Empire State of Mind

OLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERA

Olen aina rakastanut matkustamista. Siinä on jotain kiehtovaa, kun pääsee johonkin täysin uuteen ympäristöön, jossa kukaan ei tunne valmiiksi ja saa tutustua uusiin kulttuureihin ja nähdä Luojan luomia luonnonihmeitä. Olen kiitollinen siitä, että olen pienestä pitäen päässyt matkustelemaan aika paljon, ja siitä rakkaus matkustelua kohtaan on jäänyt. Kun asuin vielä kotona, teimme lähes kaikki ulkomaanmatkamme omalla autolla Eurooppaan. Pisimmillään ajoimme Suomesta jopa Kroatiaan ja Espanjaan asti! Olihan siinä autossa istumista, mutta palkinto oli sen arvoinen. Suurin osa mantereista on osaltani kuitenkin ihan koskemattomia: Etelä-Amerikka, Afrikka, Aasia ja Australia. (Yhdysvalloissa olen joitakin osavaltioita kiertänyt 1,5-vuotiaana, mutta siitä en muista mitään. Nukkunut kuulemma autossa presidenttien päiden kohdalla Mount Rusmorella, silittänyt omien sanojeni mukaan biisonia (hevosta) ja nähnyt Vapaudenpatsaan lentokoneesta.)

Hotellilomia tai pakettimatkoja emme koskaan perheen kanssa tehneet, ja sieltä on jäänyt itsellekin sellainen toive saada matkoilta mukaansa kokemus jostakin, mikä on sen kulttuurin tavallinen. Omatoimimatkailu on yleensä myös selvästi halvempaa. Toki jos joku nyt tarjoaisi koko perheelle ilmaiseksi all inclusive -paketin Kanariansaarilta, lähtisin kiljuen matkaan. Mutta jos ja kun yleensä pystyy tekemään lapsiperheenä vain sen yhden reissun vuodessa, käyttää mielummin ne rahat niin, että näkee kaistaleen myös sitä oikeaa maata muiden suomalaisten sijaan. Nämä asiat riippuvat kunkin perheen kohdalla tietysti niin siitä, mitä lomalta toivoo: monille pääjuttu voi olla juuri se helppous, valmis tuttu ruoka ja suomenkielinen ohjelma, jolloin pakettimatkat ovat tietysti numero yksi. Toki lasten kanssa itsekin kaipaan helppoutta enemmän kuin ennen heitä, joten stressaavat extreme-kohteet ovat poissuljettuja. Omatoimimatkailla voi kuitenkin varsin mukavasti, ainakin kotinurkillamme Euroopassa.

Tämän postauksen kuvat ovat kaikki viime kesän Itävallan reissulta. Siellä on kyllä ihan mielettömän kaunista. Aika paljon Eurooppaa nähneenä voisin melkein sanoa, että nämä ovat niitä omia lempinäkymiäni, jonne on ihana myös palata. Aikaisemmin ajattelin, että joka matka pitäisi tehdä täysin eri paikkaan, mutta oikeastaan olisi hullua jättää menemättä niihin omiin lemppareihin, jos ne ovat löytyneet. Tietysti joka matka toteutetaan aina vähän erilaisella twistillä ja majoitus- ja tutustumiskohteilla. Nyt, kun on omia lapsia, jolloin perheystävällisyys ja taloudelliset seikat merkitsevät hyvinkin paljon, vaihtoehtoja ei mitenkään ylen runsaasti edes ole omilla kriteereillä. Suurimmat turistirysät ja suurkaupungit lasten kanssa ovat toistaiseksi pannassa, vaikka kaupunkilomat itseäni kiinnostaisivatkin.

 

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Matkailussa ja lukemisessa on aika paljon samaa. Jos olisi mahdollisuuksia matkustella enemmän, saattaisin pitää matkablogia, mutta kirjablogi on tällainen edullisempi keino avartaa maailmankuvaansa. Sekä matkustelu että lukeminen opettavat uusia asioita ja saavat näkemään, että ne omat piirit ja oman kaupungin kuviot ja murheet ovat lopultakin aika pienet eikä kaikkea kannata uskoa. Asiat voidaan tehdä niin monella tavalla. Molemmat tarjoavat myös esteettisiä nautintoja: toinen konkreettisesti, toinen mielikuvituksen siivin. Lukiessakin matkustetaan toiseen aikaan ja paikkaan. Kuinka moni tyttökirjafani muka ei ole selvillä esimerkiksi Prinssi Edwardin saaren maantieteestä tai Englannin nummien hiljaisesta kauneudesta? Kirjoista voi oppia myös suoraan eri kulttuureista. Minulla esimerkiksi on nyt sellainen Ranska-kausi, jolloin ahmin toimittajien kirjoittamia, omakohtaisia Ranskan-kokemuksia.

Minne haluaisin matkustaa, jos ei olisi mitään rajoitteita? (Kuriositeettina voin sanoa, että vanhemmiten mukavuudenhalu on nostanut päätään enkä haaveile enää kovin askeettisista oloista.) New York on kaupunkikohteista tällä hetkellä yksi vahvimpia. Aika näyttää, jääkö se vain haaveeksi. Sinne ei moniin vuosiin kannata kuvitellakaan lähtevänsä lasten kanssa. Ja pariskuntamatka taas olisi niin hankala järjestää. Yhdysvalloista toinen täsmäkohde olisi Georgia, Atlanta, Charleston ja “vanha Etelä” Tuulen viemään maisemineen. Myös toki jo aiemmin mainitut Kanadan Prinssi Edwardin saari sekä Englannin nummialueet. Aasiasta en tällä hetkellä haaveile kauheasti – ehkä uutisten superbakteerit ja muut levottomuudet ovat vaikuttaneet siihen. Kiina on kuitenkin kiinnostanut aina eniten Aasian maista. Italia on ihana, ja Rooma, Firenze, renessanssin taideaarteet olisi mahtava kokea. Samoin Versailles, Louvre ja Pariisi, tosin taannoiset terrori-iskut ovat vähän säikäyttäneet. Myös Wien palatseineen kiinostaa kovin. Vaikka näissäkin maissa olen päässyt käymään ja useastikin, pääkaupungit ovat aiemmin mainituista syistä jääneet väliin!

