Empire State of Mind

OLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERA

Olen aina rakastanut matkustamista. Siinä on jotain kiehtovaa, kun pääsee johonkin täysin uuteen ympäristöön, jossa kukaan ei tunne valmiiksi ja saa tutustua uusiin kulttuureihin ja nähdä Luojan luomia luonnonihmeitä. Olen kiitollinen siitä, että olen pienestä pitäen päässyt matkustelemaan aika paljon, ja siitä rakkaus matkustelua kohtaan on jäänyt. Kun asuin vielä kotona, teimme lähes kaikki ulkomaanmatkamme omalla autolla Eurooppaan. Pisimmillään ajoimme Suomesta jopa Kroatiaan ja Espanjaan asti! Olihan siinä autossa istumista, mutta palkinto oli sen arvoinen. Suurin osa mantereista on osaltani kuitenkin ihan koskemattomia: Etelä-Amerikka, Afrikka, Aasia ja Australia. (Yhdysvalloissa olen joitakin osavaltioita kiertänyt 1,5-vuotiaana, mutta siitä en muista mitään. Nukkunut kuulemma autossa presidenttien päiden kohdalla Mount Rusmorella, silittänyt omien sanojeni mukaan biisonia (hevosta) ja nähnyt Vapaudenpatsaan lentokoneesta.)

Hotellilomia tai pakettimatkoja emme koskaan perheen kanssa tehneet, ja sieltä on jäänyt itsellekin sellainen toive saada matkoilta mukaansa kokemus jostakin, mikä on sen kulttuurin tavallinen. Omatoimimatkailu on yleensä myös selvästi halvempaa. Toki jos joku nyt tarjoaisi koko perheelle ilmaiseksi all inclusive -paketin Kanariansaarilta, lähtisin kiljuen matkaan. Mutta jos ja kun yleensä pystyy tekemään lapsiperheenä vain sen yhden reissun vuodessa, käyttää mielummin ne rahat niin, että näkee kaistaleen myös sitä oikeaa maata muiden suomalaisten sijaan. Nämä asiat riippuvat kunkin perheen kohdalla tietysti niin siitä, mitä lomalta toivoo: monille pääjuttu voi olla juuri se helppous, valmis tuttu ruoka ja suomenkielinen ohjelma, jolloin pakettimatkat ovat tietysti numero yksi. Toki lasten kanssa itsekin kaipaan helppoutta enemmän kuin ennen heitä, joten stressaavat extreme-kohteet ovat poissuljettuja. Omatoimimatkailla voi kuitenkin varsin mukavasti, ainakin kotinurkillamme Euroopassa.

Tämän postauksen kuvat ovat kaikki viime kesän Itävallan reissulta. Siellä on kyllä ihan mielettömän kaunista. Aika paljon Eurooppaa nähneenä voisin melkein sanoa, että nämä ovat niitä omia lempinäkymiäni, jonne on ihana myös palata. Aikaisemmin ajattelin, että joka matka pitäisi tehdä täysin eri paikkaan, mutta oikeastaan olisi hullua jättää menemättä niihin omiin lemppareihin, jos ne ovat löytyneet. Tietysti joka matka toteutetaan aina vähän erilaisella twistillä ja majoitus- ja tutustumiskohteilla. Nyt, kun on omia lapsia, jolloin perheystävällisyys ja taloudelliset seikat merkitsevät hyvinkin paljon, vaihtoehtoja ei mitenkään ylen runsaasti edes ole omilla kriteereillä. Suurimmat turistirysät ja suurkaupungit lasten kanssa ovat toistaiseksi pannassa, vaikka kaupunkilomat itseäni kiinnostaisivatkin.

 

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Matkailussa ja lukemisessa on aika paljon samaa. Jos olisi mahdollisuuksia matkustella enemmän, saattaisin pitää matkablogia, mutta kirjablogi on tällainen edullisempi keino avartaa maailmankuvaansa. Sekä matkustelu että lukeminen opettavat uusia asioita ja saavat näkemään, että ne omat piirit ja oman kaupungin kuviot ja murheet ovat lopultakin aika pienet eikä kaikkea kannata uskoa. Asiat voidaan tehdä niin monella tavalla. Molemmat tarjoavat myös esteettisiä nautintoja: toinen konkreettisesti, toinen mielikuvituksen siivin. Lukiessakin matkustetaan toiseen aikaan ja paikkaan. Kuinka moni tyttökirjafani muka ei ole selvillä esimerkiksi Prinssi Edwardin saaren maantieteestä tai Englannin nummien hiljaisesta kauneudesta? Kirjoista voi oppia myös suoraan eri kulttuureista. Minulla esimerkiksi on nyt sellainen Ranska-kausi, jolloin ahmin toimittajien kirjoittamia, omakohtaisia Ranskan-kokemuksia.

