Teksti kuin sävellys

P6231262.jpg

Haluaisin tekstini kuulostavan musiikilta. Että sen sanat ja rivit ja lauseet ja sivut seuraisivat toisiaan kevyesti ja vaivattomasti kuin horsmansiemenet jotka leijuvat elokuun pehmeässä tuulessa tai aallot, jotka lyövät vuoron perään rosoista kallioita vasten. Niillä on rytmi, eivätkä ne lakkaa lyömästä.

Että vaikka kirjoittaminen välillä takkuaisi, valmis teksti olisi kuitenkin luontevaa, pakotonta, virtaavaa. Kuin sävellys, klassikko. Ihme tapahtuu, kun nuotit, jotka ovat yksinään vain merkityksettömiä mustetäpliä viivastolla, laitetaan oikeaan järjestykseen ja taitava pianisti soittaa ilmoille kauniin kappaleen, joka herättää tunteita, muistoja ja toivoa.

Samalla tavalla kirjaimet, merkityksettömät merkit, voi saada oikein aseteltuina järjestymään kauniiksi kuvioiksi kuin lumikidetähdet ikkunassa pakkasaamuna. Kokoan kirjainten palapeliä, hahmotan isoa kuvaa, sommittelen symmetriaa.

Muodolla on tekstissäni väliä. Tekstin on edettävä joustavasti ja pehmeästi ja lempeästi, sen on oltava itsessään elämys. Tärkeä sisältö ei riitä, jos sitä ei ole ilmaistu niin, että muotoa voi pitää itsessään kauniina.

Näin minä haluaisin kirjoittaa.

Kuinka yksinkertaista kirjoittaminen on – kirjainten asettelua oikeille paikoilleen. Teknistä askartelua. Laittaa kirjaimet paikoilleen. Tai nuotit. Ei sen vaikeampaa. Ja samalla kaikkein vaikeinta. Vain laittaa. Peräjälkeen.

Niin
että
niihin
tulee
järki

joka
jättää
jäljen

 

 

 

Musiikin voima

On vihdoin tullut aika, että pystyn (välillä) kuuntelemaan muutakin kuin Adelea.

Tiedättekö sen tunteen, kun joku biisi tai joku artisti vie täysin mukaansa pitkäksi aikaa niin, että kaikki muu musiikki tuntuu ihan lässynlässyltä? Minulla on ollut aika totaalinen Adele-kausi tässä viime aikoina – tai sanotaanko, että pahinta vaihetta on jatkunut ehkä n. puoli vuotta. Se on aika harvinaista, koska minulla on vain vähän ehdottomia laulajasuosikkeja,  koska kuuntelen musaa yleensä biisit edellä, eli hyviä kappaleita yhdeltä ja toiselta sieltä ja täältä.
Mutta on vaan niin siistiä, kun löytää jonkun musiikkityylin, artistin, soittolistan tai yksittäisen kappaleen, jota voisi kuunnella uudestaan ja uudestaan loputtomiin, ja jonka jokaisen sanan, tauon ja vivahteen oppii muistamaan ulkoa. Kuulostaa ihan järkevältä, että lempparimusiikki auttaa tutkitusti moneen vaivaan. Kuunnellun ja itse tuotetun musan positiivisista vaikutuksista on mm. tässä Hyvä Terveys -lehden artikkelissa. Käytän musaa monesti myös kirjoittaessa, jos haluan päästä tiettyyn tunnetilaan. Oikein valikoituna se myös piristää, rentouttaa ja ylipäätään herättää tunteita.
Usein sitä ihmettelee, miten musiikki voikin vaikuttaa niin vahvasti! Minulla meni monta vuotta, kun en voinut kuunnella Coldplayn Clocksia itkemättä (lue: ollenkaan), kun siihen pyörryttävän rytmiseen melodiaan kiteytyi niin paljon nuoruuden vahvoja tunteita, koska kuuntelin sitä niin loopilla yhdessä vaiheessa. Clocks on kuitenkin haikealla tavalla positiivinen biisi minulle ja nyt voin nostalgiamielessä taas kuulla sen, mutta on sellaisiakin nuoruuden suosikkeja, joita on teininä kuunnellut angstaillessa tai tuskaillessa, eikä niitä halua kuulla enää koskaan. Musiikin avulla voi tehdä aikamatkan niin hyvässä kuin pahassa ja siksi se on tehokas väline muistisairaidenkin hoidossa.