Lasten kanssa ulkomaille matkustaminen on kivaa ja olemme siinä jo aika kokeneita: melkein joka vuosi olemme tehneet pidemmän ulkomaanreissun heidän kanssaan ja sen lisäksi parina vuonna risteilyn Ruotsiin. Kuten tavallinen arkikin, vuosi vuodelta myös matkustaminen lasten kanssa helpottuu, kun he tulevat koko ajan omatoimisemmiksi. Kävelevät omin jaloin läpi turvatarkastuksen, eivät säntäile täysin päämäärättömästi ja vessa- ja syömisasiat hoituvat samassa rytmissä kuin aikuisilla. Kuitenkin he ovat lapsia, joten olemme huomanneet, että maaseudulla ja rauhallisissa paikoissa koko porukalla on rennompaa. Nämä Salzgammergutin maisemat olivatkin aivan täydellisiä perhelomailuun. Viime kesän Itävällan reissustamme voit lukea täältä, täältä ja täältä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Ehkä kymmenvuotishääpäivämme parin vuoden päästä voisi olla kyllin hyvä syy juhlistaa avioliittoa yrittämällä järjestää kahdenkeskinen matka johonkin kaupunkikohteeseen. Ainakin Euroopan pääkaupunkeihin lentää helposti vain pidennetyksi viikonlopuksikin. Kirjan julkaiseminen tuntui taanoin niin epärealistiselta tavoitteelta, että lupailin jo itselleni, että jos se joskus toteutuu, yritän järjestää palkinnoksi itselleni ja miehelleni reissun Tuulen viemään maisemiin. Mutta voi olla niinkin, että jos tuo kirjajuttu joskus toteutuu, se voi tarkoittaa myös, että olenkin niin pee-aa kulttuurityöläinen, ettei niillä liksoilla lähdetä kuin korkeintaan pummilla Tallinnaan. Olen käsittänyt, että suurin osa kirjailijoista on aika nälkätyöläisiä apurahoineen. No, ehkä teen ykkösellä läpimurtoromaanin…

Kuten varmaan on sanomattakin selvää, matkailu itsessään ei tee ketään onnelliseksi tai ole mikään elämän tarkoitus. Elämä ei ole todellakaan vähemmän hyvä, vaikkei yhtäkään oman bucket listin haavekohteista saisi vetää yli. Ja muistakaa, aina voi lukea kirjoja, ne luovat myös tunnelmaa ja aidon kokemuksen siitä, että tietää jostain muustakin kuin oman kotikylän juoruista. Ja vaikka vapauden ja unelmien kaupunkina tunnettu NYC jäisi vapaudenpatsaineen ja keskuspuistoineen vain haaveeksi, on matkustaminen loppujen lopuksi pohjimmiltaan myös Empire State of Mind – mielentila… Ja sen voi saavuttaa kotonakin vaikka tätä kappaletta kuuntelemalla, kuten minä olen tällä viikolla tehnyt.

 

Bea Uusma: Naparetki

Valkosaari. Keskellä Jäämerta, vaikka kukaan ei sitä näe. [—] Kukaan ei sitä näe. Mutta se hohtaa. 

Kolme miestä. Hatara silkkikankaasta ommeltu 1800-luvun tekniikalla rakennettu kuumailmapallo, jota ei ollut koskaan testattu. Tutkimaton manner, jota kukaan ei ollut onnistunut kartoittamaan. Kotikaupungissa odottava rakastettu, jonka mieltä vaivasi ajatus, ettei uhkarohkea tutkimusmatka ehkä sittenkään tulisi olemaan menestys.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Ruotsalaisen kirjailija-kuvittaja-lääkäri Bea Uusman Naparetki – Minun rakkaustarinani on kovin vaikuttava tositarina. Kuumailmapallofiaskossa on jo itsessään hyvän tarinan ainekset, mutta Uusma myös kirjoittaa ne hyvin auki. Puhutaan paljon narratiivisesta eli kerronnallisesta journalismista, mutta Uusman teoksen voisi kai luokitella narratiiviseksi tutkimukseksi.

Uusmaa on viehättänyt nuoresta asti Pohjoisnavalle 1800-luvun lopussa haaksirikkoutuneeen ruotsalaisen retkikunnan mysteeriksi jäänyt tarina, eikä tutkimusmatkailijoiden kohtalo jätä naista rauhaan. Hän haluaa itse ottaa selvää, mitä oikein tapahtui. Uusma rakastuu tutkimuskohteeseensa, matkustaa useita kertoja edelleenkin vaikeakulkuiselle napajäätikölle, kouluttautuu lääkäriksi, kahlaa läpi kaiken mahdollisen aineiston, tekee taulukoita ja hypoteeseja. Ja kirjoittaa projektistaan kansantajuisen kirjan, joka todella tempaa mukaansa, vaikkei olisi koskaan kuullut koko aiheesta ja inhoaisi palelemista kuten Uusma itsekin.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Teos etenee sujuvasti vuorotellen retkikuntalaisten ja Uusman tutkimusprojektin vaiheita. Välissä on koskettavia pätkiä retkeläisten alkuperäisistä päiväkirjoista ja kirjeistä sekä taulukoita ja paljon puhuttelevia valokuvia. Matkalaisista muodostuu lukijan mielikuvituksessa vähitellen omia persooniaan, joille toivoisi parasta ja joiden puolesta pelkää pahinta.

