William Golding: Kärpästen herra

“Eikö täällä todella ole ketään aikuisia?”
“En ainakaan usko olevan.”
Vaalea poika sanoi tämän miltei juhlallisella äänellä, mutta sitten hän äkkiä tajusi omien sanojensa riemastuttavan merkityksen. [–]
“Ei ketään aikuisia!”

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

William Goldingin kulttilassikko Kärpästen herra (1954) on yhtä aikaa hirveä ja hirveän hyvä. Kirja sijoittuu toisen maailmansodan ajalle ja kertoo joukosta koulupoikia, jotka haaksirikkoutuvat lentokoneonnettomuudessa keskenään autiolle, trooppiselle saarelle. Alkutilanne on tietenkin melko hypoteettinen, mutta kuitenkin mahdollinen. Ensin pojat toimivat kuin kunnon englantilaiset: järjestäytyvät, pitävät kokouksia, tekevät suunnitelmia, mutta vähitellen eripura alkaa häiritä joukkoa ja seikkailu muuttuu selviytymistaisteluksi.

Viidakon armoilla pojista (ainakin suuresta osasta) kuoriutuu keihäät kädessä juoksentelevia verenhimoisia villi-ihmisiä, jotka joutuvat sotaisiin väleihin keskenään. Jännite on rakennettu teokseen oivallisesti ja koko ajan pelkää, että jotain vielä hirveämpää tapahtuu. Samalla on kuitenkin jatkettava lukemista, vaikka sitten toinen silmä kiinni.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

“Peto tappakaa! Kurkku leikatkaa! Veri laskekaa!” 

Nyt kun olen juuri lukenut pohjalle kaksi muutakin toista maailmansotaa käsittelevää kirjaa (Kaikki se valo jota emme näe ja Poika joka pelastui), Kärpästen herran absurdi julmuus ei kummastutakaan enää niin paljon. Lähtöoletukseni oli hieman vähättelevästikin, että Kärpästen herra nyt on vain sellainen satu, miten ei koskaan oikeasti voisi käydä. Ja onhan se hyytävä satu. Mutta näen sen vahvasti nyt myös allegoriana toisesta maailmansodasta ylipäätään! Kun koulupojat autiolla saarella tappavat toisiaan, vastaavaa tekevät aikuiset oikeassa maailmassa samaan aikaan. Koko maailma sotii.

Ja julmuudesta. Esimerkiksi se mitä aiemmin mainitsemissani teoksissa Frederikille tai vaikkapa nyt holokaustissa tuhotuille juutalaisille tehtiin, on täyttä sadismia. Toisten tuskalla huvittelua ja empatian kuolettamista. Eikä siihen tarvittu autiota saarta tai kasvomaaleja. Luin Wikipediasta, että teoksen nimi Kärpästen herra viittaa Belsebuliin eli Raamatun alkukielessä käytettyyn ilmaukseen paholaisesta. Ja niin tässä kirjassa kuin esimerkiksi siellä keskitysleireillä meininki on niin yli-inhimillisen julmaa, että nimitys on varsin osuva.

En ole lukenut kauhukirjallisuutta, mutta tämä teos liippaa tunnelmaltaan läheltä sitä. Se on kuitenkin realistinen siten, että yliluonnollisia elementtejä ei varsinaisesti ole, vaikkakin pelot nostattavatkin poikien mieliin epäilyksiä pedosta, joka saarta hallitsee. Itse en tästä ollut aivan varma, joten pelkäsin koko ajan, tuleeko sieltä kohta jokin hirviö esiin. Se olisi kuitenkin pilannut teoksen allegorisuuden. Pahuus voi löytyä ja löytyykin ihan ihmisen omista tekosista. Ja vaikka konkreettista hirviötä ei saarella ole, sen tuntee taustalla kuitenkin näkymättömänä voimana, joka voi ottaa valtaansa ja ajaa kamaliin tekoihin.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kärpästen herrassa tulee mielestäni hienosti ilmi, kuinka vallanhimo ja paha johtaja voivat sotkea kaiken. Vallan havitteleminen voi ajaa äärimmäisiin tekoihin, ja jos johtajaksi pääsee ja päästetään hieman päästään seonnut kaveri, hän saa vedettyä tavalliset jees-miehetkin mukanaan julmuuksiin. Laajamittaista holokaustiakaan tuskin olisi tapahtunut ilman Führeriä eli Adolf Hitleriä, joka joukkoisti tuhoamisen. Tällöin monista tavallisistakin saksalaisista tuli tappajia, koska jollakin puolella nyt vain oli oltava. Sika muuten näyttäytyi eläimenä samankaltaisessa irvokkaassa valossa kuin Orwellin Eläinten vallankumouksessa. Sian pää sai peräti kunnian olla koko teoksen nimikkohahmona.