Välillä kuulee vaikka radiosta pitkästä aikaa biisejä, joita kuunteli esim. rakastuneena, tai selailee sellaisia soittolistoja tai levyjä, joita on pyöritetty vaikka autoreissuilla Euroopassa ja niistä tulee jälkikäteenkin elävästi mieleen juuri ne maisemat ja tilanteet, joissa juuri se biisi on iskenyt sydämeen.

Olen ihan sairaan kiitollinen Spotifysta, joka on nostanut musiikin kuuntelun aivan eri leveleille kuin cd:itten aikaan. Musiikin ansiosta pakollinen kaupassakäynti arki-iltana voi olla luksusta, jos voi popittaa autossa täysillä sen muutaman minuutin matkan. Sitä paitsi monesti sitä “unohtuu” autoon kuuntelemaan vielä yhden, ja vielä yhden, ja yhden…

Muistetaan kuunnella enemmän lempimusiikkiamme nyt syksyn pimeyden keskellä, lempimusiikki kun tutkitusti torjuu masennuksen oireita ja tekee niin hyvää kaikilla tavoilla. Nyt alkaa sopivasti ihana joululaulukausikin, joka täällä ainakin on jo aloitettu! Lauletaan enemmän suihkussa ja tanssahdellaan musan tahdissa vaikka keittiötä siivotessa.

Antoisia musahetkiä syksyn synkeyteen!

“You still look like a movie / you still sound like a song / My God, this reminds me / of when we were young”