Minne haluaisin matkustaa, jos ei olisi mitään rajoitteita? (Kuriositeettina voin sanoa, että vanhemmiten mukavuudenhalu on nostanut päätään enkä haaveile enää kovin askeettisista oloista.) New York on kaupunkikohteista tällä hetkellä yksi vahvimpia. Aika näyttää, jääkö se vain haaveeksi. Sinne ei moniin vuosiin kannata kuvitellakaan lähtevänsä lasten kanssa. Ja pariskuntamatka taas olisi niin hankala järjestää. Yhdysvalloista toinen täsmäkohde olisi Georgia, Atlanta, Charleston ja “vanha Etelä” Tuulen viemään maisemineen. Myös toki jo aiemmin mainitut Kanadan Prinssi Edwardin saari sekä Englannin nummialueet. Aasiasta en tällä hetkellä haaveile kauheasti – ehkä uutisten superbakteerit ja muut levottomuudet ovat vaikuttaneet siihen. Kiina on kuitenkin kiinnostanut aina eniten Aasian maista. Italia on ihana, ja Rooma, Firenze, renessanssin taideaarteet olisi mahtava kokea. Samoin Versailles, Louvre ja Pariisi, tosin taannoiset terrori-iskut ovat vähän säikäyttäneet. Myös Wien palatseineen kiinostaa kovin. Vaikka näissäkin maissa olen päässyt käymään ja useastikin, pääkaupungit ovat aiemmin mainituista syistä jääneet väliin!

Lasten kanssa ulkomaille matkustaminen on kivaa ja olemme siinä jo aika kokeneita: melkein joka vuosi olemme tehneet pidemmän ulkomaanreissun heidän kanssaan ja sen lisäksi parina vuonna risteilyn Ruotsiin. Kuten tavallinen arkikin, vuosi vuodelta myös matkustaminen lasten kanssa helpottuu, kun he tulevat koko ajan omatoimisemmiksi. Kävelevät omin jaloin läpi turvatarkastuksen, eivät säntäile täysin päämäärättömästi ja vessa- ja syömisasiat hoituvat samassa rytmissä kuin aikuisilla. Kuitenkin he ovat lapsia, joten olemme huomanneet, että maaseudulla ja rauhallisissa paikoissa koko porukalla on rennompaa. Nämä Salzgammergutin maisemat olivatkin aivan täydellisiä perhelomailuun. Viime kesän Itävällan reissustamme voit lukea täältä, täältä ja täältä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Ehkä kymmenvuotishääpäivämme parin vuoden päästä voisi olla kyllin hyvä syy juhlistaa avioliittoa yrittämällä järjestää kahdenkeskinen matka johonkin kaupunkikohteeseen. Ainakin Euroopan pääkaupunkeihin lentää helposti vain pidennetyksi viikonlopuksikin. Kirjan julkaiseminen tuntui taanoin niin epärealistiselta tavoitteelta, että lupailin jo itselleni, että jos se joskus toteutuu, yritän järjestää palkinnoksi itselleni ja miehelleni reissun Tuulen viemään maisemiin. Mutta voi olla niinkin, että jos tuo kirjajuttu joskus toteutuu, se voi tarkoittaa myös, että olenkin niin pee-aa kulttuurityöläinen, ettei niillä liksoilla lähdetä kuin korkeintaan pummilla Tallinnaan. Olen käsittänyt, että suurin osa kirjailijoista on aika nälkätyöläisiä apurahoineen. No, ehkä teen ykkösellä läpimurtoromaanin…

Kuten varmaan on sanomattakin selvää, matkailu itsessään ei tee ketään onnelliseksi tai ole mikään elämän tarkoitus. Elämä ei ole todellakaan vähemmän hyvä, vaikkei yhtäkään oman bucket listin haavekohteista saisi vetää yli. Ja muistakaa, aina voi lukea kirjoja, ne luovat myös tunnelmaa ja aidon kokemuksen siitä, että tietää jostain muustakin kuin oman kotikylän juoruista. Ja vaikka vapauden ja unelmien kaupunkina tunnettu NYC jäisi vapaudenpatsaineen ja keskuspuistoineen vain haaveeksi, on matkustaminen loppujen lopuksi pohjimmiltaan myös Empire State of Mind – mielentila… Ja sen voi saavuttaa kotonakin vaikka tätä kappaletta kuuntelemalla, kuten minä olen tällä viikolla tehnyt.

 

Runoi Laaksose Helilt

Lehm ja koiv

 
Mää tahro olla lehm koivu al.
 
Mää en tahro olla luov.
Mää en tahro oppi uut taitto-ohjelma.
Mää en tahro selvittä äit-tytär-suhret.
Mää en tahro viärä sitä kirjet posti.
Mää en tahro soitta Kelan tätil. 
Mää en tahro muista yhtäkän pin-koori.
 
Antakka mun olla lehm koivu al.
Viäkkä mun väsyne nahk kamarim permanol,
kakluni ette. 

Heli Laaksosen ihanat murrerunot ovat tuulahdus jostain menneestä ajasta ja maailmasta. Toisaalta ne ovat myös vahvasti tätä päivää, monien (lounais)suomalaisten nyky-ympäristöstä ja -kielestä napattuja. Laaksonen kirjoittaa vahvalla lounaismurteella ja minulle siinä on jotakin nostalgisen kotoista. En ole itse koskaan “osannut” puhua lounaismurteita, mutta puolet suvustani joko asuu tai on kotoisin Turusta tai laajemmalti lounais-Suomesta. Tulee mieleen entiset ajat ja ihmiset, jotka puhuivat tuota lyhyttä ja energiaa puhkuvaa murretta. Positiivisia muistoja. Aurinkoisia valokuvia, joissa hymyillään.