Mutta Ralph seisoi heidän keskellään likaisena, takkuisena ja niistämättömänä itkien heidän viattoman lapsuutensa loppua, ihmissydämen synkkää pahuutta.

 

William Golding: Kärpästen herra [The Lord of the Flies]
Otava, 2007 [1954]
336 s.

Leon Leyson: Poika joka pelastui – Schindlerin listan kuopus

Oli syyskuun kuudes päivä vuonna 1939. Vain vajaan viikon kuluttua siitä, kun saksalaiset olivat ylittäneet Puolan rajan, he olivat jo Krakovassa. Ja vaikkemme tienneet sitä silloin, aikamme helvetissä oli alkanut. 

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Täysin suunnittelmatta minulle on päätynyt luettavaksi kolme samaan aikakauteen sijoittuvaa kirjaa perättäin. Tietysti olen itse kirjat lainannut, mutta etukäteen ajattelematta, että siinä on minulla rinnakkain kolme eri näkemystä toisesta maailmansodasta. Todella mielenkintoista lukea ja vertailla peräkkäin. Kaikki se valo, jota emme näe on kuin realistinen satu, jossa näkökulma on Saksan ja Ranskan. Hitler-nuorison, natsikoulutuksen ja ideologian julmuus tuodaan esiin, vaikkei olekaan pääjuoni. Teos osoittaa myös, että “arjalaistenkin” riveissä oli häviäjiä, kuten Werner ja etenkin ystävänsä Frederik.

Tällä hetkellä sen sijaan luen viimeisiä sivuja Goldingin Kärpästen herrasta, josta kirjoitan oman postauksensa. Ihmisen omituinen ja kauhistuttava julmuus tuntuu fiktiivisessä romaanissa jopa utopialta, mutta ei enää, kun on lukenut välissä vavahduttavan Poika joka pelastui. Näistä kolmesta tämä on ainoa tositarina, elämänkerta, jonka on kirjoittanut Leon Leyson – holokaustista selvinnyt Schindlerin listan kuopus. Näkökulma on siis vahvasti uhrien.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Minut oli määrätty lapioimaan lunta miesjoukon kanssa. Ilman talvivaatteita olin niin jäässä, että lapio hädin tuskin pysyi käsissäni. Äkkiä Hauptsturmführer Göth ilmaantui paikalle ja vaati hetken mielijohteesta, että vartijat antaisivat meille jokaiselle kaksikymmentäviisi iskua kauheilla nahkaruoskillaan. Emme ymmärtäneet siihen mitään syytä, mutta se oli samantekevää. Komendantin asemassaan Göth saattoi tehdö mitä ikinä tahtoi, oli siihen syytä tai ei. Hän tuntui nauttivan siitä, että aiheutti tuskaa avuttomille. 

Poika joka pelastui kertoo puolanjuutalaisen Leysonin tarinan aivan varhaislapsuudesta asti. Siksi kontrasti onkin niin suuri, kun melko onnellinen, perhekeskeinen lapsuus kääntyykin pian selviytymistaisteluksi suljetussa ghetossa Krakovassa. Jo ennen maailmansodan syttymistä juutalaisia aletaan syrjiä ja vainota räikeästi, mutta perheen onneksi Leonin isä on päätynyt töihin juuri Oskar Schindler -nimisen miehen tehtaaseen. Tällä yksityiskohdalla on ratkaiseva merkitys perheen myöhemmissä vaiheissa.