Adele Atkins

Lahjakkuus vs. innokkuus

Olen kokeillut elämäni aikana montaa juttua enkä ole ollut missään paras. Olen tosi kiitollinen siitä, että on ollut tietyissä rajoissa mahdollisuus kokeilla erilaisia harrastuksia. Erityisesti nuoruudessa minulle oli kuitenkin välillä kipeäkin asia se, että vaikka kuinka tein parhaani ja olin monen asian suhteen innokas ja intohimoinen, en muiden harrastajien keskellä loistanut erityisesti missään tietyssä lajissa. Muiden ylenkatse ei ole vieras tunne. Harrastin monta vuotta yleisurheilua ja minulla oli hyvä kunto, mutta urheiluseuran mittapuulla olin korkeintaan keskinkertainen. Kävin vuosia ja vuosia kuorossa ja pianotunneilla mutta en ikinä ollut kiitelty lahjakkuus vaan musiikkiopiston porukoissa korkeintaan juuri ja juuri keskinkertainen soittaja.
Aloitin rakkaan tanssiharrastuksen yläasteella monen vuoden tauon jälkeen (tasolleni asteen liian hyvässä ryhmässä) ja useampi vuosi meni ennen kuin pääsin jyvälle, sain kurottua kiinni ja tunsin olevani muutakin kuin kompuroiva ja kömpelö perässäpysyjä takanurkassa, niin paljon kuin alusta asti pidinkin siellä käymisestä. Olen käynyt kuvataidepainotteiset koulut ja oppinut kantapään kautta mukiinmeneväksi maalariksi. Pidän käsitöistä mutten vieläkään osaa neuloa sukkaa tai tumppua saati käyttää saumuria. Siitä viidennenluokan lankamöhkäleestä tuli vuosiksi niin huono käsityöitsetunto, etten ole edes yrittänyt opetella. Ompelen ja virkkaan mitä sattuu ilman kaavoja ja ohjeita, koska en tiedä, mikä on kiinteä silmukka. Rakastin teatteria, muttei minusta tullut mikään iinakuustonen.
Vaikka olen kokeillut sitä ja tätä luovaa, kirjoittaminen alkoi nousta jossain vaiheessa ykköseksi. Siksi, koska pidin siitä hyvin paljon kuten muistakin luovista jutuista, mutta myös siksi, että se oli sellainen alue, jossa tunsin olevani eniten vahvoilla. Sain koulussa aina hyvää palautetta äidinkielenopettajilta. Sillä oli iso merkitys. Kirjoittamisenkin suhteen minut on kuitenkin pudotettu maan pinnalle monta kertaa kun olen lähetellyt välillä käsikirjoituksia kustantamoille ja perättäin saanut kieltäviä vastauksia. Kiitos kiinnostuksestanne kustannusliikettämme kohtaan, mutta valitettavasti emme voi…
Olen pohdiskellut sitä, kuinka vaikeaa on todella pärjätä jollakin alalla, ja miksi edes haluaisin. Päästessäni opiskelemaan journalistiikkaa huokasin helpotuksesta, koska olin läpäissyt vaativat pääsykokeet. Luulin, että haasteet ovat takana, mutta ei se mennyt niin. Ryhmässä oli kova taso ja itse jouduin ummikkona tekemään kovasti töitä oppiakseni kaiken, mitä monet osasivat jo valmiiksi. Sama pätee varmasti moneen unelmatyöpaikkaan. Jos onnistuu selviytymään haastatteluista ja nappaamaan hyvän pestin, varsinainen urakka vasta alkaa. Pitää koko ajan näyttää pystyvänsä ja pärjäävänsä, taistella ja todistaa pätevyytensä muille. En kaipaa sellaista jatkuvaa pätemistä mutta kai minulla kuten monilla muillakin ihmisillä on silti jonkinlainen sisäinen tarve loistaa jossakin itselle rakkaassa jutussa.
Olen todella aloittelija luistelemaan, en osaa vaihtaa autoon renkaita, korjata tietokonetta, soittaa viulua, ajaa mopolla tai tehdä tuhatta muutakaan juttua, mutta se ei häiritse, koska ne asiat ovat olleet minulle täysin yhdentekeviä. Ristiriita syntyy siitä, että yltää rakastamassaan asiassa vain keskinkertaisuuteen  tai hyvään harrastajatasoon vaikka joistakin jutuista olisi haaveillut ammatiksi asti. Näiden vuosien aikana olen oppinut ja nähnyt välillä myös läheltä sen, kuinka paljon monet huippulaulajat, -näyttelijät, -kirjailijat, -toimittajat, -muusikot, -tanssijat jne. ovat tehneet töitä, taistelleet epävarmuutensa kanssa, pettyneet ja nousseet taas. Millä tahansa alalla menestyminen vaatii lahjakkuuden lisäksi valtavan määrän työtä ja monesti vaikkapa nykyiset huippusoittajat käyttivät nuorena vapaa-aikansa vain sen viulun tai pianon kanssa ehtimättä mitään muuta. Menestys ei tule helpolla muillekaan ja on virhe ajatella jotenkin “ne” ja “me”. Ihmisiä olemme kaikki ja vahvuudet saattavat vain jakautua eri tavalla eri ihmisillä.
Vaikka joskus minua hieman korvensikin, niin nykyään olen vain iloinen siitä, että olen hyvä monella alueella, vaikka en huippujen huippu millään tietyllä. Tähän ikään mennessä olen alkanut pitää sitä rikkautena. Mielummin tasaisesti multitalentti kuin kapeasti tosi pro. Kirjoittamista lukuunottamatta muista aluevaltauksistani ei taida olla ikinä ammatiksi asti, mutta harrastuksena voin nauttia tosi monista jutuista ja ne täydentävät tosiaan. Odotan sitä, että olisi joskus aikaa mennä harrastajateatteriin… Minusta on tullut myös radikaali elinikäisen oppimisen kannattaja! Nuorena luulin, että ihmisen taidot on tuomittu loppuelämäksi sen perusteella, aloittiko harrastuksia alle kouluikäisenä ja jos ei, on auttamattomasti liian myöhäistä. Olen kokeillut monia eri juttuja aikuisenakin ja myös oppinut paljon.