 –
Lokki lakk
 
Lokk kekkaloitte must lakk silmil suvikuumalki
aurinkopistokse muus saisiva
mut hän vaa viipotta
 
Lokil onki iha oma sääntöns
hän saa huutta ja remut
hän saa valvot yäkaure
hän saa maatta aamukymmene
taik olla makkamat
hän saa sekotta paika riipi raapi
hän saa uir maauimalas ilma housui
hän saa puhu ruak suus
 
ja kukka ei kiällä.
Heli Laaksosen kokoelmassa on samoissa kansissa kolme aiemmin ilmestynyttä runoteosta: Pulu uis, Raparperisyrän ja Vissinki-laulut. Siellä missä Laaksonen itse asuu, tuo murre on kai ihan arkipäivää. Keskisuomalaiselle tuo on eksoottista ja juhlavaa. Jotain ihanan arkista kaikkien ylväiden ja hienostelevien yleiskielisten runojen joukossa. Minulle Suomen murteista juuri lounaismurteet ja hämeen murre ovat läheisimpiä. Laaksosen runot puhuttelevat ja lämmittävät. Maanläheiset aihepiirit sopivat konstailemattoman kielen kanssa yhteen. Osa runoista on haikeita, osa humoristisia, kuten runosarjat Vinkei yksinäisil naisil ja Vinkei yksinäisil miehil. Elämäniloakin löytyy, pirskahteleva runo on muun muassa Mummoks tahtomine.
Aviomiäs sanos
 
Kraap-kraap,
nii murheline haarukankraappina kuulu
keittiöst,
täytys tul oikken kattoma,
huppu pääs syä viimessi, 
o vilpone ja vähä surkkiaki.
Täsä talos on kaks vikka,
kynnyste alt käy veto
ja tavarap puttovak käsist.
Mut viäl mee muuteta,
kaik muuttu hyväks,
sun kirjoilles oma huane
ja pihal omempuu
mist kukka muu ei saa poimi.
Mun kalavehkeil on taas käyttö
ja sun ruusumuatosep paristos 
sähisevä voimast jälle.
– 
 
Maaviljeliä
 
Maaviljeliä on tänä hyväl pääl.
Ajele traktorilas suuri kauneit ympyröi pellol
ja hakke vaimon kattoma.
 
 
 –
 
Heli Laaksonen: Pulu uis / Raparperisyrän / Vissinki-laulut
Sammakko, 2015 [2000, 2002, 2005]
185 s.

Salzburg

Majapaikkamme oli alle puolen tunnin ajomatkan päässä Mozartin syntymäkaupungista, Salzburgista, joten tokihan kävimme sielläkin yhtenä päivänä. Käynti tosin vain vahvisti hämärää muistikuvaa, että pienet lapset ja suuret kaupungit eivät ole paras yhdistelmä rentoa lomaa ajatellen. Lämpimänä päivänä kaupunki oli täynnä turisteja ja tietenkin liikennettä, joten lapsia piti pitää melkein koko ajan tiukasti kädestä. Suurin osa lomaamme vietettiinkin ehkä juuri tästä syystä ihanalla maaseudulla, jossa voi vapaammin juoksennella.
Salzburgiin mennessä ajelimme yhdelle minivuorelle, josta oli upeat näkymät kaupungin yli ja lumihuippuiset jättiläisvuoretkin siinsivät taivaanrannassa.
Salzburghan on kaupunkina ihana, ja olen käynyt siellä useita kertoja ennenkin. Tällä kertaa käynti oli tosiaan aika stressaava juuri muun muassa tungoksen takia, eikä kuitenkaan voinut oikein rauhassa katsella ympärille, kun piti pitää lapset turvassa turistien jaloista. Kun pääsimme Getraidegasselle eli Salzburgin kuuluisimmalle kävelykadulle, ruuhka hieman hellitti eikä autojakaan tarvinnut varoa. Vanhat talot kyltteineen ja näyteikkuinoineen ovat todella kauniita. Vähän kuin Wien pienoiskoossa. Kävimme yhdessä hienossa katedraalissa, söimme eväitä ja palasimme kotikonnuillemme uimaan todeten, että lapsiperheenä reissatessa nautimme paljon enemmän maalaishiljaisuudesta kuin kaupungin vilinästä.