Kun sota syttyy ja vainot kiristyvät, myös Leon perheineen päätyy työpainotteiselle keskitysleirille. Leon on selvästi tavallista neuvokkaampi ja ehkä rohkeampikin poika, sillä monessa käänteessä hänet oltaisiin voitu potentiaalisesti tappaa, mutta hänellä on nokkeluutta ja onneakin turvanaan. Meininki keskitysleirillä on aivan hirveää. Mielivaltainen julmuus on jotain, mitä ei voi oikein käsittää. Juutalaisten ihmisarvo poljetaan täysin ja heitä murhataan miljoonittain.

Leon muistaa ihmetelleensä Hitlerin epäloogista rotuoppia: Führer itsehän oli tumma, kun esimerkiksi Leonilla oli siniset silmät eikä hän erottunut ulkonäöltään mitenkään muista puolalaisista. Hitlerin ideologialla ei ollutkaan mitään tekemistä järjen kanssa, se kumpusi puhtaasta vihasta. Myös keskitysleirien johtajat käyttivät sumeilematta valtaansa huvitellakseen julmuudella.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Aina joskus näin saksalaisten upseerien lapsia, jotka saapastelivat edestakaisin Hitler-nuorison univormu yllään ja lauloivat Führeriä eli Adolf Hitleriä ylistäviä lauluja. [–] Vain paksu piikkilanka-aita erotti minun elämäni helvetissä heidän elämästään vapaudessa, mutta yhtä hyvin olisimme voineet olla eri planeetoilla. 

Ilman Oskar Schindleriä Leon ja sadat muut juutalaiset olisivat lopulta kokeneet saman kohtalon kuin miljoonat tuhoamisleireillä murhatut. Schindler oli natsi, mutta hänellä oli vielä sydän paikallaan. Hän oli liikemies, joka natsien hirveydet tajutessaan pyrki tietoisesti pelastamaan niin monta juutalaista kuin kykeni. Hän laittoi projektissaan alttiiksi niin oman henkensä kuin rahansakin. Käsittämättömän pahuuden ja pimeyden keskellä tuikki pieni valonsäde.

Mistä kumpuaa ideologia, jossa ihmisen voi tappaa, kun siitä ei ole yhteiskunnalle tarpeeksi hyötyä? Että ihmisarvo on vain välinearvo eikä lopulta sitäkään. Miten on mahdollista mobilisoida valtavat joukot kiinniottamaan ja tuhoamaan kokonainen kansa, jonka lapset käyvät samaa koulua koulua kuin omatkin? En käsitä, miten se on voinut tapahtua. Että ensin vangitaan ghettoon, sitten pakotetaan täysin epäinhimillisiin olosuhteisiin työleirille ja lopulta etsitään kannattavimpia tuhoamismetodeja. Että osa ihmisistä on vain jätettä, josta pitää päästä kustannustehokkasti eroon.

Schindler on tosiaan se sama Schindler kuin Steven Spielbergin elokuvassa Schindlerin lista. Olen nähnyt sen kerran kauan sitten ja se on kyllä todella rankka elokuva. Kirja herätti kiinnostuksen katsoa se uudelleen, kun on saanut Schindleristä nyt “ensi käden tietoa”. Elokuvasta muistan ainoastaan punaisen pikkutytön surullisen hahmon, joka vaeltaa ruumiskasojen päällä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Leon Leyson: Poika joka pelastui – Schindlerin listan kuopus [The Boy on a Wooden Box]
Tammi, 2013
246 s.

