R. L. Stevenson: Aarresaari

Kuuntelin R. L. Stevensonin Aarresaaren syksyn puolivälin aikoihin, kun maassa ei ollut vielä lunta vaan maiseman peitti sumuinen sade ja harmaus. Klassinen seikkailukirja oli juuri omiaan kohentamaan mielialaa ja viemään kuuntelijan eksoottiselle merimatkalle. Tavakseni on tullut lukea tai kuunnella säännöllisesti klassikoita, joiden tuntemusta pyrin kartuttamaan. Monet lukemani klassikot ovat oikeasti hyviä ja edelleen aivan toimivia tai jopa tarkkanäköisempiäkin kuin uudemmat kirjat. Klassikoihin pätee kuitenkin kohdallani sama sääntö kuin muihinkin: jos ei kiinnosta, niin en lue väkisin. Osa lukemistani ei-niin-sykähdyttävistä klassikoista on aikoinaan tullut puolipakolla  luettua koulua tai kirjallisuuden oppiainetta varten, mutta tällä hetkellä minua eivät sido mitkään pakot.

PC191859.jpg

Olen aika valikoiva kirjojen suhteen. Pidin kuitenkin Aarresaaresta, ja yhtenä syynä siihen, miksi valitsin sen kuunneltavaksi, oli äänikirjan lukija – näyttelijä Lars Svedberg. Ihastuin täysin hänen murahtelevan eläytyvään lukutapaansa jo Komisario Palmu -romaanien kohdalla. Kokemus olisikin voinut olla varsin erilainen, jos olisin itse lukenut Aarresaaren kirjana. Svedbergin intensiivinen, näyttelijämäinen eläytyminen teki äänikirjasta kuunnelmamaisen ja helpotti tunnelmaan pääsemisessä. Aiemmat tietoni Aarresaaresta olivat karkeat ja pohjautuivat Mauri Kunnaksen piirrettyyn lastenkirjaversioon.

Aarresaaren tapahtumat sijoittuvat 1700-luvun Englantiin sekä merille ja eksoottiselle aarresaarelle. Teos on kirjoitettu 1880-luvulla, joten sen tapahtumat sijoittuivat alun perinkin historiaan. Kuten monet seikkailukirjat, tämäkin on alunperin suunnattu nuorille pojille. Mikäköhän minua niissä viehättää, vaikken ole niin nuori enkä poika? Nuori olen kyllä joskus ollut, eikä seikkailukirjojen kulta-aikaan ehkä ajateltu tyttöjen niin kiinnostuvan niistä. Nykyään on tullut onneksi entistä enemmän seikkailutarinoita, (myös elokuvia) joissa on tyttöhahmojakin keskeisissä rooleissa. Aarresaaressa ainoa nainen on äitimuori, jolla on hyvin pieni rooli.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Tarinan päähenkilö on nuori poika, Jim Hawkins, joka asuu perheensä isännöimässä majatalossa, Amiraali Benbow’ssa. Eräänä iltana majataloon saapuu kumma vieras, vanha rommin kyllästämä merirosvo, jota muut rosvot yrittävät jäljittää. Vanha merirosvo paljastaa viimeisenä tekonaan Jimille aarrekartan paikan, ja luotettujen miesten kera Jim lähtee vaaralliselle merimatkalle kohti aarresaarta. Ilman selkkauksia ja merirosvoja arteen lähelle ei kuitenkaan päästä.

