit täydentävät hyvin toisiaan. Ja toki varmaan kaikissa on jonkin verran piirteitä molemmista, kyse on vain siitä, mitkä ominaisuudet painottuvat.
Kirjoittaminen on ainakin minulle introvertille mainio keino kertoa ajatuksistani tai ylipäätään selkeyttää niitä. Rakastan kyllä syvällisiä keskusteluja livenäkin, mutta jos yhtäkkiä pitäisi olla sanomassa ääneen mielipidettään jostakin asiasta, saatan takellella epäloogisesti jotain niin hämmentävää, että hävettää ajatellakin. Sen sijaan kirjoittaessa ajatukset soljuvat järjestykseen hyvinkin luontevasti kuin itsestään.
Onko teissä lukijoissa introverttejä tai ekstroverttejä?

Kuvat: Kimmo Korpela

Muistikirja (luovan) kirjoittamisen työkaluna

Käyn parhaillaan erästä luovan kirjoittamisen kurssia, jossa yhtenä pääaiheena on muistiin kirjoittaminen ja muistikirjatekniikat kirjoittamisen apuna. Tietenkin menin kurssille, koska kaikki luovaan kirjoittamiseen liittyvä kiinnostaa ja siitä saa opintopisteitäkin, mutta silti ajattelin, kuinka jostain muistikirjoittamisesta voi repiä juttua kokonaisen kurssin verran – eikö kannattaisi keskittyä siihen itse päätekstiin!
Tuo kurssi on kuitenkin avannut silmiä muistikirjatekniikoiden osalta, erityisesti siinä, kuinka niistä todella voi olla hyötyä muussa kirjoittamisessa, oli se pääteksti mikä vain, lehtjuttu, puhe, raportti töihin, blogiteksti, romaani tai vaikka muistelmat. Jotkut suunnittelevat kurssilla työ- tai gradupäiväkirjoja, mutta minua kiinnostaa nimenomaan fiktiivinen tai elämäkerrallinen kirjoittaminen.
Päiväkirja on tietysti yksi perinteisimpiä muistiinmerkitsemistapoja, mutta kurssilla keskitymme enemmän muistikirjaan (journal) kirjailijan apulaisena kuin päiväkirjaan (diary). Päiväkirja mielletään ehkä henkilökohtaisemmaksi raportoinniksi päivän kulusta, mutta muistikirjaan kootaan vain todella olennaisia asioita, kiinnostavia tapahtumia, ihmisiä, keskusteluita… Pieniä tuokiokuvia ja tunnelmia, joita voi ehkä hyödyntää myöhemmin. Muistikirjaa käytetään myös omien tunteiden tunnistamisen apuvälineenä.

 