Christien esikoinen: Stylesin tapaus

Stylesin tapaus on Agatha Christien ensimmäinen julkaistu romaani! Se edustaa aika erilaista maailmaa kuin myöhemmät kirjat, vuonna 1920 julkaistussa teoksessa käydään nimittäin ensimmäistä maailmansotaakin vielä. Kuitenkin tutut, christiemäiset elementit ja maalaiskartanomiljöö ovat jo tästäkin teoksesta löydettävissä ja se poikkeaa yllättävän vähän kymmenien seuraavien vuosien aikana kirjoitetuista teoksista. Joko siis Christie ei kehittynyt merkittävästi tai oli jo aluksi huomattavan hyvä!
Kannatan jälkimmäistä, ja kyllä toki pientä kehitystä ja viilausta tämän ensimmäisenkin jälkeen on tapahtunut. Kirjoitustyyli on kyllä huomattavan sujuvaa ja tuttua jo tässä. Ehkä tässä palapelin palat ovat hieman yksinkertaisemmin esillä, alku on hieman sekava ja lopussa oikeudenkäyntiä selostetaan turhankin seikkaperäisesti. Nämä ovat kuitenkin vain pikkujuttuja ja monen kirjailijan esikoisteos on paljon hapuilevampaa kuin Christiellä.
 –
Teoksen tapahtumapaikkana on Styles Court -niminen kartano, ja lukija tutustutetaan ensi kertaa Hastingsiin (tässä vielä nuori ja naimaton sodassa haavoittunut ja rintamalta kotiutettu) ja salapoliisi Hercule Poirotiin, joka on tullut muiden belgialaisten kanssa sodalta turvaan Stylesin liepeille. Hastings asustelee John Cavendish -ystävänsä vieraana Styles Courtissa, mutta ilmapiirissä on alusta alkaen jotakin painostavaa. Johnin vanha äiti on mennyt uusiin naimisiin reilusti nuoremman, onnenonkijana pidetyn miehen kanssa varoituksista huolimatta.
 –
Kun vanharouva kuoleekin myrkytykseen, Hastings kutsuu oitis paikalle vanhan ystävänsä Hercule Poirotin, eikä juttu olekaan niin selvä kuin miltä näyttää. Jo tästä ensimmäisestä kirjasta asti paistaa Christien hyödyllinen myrkkyasiantuntemus, jonka hän oli ehtinyt kerätä työskennellessään apteekissa. Eri myrkkyjen seuraukset, sivuvaikutukset ja määrät olivat murhamammalla uskottavasti hallussa – toivottavasti vain teoriassa.
 –
Ps. Kuva on otettu muuttolaatikon päällä! Eli sellaistakin työnsarkaa tähän syksylle luvassa. Yksi haave käymässä toteen!

Agatha Christie: Stylesin tapaus [The Mysterious Affair at Styles]
WSOY, 2013 [1920]
244 s.

