Henrik Ibsen: Nukkekoti

Helmer: No, no, ei leivosen pidä riiputtaa siipiään. Mitä. Murjottaako oravainen? (Ottaa kukkaronsa.) Nora, mitä luulet minulla tässä olevan?
Nora (kääntyy): Rahaa!
Helmer: Kas tässä. (Ojentaa hänelle muutaman setelin.) Tiedänhän minä, että talouteen kuluu aika lailla joulun aikana.
Nora (laskee): Kymmenen; kaksikymmentä – kolmekymmentä – neljäkymmentä – neljäkymmentä. Kiitos, kiitos, Torvald; nyt minä pääsen pitkälle.
Helmer: Niin, saatpa luvan päästä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Henrik Ibsenin Nukkekoti (1879) on todellinen klassikkonäytelmä, jonka lukeminen on kiinnostanut minua jo pitkään. Meidän piti draamakasvatuksessa lukea ja analysoida jokin näytelmä, joten sain samalla viimein täytettyä tämän aukon sivistyksessäni. Pidin!

Nukkekoti kertoo ihanteita rakastavasta asianajaja Torvald Helmeristä ja tämän vaimosta Norasta. Noralla on kannettavanaan salaisuus, jota hän ei uskalla oikeamieliselle aviomiehelleen kertoa. Noran uskottuna on hänen vanha ystävänsä rouva Linde, ja vastavoimana velkoja penäävä herra Krogstad. Jännitteinen juoni kulkee sujuvasti loppuun, joka yllättää.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Perheen sisäiset sukupuoliroolit ovat mielestäni Nukkekodin kantava teema. Vaikka Noran rohkea tilinteon hetki ei ehkä nosta nykylukijaa takajaloilleen, on se kirjoittamisajankohtanaan 1800-luvulla ollut kohahduttavaa ja poikkeuksellisen rohkeaa – ja vielä miehen kirjoittamana. Nukkekoti-nimikin viittaa käsitykseen vaimosta aviomiestään myötäilevänä nukkena ja kodinhengettärenä vailla liikoja älynlahjoja. Tällainen nainen oli monien herrasmiesten mielestä kaikkein viehättävin, ja jos vaimolla olisi omaa älyä tai yritteliäisyyttä ollut (kuten Noralla), miehen edessä piti kuitenkin pitää yllä teatteria.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Nukkekodin loppu sai aikaan yllättävän mielleyhtymän, nimittäin linkin kestosuosikkiini Tuulen viemään. Vaikka toinen sijoittuu Skandinaviaan, toinen Yhdysvaltoihin, ovat aikakausi ja herrasväen ihanteet samankaltaiset. Vaikka Tuulen viemää on tuhatsivuinen eepos ja Nukkekoti vajaa satasivuinen näytelmä, molempien loppuhuipennuksissa on jotakin pelottavankin samaa. Toisessa vain puhuu nainen ja toisessa mies ja asiat ovat hieman erilaisia, mutta sellainen hyytävä, pimeän illan kissa pöydälle -tunnelma tuntuu selkäpiissä. Molemmat teokset arvostelevat myös ajan kankeita sukupuolirooleja, joissa hyvä vaimo on sievä ja tyhmä kuin lintunen. Kohahduttava Nukkekoti tosin on aikalaisteos, Tuulen viemää kirjoitettu vasta kymmeniä vuosia myöhemmin.

Nora: Ollessani kotona isän luona hän ilmaisi minulle kaikki mielipiteensä, ja niinpä minulla oli samat mielipiteet kuin hänellä. Jos ajattelin toisin, salasin sen, sillä siitä hän ei olisi pitänyt. Hän sanoi minua nukkelapsekseen ja leikki kanssani kuten minä nukeillani. Sitten tulin tähän taloon sinun luoksesi –

 

Henrik Ibsen: Nukkekoti [Et Dukkehjem], teoksessa Valitut draamat 4
WSOY, 1962 [1879]
284 s, josta Nukkekoti 90 s.

Teatteri: Kolme sisarta

kolme sisarta
Kuvat Kaupunginteatterin sivuilta.

Ainoastaan suru seuralaistaan rakastaa.

Kävin pitkästä aikaa isomman tuotannon teatterissa, katsomassa viikonloppuna nimittäin Jyväskylän kaupunginteatterin sovituksen Anton Tšehovin klassikkonäytelmästä Kolme sisarta. Näytelmän on ohjannut Hilkka–Liisa Iivanainen ja päärooleissa nähdään Hanna Liinoja, Tytti Vänskä, Saara Jokiaho sekä Aaro Vuotila.