En ole vuosikausiin pitänyt päiväkirjaa, mutta nyt olen opetellut kurssin myötä epäsäännöllisen säännöllisesti kirjoittamaan muistikirjaa huomioistani. Teemme myös kaikenlaisia muita kirjoitusharjoituksia ja kokeilemme eri tyylejä ja tekniikoita. Vapaamuotoisista esim. kiitollisuuspäiväkirja on kyllä tosi jees. Minulle tämä blogi on myös tavallaan muistikirja, mutta toki keskityn täällä vain joihinkin aiheisiin.
Nyt, kun kirjoitan tuota fiktiivistä “romaaniani”, niin muistikirjaharjoituksista on tuntunut olevan siihenkin apua – ja ennen kaikkea inspiraatiota. Oikeastaanhan näemme kokoajan ympärillämme henkilöhahmoja, tilanteita, maisemia, tunteita, joita voi ammentaa myöhemmin sopiviin kohtiin tekstiä. Olemme myös lukeneet kirjailijoiden päivä- tai muistikirjoja sekä tosi inspiroivia tekstejä luovan kirjoittamisen opettajilta! Aika monet heistä suosittelevat aamukirjoittamista hyvin aikaisin aamulla vasta heränneenä, koska silloin mieli on vielä luovassa tilassa yön ja unien jäljiltä ennen kuin päivän itsesensuuri “pilaa” luovan flow’n. Monet hyvät ideat nimittäin syntyvät juuri vaikka aamuyön tunteina, jos ei saa unta, ja unohtuvat sen siliän tien, ellei niitä kirjoita ylös. Voin paljastaa, että esimerkiksi Väärien Valintojen Mutsit -kirjoitus oli ihan puhtaasti tällainen “out of nowhere” -teksti, joka putkahti mieleen aamuyöllä ja kirjoitin sen heti noustuani ylös, lähes sellaisenaan.
Myös “vapaakirjoittaminen” on hyvä tekniikkaa kaikkeen kirjoittamiseen, varsinkin jos esiintyy perfektionismia tai tyhjän paperin kammoa. Eli kirjoittaa ihan mitä tahansa mieleen tulee jonkun aikaa,  välittämättä kirjoitusvirheistä tai itsesensuurista, että pääsee alkuun, saa edes jotain paperille tai ruudulle. Siitä on helppo lähteä muokkaamaan, ja tämä taktiikka sopii niin opinnäytetyön, fiktiivisen tekstin tai minkä tahansa muun, jumiutuneen kirjoitustyön kanssa. Vapaakirjoittaminen myös poistaa niitä kirjoittamiseen liittyviä lukkoja, ja oletuksia, “etten osaa riittävän hyvin voidakseni kirjoittaa tästä aiheesta mitään”. Minäkin käytän aika paljon “kontrolloitua vapaakirjoittamista” blogin kanssa. Muuten en varmaan olisi saanut yhtäkään postausta julkaistuksi, jos olisin lähtenyt kirjoittamaan asenteella, että mietin valmiiksi joka sanan. Toki vaihtelee hyvin paljon, kuinka paljon postausta tämän vapaan vaiheen jälkeen hion ennen julkaisemista. Joistakin teksteistä tarkistan vain suurimmat kirjoitusvirheet, mutta välillä käytän hyvinkin paljon aikaa muokkaamiseen, jotta lopputulos olisi mahdollisimman viimeistelty. Enimmäkseen näiden kahden väliltä.
Ei kuin kirjoittamaan!