Ajatuksia sarjakirjoista / kirjasarjoista sekä Christien Vaarallinen talo

On aika huiskeista tämä arkielämä nyt taas tällä hetkellä. Siispä lukemisetkin jäävät vähempään. On helpompaa istahtaa hetkeksi katsomaan tabletilta Vain elämää tai muuta vastaavaa kuin tarttua kirjaan. Eikä siinä mitään, aika aikaansa kutakin. Nautin kyllä myös hyvään kirjaan uppoutumisesta, ja “napostelen” noita Christien dekkareita silloin kun on aikaa. Onhan niitä muitakin kirjoja olemassa, joista olen ajatellut, että tuon haluan lukea ja tuon, mutta ei vaan tule yhtään mieleen! Kiireisemmässä vaiheessa on helpompi lukea jotain hyväksi havaittua kuin lähteä kokeilemaan jotain uutta.
 –
En nyt tietenkään muista tarkkaa lähdettä, mutta jollain kirjallisuuden kurssilla luin viime vuonna alan artikkelia, jossa oli puhetta sarjakirjoista ja niiden arvostuksesta. Ja kuinka ollakaan, sarjamaisuus koetaan miinuksena, jos ajatellaan kirjan laatua korkeakulttuurina tms. Kyseisessä artikkelissa oli puhetta nuortenkirjoista, mutta näin on varmaan aikuistenkin kirjojen kohdalla. Kyllähän se tuntuu vähentävän yksittäisen kirjan merkitystä, jos samaa sarjaa on jopa kymmeniä. Nuorena luin paljon esimerkiksi Sweet Valley High -kirjasarjaa ja niitä oli varmaan viiteenkymmeneen asti tai ylikin. Tuleeko siitä saippuasarjafiilis, jos kirjoja tehtaillaan massatuotantona?
 –
Ainahan kirjailijan hengentuotteita on kai arvostettu enemmän, jos niitä ei ilmesty liian usein. Mika Waltarihan esiemerkiksi oli valtavan tuottelias, ja siksi sai välillä arvostelijoilta noottia. Kymmenen liuskan päiväkirjoitusvauhti ei vakuuttanut kaikkia korkeasta laadusta. Nyttemmin Waltari on kuitenkin kansainvälisestikin tunnustettu kirjailijalegenda.  Määrä saattaa saada epäilemään laatua vaikkeivät ne aina korreloi. Sarjakirjoissa saattaa olla samaa ongelmaa, ne nähdään populaarina viihteenä ja aidot klassikot ovat yksittäiskappaleita tai korkeintaan muutaman kirjan jatkokertomuksia. Sarjakirjoja, kirjasarjojakin on tosi monenlaisia, on romanttisia viihdepokkareita ja entisajan lännenkirjoja, joiden takana oli todellisuudessa monta eri kirjoittajaa, ja sitten on ihan yksittäisen kirjailijan nimellä kulkevia sarjoja.
 –
Christien tuotanto on todella laaja, ja hänen dekkarinsa täyttävät tavallaan sarjakirjakoodin toistuvine elementteineen. Vähintäänkin Poirotit ovat oma sarjansa, Marplet, Tommyt ja Tuppencet omansa, mutta tavallaan koko tuotantoa voidaan sanoa kymmenien teosten dekkarisarjaksi, vaikkei niitä ole numeroitu ja ne ovat itsenäisiä teoksia. Ne ovat kuitenkin hyviä! Toisaalta sarjamaisuutta voi joissakin tapauksissa pitää myös meriittinä: alkuosat ovat olleet niin pidettyjä, että on kannattanut kirjoittaa lisää. Aina kulttuurissa ei tosin suuren yleisön suosiota ole pidetty minään mittarina. Elokuvagenressäkin yleensä never-heard -tyyppiset elokuvat nappavat kriitikoilta parhaat pokaalit ja todelliset kassamagneetit jäävät palkitsematta.
 –
En tarkoita, etteikö syvällisyyttä pitäisi arvostaa kevyen viihteen sijaan, vaan ehkä sitä, että monenlaisella kulttuurilla voi olla paikkansa ja esimerkiksi kirjasarjat eivät automaattisesti ole laaduttomampia kuin yksittäiset mestariteokset (sarjakirjoihin mahtuu tietysti myös ihan huttusarjojakin kuten tv:seenkin). Kirjasarjoissa lukijalla on tietyt odotukset, kun hän avaa seuraavan osan, hän tietää tyylin, rakenteen ja henkilötyyppejä, ja sarjakirjoja luetaan eri syistä kuin yksilöitä. Jälkimmäiset menestyvät, koska ne ovat jotain aivan uniikkia ja ennen lukematonta, ensimmäiset taas päinvastaisesta syystä.
Christien Vaarallinen talo oli hyvä kirja ja jännittäväkin. Christiemäisen tyypillisiä ja odotettavia aineksia olivat juuri jännitys ja tietty juonenkulku, tutuntuntuiset dialogit. Poirot ja Hastings lomailevat Cornwallin rannikolla, kun tapaavat siellä sattumalta yksinäisessä sukukartanossa asuvan nuoren naisen, joka on joutunut salaperäisten onnettomuuksien uhriksi. Poirot alkaa selvitellä ja syyllisen jäljille yritetään päästä ennen kuin jotain pahempaa tapahtuu… Ja tapahtuuhan sitä, mutta kenelle?

Agatha Christie: Vaarallinen talo [Peril at End House]
WSOY, 2010 [1932]
258 s.