Retkikunnan johtaja, nelikymppinen Salomon August Andrée on yltiöpäisen idean isä. Hän on saanut rahoituksen tukemaan ennenkuulumatonta ajatustaan, jonka mukaan toistaiseksi valloittamattoman pohjoisnavan yli voitaisiin lentää turvallisesti ja helposti kuumailmapallolla edes laskeutumatta jäätikölle. Tällöin voisi kuitenkin kätevästi kerätä kunnian napa-alueen ylittämisestä ensimmäisenä. Andrée on kotoisin Etelä-Ruotsin polkagriskaupungista Grännasta, jossa on nykyisin myös tapauksesta kertova museo. Minäkin olen muuten käynyt noilla Andréen kotikonnuilla muutamankin kerran, mutta enpä silloin tiennyt tarinan taustasta juurikaan. Ensi kerralla voisin viettää kyllä tovin jos toisenkin museossa.

Alle kolmikymppinen Knut Fraenkel on työkokemukseton diplomi-insinööri, mutta suurimmat sympatiat saa kuitenkin puolelleen Nils Strindberg, 24, jolla on kotipuolessa ihana kihlattu, Anna Charlier, jonka kanssa hän todella odottaa yhteistä tulevaisuutta. Tutkimusretkeltä hän toivoisi mainetta ja kunniaa, ehkä rahaakin yhteistä elämää tasoittamaan.

Kellään retkeläisistä ei lähtiessä ole lainkaan kokemusta naparetkeilystä. Matkaan lähdetään siistit kaupunkivaatteet päällä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Uhkarohkea pallolento meinaa loppua kuin kananlento heti lähtiessä, kun moni asia meneekin pieleen. Nöyrä olisi ehkä tehnyt pakkolaskun heti alkuunsa, jolloin ylpeys, maine ja kunnia olisi tosin menetetty, mutta henki pidetty. Loppujen lopuksi pallo töyssähtää keskelle jäätiköitä ja alkaa selviytymistaistelu, jonka vaiheita kuvataan retkikunnan päiväkirjamerkintöihin pohjaten varsin tarkasti. Kolmen miehen ruumiit löytyvät jäiseltä Valkosaarelta kymmenien vuosien kuluttua ja tuodaan takaisin Ruotsiin. Filmit ovat säilyneet kehityskelpoisina, päiväkirjamerkinnät luettavina.

Mahdollisista kuolinsyistä esitetään lukuisia eri teorioita, jotka Uusma käy teoksessaan perustellen läpi luokitellen ne nykytutkimuksen valossa mahdottomiin, epätodennäköisiin ja todennäköisiin. Yllätyksenä tuli, että Uusma pitää kauan vallalla ollutta trikiini-näkemystä hyvin epätodennäköisenä, sillä vaikka kaikilta miehiltä löytyi elimistöstään jäänteitä trikiinestä, niihin on kuitenkin erittäin harvinaista menettää henkensä, ja kaikki kolme olivat vieläpä kuolleet ajallisesti hyvin lähekkäin. Trikiinejä voi saada elimistöönsä syömällä huonosti kypsennettyä jääkarhun lihaa.

Retkeläisten ruumit on polttohaudattu, joten lopullinen arvoitus ei todennäköisesti tule ratkeamaan koskaan edes lääketieteen kehityttyä. Uusman perusteltu arvelu kahden ensimmäisenä menehtyneen miehen kuolinsyyksi on muutamien todisteiden valossa jääkarhun hyökkäys, mutta viimeinen kuolemantapaus, Andrée itse, jää epäselväksi. Pohjoisnavalla oli tuolloin juuri alkamassa myrskyisä talvi, mikä olisi tarkottanut monen kuukauden ympärivuorokautista pimeyttä ja niin kovaa pakkasta, että ainoa keino selviytyä hengissä olisi maata maakuopassa talven läpi. Näin olivat selviytyneet eräät toiset naparetkeilijät. Andrée oli kuitenkin yksin loputtomassa pimeydessä, kuollut istualleen. Uusman teoria on, että Andrée on saattanut ottaa tarkoituksella liian suuren annoksen morfiinia, jota retkikunnan varusteissa oli mukana kipulääkkeeksi.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Retkikunnan jäsenet katoavat, kuolevat, mutta Nilsin oma Anna on elossa ja hengissä koti-Ruotsissa, eikä hänen rakkautensa kihlattuaan kohtaan katoa minnekään. Elämä menee palasiksi, pirstoutuu. Kaiken piti olla hyvin, häät tulossa, onhan onnenpotku löytää ihminen, jota todella rakastaa.

Nuorena yksin jäänyt Anna menee lopulta monen, monen vuoden päästä naimisiin erään ulkomaisen herran kanssa ja muuttaa pois Ruotsista. Lapsia he eivät saa koskaan. Ennen kuolemaansa Anna jättää viimeisen tahtonsa. Hänen ruumiinsa makaa Englannissa aviomiehen vieressä, mutta ruumiista puuttuu sydän.

On varhainen, kolea aamu. Kenenkään ulkopuolisen tietämättä he täyttävät salassa Anna Charlierin viimeisen tahdon. Hänen kuolemansa jälkeen hänen sydämensä leikattiin irti ruumiista ja poltettiin. Ja lupaa hakematta, muita asiaan sotkematta, he avaavat Nils Strindbergin haudan ja laskevat sinne pienen hopea-arkun.

Arkussa lepää Anna Charlierin sydän.

 

Bea Uusma: Naparetki – Minun rakkaustarinani [Expeditionen – Min kärlekhistoria]
Like, 2015 [2013]
290 s. 