 

 

Vanhempani kannustivat minua lapsena ja nuorena paljon aiheessa kuin aiheessa, mutta sitli olen joutunut käymään omat kouluni suuressa maailmassa miettien, riittävätkö taitoni, onko minusta mihinkään, olenko tarpeeksi hyvä, kelpaanko tällaisenani. Entä voinko nauttia siitä, mitä rakastan, vaikken täytäkään kaikkia kriteerejä? Kun olen jutellut ihmisten kanssa olen huomannut, että yllättävän monella on sellaisia juttuja, joita haluaisi tehdä, mutta ei uskalla tai kehtaa, koska joku on joskus sanonut tai vain puolella sanalla vihjannut, ettei pitäisi. Mielestäni ketään ole tuomittu huonoksi laulajaksi ala-asteen musiikinnumeron perusteella tai “kamalaksi köntykseksi” ilkeitten koulukavereitten liikkatuntihuuteluitten vuoksi. Jos on lapsena sanottu, että “sinä et ainakaan ikinä opi soittamaan mitään, kun sinulla on niin huono nuottikorva” tai “sinä et näytä yhtään ballerinalta, joten et voi mennä balettitunnille”, niin ihminen helposti alkaa pitämään itseään sellaisena, toivottomana tapauksena jonkun asian suhteen.
Yksikin iäkkäämpi päiväkodin täti anteeksipyydellen hiljaa tunnusti, että hän on niin huono laulamaan, ettei voi pitää lapsille muskarihetkiä. Siinäkin on varmaan joskus vihjailtu laulutaidoista niin tuomitsevasti, että jopa kaksivuotiaat tuntuvat ylitsepääsemättömältä yleisöltä. Itse olen nyt emansipoitunut tämän osaamisjutun suhteen ja ajattelen, että minulla on oikeus jaksamiseni ja kiinnostukseni mukaan tehdä ja harrastaa ihan mitä haluan ilman että kenelläkään on oikeus ajatella, että tuhlaan aikaani koska en ole “tarpeeksi hyvä”. Nyt kaikki seinäruusut kokeilemaan juttuja, joista olette aina unelmoineet!  Vaativatkaan harrastukset eivät ole superlahjakkaiden yksinoikeus.
Ajattelen nykyään vähemmän mustavalkoisesti ja toivon, että “mitä osaan nyt”  -kysymyksen sijaan voisi pohtia “mitä kaikkea voinkaan vielä oppia, missä vielä voin kehittyä”! Myös mittakaavan ymmärtäminen auttaa. Vaikka en päässyt lukion jälkeen Teatterikorkeakouluun, ei tarkoita, että olisin surkea näyttelemään. Vaikka en treenannut klassista pianoa samalla intensiteetillä kuin muut, tein ehkä niinä vuosina samalla jotain mikä kiinnosti yhtä paljon. Ja tanssi – vaikkei minusta tule ammattilaista, olen kehittynyt kovasti ja nautin siitä! Kirjoittaa voin lämpimikseni vaikka tänne blogiin. 🙂 Eikä ole sanottua, etteikö joskus joku kirjakin vielä onnistuisi. Ainakin kompastelu ja toistuvat pettymykset auttavat pitämään aseneteen sopivasti nöyränä. Jos olisi huippulahjakkuus ja sen lisäksi vielä menestyisikin helposti kaikessa, saattaisi nousta ennen pitkää päähän.
Ps. Tämä pohdiskelu on nyt taas ajankohtaista, mutta tässä on ollut monia vuosia, kun ei ole ollut. Pitää olla ensin tarvehierarkiassa tarpeeksi korkealla, että pystyy ajattelemaankaan itsensä toteuttamista. Uupumuksen ja väsymyksen aikoina sitä ajatteli vain, minäköhän vuonna saa nukuttua seuraavan kokonaisen yön, ja aika monta vuotta sitä yötä tosiaan saikin odottaa. Hyperemeesiaikoina (epätavallisen kova raskauspahoinvointi) sitä ajatteli, kuinka kestäisi seuraavaan minuuttiin. Ja sitä seuraavaan. Ja sitä seuraavaan. Tällaisella itsensä toteuttamisen pohdinnalla ehkä osoitan itselleni, että kaikki on nyt hyvin, on henkisiä voimavaroja pohtia jotain tämmöistä vähemmän olennaista. On koti ja ruokaa. Ja perhe. Ja unta. (Ainakin sännöllisesti.) Ne ovat niitä oikeasti tärkeimpiä asioita, joilla todella on jotain väliä.