Agatha Christien tyylistä

Nyt kun olen lukenut reilu kymmenen Agatha Christien kirjaa, voisin kirjoittaa jotain hänen omintakeisesta tyylistään. Minulla ei todellakaan ole täysin tyhjentävää kuvaa hänen hyvin laajasta tuotannostaan, mutta joitan selviä yhtenäisyyksiä jo tälläkin otannalla on havaittavissa.
 –
Murhamammaksikin kutsuttu Christie (1890–1976) on ollut valtavan suosittu dekkarikirjailija, ja Shakespearen jälkeen myös kaikkien aikojen toiseksi menestynein kirjailija myytyjen teosten perusteella. Hänen tarinoissaan on jotakin kiehtovaa, koska ne saavat valloitettua yhä uusia lukijasukupolvia. Luulen, että minuun on tehnyt vaikutuksen se eloisuus ja leikkisyys, joka Christien teoksissa on niin olennaista, ja jotenkin niistä huomaa – ehdottoman positiivisella tavalla – että ne ovat naisen kirjoittamia. Vaikka kyseessä on aina rikoksista suurin, murha, Christie kirjoittaa niin, ettei tunnelma kirjoissa silti (paria poikkeusta lukuunottamatta) ole masentava tai kovin synkkä. Niissä on sujuvaa dialogia, niissä on myös ihmissuhteita ja monissa hiven romantiikkaakin murhien sivutuotteena. Myös vanha, 1920–1960 -lukujen perienglantilainen miljöö tapoineen ja kello viiden teineen on kiehtova.
 –
Kuva täältä
Naiset ovat Christien tuotannossa aktiivisia toimijoita eivätkä seinäruusuja, jotka odottavat miestä pelastamaan itsensä. Toki naisista kuten miehistäkin esitellään erilaisia tyyppejä, mutta monet naiset ovat rohkeita ja tuon ajan ympäristössä suorastaan villikkoja. Ja naiset ovat älykkäitä, kuten hieno vanhaneiti Jane Marple, jonka teräviä aivoja vanhuus ei ole tylsyttänyt.
 –
Christien dekkareissa kiehtovat myös mitä erikoisimmat taustatarinat. Toinen toistaan yllättävämmät murhatavat, motiivit ja ratkaisut. Lukija saa todella käyttää aivojaan. Leikkisyyskin on toistuva piirre: monissa kirjoissa on pohjalla esimerkiksi joku lastenloru, johon moni asia arvoituksessa kitkeytyy. Muutenkin teoksissa on paljon intertekstuaalisuutta, viitataan milloin Shakespeareen, milloin Hanhiemon loruihin. Se on myös aika hauska piirre, että hyvin monissa kirjoissa joku epäuskoinen sanoo, että “näin voisi tapahtua kyllä salapoliisiromaaneissa mutta ei oikeassa elämässä” tai “olet lukenut liikaa salapoliisiromaaneja, oikeasti ratkaisu ei voi olla noin mielikuvituksellinen” tai jotain tuohon tapaan. Se on tavallaan kirjailijan itseironiaa, sillä henkilöiden “tosielämä” on meille lukijoille kuitenkin juuri se mielikuvituksellinen salapoliisiromaani.
 –
Christie käyttää aika paljon myös ihmisten tyypittelyä, eli Poirot saattaa vaikka sanoa, että joku henkilö “ei ole murhaajatyyppiä” ja vapautuu näin ollen epäilyksistä. Tai joku nainen on “sitä tyyppiä”, joka voisi tehdä petoksen tai joku on tai ei ole “jotain tyyppiä” ja etsivä näkee sen jo päältä ja se vaikuttaa hänen tutkimuksiinsa. Ratkaisut ovat kyllä rationaalisia, mutta jonkun verran tällaistä psykologiaa on niiden selvittelyssä. Vaikka jotkin tyypittelyt ovat melko mustavalkoisia, Christie on silti hyvä ihmistuntija ja se näkyy hahmoissa. Ne ovat eloisia ja vaihtelevia, romaaneissa tosin toistuu samoja hahmotyyppejä pienin muutoksin.
 –
Miljööt vaihtelevat suurinpiirtein näiden kolmen välillä: englantilainen maalaiskylä, hieno kartano tai poliittinen sekasotku. Pidän eniten maalais- ja kartanotyypestä kuin politiikkaan liittyvistä aiheista, koska kahta ensimmäistä on kevyempi lukea ja seurata juonta, viihteestä kun on kyse. Christielle on tyypillistä myös, että syyllinen on joku hyvin ennalta arvaamaton, esimerkiksi päähenkilö, uhrilta näyttävä tai jokin muu aivan yllättävä. Käänteitä saattaa tulla viime hetkeen saakka ja lukijalle annetaan vihjeitä monien syyllisyydestä ennen kuin lopullinen ratkaisu paljastuu. Teosten nimien suomennokset ovat muuten aika kökköjä, englanninkieliset ovat parempia. Noin yleisesti Christien tyyliä voisi kuvailla hyvin luontevaksi, sellaiseksi, että hän ottaa lukijan huomioon, saa tämän vakuutettua jo ensisivuilta. Jotain taikaa siinä on.