 

Hallstatt

Tehtiin päiväreissu myös reilun tunnin ajomatkan päähän, Hallstattin pieneen, erikoiseen kaupunkiin, joka on tuolla päin ihan nähtävyyden maineessa. Kylä kieltämättä on tosi hieno, aivan korkeitten vuorten juurella, rakennettu hyvin kapealle kaistaleelle veden ja vuoren väliin. Taloja on sommiteltu hyvinkin jyrkkään rinteeseen ja toisaalta melkein kiinni vesirajaan. Upea, jylhä paikka. Siellä oli “muutama” muukin turisti liikkeellä, mutta lasten kanssa liikkuminen oli selvästi helpompaa kuin Salzburgissa, koska kaupungin alueella ei saa liikkua lainkaan autoja paitsi erikoisluvalla. Kylä on aikoinaan perustettu noin omituiseen ja hankalaan paikkaan ilmeisesti vuorenrinteessä sijaitsevan suolakaivoksen vuoksi.
Jylhyyden tuntua vierailuumme toi ukkoskuuro. Oli jopa pelottavaa, kun myrskyn oikein näki puskevan tummina pilvinä vuorten välistä ja salamat leimusivat ja jyrisi ja alkoi sataa kaatamalla juuri kun olimme parhaalla näköalapaikalla. Siitä tuli pikalähtö lähimmän sillan alle turvaan.
Hallstattissa on muuten ollut erikoinen tapa säilyttää, nimetä ja hyllyttää kuolleiden kyläläisten pääkallot ja sääriluut. Tätä vuosisataista luukokoelmaa pääsee katsomaankin, mutta me emme nyt menneet, vähän liian kolkkoa tähän tilanteeseen. Myös suolakaivokseen pääsee lähes pystysuoraa kalliota pitkin vuorijunalla, mutta sekin jäi välistä  muun muassa ukkosmyrskyn takia. Ja katseltavaa riitti muutenkin. Kiva leikkipuistokin löytyi parkkialueen vierestä. Itävallassa ja Saksassa on muuten tosi kivoja leikkipuistoja ylipäätään.
 –
Paluumatkalla Hallstattista ajettiin vähän ekstraa ja käytiin kurkkaamassa vielä sateinen Gosausee, josta aukeaa näkymänä hienosti ne Alppien “ihan oikeat vuoret”. Meidänkin majapaikkaamme ympäröivät kyllä sellaiset ihanat pehmeät ja metsäiset pikkuvuoret, mutta todelliset järkäleet ovat vähän kauempana. Toisaalta niillä pikkuvuorilla on helpompi retkeillä, ettei niissä mitään vikaa ole, mutta jotenkin hienoa nähdä myös noita lumihuippuisia, se tekee olon niin pieneksi.

 

 

Matkakuumetta

 

Aina keväisin nousee tasaisen varmasti matkakuume, ja fiilistelin vähän edellisiä reissujamme selailemalla kuvia, joita olikin satoja. Poimin muutaman tännekin, eikä ollut muuten helppo valita kaikkien ihanien joukosta! Kuvien katselu ei muuten kauheasti vähennä sitä matkakuumetta… Nämä ovat kaikki mieheni ottamia. Itse olen reissuilla kuvannut lähinnä puhelimella, jos silläkään, mutta tänä vuonna toivottavasti kamerakin kulkee välillä kaulassa. Nyt, kun meillä on pieniä lapsia, reissuun ei lähdetäkään kovin ex tempore, mutta yrityksenä on kerran vuoteen käydä jossakin pidemmällä, jos vain on mahdollista. Tulevana kesänä suuntaamme Itävaltaan, mutta sitä ennen olisi vielä tarkoitus pyörähtää Tukholmassa nyt keväällä. Odotan kyllä innolla noita reissuja, mutta varmaankin vähintään yhtä ihanaa on suunnitella reissuja etukäteen ja muistella valokuvien muodossa jälkikäteen.

 

 

 

 

Kaikki kuvat: Kimmo Korpela

Junia

 

Laivojen kaveriksi vähän lisää nostalgiaa: vanhoja junia! Että nämä on kyllä ihania! Kuvat ovat taas mieheni ottamia, mutta minäkin olin tällä eilisellä kuvausreissulla kamera kaulassa ja nähtiinkin ties vaikka mitä muutakin jännää. Tuolta pimeästä hallista vaan en omilla taidoillani ja senhetkisellä linssillä tainnut saada juuri kuvia, mutta katseleminen olikin pääasia. Päästiin ex tempore nimittäin käymään Haapamäen autioilla veturitalleilla, ja vitsit, siellä oli hienoa. Tässä muutama ensitunnelma. Vanhoja lättähattuja, dieseljunia ja höyryvetureita halli hallin perään virekkäin unohdettuina, kertomassa omaa tarinaansa vuosista, jolloin ne olivat tärkeitä ja tarpeellisia, jolloin ne jyskyttivät ja puuskuttivat kuljettaen ihmisiä kaikista yhteiskuntaluokista. Se oli omituinen, hiljainen maailma savun mustaamine kattoineen. Mies, jonka sattumalta tapasimme ratapihalla harhaillessamme, ja joka meitä tuolla vetureiden hautuumaalla kierrätti, restauroi näitä muutamia romuttamon välttäneitä veturivanhuksia. Näissä kulkupeleissä on sitä samaa viehättävää dynaamisuutta kuin vanhoissa laivoissakin, aivan kuin olisi matkustanut ajassa kymmeniä vuosia taaksepäin.
 
Päivässä ja yössä
halki Euroopan,
jyskiväin vaunujen edessä
jättiläisveturi,
radan varrella lennätinlankojen laulu
(Mika Waltari)

 

 


Kaikki kuvat: Kimmo Korpela

Waltari & Lauri: Valtatiet

KUVAT
 
Miten voikaan ikävöidä pimenevinä iltoina,
kun kadun hauraitten viivojen ylle on noussut
taivaan himmeitten värien kiduttava palo.
 