Oli aika erikoista olla katsomassa näytelmää, jonka käsikirjoituksen olin juuri lukenut. Ja nimenomaan juuri tämän sovituksen, joka lavalla nähtiin. Lukeminen ja katsominen liittyivät dramaturgian oppimistehtävään, jossa käsikirjoituksen pohjalta piti miettiä, minkälaisen dramatisoinnin itse tekisi, ja käydä sitten katsomassa valmis näytelmä. Oli outoa, kun repliikit olivat tuttuja, ja toteutus luonnollisesti erilainen kuin omassa päässä oli kuvitellut.

kolme sisarta 2

Esitys oli kuitenkin hieno ja vaikuttava. Missään määrin onnellinen kertomushan Kolme sisarta ei ole. Draamaa isolla deellä. Tarina kertoo kolmesta sisaresta (Olga, Maša ja Irina) ja heidän veljestään entisajan Venäjällä. Sisarusten vanhemmat ovat kuolleet ja niin kodin seinät ja kuin koko syrjäinen kaupunki tuntuvat hieman ahtailta, varsinkin kun Andrei-veljen vaimo Nataša haluaa olla rouva talossa. Sisarukset ovat onnettomia ja kaipaavat Moskovaan, joka näyttäytyy unelmien ja mahdollisuuksien kaupunkina. Suhteet miehiin ovat sotkuisia eikä onnea näytä löytyvän helposti rakkausrintamallakaan. Traagisin hahmo on minusta keskimmäinen sisar, Maša (alla), jonka roolin Tytti Vänskä tulkitsee vaikuttavasti.

kolme sisarta 3

Esityksessä on paljon lauluja, ja lavastus ja puvustus toimivat hienosti. Varsinkin väliajan jälkeen lavastuksessa noustaan vielä uudelle tasolle. Mietin käsikirjoitusta lukiessani koko ajan, kuinka ihmeessä lasiveranta tullaan toteuttamaan, mutta siinä oli onnistuttu oikein mallikkaasti. Ammattilaiset asialla. Venäjän kielessä käytetään paljon lempinimiä, joten muutenkin vaikeista ja pitkistä nimistä oli välillä vaikea pysyä perillä, kuka on kuka, koska välillä henkilöitä kutsuttiin sukunimillä, välillä etu- tai lempinimillä.

Lempihahmoni näytelmässä oli ehkäpä vanhin sisar eli hillitty Olga (Hanna Liinoja), joka tässä sovituksessa oli nuorimmaiselle ikäeronkin puolesta kuin äiti. Näytelmän esittämistä jatketaan keväällä, joten vielä ehtii käydä katsomassa. Itsekin hyödynsin ensi kertaa opiskelijoiden viimetippalipun: kahdeksalla eurolla ammattiteatteriin, ei paha!

 

 

 

Wuolijoki: Niskavuoren Heta

Hella Wuolijoen (julkaissut myös salanimellä Juhani Tervapää) Niskavuoren Heta (1950) oli myös lukupiirikirjana, tai oikeastaan -näytelmänä. Olin jo pitkään ajatellut ottaa joskus selvää Niskavuoresta, se kun on niin klassikko, ja nyt tiedän, mistä siinä on kyse, kun ennen ei ollut juuri hajuakaan. Lukaisin myös Niskavuoren naiset, mutta siitä lisää myöhemmin. Voin sanoa, että molemmat Niskavuori-näytelmät saivat kyllä tunteet kunnolla kuohumaan, ja erityisesti negatiiviset sellaiset. Niskavuoren naiset sai minut melkein raivon partaalle, mutta Niskavuoren Heta herätti tunteita hieman maltillisemmin, vaikka sekin on melko surullinen ja siinä on jotain samaa kuin Jotunin Tohvelisankarin rouvassa, vaikkei mikään farssi olekaan. Molemmissa on kuitenkin voimakas, ahne vaimo, joka ei piittaa puolisostaan ja määräilee kaikesta itse.