 

Kesällä luettuja Christieitä 2

Peukaloni kutkan sai
jotain pahaa saapui kai

 – Shakespeare, Macbeth –

Eipä aikaakaan niin voi kauhistus (1968) on Christien myöhempää tuotantoa. Teos on ensimmäinen Tommy ja Tuppence -dekkari, jonka luin. Tommy ja Tuppence Beresford ovat aviopari, joka on aikaisemmissa kirjoissa ollut mukana kaikenlaisessa jännittävässä sodanaikaisessa vakoilupuuhastelussa ja nyt kaksikko on jo hieman iäkkäämpi mutta vielä iskussa. Tommy ja Tuppence ovat hersyvän herttainen pari, josta pidin.
 –
Muuten sitten… Lapsimurhat yhdistettynä psykopaatteihin ovat aihe joka on minulle jo liikaa. Teos alkaa kuitenkin vanhainkoti Aurinkoharjusta. Tommyn vanha Ada-täti kuolee, ja Tuppence haluaa löytää paikan, joka Ada-tädin seinällä olevaan tauluun on maalattu. Eräs vanhainkodissa maitoa juova mummeli on höpissyt jotakin lapsiparoista ja takoista eikä Tuppence saa rauhaa, kun tämä mummo katoaakin yhtäkkiä jälkiä jättämättä. Taulun jäljet vievät hiljaiseen Sutton Chanchellorin kyläpahaseen, jossa kaikki vaikuttaa epäilyttävältä. Mutta missä on lapsista puhunut mummeli?
 –
Kylässä tapahtuneet vanhat lapsimurhat, takasta löytynyt nukke ja monien muiden vihjeiden urkkiminen saattavat Tuppencen lopulta pahaan pulaan uteliaisuutensa tähden. Muihin Christien dekkareihin verrattuna tässä on selvästi enemmän goottilaistyyppistä kauhutunnelmaa. Ja ne lapset, ja se murhaajan vääristynyt psykologia. Vieläkin värisyttää… Liikaa minulle. Ajattelin pitää vähän taukoa, tai sitten lukea takakansitekstit huolellisemmin. Tommyn ja Tuppencen elämäniloisuus kuitenkin tasapainottavat synkkäaiheista kirjaa, ettei se ole läpeensä kammottava, vaikka aiheet olivatkin “huonosti sulavia”.
Agatha Christie: Eipä aikaakaan niin voi kauhistus [By the Pricking of My Thumbs]              
WSOY, 2013 [1968]
297 s. 

Seitsemän kellon salaisuudessa (1929) arvoituksia ratkoo virallisen tahon edustajana muistakin kirjoista tuttu tarkastaja Battle, mutta enimmäkseen omin päin kuitenkin neiti Bundle, jonka tuttavapiiriin rikokset liittyvät. Kirjan alussa nimittäin nuori ja huoleton ystäväjoukko on viettämässä lomaa Bundlen kotikartanolla, kun uneliaaksi tiedetty Gerry Wade ei eräänä aamuna herääkään. Itsemurhaksi luultuun tapahtumaan liittyy outo yksityiskohta: seitsemän tikittävää herätyskelloa takanreunalla. Omapäinen Bundle pääsee tutkimuksissaan Seitsemän kelloa -nimisen salaseuran jäljille ja hankkiutuu tapansa mukaan   vaikeuksiin. Bundlelle löytyy mielitiettykin loppuun mennessä.
 –
Agatha Christie: Seitsemän kellon salaisuus [The Seven Dials Mystery]
WSOY [1929]
272 s.