Ja kun tietää, että jossakin kaukana
pikajuna syöksyy aseman lasiholvin kirkkaitten
                                               lamppujen alle
höyryä tutisten, kellojen kilistessä.
 
Ja että Rotonden loppuunväsynyt mixteri
ravistaa jäistä coctailia miss Alicelle,
jonka ranteessa hohtaa himmeä platinarengas.
 
Ja että Konstantinopolissa raitiotievaunujen jyrinä
ja minareettien tummat, kouruiset viivat
ovat vaimentuneet Eläinradan ruosteenpunaiseen
                                                     valoon.
 
Ja että Trinity-lahdella palmujen alla laulaa kreoli-
                                                             tyttö
merimiesten pelatessa likaisin kortein pokeria
                                                      dollareista,
kun pippuri ja muskotti tuoksuu himmenevässä
                                                      yössä.
 
Ihanasti kaivaten tunnen:
kaikki värit ja valot,
kaikki äänet ja tuoksut
rakkaassa, rakkaassa maailmassa
ovat minun.
 
        (Mika Waltari)
 

Kuva: Kimmo Korpela
Mika Waltarin ja Olavi Laurin (Paavolaisen) runokokoelma Valtatiet (1928) ei ollut lukupiirikirjana, mutta lukupiiriä varten lyriikkaa luettuani olen innostunut muutenkin runoista, taas. Ja jopa niinkin paljon, että halusin fiilistellä ja lainata tämän “nuoruuteni kokoelman” kevään kunniaksi. Se laulaa jotenkin niin kevättä minulle! Valtatiet koostuu kahdesta osasta, joista ensimmäisen runot on kirjoittanut Waltari ja jälkimmäisen Lauri. Erityisesti pidän Waltarista, koska pidän muutenkin monista hänen kirjallisista tuotoksistaan. Tosin sekä Lauri että Waltari ovat 1920-luvun Tulenkantajia, ja se näkyy molempien vapaamittaisissa runoissa. Elämänpaloa, voimakkaita ilmauksia, eksotiikkaa, koneromantiikkaakin… Minua näissä viehättää se eksotiikka, erityisesti Eurooppa ja sen tutut paikat ja tunnelmat. Waltarin tunteellisuuskin vetoaa minuun. Hän oli niin pro kirjailija. Mutta nämä runot ovat kyllä erittäin vahvasti aikansa lapsia, niin tulenkantajalaisia kuin voi olla, ja hyviä sellaisinaan, aikansa  taiteilijapiirien sielunmaiseman kuvina.

Lyypekin vaaleanvihreät puistot
ja oudosti leikatut puut,
synkät, uhmailevat työmieskasvot.
Hampurin asemahalli
valtavin, jyrisevin seinäpinnoin.
Lentävät kilometrimerkit,
Colongne.

– – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – –

Vierelläni kulkee joku, hengitän ikuisuutta hänen
                                                kanssaan,
minun on ollut nälkä niin kauan.
Nyt kiitän pienestä, kadulle pudonneesta paperikukasta,
jokaisesta ihmettä täynnä olevasta aistimuksesta,
joka saavuttaa onnellisen sieluni;
eikä ole mitään mennyttä tai mitään tulevaa,
ei ainoatakaan pahaa ajatusta;
unen ja todellisuuden rajalla käyn hänen kanssaan
hengittäen onnellista ikuisuutta

                            (Mika Waltari)

Mainitsin, että tämä on minulle “nuoruuden runokokoelma”, ja minulla on siihen jonkinlainen, lämmin ja ehkä hieman lempeän kaihoisa tunneside. Aloin tutustua Mika Waltarin tuotantoon yläasteella, kun tein hänestä esitelmää koulun äidinkielentunnille. Samassa yhteydessä lukaisin tämänkin kokoelman ensimmäistä kertaa. Kirjoitin, lainasin ja luin muutenkin nuoruusaikanani paljon runoja, juuri näitä tulenkantajakirjailijoiden, mutta myös uudempia. Valtatiet on jotenkin vain jäänyt mieleen siltä ajalta positiivisena ja raikkaana, kiihdyttävänä, aitonakin. Se kuuluu kevääseen, lähtöön, uuden aloittamiseen, reissaamiseen… “Autolla läpi Euroopan! / Kaupunkeja, kyliä, linnoja kuumana virtana” (Lauri). Runoilijoiden tunteet on helppo tuntea lukiessaan. Olen aina rakastanut matkustelua ja siihen liittyviä fiiliksiä, joita näissäkin runoissa esiintyy, sitä puhdasta ja alkuvoimaista tunnetta, kun lähtee matkaan kohti tuntematonta ja näkee ja kokee paljon pieniä yksityiskohtia ja myöhemmin muistaa ehkä osan niistä ja saattaa kirjoittaa ylöskin.
“Räjähdys villi – liekit / kasteesta märkä maa – / pudonnut vihreä hattu – / jotakin valkeaa.” (Waltari)

 
 
 
KIRJE
 
Rakas, suloinen ystävä,
muistatko vielä
sinisen aamun Riemukaaren alla,
kun auringon hoikat, kultaiset sormet
nousivat onnellisten silmiemme ylle?
 
Muistatko metron kohisevan holvin,
hien ja hajuveden tuoksun,
kiveen hakatun aurinkolinnun
ja ruusut kostealla kadulla?
 
Suuren kaupungin unet elivät meissä,
värisevillä varjoilla oli oudon levottomat silmät,
muistatko vielä?
 
Rakas, suloinen ystävä,
ikävöithän niinkuin minä
sinistä aamua Riemukaaren alla?
 