 

Niskavuoren Heta on tavallaan sivujuonne varsinaisesta Niskavuori-saagasta. Wuolijoen viisi Niskavuori-näytelmää (Niskavuoren nuori emäntä, Niskavuoren Heta, Niskavuoren naiset, Niskavuoren leipä ja Entäs nyt, Niskavuori?) kertovat Niskavuoren tilaa asuttavan suvun vaiheista usean sukupolven ajalta. Niskavuoren nuoressa emännässä, jota lueskelin silmäillen, Niskavuoren taloon naidaan nuoreksi emännäksi Loviisa, jota kuitenkin käskyttää itsepäinen vanhapiika, Heta-käly, eli Loviisan miehen Juhanin sisko. Niskavuoren Hetassa nimihenkilö sitten päätyy naimisiin kunnollisen torpanpojan kanssa ja muuttaa Muumäen tölliin, jonne näytelmä keskittyykin. Ajallisesti näytelmä sijoittuu 1800- ja 1900-lukujen taitteen molemmin puolin usean vuosikymmenen ajalle. Varsinaisella Niskavuorella oleillaan vain alussa Hetan ja Aukstin häiden ajan.
Heta ei ole onnellinen vaimo. Hänellä on hyvä, ahkera ja taloudellisesti järkevä mies Akusti, jota hän ei osaa arvostaa, koska tämä ei ole talollisten suvusta kuten Heta. Näytelmän alussa vihjaillaan, että Hetan on “pakko” mennä nopeasti naimisiin jonkun kanssa, koska hän odottaa lasta, jonka todellinen isä on ilmeisesti näytelmässä vilahteleva Lammentaustan Santeri. Akusti-sulho astuu kuitenkin hyvin perheenisän rooliin ja onnistuu vuosien kuluessa keräämään rahaa jopa prameampaa asuinrakennusta varten. Akusti on viimeiseen asti kärsivällinen, ja jo valmiiksi itsepäisen Hetan kiukkuisuus saattaa toki ymmärrettävästi johtua Santeri Lammentaustaan ennen Akustia liittyneistä toiveista, jotka karisivat Santerin valittua toisen. Heta on kuitenkin saanut hyvän miehen ja kolme lasta. Sääli käy Akustia, lapsia ja palvelustyttö Siipirikkoa, kun kärkäskielinen Niskavuoren Heta pistää tuulemaan. Kannattaisi huomata onnensa ennen kuin on liian myöhäistä…

AKUSTI: Heikolla äänellä: Heta, anna minulle vähän vettä, janottaa niin.
HETA: Huutaa saliin: Aliina, Aliina, tule antamaan isällesi vettä, häntä janottaa. En minä sinua ennen ole    passannut enkä minä sinua passaa nytkään. Jatkaa lukemista.
AKUSTI: Yrittää nousta. Raskaasti ja pelottavasti: Kyllä se olet sinä, joka nyt passaa minua, Heta Niskavuori.
HETA: Oletkos sinä tullut hulluksi? Herrajestas!
Aliina tulee.
AKUSTI: Ehkä olen tullut järkiini. Heta, sanon minä. On tukehtua. Anna vettä! Pois Aliina! Vettä, Heta!
ALIINA: Herra taivaassa, anna isälle vettä!
HETA: Antaa vesilasin. Tuossa on. Hulluksi se on tullut, pähkähulluksi.

Tämä näytelmä nosti ihan puun takaa mieleen sen Suvi Teräsniskan kappaleen Nyt ja tässä, joka kuultiin Vain elämäässäkin. Sen lisäksi nimittäin, ettei Heta saavuttanut perheonnea seiniensä sisäpuolella, vaikka siihen olisi ollut edellytyksiä, hän oli myös niin ylpeä, ettei kehdannut kutsua edes läheisiään kylään ennen kuin vuosien päästä komeamman talon valmistuttua. Tässä  muutama värssy siitä biisistä, ei siis Wuolijoen vaan Timo Kiiskisen kynästä:
“Entä jos tärkeimmät asiat tapahtuu tällä hetkellä
Kauneimmat kukat kukkivat juuri nyt liian lähellä
Entä jos kaikki se mitä etsit on sun edessä
Entä jos onnesi on nyt ja tässä valmiina
 
Kellot mittaavat tunteja
Eiliset odottavat huomista 
Siinä välissä ohikiitävässä
On elämässä vain nyt ja tässä”
Hella Wuolijoki: Niskavuoren Heta, kokoelmassa Niskavuoren tarina
Love Kirjat, 1979
382 s., josta Niskavuoren Heta 71 s.