Kesällä luettuja Christieitä 1

 

 

Hikkori tikkori toikki.
Hiiri kelloon loikki.
Kello meni poikki
ja hiiri pois loikki.
Hikkori tikkori toikki.

(trad. suom. Kirsi Kunnas)

Neiti Lemon erehtyy (1955) on Hercule Poirot -dekkari. Poirotin jämpti sihteeri, neiti Lemon, huolestuu sisarestaan rouva Hubbardista, joka emännöi opiskelija-asuntolaa Hikkoritiellä. Hikkoritiellä on tapahtunut kummallisia, näennäisen harmittomilta näyttäviä varkauksia: on anastettu puuterirasiaa, huulipuikkoa, boorijauhetta, yöhousuja, tanssiaiskenkää ja niin edelleen. Tavaroiden katoamisepisodi kärjistyy murhaan jos toiseenkin – mistä on oikein kyse? Ovatko kaikki opiskelijat sittenkään niin huolettoman viattomia? Poirotin huomion kiinnittää ensimmäiseksi palasiksi silputtu reppu, josta tutkimukset aloitetaan. Christie osaa kirjoittaa luontevasti myös opiskelijoiden äänellä.
Agatha Christie: Neiti Lemon erehtyy [Hickory Dickory Dock]
WSOY, 2010 [1955]
246 s.
 –

 

Paddingtonista 16.50 (1957) on neiti Marple -dekkari, ja siinä murha tapahtuu heti alkuun mitä erikoisimmalla tavalla. Neiti Marplen hyvä ystävä, rouva McGillicuddy nousee jouluostostensa kanssa junaan Paddingtonin asemalta, mutta kesken matkan toinen juna ohittaa McGillicuddyn vaunun ja tämä joutuu näkemään ikkunasta epämiellyttävän kuristamiskohtauksen. Kukaan – paitsi neiti Jane Marple – ei kuitenkaan usko iäkkään rouvan uskomatonta tarinaa, koska kuristetun naisen ruumista ei löydy mistään. Neiti Marple ottaa ohjat omiin käsiinsä ja ryhtyy apulaisen avulla tutkimaan asiaa. Jäljet vievät rautatien varteen komealle sukukartanolle, jossa ratkottavaksi tulee lisää mysteerejä ennen kuin murhaaja selviää. Näistä kolmesta kirjasta pidin eniten tästä! Neiti Marple on suosikkini ja hänen kanssaan johtolankoja tutkiva Lucy Eylesbarrow on myös nainen paikallaan.

 

Agatha Christie: Paddingtonista 16.50 [4:50 from Paddington]
WSOY, 1999 [1957]
247 s. 



Myös Salaperäiset rukiinjyvät (1953) on Neiti Marple -dekkari. Mutta vaikka pidänkin Marplesta, kokonaisuutena kirja ei ollut niin, tiedättekö, lämminhenkinen kuin jotkut muut. Se johtuu ehkä siitä, että murhamysteeriin sekaantunut perhekunta on harvinaisen kylmäkiskoiosta ja vihamielistä porukkaa. Menestynyt, mutta vihattu liikemies, Rex Fortescue, kuolee ja jäljet vievät hänen hienoon kotiinsa Marjakuusimajalle. Marjakuusilla on jotain tekemistä kuoleman kanssa, kuten taskusta löytyneillä rukiinjyvilläkin, mutta epäystävällisestä perhepiiristä ja henkilökunnasta ei meinaa saada mitään irti. Onneksi neiti Marple tuntee yhden palvelijoista ja saapuu paikan päälle muina miehinä tekemään tiedusteluja.
Agatha Christie: Salaperäiset rukiinjyvät [A Pocket Full of Rye]
WSOY, 2006 [1953]
264 s.