            (Mika Waltari)



Tästä Mika Waltarin “Kirje”-runosta minulla on eräs erityinen muisto. Olen pitänyt tästä aina paljon, mutta kuinka ollakaan, se sattui olemaan yhtenä aiheena tai liittyi yhteen aiheeseen tai kysymykseen (en muista enää kunnolla) äidinkielen ylioppilaskokeessa kymmenen vuotta sitten, kun olin abi! (Onpa siitä jo aikaa…) Tietenkin kirjoitin sitten siitä oman aineeni, ja vitsit, siitä tuli varmaan paras kirjoittamani kouluaine koskaan. Muistan oikein irrotelleeni kirjallisesti siellä yo-kokeessa ihan flow-tilassa ja kirjoittelin kaikkea matkustamisesta ja Euroopan isoista kaupungeista. Aineen nimi taisi olla “Suuren kaupungin unet”.

“Ihanasti kaivaten tunnen: / kaikki värit ja valot, / kaikki äänet ja tuoksut / rakkaassa, rakkaassa maailmassa / ovat minun.”   
 



Mika Waltari & Olavi Lauri: Valtatiet
Otava, 1982
65 s.

Parisuhteesta ja sitoutumisesta

Kirjoitin alunperin Niskavuoren naisista jättipitkän megapostauksen, johon selitin kaikkea myös rakkaudesta ja parisuhteesta yleisestikin, mutta ajattelin kuitenkin sitten katkaista sen kahtia, että jaksaa helpommin lukea loppuun, ja tulipahan tästäkin sairaan pitkä! :).  Tästä aiheesta voisin puhua loputtomiin, joten tavallaan tämä on silti vain pintaraapaisu. Ripottelin tunnelmanluojaksi ja omaksi ilokseni nämä vuosia vanhat söpöilykuvat, jotka otin albumissa olleista paperikuvista, kun koneellani ei harmikseni ollut enää vanhoja tiedostoja. Niissä minäkin olen vielä 2-kymppinen, hieman naiivikin rakastunut nuori morsian. Niskavuoren naiset on kyllä tunteita kuohuttava näytelmä ja tämä parisuhdeaihekin kumpusi spontaanisti suoraan näytelmän pohjalta myöhään yhtenä iltana. Mutta tärkeä aihe ja jotenkin tosi lähellä sydäntä. Parisuhteita hajoaa niin paljon ja tuntuu, että sitoutumista ei yleisesti enää edes arvosteta samassa mittakaavassa kuin ennen vaan se saatetaan nähdä jopa kahlitsevana ja rajoittavana. Niskavuoren naiset -postauksessa aloitin tätä teemaa jo näytelmän pohjalta, jossa on tosi inhottava pettämiskeissi, joten tuli vähän saarnattua pettämisen julmuudesta ja ajelehtimisesta “rakkauden” perässä. Olen vannoutunut kestävän avioliiton kannattaja ja jatkan teemaa nyt vähän lisää aika suoraan edellisen postauksen perään (eli leikkaa-liimasin sen loppuosan tähän hieman muokattuna, jatkuu siis siitä mihin edellinen jäi)…

Sitoutunut rakkaus ei ole aina helpoin tie, mutta uskon, että kaikkein palkitsevin. Olla ihmisen kanssa, jonka tietää pysyvän vierellä tapahtui mitä tapahtui, jonka kanssa voi kokea olevansa hyväksytty, rakastettu ja arvostettu. Rakkaus on sitä, ettei anna auringon laskea vihansa ylle, se on anteeksipyytämistä ja -antamista. Toiselle hyvän tahtomista ja myös itsestään huolen pitämistä. Tiedän, etteivät kaikkien parisuhteet ole syystä tai toisesta kovin onnellisia, vaikka toinen yrittäisi kaikkensa, koska hyvään parisuhteeseen tarvitaan toki molempien panos. Aina ei tarvitse kuitenkaan tehdä hirveän paljon, että puoliso jo ymmärtää toisen olevan samalla puolella. Joskus panokseksi riittää ihan se, että tulee vain vähänkin vastaan kun toinen yrittää tehdä jotain suhteen eteen eikä pidä viimeiseen asti omia puoliaan vaan etsii yhteistä hyvää. Parisuhteen toimivuus voi lähteä nousuun hyvinkin pieniltä tuntuvien asioiden ja huomaavaisuuksien ansiosta (olettaen, että suhde on asettelultaan edes jossain määrin normaali eikä esim. taistelua alkoholismia vastaan).

Vaikka olen jopa todella romanttinen ihminen luonteeltani, mielestäni aidointa romantiikkaa on se, kun kaksi ihmistä välittää toisistaan niin paljon, että haluaa tahtoa, haluaa sitoutua eikä hyppiä mehiläisenä kukasta kukkaan. Romanttisuus ei saa himmentää tervettä harkintakykyä. Minua aina ärsyttää, jos joku puhuu avioliitosta tiukkapipoisuuden huipentumana. Minulle se on juuri sitä todellista, ihanaa rakkautta, jota kaipasi aina siihen asti kun se löytyi. Tunteet ovat tärkeitä puolison valinnassa ja parisuhteessa, mutta ne ovat välillä myös täyttä huttua ja sitoutuminen on myös järkipeliä. En arvosta romantiikkaa joka elää pelkästään huuman tunteista, koska niitä ei ole kellään jatkuvasti. Jos yhteisiä lapsia on parille siunaantunut, niin olen vanhanaikaisesti ja itsepäisesti sitä mieltä, että pariskunnan vastuu yhdessä pysymisestä on vielä suurempi kuin jos lapsia ei ole. Puhutaan niin paljon aikuisen vapaudesta ja oikeuksista, mutta lapsia ei niissä yhteyksissä aina tulla ajatelleeksi loppuun asti. On tietenkin mahdottomia parisuhde- ja perhetilanteita, vajavaisia ihmisiä kun kaikki ollaan, eikä eron jälkeinen elämä ole automaattisesti tuomittu epäonnistumaan, mutta lähtökohta on mielestäni silti paras olla se, että lasten vanhemmat pysyvät yhdessä, jos suinkin mahdollista.