Itävalta

Moikka! Terveisiä lomalta! Ollaan reissailtu niin Suomessa kuin ulkomaillakin ja blogilomaakin olen pitänyt ihan reilusti. Läppäri on saanut lepäillä rauhassa repussaan. Olimme vajaa pari viikkoa tämän kesän ulkomaanreissullamme Itävallassa ja taas vahvistui se tunne, että se on yksi Euroopan kivoimmista, helpoimmista ja kauneimmista alueista omatoimiseen perhematkailuun.
Lensimme Lufthansalla Müncheniin Etelä-Saksan puolelle, koska sinne saa paljon halvemmalla lentoja kuin Itävaltaan. Lufthansa ja Münchenin lentokenttä ovat muutenkin tosi perheystävällisiä, ja lentomatka on ihanan lyhyt, vain 2,5 tuntia. Lentokentällä on jopa siisti, turvallinen ja ilmainen lasten oma lounge, jonne voi jättää lapset ohjaajien kanssa vähäksi aikaa ilman vanhempiakin. Paluumatkalla hyödynsimme tätä ja hyvin lapset viihtyivät pallomeressä ja muissa aktiviteeteissä kielimuurista huolimatta. Saksassa ja Itävallassa on muutenkin niin ihanan siistiä ja kaikki on järjestyksessä, että siellä on lastenkin kanssa helppoa ja mukavaa matkustaa. Eikä taukopaikoilla ole mitään reikä lattiassa -vessoja.
Münchenistä oli noin 200 km matkaa majapaikkaamme, joka sijaitsi Itävallassa Salzgammergutin alueella, Fuschl am Seen kylän liepeillä. Vuokra-autolla karautimme sinne, ja matka taittuikin melko pikaisesti nopeusrajatonta autobahnia pitkin. Meitä perillä odottava asunto oli tosi siisti, sellainen Alpeille tyypillinen ferienwohnung maalaistalossa. Se on edullisempi ja mielestäni myös miellyttävämpi tapa matkustaa kuin hotelliloma, jos on kyseessä pitempi kuin parin yön reissu. Parvekkeeltamme avautuivat aivan ihanat maisemat, joissa sielu sai levätä. Meitä hellivät melkein joka päivä ihanat helteet, joita seurasivat useampana iltana myös ukkoskuurot.
Noissa maisemissa ei ollut edes hirveä katastrofi se, että meille iski reissussa oksennustauti. 3/4 perheestä sairastui, minä mukaan lukien. Onneksi se meni kullakin melko nopeasti ohi eikä koko loma mennyt vain sairastaessa. Ja onneksi se ei alkanut kellään lentokoneessa!
Fuschl am See on tosi nätti pieni kaupunki. Kylän ranta on aivan upea, niin seesteistä, niin kaunista. Muita matkailijoita ei ollut tungokseksi asti, sopivan rauhallista ja kodikasta. Paljon luontoa. Lehmät kuuluvat kuvaan, niitä oli välillä tielläkin.
Alueella olisi loputtomasti tekemistä ja nähtävää. Sitä riittää moneksi matkaksi. Aina uusia suloisia pikku kyliä, kristallinkirkkaita järviä, luontoretkiä, uusia vuoria valloitettaiksi. Tämä oli minulla jo aika mones kerta Salzgammergutin alueella ja perheenäkin jo toinen, mutta taas oli kaikki sopivasti uutta, kun olimme taas hieman eri paikassa kuin viimeksi. Nuo järvet, joita siellä on paljon, ovat uskomattoman kauniita ja läpinäkyviä. Niiden rannoilla on myös usein edullisia ja siistejä maauimaloita, jonne lasten kanssa on mukava mennä. Ihania luonnonrantoja myös. Lähistöllä oli myös kaunis St. Gilgenin pikkukaupunki, josta alla olevat kuvat.
Kävimme yhtenä päivänä myös Salzburgissa ja Hallstattissa, mutta minulla on niin paljon kuvia, että taidan tehdä niistä ihan omat postauksensa.

Hylätyt talot, autiot pihat

 

Tervetuloa!

Näitä on Suomen maaseuduilla niin paljon. Lähdettyjä, kiireellä jätettyjä tyhjiä taloja. Kiinninaulattuja tai lasittomia ikkunoita. Tiukasti teljettyjä tai avonaisina ammottavia ovia. Pihoihin unohtuneita autonromuja. Isoiksi kasvaneilta leikkijöiltä pudonneita leluja, keräämättömiä roskia. Asuntoja, koteja, perintöjä. Kuolinpesiä, entisiä mummoloita. Yksityisomistuksia ja kokonaisia komplekseja turhiksi tulleita työntekijöiden asuntoja ja asuntoloita. Rintamamiestaloja ja mummonmökkejä. Koteja, joissa on ollut joskus jonkun koko elämä. Rakkaus, leikit, läksyt, naapurin kaverit, työ. Ja nyt on vain villiintyneitä puutarhoja ja pystyyn ränsistyviä seiniä. Puu voi ihan rauhassa kaatua vanhan asuntoauton päälle tai vaikka talonkin ilman että se liikuttaisi kenenkään elämää. Ne elämät ovat jo ohi. On vain ihan hiljaista. Suomi on tainnut kaupungistua aika vauhdilla viime vuosikymmeninä? Eikä ihme: sinne on mentävä, missä on töitä.

 

 

Ja käsi kädessä kuljemme … ja se minua niin …

 

