Shakespeare: Romeo ja Julia

Prologi

Kaks perhettä, yht’ arvokasta ihan,
Veronan kaupungissa kumpikin,
nous uuteen kiistaan vanhan vihan,
veriinsä naapuri löi naapuriin.
Kaks rakastavaista, kovan onnen lasta,
sylistä syntyi vihan vimmaamain;
poloisten nuorten kurja kuolo vasta
vei hautaan sukuriidat vanhempain.

Kirjalisuuden opiskelu on innostanut lukemaan myös klassikoita. Niinpä luin tässä ihan oma-alotteisesti William Shakespearen ehkä tunnetuimman näytelmän Romeo ja Julia (n. 1595). Minulla on kyllä muistikuva, että olen joskus nuorena lukenutkin sen, ainakin silmäillyt, mutta enpä muistanut, että se on niin traaginen, nyyh! Näytelmän teemat ovat hyvin voimakkaita ja toisilleen vastakkaisia: viha ja rakkaus, elämä ja kuolema. Esipuheessa sanotaan, että kuten monien muidenkaan näytelmiensä, myöskään Romeon ja Julian tarinaa Shakespeare ei ole keksinyt itse, kirjoittanut vain auki. Shakespeare on muuten maailman myynein kirjailija, joten aika hyvin menestynyt muiden ideoilla. Toisaalta ainahan taide on enemmän tai vähemmän jonkin jo olemassa olevan lainaamista. 
 
Romeo ja Julia säväyttää vielä yli 400 vuoden jälkeenkin. Heidän tarinansa on kuin tähdenlento, nopeasti syttynyt, yhtä nopeasti sammunut. Italian Veronaan sijoittuvaan rakkaustarinaan jännitteen luovat kahden arvovaltaisen suvun, Montagueiden ja Capuletien, riitaisuudet. Ja tietenkin näiden toisiaan vihaavien sukujen jälkikasvu sitten rakastuu toisiinsa – salaa, kuinkas muutenkaan. Julia on vasta hieman alle 14-vuotias (sen ajan käypä naimaikä!) perheensä ainokainen, ja häntä ollaan naittamassa Paris-nimiselle ylimykselle lähes väkisin ottamatta tytön toiveita huomioon. Epätoivon ja väärinkäsitysten sarjan jälkeen päästään onnettomaan loppuun, joka ei ole sinänsä yllätys, sillä se paljastetaan jo prologissa. Se, miten se tapahtuu, saa sen sijaan lukijan haromaan hiuksiaan. Miksi, oi miksi! 
 
Mutta ei niin pahaa, ettei jotain hyvääkin: nuorten traaginen kohtalo saa Montaguet ja Capuletit vihdoin hautaamaan sotakirveensä, mutta rauhalla on kallis hinta. Surullista. Tarinan opetus ei minusta liity niinkään rakkauteen vaan vihaan: kuinka paljon pahaa turha viha ja ymmärtämättömyys voivatkaan saada aikaan!  
 

Romeo: Hän puhuu! Puhu vielä, 
oi kirkas enkeli! Niin ihanasti 
säteilet yöhön nyt mun pääni päällä,
kuin taivaan siivellinen airut silmiin
säteilee hämmästyvän kuolevaisen,
jok’ ylös katsoo taapäin taipuen
ja näkee, kuinka pilviratsain verkkaan
povella ilmojen se purjehtii.

Julia: Oi Romeo! Miks olet Romeo?
Isäs ja nimes kiellä; tai jos sitä
et tahdo, vanno rakkautes mulle,
ja Capulet en enää ole minä.

[—]

Romeo: En luotsi ole; mut jos etääll’ oisit
kuin meren kaukaisimman vaahtoranta, 
niin merta uhmaisin vuoks aarteen moisen.


Romeo: Hyvästi! Aina kun vain sopii mulle, 
lähetän, armas, terveisiä sulle.

Julia: Uskotko, että tavataan me koskaan?

Romeo: En epäile; ja näiden tuskain muisto
suloisen haastelun on aihe silloin.

Julia: Voi, sielussani on aavistus synkkä:
minusta siellä alhaalla sa näytät,
kuin ruumis oisit pohjalla sa haudan.
Jos silmäni ei petä, olet kalvas.

Romeo: Niin sinäkin: juo veret vainotuista
janoinen tuska. Hyvästi, mua muista!



Capulet: Saa viereen Romeo yhtä kalliin ihan; 
poloiset uhrit onnettoman vihan.

Ruhtinas: [—] Niin synkkää tarua ei kuultu konsa
kuin Julian ja hänen Romeonsa.

William Shakespeare: Romeo ja Julia
Otava, 2006 [n. 1595]
134 s.

Shakespeare: Hamlet

Yhdelle kurssille piti lukea tämä nelisensataa vuotta vanha näytelmäklassikko, William Shakespearen Hamlet (n. 1600). Hamlet on Tanskan prinssi, jonka isä, kuningas, on kuollut yllättäin. Kuninkaaksi on noussut Hamletin setä, joka on heti myös mennyt naimisiin leskeksi jääneen kunigattaren kanssa eikä Hamlet pidä lainkaan tästä asetelmasta. Näytelmän alussa kuninkaan haamu kuitenkin ilmestyy Hamletille janoamaan kostoa kuolostaan, joka ei ollutkaan vahinko. Hamlet ryhtyy punomaan suunnitelmaa. Sivujuonteensa tarinaan tuo Ofelia, johon Hamlet on ollut toivottoman rakastunut. Saavatko he toisensa? väärinkäsityksiä, dramatiikkaa ja Shakespearemaista kieltä on luvassa ja saattaapa muutama henkikin lähteä jossain vaiheessa. Yllättävän hyvin kyllä kestänyt aikaa tämä näytelmä, ei sinänsä tuntunut kauheasti aikansa eläneeltä.
Oli muuten hauska huomata, että se legendaarinen kuva Hamletista pääkallo kädessä lausumassa kuuluisat “ollako vai eikö olla” on vain yhdistelmä kahdesta eri kohtauksesta. Sekä pääkallo että näytelmähistorian ehkä tunnetuin repliikki löytyvät kyllä näytelmästä, mutta eri kohtauksista. Aku Ankassa tämä oli muistaakseni oikein: Aku teatterihurmoksessa pääkallon (melonin tms.) kanssa harjoitteli Hamletin repliikkiä “Voi Yorrick raukkaa, hänet tunsin ma” (vanhemmasta suomennoksesta). Lopulta Aku sitten tyrmäsi itsensä vahingossa sillä melonilla.
HAMLET: Ollako vai eikö olla, siinä pulma.
                Jalompaa onko vaiti ottaa vastaan
                pahansuovan onnen turmannuolet
                vai aseella selvä tehdä murheistaan,
                lopettaa ne kerta kaikkiaan?

Vielä viimeisen kerran: Hyvää ja ihanaa joulua! Palaillaan viimeistään loppiaisen jälkeen, mutta ehkä jo aiemmin.

William Shakespeare: Hamlet
suom. Eeva-Liisa Manner
KK Kirjapaino, 1981
133 s.