Valot ja varjot kirjoittamisessa

Kuten maalaustaiteessa, myös luovassa kirjoittamisessa on tärkeää, jopa olennaista, löytää sopiva valon ja varjon tasapaino. En tietenkään tarkoita sitä kirjaimellisesti, siis että joka toinen sana pitäisi kirjoittaa tummemmalla ja joka toinen vaaleammalla musteella. Visuaalisissa taiteissa valon ja varjon vaihtelun saa näkymään kuvallisesti, mutta kirjallisuudessa on kyse sisällöstä.
Yritän aina kirjoittaessani löytää tekstiin edes jotain kaunista. Joskus se on toivon pilkahdus pimeydessä, ohikiitävän hetken kauneuden kuvaus tai sitten koko teksti voi olla kuplivaa ja onnentäyteistä. Jos kirjoitan jotain oikein ihanaa, siellä voi olla mukana pieni tummempikin juonne, ja jos kirjoitan jotakin synkkää, haluan vastaavasti upottaa tekstiin valontuikahduksen kuin tulitikun raapaisun yössä. Tekstin valot ja varjot näyttävät aina vahvemmilta ja kirkkaammilta toistensa rinnalla kuin yksinään.
Jotkut asiat tosin (kuten ihmiskauppa, josta kirjoitan postauksen heti kun ehdin!) ovat kerta kaikkiaan niin hirveitä ja pahoja, ettei niistä välttämättä ole mitään hyvää sanottavaa. Silloin läpeensä synkkä teksti on perusteltua, koska auttaa ymmärtämään pahojen asioiden todellisuutta. Sellaista on raskasta lukea, mutta sen rinnalla oma elämä saattaa yllättäen näyttääkin hyvin valoisalta. Kirjallisuus toimii hyvänä peilinä myös valon ja pimeyden suhteen. Rankoista ja läpeensä pahoista aiheistakin kirjoittaessa tekstiin saa kuitenkin hyvää riipaisevuutta kuvailemalla sopivina annoksina mitä tahansa kaunista tai hyvää, jolloin tarinan varjot näyttävät entistä synkemmiltä. Jos olisi kyse esimerkiksi hyväksikäytetystä tytöstä, voisi tarinassa kuvailla muutamia hyviä muistoja lapsuudesta ennen helvetin alkamista tai edes jotain pientä kiinnekohtaa, johon takertua. Ohi lentävä, vapaa lintu, asvaltin raosta puskeva kukka. Unelmat, jotka on rikottu. Kauneus, joka on tärvelty. Hyvä, jota ei enää ole. Mitä tahansa, joka saa lukijan itkemään ja ajattelemaan, että jos kaikki olisikin mennyt toisin…
Kumpi herättää enemmän tunteita: ”Marie raiskattiin ja jätettiin pahoinpideltynä virumaan huoneen nurkkaan ruhjeet kaulalla” vai ”Marie raiskattiin ja jätettiin pahoinpideltynä virumaan huoneen nurkkaan ruhjeet kaulalla samalla kohdalla, johon äiti oli aina pienenä antanut iltasuukon.” Entä tässä: ”Jack kuoli vihollisen luotiin sodan viimeisenä päivänä. Hänen urheutensa muistettiin pitkään.” vai ”Jack kuoli vihollisen luotiin sodan viimeisenä päivänä eikä päässyt ikinä kertomaan Judylle, kuinka kiihkeästi oli tätä rakastanut.” Valon ja varjon käyttäminen tekstissä rinnakkain lisää inhimillisyyden tuntua.