Lempparikirjani Tuulen viemää

Scarlett O’Hara ei ollut kaunis, mutta sitä harvoin tulivat huomanneeksi ne, jotka joutuivat hänen viehätysvoimansa lumoihin.
Kyntö oli saatu jo melkein loppuun, ja auringonlaskun hohde väritti Georgian punaisen mullan vastaviilletyt vaot entistäänkin punaisemmiksi. Kostea maa, joka nälkäisenä odotti puuvillan siementä, paistoi vaaleanpunaiselle viilujen hiekkaisissa harjoissa, tulipunaiselle, verenpunaiselle ja kastanjan punaiselle vakojen varjonpuoleisilla sivuilla. Plantaasin valkoiseksi rapattu päärakennus oli kuin saari keskellä punaisena aaltoilevaa merta
Kun aloitin blogin, minulla ei oikeastaan ollut juuri vaihtoehtoja blogin nimen suhteen, koska a) sen piti liittyä jotenkin kirjallisuuteen, koska tämä on ensisijaisesti kirjablogi ja b) jotenkin minuun, koska teen tätä kuitenkin omalla persoonallani ja täällä on välillä muutakin kuin kirjajuttuja. Joten, koska Tuulen viemää nyt sattuu olemaan kaikkien aikojen ykkösromaani minulle ja nimeni sattuu olemaan Tuuli, vaihtoehtoja ei kauheasti ollut. Siksi koen oikeastaan juhlallisesti sekä oikeudekseni että velvollisuudekseni vihdoin esitellä myös tämän jättiläisteoksen, jonka nimeä on niin räikeästi lainattu koko blogin nimeen. Ja kaikenlisäksi, olen taas lukemassa sitä…
Margaret Mitchellin Tuulen viemää (1935) on minulle hyvin henkilökohtainen kirja. Luin sen ekan kerran arviolta n. 14-15-vuotiaana (vaikka inhoan pitkiä kirjoja!). Ja sen jälkeen olen silloin tällöin lukenut sen säännöllisesti sekä tietysti katsonut elokuvan useita kertoja. Muistan että nuorena luin Tuulen viemää -kirjaa monesti kesälomalla kasvimaalla auringonpaisteessa (asuimme maalla). Päätin kai joskus silloin nuorena, että tämä on kaikkien aikojen paras lukemani romaani enkä ole päässyt siitä yli siten, että olisi tullut muuttaneeksi mieltäni. Olen ollut jotenkin todella vahvasti siinä maailmassa sisällä. Siksi en viitsi lukea sitä kauhean usein, koska se vie niin mukanaan. Sitä elää jotenkin niiden henkilöiden mukana.
Voisin ehkä hehkutuksen lisäksi esitellä hieman myös juonta, henkilöitä ja teemoja niille, jotka eivät vielä ole sitä lukeneet. Kyseessä on siis kirjaimellisesti massiivinen teos. Painoksesta riippuen yli tai alle tuhanteen sivuun mahtuu sotaa, rakkautta, menestystä, menetystä, etsintää, elämää ja kuolemaa. Tuulen viemää sijoittuu ajallisesti 1860- ja 1870-luvuille, alkaen vuodesta 1861, jolloin Yhdysvaltojen sisällissota puhkeaa. Tapahtumissa liikutaan enimmäkseen silloisissa Etelävalloissa, erityisesti Georgiassa. Yksittäisistä kaupungeista Atlanta on eniten esillä.

 