Täytyy myöntää, että en pysynyt aivan alusta asti kärryillä, kuka oli kukakin henkilö, kun nimiä vilisi tekstissä niin paljon. Luetussa kirjassa alkuun olisi voinut palata tarkistamaan. Langat kuitenkin punoutuivat yhteen ja juonessa pysyi kiinni, vaikkei joka merirosvon henkilöllisyydestä ollutkaan aina selvyyttä. Kirjan luoma kuva 1700-luvun merirosvoista ja viidakosta on muuten juuri niin stereotyyppinen kuin voi kuvitella. Liekö kirjailijalla ollut ensikäden tietoa kummastakaan? No, tuskin sen puoleen oli sen aikaisilla lukijoillakaan. (Tai oikeastaan minullakaan.) Minua huvitti myös tapa, jolla minä-kertoja Jim alleviivaa omaa kertojuuttaan: hän usein vakuuttaa lukijalle, että nämä ja nämä tiedot hän on saanut vasta jälkikäteen. Tämä hieman katkaisee tarinan maailmaa ja – päinvastoin kuin on ollut tarkoitus – vain korostaa sitä, että kirja on fiktiota.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Lukukokemuksena tämä toi mieleeni ainakin Finnemoren Robin Hoodin sekä nuorena lukemiani Zane Greyn lännenkirjoja. Asetelma, jossa englantilaispoika yrittää pärjäillä yksin viidakossa toi hieman mieleen myös Goldingin Kärpästen Herran. Olen syksyn aikana lukenut ja kuunnellut kohtuullisen määrän kirjoja – en pinotolkulla, mutta enemmän kuin mitä olen tänne postannut. En ole vain ehtinyt esitellä niitä, enkä toisaalta ole ottanut siitä paineitakaan, sillä eihän se ole lukemisen päätarkoitus. Ensi vuoden puolella kuitenkin palaan varmaan vielä muutamaan tapaukseen.

 

R. L. Stevenson: Aarresaari [Tresure Island]
WSOY, 2018 [1881–1882]
Suom. Hannes Korpi-Anttila
Lukija: Lars Svedberg
8 h 30 min

Elena Favilli & Francesca Cavallo: Iltasatuja kapinallisille tytöille

En voisi rakastaa miestä, joka komentaa minua, sen enempää kuin voisin rakastaa miestä, joka antaisi minun komentaa häntä.
– Jacquotte Delahaye, merirosvo, 1600-luku, Haiti –

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Elena Favillin ja Francesca Cavallon kokoama Iltasatuja kapinallisille tytöille – 100 tarinaa ihmeellisistä naisista (2017) on noussut jo lähes kulttimaineeseen pienten tyttöjen emansipoijana (ja äitien). Vaikka kirja onkin tehty lapsia ajatellen, se sopii hyvin monenikäisille naisille ja mielellään myös pojille / miehille, koska ovathan nämä hienoja stooreja kenen tahansa lukea.

Iltasatuja kapinallisille tytöille kokoaa siis yhteen tarinat sadasta oikeasti eläneestä naisesta, joista kukin on tehnyt jotain merkittävää. Moni näistä naisista on joutunut kamppailemaan sen kanssa, että heidän aikanaan tai kulttuurissaan naiset eivät muka voisi tehdä jotain, mutta sitten he ovat vain menneet ja tehneet sen. Jokaisella aukeamalla on yhden naisen tarina kuvan kera, joten pituudet ovat juuri sopivia pienempienkin kuunnella.

Meillä koko perhe innostui näistä tarinoista, joskaan vielä emme ole kaikkia edes lukeneet, parhaat päältä tietysti. Joukossa on naisia kaikilta aloilta ja ajoilta: urheilijaa, kirjailijaa, merirosvoa, faaraota, tutkijaa, formulakuskia, surffaajaa, aktivistia, muusikkoa, poliitikkoa, astronauttia ja niin edelleen. Jane Austenista Michelle Obamaan ja Coco Chanelista Kleopatraan. On jännää lukea, miten merkkihenkilöt ovat tahkonneet itselleen tien huipulle.

Vaikka meillä kulutetaan suuret määrät lastenkirjoja, en niistä yleensä tänne ole kirjoitellut, paitsi välillä saatan edelleen nostaa joitakin poimintoja, kuten nyt tämän. Instagramin puolelle sen sijaan kuvailen toisinaan parhaita kuvakirjoja, joten siellä enemmän vinkkejä lastenkirjapuolelle. Suurin osa lukemistamme kirjoista on kuitenkin sellaista lainataan-luetaan-palautetaan -matskua kirjastosta, josta ei mitään suurempaa muistijälkeä jää. Tällä hetkellä lastenkirjarintamalla suosiossa ovat muun muassa Disneyn klassikkosadut ja -prinsessat sekä Jussi-kirjat.