Monien runojen ja laulujenkin haikeus ja koskettavuus syntyy juuri siitä, että niissä on sekoitettu makeaa ja suolaista, hymyjä ja kyyneleitä, haikeutta ja riemua. Eino Leinon suomalaiseen mielenmaiseemaan istuva ja sitä kuvaileva Lapin kesä on oiva esimerkki: ”On vastaus vain yksi, Lapin suvi / sit‘ aatellessa mieli apeutuu. / On lyhyt Lapin linnunlaulu, huvi / ja kukkain kukoistus ja riemu muu.” Kappale ei olisi niin haikea, jos se olisi vaikka Lapin talvi. Paukkupakkanen ja ankea elämä, se siitä. Mutta kontrastin pitkään, koskettavaan runoon tuo juuri se ihana suvi, ihana ja kaunis mutta niin lyhyt, joka väistämättömästi loppuu pian. ”Miks meillä kaikki kaunis tahtoo kuolla / ja suuri surkastua alhaiseen.”
Romaanipuolella Pauliina Rauhalan Taivaslaulu on hyvä esimerkki koskettavasta teoksesta, jossa onni ja rankkuus sekoittuvat ristiriidaksi. En usko, että teos olisi suuren yleisön keskuudessa noussut niin suosituksi, jos rakkaustarina-ulottuvuus puuttuisi. Onnen ja vaikeuksien kamppailu tekee teoksesta katkeransuloisen. Toisaalta samassa teoksessa minua myös tavallaan ärsytti Aleksi-päähenkilön “kaikkivoipaisuus”. Aleksi tuntui hahmona olevan jotenkin epätodellisen hyvä ja ihanteellinen, jaksavan kaiken. Jos ajattelen klassikkokirjallisuudesta sankarittaria ja sankareita itselleni merkityksellisistä kirjoista, jokaisessa päähenkilössä on jokin särmä, joka tekee hahmosta kiehtovan. Valot ja varjot kulkevat rinnakkain mutta toivottavasti valo voittaa.
Olen kirjoittanut tänne blogiin rankoistakin aiheista, mutta yritän pitää jonkinlaisen tasapainon täälläkin. En halua, että tämä on profiililtaan synkkä blogi mutta en myöskään halua kirjoittaa pelkkää huttua pinnallisista asioista. Vakavien aiheiden vastapainoksi kaipaan jotakin kevyttä ja iloista, mutta haluan kirjoittaa myös pimeämmistäkin asioista, jos ne tuntuvat tärkeiltä. Kaikesta elämänmakuisesti, toivottavasti. Elämähän on jatkuvaa valon ja varjon leikkiä, siihen asti kunnes maallista majaani ei enää ole vaan kaikki on vain häikäisevää, puhdasta valoa…
Kaikki kuvat: Kimmo Korpela