Henkilöt
Voisi sanoa, että kirjassa on neljä avainhenkilöä ja lisäksi lukuisa joukko sivuhenkilöitä. Esittelen lyhyesti tärkeimmät henkilöt paljastamatta ratkaisevia juonenkäänteitä.
Kirjan päähenkilö on rohkea, älykäs, itsepäinen ja hurmaava Scarlett O´Hara, joka on alussa hemmoteltu ja itsekäs puuvillaplantaasin omistajan tytär, mutta josta kuorituu sodan myötä varsin taitava ja itsenäinen liikenainen. Sydän on tosin edelleen kylmä ja kova eikä Scarlettilla ole juurikaan tunneälyä suhteessa muihin ihmisiin. Hän takertuu omiin mielipiteisiinsä itsepäisesti eikä aina itsekään ymmärrä omaa parastaan.
Miespäähenkilö, Rhett Butler, on menestyvä ja varakas hurmuri, joka tehtailee saarronmurtajana rahaa sillä aikaa kun toiset kamppailevat rintamilla “suuren asian” puolesta. Scarlettiin vetoaa lähinnä hänen omaisuutensa, mutta Rhett tunnistaa Scarlettissa myös todellista sielunkumppanuutta.
Toinen merkittävä mieshenkilö on Ashley Wilkes, johon Scarlett on alusta asti ihastunut. Ashley vaan on toista maata kuin suoraviivainen Scarlett – uneksuva kulttuurin ja taiteen ystävä.
Ashleyn vaimoa Melanie Hamiltonia Scarlett inhoaa ehkä eniten siksi, että tämä on Ashleyn vaimo. Scarlettin toinen syy inhota Melanieta on hänen heikkoutensa ja kiltteytensä, koska Scarlett itse on niin vahva ja viekas. Naiset joutuvat kuitenkin sodan pauloissa viettämään paljonkin aikaa keskenään.
Sivuhenkilöistä voisin mainita Mammyn, joka on Scarlettin vanha, tarkkanäköinen ja topakka imettäjä, palvelija ja oikea käsi. Tummahipiäinen Mammy rakastaa ja ojentaa kasvattiaan ja on Scarlettille kuin perheenjäsen, vaikka onkin alunperin orjan asemaan syntynyt.
Ajatuksia kirjasta
Tuulen viemää on rakkaustarina, mutta tarjoaa myös oivallisia kuvia sisällissodasta, orjuudesta ja selviytymisestä täysin uudenlaisessa maailmassa. Se kuvaa hienosti sitä, kuinka erilaisia selviytymisstrategioita ihmisillä on katastrofin, tässä tapauksessa hävityn sodan, jälkeen. Minuun puree jotenkin se haikeus Etelävaltioiden tappion jälkeen, kun kaikki on muuttunut, vauraat plantaasit historiaa ja karkeat “jenkit” kävelevät ja syljeskelevät Atlantan kaduilla. Koko entinen elämänmuoto on tuulen viemää, gone with the wind… Toiset jäävät kiinni menneeseen, kuten Ashley, ja pitävät ylpeinä kiinni vanhoista, arvoikkaista tavoistaan ja toiset, kuten Scarlett, ottavat taloudellisesti kaiken hyödyn irti kaaoottisesta tilanteesta. Scarlettista kehkeytyy myös varsin ahne, suorastaan häikäilemätön. Scarettin kotitila, Tara, muuttuu hyvin tärkeäksi hänelle, ja maan puolesta hän on irlantilaisverisenä valmis vaikka kuolemaan. Tuo taistelu kodin puolesta on jopa liikuttavaa. Kirjan alkuosassa ovat myös hyvin mielenkiintoisia ne vanhat etelävaltiolaiset tavat, joita kuvataan. Hienon naisen piti olla käytännössä kiltti, tyhmä ja hiljainen, sillä pääsi jo pitkälle ja sai miehen.
“Naisten pyrkimyksenä kehdosta hautaan saakka oli pitää miehet tyytyväisinä itseensä, ja tyytyväiset miehet palkitsivat sen heille kitsastelematta ritarillisuutena ja ihaliluna. Miehet antoivatkin naisille mitä tahansa muuta paitsi sitä tunnustusta, että heilläkin oli älyä.”
Rhett kuitenkin murtaa tätä stereotypiaa arvostamalla Scarlettin älykkyyttä, sillä hän ei piittaa muiden mielipiteistä. Hyvä, Rhett!
Minusta oli kiinnostavaa huomata muutos itsessäni lukijana, kun vertaan nuoruuden Tuulen viemää -lukukokemuksia viime vuosien aikaisiin. Nuorena olin niin Scarlettin puolella kuin voi olla. Vähän ärsytti silloinkin kyllä, ettei hän tuntunut tajuavan muutamia asioita, mutta ihailin kuitenkin hänen rohkeuttaan ja vahvuuttaan niin paljon, että ne antoivat anteeksi pikkuviat kuten epäystävällisyyden, keinottelun ja jopa valehtelun. Melanie sen sijaan tuntui silloin jotenkin hieman laimealta.
Nykyään ihailen Scarlettissa edelleen niitä hyviä ominaisuuksia, mutta suorastaan käy sääli, ettei hän tunnu oppivan läksyjään, vaikka on vuosia aikaa ja onnea tarjotaan kultatarjottimella eteen. Hän ei juuri ajattele Ashleyn lisäksi muiden ihmisten tunteita ja aiheuttaa paljon mielipahaa kyseenalaisilla hankkeillaan. Scarlett kuitenkin uskaltaa radikaalisti kyseenalaistaa joitakin turhia sääntöjä ja käytäntöjä, kuten sitä, että naisen on sopimatonta tehdä bisnestä tai olla miehen seurassa luonnollinen, oma itsensä sen sijaan että vain pyörtyilisi ja nyökyttelisi ja söisi kutsuilla “kuin lintu”. Arvostan kovasti Melanieta, joka loppujen lopuksi on henkisesti erittäin vahva, vaikka fyysisesti onkin heikko. Melanie on ystävällinen, kärsivällinen, hyvä, puolustaa kiihkeästi rakkaitaan. Ja kuinka hän rakastaakaan Scarlett-kälyään, joka ei osaa sitä arvostaa. Rhettistä olen pitänyt myös aina, vaikken hänenkään kaikkea toimintaansa hyväksy. Kuitenkin hän on ihmeen kärsivällinen ja huumorintajuinen oikkuilevan Scarlettin kanssa. Hyväsydäminen ja haavoittuvainen Rhettkin on sisältä päin, vaikka pitää kovaa ulkokuorta.
“Olemme molemmat lurjuksia, Scarlett, emmekä me häikäile mitään, kun mielemme tekee jotakin. Olisimme voineet olla onnellisia, sillä minä rakastin sinua ja tunnen sinut luita ja ytimiä myöten, paremmin kuin Ashley koskaan voisi tuntea sinua. Ja hän halveksisi sinua, jos tuntisi… Mutta sinun täytyy vain koko elämäsi kulkea haikaillen miestä, jota et ymmärrä.”

Entäs Ashley? Jo alussa tulee lukijoille selväksi, ettei Ashley sopisi Scarlettille, mutta Scarlett ei sitä usko. Tunnistan itsessäni sekä ashelymäisiä että scarlettmaisia piirteitä, jos ajatellaan suhtautumista ympäröivään maailmaan ja muutoksiin. Ashley uppoaa kauniiseen maailmaansa ja kirjojensa pariin ja Scarlett tarttuu konkreettisiin toimiin. Scarlett inhoaa kaikkea kirjoihin ja opiskeluun liittyvää, mutta on ahkera ja taitava niissä töissä, joita on pakko tehdä. Ashley rakastaa kulttuuria eikä osaa sopeutua muutoksiin kun taas Scarlett on aina tilanteen tasalla. Ymmärrän Ashleya ja Melaniea paremmin nyt aikuisena. Pystyn aika hyvin samastumaan kaikkiin tuon nelikon henkilöihin, mutta en koe suoraan voivani verrata itseäni kehenkään heistä.
Aivan valloittava ja ravistelevakin kyllä tämä kuolematon sota-rakkaus -eepos, eikä vähiten erikoisen loppunsa tähden. Kannattaa lukea sinne asti. Katsomisen arvoinen on myös monituntinen Oscar-elokuva Tuulen viemää (1939), jossa pääosia tähdittävät Vivien Leigh ja Clark Gable. Kaikki näyttelijät ovat kyllä juuri sopivia omiin rooleihinsa ja elokuva on ihana. Mutta vaikka elokuvakin kestää tuntikaupalla, siinä on jouduttu oikomaan aika paljon. Kirja on siis vielä paljon moniulotteisempi, joten kannattaa ehdottomasti lukea! Tämä teos kestää aikaa, koska sen aiheet, henkilöt ja tunteet ovat niin inhimillisiä. Myös miljöön kuvaus on kauneudessaan vertaansa vailla.
“Onhan huomenna taas uusi päivä.”

