Sydän sopivasti kallellaan

 

OLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERA

Sinä ainoa tekoni, jota mä en koskaan kadu
Mutta mietin, miten kohtelet elämää
Mihin se sua johtaa, mitä vielä ottaa
Enkä edes tunne sua niin, nenänpäästä varpaisiin

Tänään on kaikki hyvin, minä tiedän
Sä tulit käymään vaan
On mulla silti takiasi aina
Sydän vähän kallellaan 

Paula Vesala

Kiitollinen ❤
Ja äärimmäisen rikas, kun saan olla kahden maailman rakkaimman tytön äiti.
Omat aarteeni ❤

 

Taidetta Mäntässä: Riiko Sakkisen Rajat kiinni

 

“Afrikan tähti” Kaikki kuvat täältä.
Käytiin viikonloppuna Mäntässä parinakin päivänä Keuruun mökiltä käsin, sieltä kun on vain puolen tunnin matka. Mänttä on kyllä ihana kesäkohde, nyt ensimmäistä kertaa olimme lasten kanssa siellä. Kierrettiin toisena päivänä Joenniemen kartano eli taidemuseo Gösta ja toisena Serlan entinen Pääkonttori eli Gustav-museo. Taide-elämyksistä päälimmäisenä jäi mieleen Riiko Sakkisen puhutteleva näyttely Rajat kiinni Gösta-museon uudella puolella. Lasten kanssa kävelimme sen läpi aika nopsaan, koska osa materiaalista on aika rajua (näytti siellä kävelevän muitakin lapsia), mutta käytiin sitten vuorotellen rauhassa kiertämässä näyttely läpi. 
 
Riiko Sakkinen määrittelee itsensä poliittiseksi taiteilijaksi ja sitä hän kyllä onkin. Sakkinen on itse tehnyt matkoja Euroopan raja-alueille ja pakolaisterritorioihin, kerännyt materiaalia ja tehnyt siitä poptaidetta. Hän on käyttänyt vaihtelevia tekniikoita kuten kollaasia, hän on yhdistellyt asioita siten, että ne saavat uusia, irvokkaita merkityksiä. Sakkinen on hyödyntänyt paljon esimerkiksi espanjalaisia ja syyrialaisia mainoksia. Hän ottaa vahvasti kantaa ajankohtaiseen pakolaiskysymykseen ja määrittelee ei-kenenkään-mailla majailevat välitilapakolaiset viidennen maailman kansalaisiksi, koska heitä ei papereilla ole edes olemassa. 

 

Näyttelystä on vaikea olla vaikuttumatta. Merkitysten avautumista helpottavat hyvin paljon niiden viereen liitetyt tekstit, joissa kerrotaan hieman kunkin teoksen taustasta. Yksi vaikuttavimmista teoksista on pienen tytön kuva, jossa hänelle on lätkäisty 10 euron hinta ja alennustakin tarjotaan. Sakkisella on pieniä lapsia ja ehkä juuri siksi hän ottaakin kantaa myös siihen, että moni pienistä ja isoista pakolaistytöistä päätyy Euroopassa prostituoiduiksi tai muihin orjan asemaa vastaaviin ammatteihin. 
 
Sakkinen ottaa kantaa myös rasismiin ja eurooppalaisen kolonialismin jäänteisiin esittelemällä suositun espanjalaisen makeismerkin Conguitos (suom. Pikku kongolaiset) mainosfiguureja, jotka ovat kieltämättä erittäin rasistisen näköisiä. Kun lasten kanssa hiihtelimme näyttelyn läpi, toinen osoitti ihmeissään rivissä olevia Conguitos-muovihahmoja ja kysyi, mitä nuo ankat ovat. (En kertonut, että ne esittävät oikeasti ihmisiä.) 
 

Julistemaisten poptaideteosten lisäksi näyttelyssä on myös aihepiiriin liittyviä esineitä kuten repivää piikkilankaa ja improvisoidut tikkaat, piikeillä varustettuja kenkiä (joilla kiivetä yli tiheäsilmäisten raja-aitojen), lasten uimaleluja, joilla yritetään selvitä vaarallinen merenylitys sekä Volga-auto, joka on takavarikoitu maahanpyrkijöiltä Venäjän ja Suomen rajalla. Eräässä raja-alueella kuvatussa videoteoksessa puolestaan irvaillaan Euroopan Unionin ylevälle tunnuslaululle “Oodi ilolle”, joka on aika kaukana kansalaistensa arjesta. Sakkinen tiivistää ideologiansa näin: hän haluaisi maailman, jossa voisi muuttaa vapaasti, mutta ennen kaikkea maailman, jossa voisi olla muuttamatta. Ettei kenenkään tarvitsisi lähteä sodan, väkivallan, köyhyyden tai vainon takia pakoon omasta kodistaan. 
 