Elena Favilli & Francesca Cavallo: Iltasatuja kapinallisille tytöille – 100 tarinaa ihmeellisistä naisista [Good Night Stories for Rebel Girls]
S&S, 2017 [2016]
211 s.

Miina ja Manu + lapsille tarjotut sukupuoliroolit

Varmaan suurin osa nuoremman polven suomalaisista on lukenut tai kuullut satukasetista Miinaa ja Manua. Tuo Teutorin kahdesta kissasta kertova kirjasarja on todellinen lasten klassikko Suomessa, joten pakkohan siitäkin on jotakin kirjoittaa, varsinkin kun meilläkin sitä luetaan, ja olen omassakin lapsuudessani kuunnellut paljon kyseisiä satukasetteja.
“Miina ja Manu – kaksi kissaa ihanaa! Miina – ja Manu – luoksemme on tulleet taas!”
Sarjan vahvuuksia ovat lapsenomaisuus, mielikuvituksellisuus, värikkyys ja seikkailullisuus – kissat kun ovat milloin merirosvolaivalla tai matkoilla, milloin myllyssä tai ratsastuskoulussa.  Sulo-eno ja Heikki Hiiri heiluvat usein myös mukana. “Karmivan jännittävät” Vanhan linnan salaisuus ja Eksyksissä olivat pienenä lemppareitani, ja hahmoina jännittävimmästä päästä olivat Erakko Hermanni ja Jänkä-Joonas. Kirjojen opettavaisuus saa sekä plussaa että miinusta. Joskus tekstissä on liiankin opettavainen sävy, mutta ei se haittaa, koska niistä ihan oikeasti voi myös oppia paljon asioita vaikkapa eläimistä, aakkosista, liikennesäännöistä tai uimisesta. Nyt 2000-luvulla on ilmestynyt myös muiden kuvittajien ja kirjoittajien Miinoja ja Manuja, mutta minä tykkään nimenomaan Teutorin piirrosjäljestä, kun siihen on tottunut.
Miina ja Manu -kirjat ovat siis kivoja ja olen lukenut niitä lapsilleni. Mutta mutta, nyt aikuisena niissä tökkii hieman
a) kieli, joka on aika lavertelevaa ilmauksineen ja täytesanoineen, kuten “tuumasta toimeen”, jota toistetaan koko ajan (en tässä nyt mainitse sitä, että omakin tekstini vilisee tiettyjä maneereja 😀 )
b) vanhanaikaiselta tuntuvat sukupuoliroolit. Tarkoitan sitä, että Manu on aina se ajattelematon, mukavuudenhaluinen, kärsimätön poikaviikari, jota täytyy torua ja ojentaa, ja Miina on äidillinen, fiksu, aina hyvätapainen kiltti tyttö, joka usein joutuu kypsästi paimentamaan ja nuhtelemaan Manua, vaikka on tämän ikätoveri.

 