Muita Tuulen viemää -faneja?

Margaret Mitchell: Tuulen viemää
Otava, 2008
894 s.

Yhden lapsen kansa

Mari Mannisen juuri ilmestynyt Yhden lapsen kansa – Kiinan salavauvat, pikkukeisarit ja hylätyt tyttäret (2016) on täsmävastaus aiempiin pohdintoihini, mitä Kiinalle ja varsinkin maan perhepolitiikalle kuuluu nyt. Teos keskittyy yhden lapsen politiikan monipuoliseen ruotimiseen eri näkökulmista, tavallisten ihmisten tarinoiden kautta. Aiemmat Kiina-postaukseni (Xinranin sykähdyttävistä teoksista) löytyvät täältä ja täältä.

Mari Manninen on suomalainen, Pekingissä asuva toimittaja, joka on tehnyt suuren työn kerätessään kirjaansa varten eri ikäisiä ja -taustaisia haastateltavia eri puolilta Kiinaa. Yhden lapsen politiikalla oli laajat vaikutukset mitä erilaisimmilla tavoilla ja Manninen on onnistunut tuomaan kirjaansa näitä ääniä, vähemmänkin kuultuja. Mannisen haastateltavana on mm. pojalleen vaimon ostanut isä, pakkoaborttiin joutunut äiti, vanhempiansa varten pänttäävä poika, Kiinasta Amerikkaan adoptoitu tyttö ja naapureiden lisääntymistä vahtinut rouva. Jokaisen kirjassa haastatellun henkilön lisäksi Manninen valottaa kiinalaisia käytäntöjä yleisemmälläkin tasolla.

35 vuotta kestänyt ihmiskoe, yhden lapsen politiikka, on tämän vuoden alusta vihdoin muuttunut kahden lapsen politiikaksi. Viimeisinä vuosinaan yhden lapsen politiikka alkoi hieman höllentyä, mutta oli kuitenkin voimassa vuoden 2015 loppuun asti. Edelleen lapsiluvun raja on kahdessa, joten kokonaan perhesuunnittelupolitiikkaa ei ole vapautettu. Manninen kuvaa kirjassaan järkevästi myös yl-politiikan synnyn syitä eikä vain seurauksia. En esimerkiksi tiennyt, että Kiinan talouden noustessa kasvuun väkilukua haluttiin vähentää BKT-lukujen vuoksi, jotta ne näyttäisivät muulle maailmalle suuremmalta. Kiinnostava huomio on, että vaikka yhden lapsen politiikka aiheutti lukemattomille kansalaisille hyvin traumaattisia asioita, kaikki kiinalaiset eivät suinkaan pidä politiikkaa huonona asiana. Mannisen mukaan suurimmalla osalla kiinalaisista tuntuu olevan isänmaallinen käsitys hyvästä keskushallinnosta, mutta pahoista paikallisviranomaisista, jotka aiheuttivat yksilöiden kärsimykset.

Kiina on niin suuri maa, että yl-politiikan toteuttaminen käytännössä vaihteli alueittain melko paljon. Toisaalla oltiin ehdottoman tiukkoja, kansankielellä armottomia, toisaalla taas katsottiin useammin läpi sormien, varsinkin lahjuksia vastaan. Maaseudulla ja kaupungeissa oli ja on edelleen isoja eroja. Hyvin moni kaupunkilaisten työpaikoista on valtion tarjoama, joten toisen lapsen maailmaan saattaminen, edes vahingossa, olisi tuhonnut työuran lisäksi eläkkeen ja näin ollen koko toimeentulon. Pöyristyttävää yhden lapsen politiikan aikaisessa byrokratiassa oli, että sen ainoan lapsenkin piti syntyä juuri tiettynä ajankohtana, koska kylillä oli yhteiset vauvakiintiöt, joita paikallisviranomaiset vahtivat. Jos jälkeläinen sai alkunsa vääränä vuonna, se ei saanut syntyä.

 

Mannisen kertomukset, voisi sanoa reportaasit, ovat kiehtovia. Kirjassa kerrotaan muun muassa pojasta, joka kovan kilpailun vuoksi opiskelee aamusta iltaan, vaikka haluaisi pelata jalkapalloa. Paperittomista “mustista lapsista”. Pariskunnasta, joka lapsen synnyttyä muutti vanhempiensa paapottavaksi, koska ainokaisen hoito olisi muuten liian rankkaa. Naisesta, joka vahti kylän naisten kuukautisia, jakoi ehkäisyvälineitä ja suostutteli perheitä abortteihin. Kiinan hurjasta tyttö- eli nykyisemmin vaimovajeesta. Sitä lukiessa väistämättä miettii, miten erilaista Kiinassa olisi, jos puuttuvat tytöt olisivat saaneet elää, ne miljoonat. Ei tarvitsisi maaseudun poikien lähteä epätoivoisesti ostamaan Vietnamista vaimoa, joka sitten parin vuoden päästä karkaa takaisin.