Samaa toivoisin minäkin, vaikka se kuulostaakin utopialta. Onneksi en ole poliitikko, jonka olisi pakko tehdä jonkinlaisia päätöksiä tässä valtavassa kysymyksessä, jossa inhimillisesti katsottuna on niin monelle kyse elämästä ja kuolemasta. Taiteilijoitakin (kuten toimittajiakin) tarvitaan, mutta heidän tehtävänsä on päättäjiä helpompi: näyttää ongelma, kuvata epäkohtia ja epätoivoa, osoittaa, että jotain täytyy tehdä, mutta antaa  lopputulos poliitikkojen ratkaistavaksi. 
 
 
Riiko Sakkinen: Rajat kiinni
Serlachius-museo Gösta, Mänttä
7.1.2018 asti       

Hylätyt talot, autiot pihat

 

Tervetuloa!

Näitä on Suomen maaseuduilla niin paljon. Lähdettyjä, kiireellä jätettyjä tyhjiä taloja. Kiinninaulattuja tai lasittomia ikkunoita. Tiukasti teljettyjä tai avonaisina ammottavia ovia. Pihoihin unohtuneita autonromuja. Isoiksi kasvaneilta leikkijöiltä pudonneita leluja, keräämättömiä roskia. Asuntoja, koteja, perintöjä. Kuolinpesiä, entisiä mummoloita. Yksityisomistuksia ja kokonaisia komplekseja turhiksi tulleita työntekijöiden asuntoja ja asuntoloita. Rintamamiestaloja ja mummonmökkejä. Koteja, joissa on ollut joskus jonkun koko elämä. Rakkaus, leikit, läksyt, naapurin kaverit, työ. Ja nyt on vain villiintyneitä puutarhoja ja pystyyn ränsistyviä seiniä. Puu voi ihan rauhassa kaatua vanhan asuntoauton päälle tai vaikka talonkin ilman että se liikuttaisi kenenkään elämää. Ne elämät ovat jo ohi. On vain ihan hiljaista. Suomi on tainnut kaupungistua aika vauhdilla viime vuosikymmeninä? Eikä ihme: sinne on mentävä, missä on töitä.

 

 

Ja käsi kädessä kuljemme … ja se minua niin …

 

Ratapihalla

 

 

 

Tässä vielä vähän kuvia sieltä Haapamäen hiljentyneiltä huudeilta. Minua kiehtoo jotenkin tosi paljon tällaiset paikat! Ehkä siksi, että historia kiinnostaa ja inspiroi yleisemminkin, ja lähihistoria varsinkin. Toki esimerkiksi vanhat junat ja esineet ovat muuten vaan hirmu hienoja. Taiteellisia. Vanhat rakennukset, kulkuvälineet ja paikat tuovat eloa esimerkiksi niihin tarinoihin, joita on kuullut omilta isovanhemmilta “muinaisista” ajoista (kuten 1940-1950-1960 -luvuilta), ja onhan se siten minun omaakin historiaani. Yksi tekeillä oleva käsikirjoitukseni sijoittuu juuri sodan molemmin puolin, ja vanhoista paikoista ja vanhaa musiikkia kuuntelemalla nappaan aina tunnelmia sen kirjoittamiseen. Miehelläni on täällä Haapamäellä ollut sukujuuriakin, vaikkei itse olekaan asunut siellä. Rautatieliikenne oli aikoinaan Haapamäen vilkkainta ydintä, koska asema oli monen radan risteyskohta. Nyt hiljaisilla radanvarsilla on riveittäin tyhjentyneitä ratatyöläisten perheitten asuntoja. Minulla ei ole sukutaustaa Haapamäen kanssa, mutta tietystä, kadonneesta elämänmuodosta sen autioituneet paikat kertovat yleisemminkin. Ja kyllähän siellä vielä asuu vähän porukkaa, mutta ketään ei vaan yleensä näy kadulla tai missään. Kesällä tosi kaunis kylä, kuin aikamatka jonnekin menneeseen aikaan.