Teutorin Miina ja Manu -kirjoja on niin paljon, ja sama asetelma toistuu usein, että on vaikea olla ajattelematta hahmoja yleisemminkin tytön ja pojan representaatioina. Sen verran on feminististä kirjallisuudentutkimuksen otetta tarttunut väkisinkin tuolta “huudeilta”, että pistää vaan silmään, koska Miinassa ja Manussa sukupuoliroolitus on  paikka paikoin melko räikeää. Jokaisessa kirjassa tätä kuviota ei ole (eli siis ihan jokaisessa kirjassa Manu ei toheloi). Toisaalta pienenä en muista ajatelleeni, että Manu olisi tuhma, koska on poika ja Miina kiltti, koska on tyttö, joten ehkä aikuisena mukaan tarttunut tiedostavuus saa näkemään sen eri tavalla (mikä ei ole pelkästään hyvä asia, joten pidän suuni kiinni lasten aikana!). Mutta ärsyttäähän se kuva, jossa poika on raisu ja ongelmia tuottava, ja tyttö kiltti, aulis ja rauhallinen.
En kannata sukupuoletonta kasvatusta, mutta en myöskään sitä, että tyttöjen ja poikien asiat ja ominaisuudet, harrastukset, värit, lelut ja leikit jaotellaan usein vieläkin silmiinpistävästi tyttöjen ja poikien lokeroihin. Tässä asiassa on nykyään havaittavissa jonkinlaista kaksinaismoralismiakin. Samaan aikaan, kun vouhkataan sukupuolten tasapäistämisestä, monet eivät voi kuvitellakaan laittavansa vaikka tyttövauvan päälle mitään poikamaiseen viittaavaakaan (vielä 1980-1990-luvuilla vauvat pukeutuivat minun käsittääkseni pääosin neutraaleihin äitiyspakkauskamoihin tai isosisarukselta perittyihin, oli hän kumpaa sukupuolta vain). Että tavallaan sukupuolierot varsinkin pikkulasten pukeutumisessa ovat 1990-luvun jälkeen vain kärjistyneet. Meidänkin tytöt ovat hyvin “tyttömäisiä”, jos tätä sanaa nyt voi käyttää, koska he rakastavat kaikkea kimaltavaa, tylliä, pinkkiä, prinsessamaista jne., ja se on ihanaa. Mutta samaan aikaan he rakastavat seikkailuja, puuhun kiipeämistä, merirosvoja, supersankareita, dinosauruksia, painimista, riehumista, “hurjia ja jänniä asioita”, vauhtia ja vaarallisia tilanteita jne., ja sekin on ihanaa. Esikoiseni ihmetteli kerran vilpittömästi, miksi missään ei näy tyttömerirosvoja tai tyttösupersankareita (koska yleensä kuvissa ja kirjoissa ne ovat miehiä tai poikia). Onneksi Me and I:lta löytyi sitten hänelle turkoosi merirosvomekko, hänen lempparinsa, jossa on myös tyttömerirosvo, koska tytöt voivat haaveilla samoista asioista kuin pojat. 

 

Tytöt eivät myöskään aina ole rauhallisia tai kilttejä, kuten Miina, eivätkä pojat automaattisesti villejä, rohkeita ja kolttosia keksiviä. Pikkupojat voivat olla ujoja ja hiljaisia samoin kuin tytöt rempseitä ja riehakkaita. En todellakaan ole sitä mieltä kuin joku koulujen opetuksen uusi linjaus, että sukupuolia on n. 5-6 miljardia, saman verran kuin ihmisiä siis. Tytöt ovat tyttöjä ja pojat ovat poikia, mutta voi olla niin erilaisia tapoja olla tyttö tai nainen sekä poika tai mies, ettei heti pidä mennä ajattelemaan, että “nyt varmaan oletkin jotakin omaa sukupuoltasi”, jos pitää eri asioista kuin joku kaveri. Oikeastaan lapselle sälytetään hirveä vastuu, jos hän saa itse määritellä oman sukupuolensa. Jotkut ajattelevat, että lapsi määrittää sen sitten vähän isompana, kun kykenee, mutta onko hän siihen asti, vaikkapa vauvana vailla sukupuolta? Itsekin olen ollut melko herkkä lapsi ja muutenkin epäillyt vähän kaikkea, niin olisin ollut kyllä totaalisen hukassa, jos vanhempani olisivat elämäni auktoriteetteina sanoneet: “Ai niin, muista, ettet välttämättä olekaan oikeasti tyttö” (vaikka näytät fyysisesti siltä ja sinulla on tytön kromosomit). Itsetuntoni pohja olisi varmaankin murentunut, jos sellainen perustavanlaatuinen asia kuin sukupuoli olisi temmattu pois olemisestani tai kylvetty edes epäilyksen siemen, että voisi ylipäätään olla jotain muuta kuin mitä on. Minusta parempi on sanoa: “Olet hieno lapsi, hieno tyttö / poika, juuri tuollaisena kuin olet.”