Jokainen tarina on hurjan kiinnostava, koskettava tai jopa huvittava, mutta kaikkein eniten minua silti säväyttivät kertomukset (pakko)aborteista ja (pakko)sterilisaatioista. Se on jotain niin jäätävää ja järkyttävää, ettei siihen ajatukseen voi tai halua koskaan tottua.

“Maaseudun naisia kohdeltiin välillä kuin karjalaumaa. Abortteja ja sterilisaatioita tehtiin puuduttamatta ja liukuhihnalla. Sterilisaatioita varten naisia saatettiin vain panna makaamaan vierekkäin maahan ja operaatio hoidettiin siinä.” 

Jo pelkästään yhtenä, hurjana kampanjavuonna 1983 sterilisoitiin 20 miljoonaa naista. Abortti sen sijaan on Kiinassa (edelleenkin) hyvin yleinen toimenpide, oikeastaan monille jopa ehkäisymuoto siinä missä muutkin. Siitä on tullut sellainen, koska pitkään se oli käytännössä niin monille pakollinen, ainoa vaihtoehto. Yksityiset aborttiklinikat mainostavat ruusunpunaisin kuvin “kivutonta ja helppoa” toimenpidettä, jossa nainen saa olla “kuin kuningatar”. Totuus on hieman toista. Yhden lapsen politiikan vapauduttua moni ei edes halua toista lasta ja abortteja tehdään vapaaehtoisestikin. Kiinassa on kuitenkin aiheutettu hurjat traumat miljoonille pakkosterilisoinnin tai -abortin uhreille yl-politiikan tiukkoina vuosikymmeninä.

Vahinkoraskauksia Kiinassa on koko yl-politiikan ajan ollut paljon, koska valtion jakamat ehkäisyvälineet olivat pitkään surkeita. Toki ultrauslaitteiden kehityttyä moni tyttölasta odottanut päätyi “vapaaehtoisesti” aborttiin pojan toivossa. Oikeastaan Kiinassa monen ihannetoive olisi ollut saada sekä poika että tyttö, mutta valtion asettamissa raameissa oli pysyttävä. Alkeellisella maaseudulla köyhyyskin vaikutti tyttöjen syrjimiseen. Joillakin alueilla saattoi tietyin reunaehdoin saada luvan toiseenkin vauvaan (esim. vammainen esikoinen), mutta etenkin maalla poika oli monestakin syystä ykköstoive. Ja nykyään yksinäisiä ja turhautuneita poikamiehiä pyörii vanhempiensa nurkissa, kun ei löydy vaimoa sitten millään, ei omalta eikä naapurikylältäkään.

On kammottavaa, kuinka määrätietoisesti perhesuunnitteluviranomaiset tekivät kaikkensa, jotta voisivat hallita ihmisten intiimiä elämää. Virkamiesten muodostama byrokratiakoneisto toimi tosiaan kuin kone. Missä on ihmisten oikeus yksityisyyteen ja vapauteen? Ne hoitivat ehkäisyn, määräsivät ajan lapsenteolle, pahimmillaan hakivat kotoa voimakeinoin aborttiin, tai jos luvattomia lapsia oli jo päässyt syntymään eikä sakkorahoja kuulunut, saatettiin perheen katto hajottaa. Viranomaiset eivät ole ylempiensä pelossa juuri inhimillistä armoa voineet osoittaa. Vauvatkin ovat ihmisiä, mutta se ei ole liikuttanut kylmää byrokratiaa. Aborttiin painostamista ja pakottamista on ilmennyt viime vuosiin asti, joskin vähemmän kuin 20-30 vuotta sitten. Eikä viranomaisille ole ollut kauheasti väliä, missä raskauden vaiheessa abortti tehdään – jos lapsi on luvaton, niin vaikka sitten viimeisillä raskauskuukausilla.

Rouva Zhang vietiin aborttiin väkisin, haettiin kotoaan suurella porukalla:

– Sitten he pistivät piikin vatsaani. Piikin piti tappaa lapsi. (—) Synnytys alkoi yöllä, se kesti tunteja, se oli paljon vaikeampi ja kivuliaampi kuin ensimmäinen synnytykseni. Viideltä aamulla lapsi syntyi. Se oli tyttö, hyvin suloinen.
   Zhang itkee taas, ja puhelimesta kuuluu vain niiskutusta ja nieleskelyä.
– Tyttö ei ollutkaan kuollut. Se oli yhä elossa ja alkoi itkeä. Lääkäri upotti tytön vesisankoon. Sitten lääkäri vain käveli pois sanomatta mitään.
 
Tämä on 2000-luvulta.
Ei paljon eroa niistä Xinranin kertomuksista. Mannisen kirja täydentääkin hyvin sitä kuvaa, joka syntyi lukiessani Kiinan kadotetut tyttäret. Kannattaa ehdottomasti lukea Yhden lapsen kansa. Tulee taas vähän viisaammaksi. Ymmärtää ehkä, miten paljon haluaisi tietää lisää.