En tajua sellaista uutta “suhteen elinkaari” -ajatelua, että lasten vanhemmat (tai miksei lapsetonkin pari) jossain vaiheessa ajautuvat “luonnollisesti” erilleen ja sitten on vapaus etsiä jotain muuta. Monesti silloin on kyse muutenkin kuluttavista ruuhkavuosista, joiden rasittavuus ei ole parisuhteen vaan olosuhteiden vika. Mitä kauemmas toisistaan pari ajautuu, sitä vaikeampi on löytää takaisin rankimpien vaiheiden jälkeenkään. Jonkun mielestä on nykyään väärin sanoa, että lapselle olisi parasta, että äidin ja isän parisuhde olisi kunnossa ja he voisivat olla aina yhdessä, mutta sanon sen silti. Tiedän, että avioeroja tulee tosi paljon eivätkä kaikki niistä ole todellakaan aina oma valinta, puhumattakaan kuolemista, onnettomuuksista yms. Ne ovat tosi surullisia juttuja, mutta luulisin, että niitä pakkotilanteita on lopulta aika vähän kuitenkin ja väitän, että on myös paljon “turhaan” rikkoutuneita perheitä ja “turhia” eroja.

On vaan niiiiin paljon helpompaa ennaltaehkäistä kaikenlaisia “Niskavuori” -tyyppisiä  ikäviä juttuja kuin yrittää parannella haavoja, jotka voivat verestää pitkään. Esimerkiksi pettäminen rikkoo aina ja paljon eikä se ole todellakaan helposti ja nopeasti sivuutettava juttu. Myös sellaiset “vahingossa” tapahtuneet “tilaisuus teki varkaan” -syrjähypyt alkavat oikeastaan tavallaan jo paljon aiemmin kuin itse tapahtuman aikana. Parisuhteessa voi olla jotain pielessä tai ihminen ei ole vartioinut vaarallisilla vesillä uiskentelevia ajatuksiaan, jotka saattavat pahimmillaan muuttua teoiksi “vahingossa” tilaisuuden tullen. Ajatusten voima on uskomaton hyvässä ja pahassa. Ei kannata luottaa liikaa itseensä vaan tarkkailla säännöllisesti myös ajatuksiaan ja sydäntään, vaikkei vääriä tekoja olisikaan tilillä. On täysin luonnollista, että pariskunta alkaa jossain vaiheessa ajautua erilleen, ellei suhteen hoitamiseen kiinnitetä mitään huomiota. Yleensä pitkään jatkunut muka-kiire tai oikea kiire on pahimpia syitä erilleen ajautumiselle. Mielestäni sitoutumisen merkitys korostuu juuri siinä vaiheessa, kun suhteen alun huumavaihe on ohi ja arki haasteineen täydessä käynnissä.

Kommunikaatio ja toisen aito kohtaaminen ovat niin tärkeitä juttuja, että niitä ei turhaan korosteta. Rehellistä puhetta peliin parisuhteisiin! Hyvässä ja kommunikoivassa parisuhteessa kumpikaan tuskin edes haluaisi loukata toista väärillä teoilla, joita ei voi pyyhkiä pois. Siksi  parisuhteen vaaliminen on niin supertärkeää, koska molempien tyytyväisyys ehkäisee  jo niitä vaaranpaikkojakin puhumattakaan itse teoista. Vaikka suhteessa olisi suuriakin erimielisyyksiä, on silti aina parempi yrittää päätyä yhdessä johonkin molempia tyydyttävään ratkaisuun kuin tehdä väärin ja valehdella perään. Pitkäkestoista onnea sellaisesta ei synny, mutta epäluottamusta ja likaisia sotkuja selvitettäviksi kyllä.

Vaikka kestävä, pitkä avioliitto ei ole enää niin muodikas kuin vielä joitakin vuosikymmeniä sitten, uskon vakaasti, että syvimmät onnellisuuden, rakastetuksi ja hyväksytyksi tulemisen tarpeet täyttyvät vain sitoutuneessa, uskollisessa liitossa. Avioliitto, myös perheellisellä, voi olla hyvin onnellinen ja jopa hauska! Oma puoliso voi olla se paras ystävä, jonka kanssa kuiskutella ja vitsailla illalla ennen nukahtamista vähän kuin lapsena yökylässä kaverilla. Oman puolison kanssa voi heittää läppää ja tehdä seikkailuja tai käydä leffassa, nauraa ja itkeä yhdessä. Pitää iltapalatreffejä keittiönpöydän ääressä ja pohtia elämän suuria kysymyksiä. Kannustaa ja lohduttaa toinen toistaan. Keskustella, löhöillä, riemuita ja olla haavoittuvainen ja tarvitseva. Olla toiselle apuna oikeaan aikaan. Olla samanarvoinen ja toistaan täydentävä. Olla yksikkö, jonka eteen ponnistella, olla meidän tiimi. Sitoutunut rakkaus on myös intohimoa ja naurua, mutta ei hajoa siihenkään, että tulee myös raskaampia tai laimeampia vaiheita. Eivätkö teistäkin ole söpöjä ne lehtijuttujen vanhat parit, jotka viettävät rautahäitään! Kannattaa miettiä jo puolisoa valitessa, onko hän sellainen, jonka kanssa haluaisi ponnistella myös vaikeampien aikojen läpi, sillä niitähän tulee joka suhteeseen. Onko hänen kanssaan hyvä olla? Ja leipiintyneeksi päässeessä suhteessa kannattaa säännöllisesti muistella alkuaikoja ja rakastumisen tunteita, kenties ne heräilevät uudelleen, kun muistia vain hieman virkistää.
(Aloin itsekin vähän virkistää muistiani, siksi kaivoinkin nämä kuvat albumien kätköistä <3)