Lahjakkuus vs. innokkuus

Olen kokeillut elämäni aikana montaa juttua enkä ole ollut missään paras. Olen tosi kiitollinen siitä, että on ollut tietyissä rajoissa mahdollisuus kokeilla erilaisia harrastuksia. Erityisesti nuoruudessa minulle oli kuitenkin välillä kipeäkin asia se, että vaikka kuinka tein parhaani ja olin monen asian suhteen innokas ja intohimoinen, en muiden harrastajien keskellä loistanut erityisesti missään tietyssä lajissa. Muiden ylenkatse ei ole vieras tunne. Harrastin monta vuotta yleisurheilua ja minulla oli hyvä kunto, mutta urheiluseuran mittapuulla olin korkeintaan keskinkertainen. Kävin vuosia ja vuosia kuorossa ja pianotunneilla mutta en ikinä ollut kiitelty lahjakkuus vaan musiikkiopiston porukoissa korkeintaan juuri ja juuri keskinkertainen soittaja.
Aloitin rakkaan tanssiharrastuksen yläasteella monen vuoden tauon jälkeen (tasolleni asteen liian hyvässä ryhmässä) ja useampi vuosi meni ennen kuin pääsin jyvälle, sain kurottua kiinni ja tunsin olevani muutakin kuin kompuroiva ja kömpelö perässäpysyjä takanurkassa, niin paljon kuin alusta asti pidinkin siellä käymisestä. Olen käynyt kuvataidepainotteiset koulut ja oppinut kantapään kautta mukiinmeneväksi maalariksi. Pidän käsitöistä mutten vieläkään osaa neuloa sukkaa tai tumppua saati käyttää saumuria. Siitä viidennenluokan lankamöhkäleestä tuli vuosiksi niin huono käsityöitsetunto, etten ole edes yrittänyt opetella. Ompelen ja virkkaan mitä sattuu ilman kaavoja ja ohjeita, koska en tiedä, mikä on kiinteä silmukka. Rakastin teatteria, muttei minusta tullut mikään iinakuustonen.
Vaikka olen kokeillut sitä ja tätä luovaa, kirjoittaminen alkoi nousta jossain vaiheessa ykköseksi. Siksi, koska pidin siitä hyvin paljon kuten muistakin luovista jutuista, mutta myös siksi, että se oli sellainen alue, jossa tunsin olevani eniten vahvoilla. Sain koulussa aina hyvää palautetta äidinkielenopettajilta. Sillä oli iso merkitys. Kirjoittamisenkin suhteen minut on kuitenkin pudotettu maan pinnalle monta kertaa kun olen lähetellyt välillä käsikirjoituksia kustantamoille ja perättäin saanut kieltäviä vastauksia. Kiitos kiinnostuksestanne kustannusliikettämme kohtaan, mutta valitettavasti emme voi…
Olen pohdiskellut sitä, kuinka vaikeaa on todella pärjätä jollakin alalla, ja miksi edes haluaisin. Päästessäni opiskelemaan journalistiikkaa huokasin helpotuksesta, koska olin läpäissyt vaativat pääsykokeet. Luulin, että haasteet ovat takana, mutta ei se mennyt niin. Ryhmässä oli kova taso ja itse jouduin ummikkona tekemään kovasti töitä oppiakseni kaiken, mitä monet osasivat jo valmiiksi. Sama pätee varmasti moneen unelmatyöpaikkaan. Jos onnistuu selviytymään haastatteluista ja nappaamaan hyvän pestin, varsinainen urakka vasta alkaa. Pitää koko ajan näyttää pystyvänsä ja pärjäävänsä, taistella ja todistaa pätevyytensä muille. En kaipaa sellaista jatkuvaa pätemistä mutta kai minulla kuten monilla muillakin ihmisillä on silti jonkinlainen sisäinen tarve loistaa jossakin itselle rakkaassa jutussa.
Olen todella aloittelija luistelemaan, en osaa vaihtaa autoon renkaita, korjata tietokonetta, soittaa viulua, ajaa mopolla tai tehdä tuhatta muutakaan juttua, mutta se ei häiritse, koska ne asiat ovat olleet minulle täysin yhdentekeviä. Ristiriita syntyy siitä, että yltää rakastamassaan asiassa vain keskinkertaisuuteen  tai hyvään harrastajatasoon vaikka joistakin jutuista olisi haaveillut ammatiksi asti. Näiden vuosien aikana olen oppinut ja nähnyt välillä myös läheltä sen, kuinka paljon monet huippulaulajat, -näyttelijät, -kirjailijat, -toimittajat, -muusikot, -tanssijat jne. ovat tehneet töitä, taistelleet epävarmuutensa kanssa, pettyneet ja nousseet taas. Millä tahansa alalla menestyminen vaatii lahjakkuuden lisäksi valtavan määrän työtä ja monesti vaikkapa nykyiset huippusoittajat käyttivät nuorena vapaa-aikansa vain sen viulun tai pianon kanssa ehtimättä mitään muuta. Menestys ei tule helpolla muillekaan ja on virhe ajatella jotenkin “ne” ja “me”. Ihmisiä olemme kaikki ja vahvuudet saattavat vain jakautua eri tavalla eri ihmisillä.
Vaikka joskus minua hieman korvensikin, niin nykyään olen vain iloinen siitä, että olen hyvä monella alueella, vaikka en huippujen huippu millään tietyllä. Tähän ikään mennessä olen alkanut pitää sitä rikkautena. Mielummin tasaisesti multitalentti kuin kapeasti tosi pro. Kirjoittamista lukuunottamatta muista aluevaltauksistani ei taida olla ikinä ammatiksi asti, mutta harrastuksena voin nauttia tosi monista jutuista ja ne täydentävät tosiaan. Odotan sitä, että olisi joskus aikaa mennä harrastajateatteriin… Minusta on tullut myös radikaali elinikäisen oppimisen kannattaja! Nuorena luulin, että ihmisen taidot on tuomittu loppuelämäksi sen perusteella, aloittiko harrastuksia alle kouluikäisenä ja jos ei, on auttamattomasti liian myöhäistä. Olen kokeillut monia eri juttuja aikuisenakin ja myös oppinut paljon.

 

 