Miina ja Manu ovat kuitenkin reippaita kissalapsia, ja vaikka sukupuoliroolit hieman pistävät silmään, ne ovat kuitenkin melko kesyjä, ja muuten kirjat viestittävät hyviä asioita: lapsetkin voivat tehdä kaikenlaista jännää – tutkia, seikkailla, oppia, olla aktiivisia toimijoita. Miinat ja Manut ovat niin kivoja kokonaisuuksina ja sarjana, että toki aiomme lukea niitä edelleenkin. Sekin pistää nimittäin silmään, jos uusissa kirjoissa on tahallaan koitettu häivyttää sukupuoli kokonaan. “Vanha kunnon” Disney sen sijaan näyttää lapsille malliesimekkiä sukupuoliroolien kaksinaismoralismista. Disney on ottanut toisella jalalla askeleen uudenlaista sankaritarmallia kohti, jossa prinsessat, kuten Tähkäpää ja Elsa, ovat määrätietoisia ja toimivia. Niin ihania kuin kaikki prinsessasadut ovatkin, odotan vielä sitä Disney-satua, jossa henkilöt näyttäisivät hieman ihmismäisemmiltä, kun ihmisiä kerta representoivat. Okei, ne ovat satuhahmoja, mutta ne mittasuhteet prinsessoilla ja prinsseillä! Sankarihahmojen vartalon anorektisuus ja muutenkin jopa karikatyyrimäisen täydellinen olemus eivät epärealistisuudessaan ole parhaita esikuvia tytöille. Siltäkö prinsessat näyttävät? Disney ei ole uskaltanut vielä ottaa hahmojen ulkonäköön samaa rohkeutta, jota heidän persoonassaan jo on. Mutta ehkä se ei sitten olisi enää Disney, jos hahmot olisivat edes vähänkään vähemmän siloiteltuja.

Arendelin kauneushoitolasta saa aika mageita volyymiripsiä.

 

Siinä ja siinä, onko Tähkäpään vyötärö kaulaa kapeampi.

 






Tyttöjen ja poikien välillä on toki yleistettäviä eroja, vaikka yksilöiden välillä on varmaa vaihtelua. Esimerkiksi peruskoulujärjestelmän on katsottu tukevan enemmän tyttöjen kuin poikien oppimista ja poikien koulutulosten huonontumisesta onkin uutisoitu silloin tällöin. Eli taatusti jotain eroja on, eikä voi aina ajatella, että tytöt ja pojat hyötyisivät samoista asioista, ihan kuin he olisivat kaikki neutreja. Sukupuoli on tärkeä, olennainen asia, jota ei saa häivyttää yhteiskunnasta ja yksilön elämästä pois, mutta ei myöskään antaa sen liikaa kahlita harrastuksia, leikkejä ja lopulta uravalintaa. Voi olla 100-prosenttisen naisellinen nainen, vaikkei olisikaan luontaisesti hoivaava tai muuten vain perinteisen naismuotin mukainen, ja voi olla 100-prosenttisen miehekäs mies, vaikka välillä tirauttaisi kyyneleen tai pari ja tunnustaisi, että pelottaa.

 
Jälkikirjoitus
Päiväkodin aloittamisen jälkeen lapsukaisemme ovat omaksuneet sanavarastoonsa  “tyttöjen ja poikien värit”. Aina, jos he käyttävät tuota ahdasta ilmaisua, sanon, että ei ole edes olemassa tyttöjen ja poikien värejä, on vain värejä. Mutta lapset haluavat itsepintaisesti kategorisoida asioita ja luoda noita keinotekoisiakin jaotteluja. Minua huvittaa siinä se, kuinka nuo värilokerot on heidän keskuudessaan oltava olemassa, mutta silti niiden sisältö on hyvinkin häilyväistä. Esimerkiksi perinteisesti pojille mielletty sininen on tällä hetkellä “tyttöjen väri”, kiitos Frozenin. Punainenkin on kuulemma “tyttöjen ja poikien yhteinen väri”. Musta poikien, pinkki tyttöjen ja niin edelleen… Päiväkodin lasten keskuudessa ollaan ilmeisesti tarkasti selvillä näiden suhteen, mutta aikuisella ei voi olla kysymättä hajuakaan.