 

 

 

Omasta puolestani voin sanoa vain sen, että itse en varmasti uskaltaisi olla täysin oma itseni (lasten saamisesta puhumattakaan) missään muussa kuin sitoutuneessa avioliitossa, koska on aivan eri asia tietää, että toinen on luvannut olla vierellä kuin että jatkuvasti olisi mahdollisuus, että suhde kariutuu. Olen tietysti muutenkin introvertti ja tarvitsen turvallisen ympäristön ollakseni oma syvällinen itseni. Mutta parisuhteen osalta en voisi kuvitellakaan mitään muuta. Minusta avioliiton rajat eivät todellakaan ole kahleet vaan ehkä enemmänkin rajat ulkopuolisille, että tämän parin väliin ei enää pääse muut. Se on minusta valtavan romanttinen ajatus. Tavallaan suojamuuri salaisen puutarhan ympärillä. Jotain ihmeellistä ja ihanaa, mitä todellinen kumppanuus toisen ihmisen kanssa voi tarjota.

Menestymiseen missä tahansa asiassa tarvitaan aina kärsivällisyyttä, työtä ja monesti jonkinlaisia uhrauksiakin, ainakin kompromisseja. Kukaan huippupalkkaa saava bisnesmies ei ole päässyt hyvään asemaansa sattumalta peukaloita pyörittämällä. Parisuhde on (omasta mielestäni) vielä tärkeämpi asia kuin hyvä työ. Sitä kannattaa vaalia ja suojella. Ei parisuhteenkaan eteen tehty “työ” tarvitse kuitenkaan olla kireänä suorittamista ja kynttiläillallisilla juoksemista kellon kanssa, vaan enemmänkin aitoa kohtaamista arjessa. Ei kannata pettyneenä olettaa, että suhde ei ollutkaan “tähtiin kirjoitettu”, jos kaikki ei alun huuman jälkeen menekään kuin Strömsössä. Harjoitus tekee mestarin myös parisuhteessa. Ajattele puolisoasi kalliina aarteena, jonka olet saanut lahjaksi ja josta haluat pitää kiinni.

Niskavuoren naiset sai kyllä melkoisen lumipalloefektin pyörimään, koska aloin miettiä yleisen parisuhdepohdinnan lisäksi tietenkin myös omaa parisuhdettani ja jälleen kerran kiitollisena sitä, että minulla on maailman paras aviomies! ❤ Voin sanoa sen verran, ettei meilläkään mitään Strömsöä ole aina todellakaan ollut ja olimme molemmat mm. monta vuotta jäätävissä univeloissa ja elämä oli muuten vain tosi rankkaa näiden kuvien jälkeisinä vuosina, enkä ala avaamaan sitä sen enempää, mutta olen ihan hirveän tyytyväinen, että emme luovuttaneet, tai oikeastaan se ei ole koskaan ollut edes vaihtoehto. Koetukset tavallaan hitsasivat meidät vielä tiiviimmin yhteen ja niin olen kuullut käyvän monelle muullekin parille. Olemme selvinneet kaikesta yhdessä! Minulle tärkeä ja lohdullinen ajatus pitkästä avioliitosta on kolmisäikeinen lanka, jossa me rispaantuneet säikeet olemme kietoutuneina siihen ehjään, ymmärtäköön ken ymmärtää. Ainakin minun näkökulmastani avioliitto on vain koko ajan syventynyt ja parantunut vaikka oli hyvä jo alussakin. Tärkein vinkkini on, että yrittäkää säilyttää edes jonkinlainen yhteys myös vaikeina ja väsyneinä aikoina, koska sekin helpottaa, jos voi edes sanoittaa tunteitaan eikä kaikkea tarvitse myöhemmin alkaa rakentaa kokonaan alusta. Pysykää tuttuina toisillenne ja olkaa perillä toistenne kuulumisista, myös pään sisäisistä. ❤
Tässä vielä Chisun ihana, ihana kipale, joka muistuttaa siitä, että välillä edes pienikin vastaantuleminen ja oman ylpeytensä ja oikeassa olemisensa hylkääminen riittää sulattamaan jäitä.
En osaa sanoo sanaakaan
Et kai mun runoutta enää kuulekaan
Yksi mykkä ja yksi kuuro
Ei yhteyttä, linja on huono

Ain pidin sua sylissäin
Kunnes navat kääntyi väärinpäin
Nyt yksi siellä, ja yksi tuolla
Yhdess piti elää, yhdess piti kuolla

Auta mua, beibi, auta mua
Tuu mua vastaan
Astun alas Venukselta, palaan puolitihen valkeella aluksella

Auta mua, beibi, auta mua
Tuu mua vastaan
Kiipee Marsin muurin yli, sua oottaa lämmin syli, tuu mua vastaan

Muistatko kuinka rakastuimme
Jo katsella yhteen naulaannuimme
Yksi pyyntö ja yksi vastaus
Nöyrtyykö ylpeys, riittääkö rakkaus

Auta mua, beibi, auta mua
Tuu mua vastaan
Ja kysy multa uudelleen, “tahdotko” ja niin edelleen
Sä tiedät vastauksen

Auta mua, beibi auta mua
Tuu mua vastaan
Valitsen sut aina vaan, niin kauan kun me kohdataan
Tuu mua vastaan

 

 

Huomenna vielä viimeinen postaus ennen joulua!

Osa alkuperäisistä kuvista, kuten hääkuvat, Hannu Korpela.