Vanhempani kannustivat minua lapsena ja nuorena paljon aiheessa kuin aiheessa, mutta sitli olen joutunut käymään omat kouluni suuressa maailmassa miettien, riittävätkö taitoni, onko minusta mihinkään, olenko tarpeeksi hyvä, kelpaanko tällaisenani. Entä voinko nauttia siitä, mitä rakastan, vaikken täytäkään kaikkia kriteerejä? Kun olen jutellut ihmisten kanssa olen huomannut, että yllättävän monella on sellaisia juttuja, joita haluaisi tehdä, mutta ei uskalla tai kehtaa, koska joku on joskus sanonut tai vain puolella sanalla vihjannut, ettei pitäisi. Mielestäni ketään ole tuomittu huonoksi laulajaksi ala-asteen musiikinnumeron perusteella tai “kamalaksi köntykseksi” ilkeitten koulukavereitten liikkatuntihuuteluitten vuoksi. Jos on lapsena sanottu, että “sinä et ainakaan ikinä opi soittamaan mitään, kun sinulla on niin huono nuottikorva” tai “sinä et näytä yhtään ballerinalta, joten et voi mennä balettitunnille”, niin ihminen helposti alkaa pitämään itseään sellaisena, toivottomana tapauksena jonkun asian suhteen.
Yksikin iäkkäämpi päiväkodin täti anteeksipyydellen hiljaa tunnusti, että hän on niin huono laulamaan, ettei voi pitää lapsille muskarihetkiä. Siinäkin on varmaan joskus vihjailtu laulutaidoista niin tuomitsevasti, että jopa kaksivuotiaat tuntuvat ylitsepääsemättömältä yleisöltä. Itse olen nyt emansipoitunut tämän osaamisjutun suhteen ja ajattelen, että minulla on oikeus jaksamiseni ja kiinnostukseni mukaan tehdä ja harrastaa ihan mitä haluan ilman että kenelläkään on oikeus ajatella, että tuhlaan aikaani koska en ole “tarpeeksi hyvä”. Nyt kaikki seinäruusut kokeilemaan juttuja, joista olette aina unelmoineet!  Vaativatkaan harrastukset eivät ole superlahjakkaiden yksinoikeus.
Ajattelen nykyään vähemmän mustavalkoisesti ja toivon, että “mitä osaan nyt”  -kysymyksen sijaan voisi pohtia “mitä kaikkea voinkaan vielä oppia, missä vielä voin kehittyä”! Myös mittakaavan ymmärtäminen auttaa. Vaikka en päässyt lukion jälkeen Teatterikorkeakouluun, ei tarkoita, että olisin surkea näyttelemään. Vaikka en treenannut klassista pianoa samalla intensiteetillä kuin muut, tein ehkä niinä vuosina samalla jotain mikä kiinnosti yhtä paljon. Ja tanssi – vaikkei minusta tule ammattilaista, olen kehittynyt kovasti ja nautin siitä! Kirjoittaa voin lämpimikseni vaikka tänne blogiin. 🙂 Eikä ole sanottua, etteikö joskus joku kirjakin vielä onnistuisi. Ainakin kompastelu ja toistuvat pettymykset auttavat pitämään aseneteen sopivasti nöyränä. Jos olisi huippulahjakkuus ja sen lisäksi vielä menestyisikin helposti kaikessa, saattaisi nousta ennen pitkää päähän.
Ps. Tämä pohdiskelu on nyt taas ajankohtaista, mutta tässä on ollut monia vuosia, kun ei ole ollut. Pitää olla ensin tarvehierarkiassa tarpeeksi korkealla, että pystyy ajattelemaankaan itsensä toteuttamista. Uupumuksen ja väsymyksen aikoina sitä ajatteli vain, minäköhän vuonna saa nukuttua seuraavan kokonaisen yön, ja aika monta vuotta sitä yötä tosiaan saikin odottaa. Hyperemeesiaikoina (epätavallisen kova raskauspahoinvointi) sitä ajatteli, kuinka kestäisi seuraavaan minuuttiin. Ja sitä seuraavaan. Ja sitä seuraavaan. Tällaisella itsensä toteuttamisen pohdinnalla ehkä osoitan itselleni, että kaikki on nyt hyvin, on henkisiä voimavaroja pohtia jotain tämmöistä vähemmän olennaista. On koti ja ruokaa. Ja perhe. Ja unta. (Ainakin sännöllisesti.) Ne ovat niitä oikeasti tärkeimpiä asioita, joilla todella on jotain väliä.