Teatteri: Kolme sisarta

kolme sisarta
Kuvat Kaupunginteatterin sivuilta.

Ainoastaan suru seuralaistaan rakastaa.

Kävin pitkästä aikaa isomman tuotannon teatterissa, katsomassa viikonloppuna nimittäin Jyväskylän kaupunginteatterin sovituksen Anton Tšehovin klassikkonäytelmästä Kolme sisarta. Näytelmän on ohjannut Hilkka–Liisa Iivanainen ja päärooleissa nähdään Hanna Liinoja, Tytti Vänskä, Saara Jokiaho sekä Aaro Vuotila.

Oli aika erikoista olla katsomassa näytelmää, jonka käsikirjoituksen olin juuri lukenut. Ja nimenomaan juuri tämän sovituksen, joka lavalla nähtiin. Lukeminen ja katsominen liittyivät dramaturgian oppimistehtävään, jossa käsikirjoituksen pohjalta piti miettiä, minkälaisen dramatisoinnin itse tekisi, ja käydä sitten katsomassa valmis näytelmä. Oli outoa, kun repliikit olivat tuttuja, ja toteutus luonnollisesti erilainen kuin omassa päässä oli kuvitellut.

kolme sisarta 2

Esitys oli kuitenkin hieno ja vaikuttava. Missään määrin onnellinen kertomushan Kolme sisarta ei ole. Draamaa isolla deellä. Tarina kertoo kolmesta sisaresta (Olga, Maša ja Irina) ja heidän veljestään entisajan Venäjällä. Sisarusten vanhemmat ovat kuolleet ja niin kodin seinät ja kuin koko syrjäinen kaupunki tuntuvat hieman ahtailta, varsinkin kun Andrei-veljen vaimo Nataša haluaa olla rouva talossa. Sisarukset ovat onnettomia ja kaipaavat Moskovaan, joka näyttäytyy unelmien ja mahdollisuuksien kaupunkina. Suhteet miehiin ovat sotkuisia eikä onnea näytä löytyvän helposti rakkausrintamallakaan. Traagisin hahmo on minusta keskimmäinen sisar, Maša (alla), jonka roolin Tytti Vänskä tulkitsee vaikuttavasti.

kolme sisarta 3

Esityksessä on paljon lauluja, ja lavastus ja puvustus toimivat hienosti. Varsinkin väliajan jälkeen lavastuksessa noustaan vielä uudelle tasolle. Mietin käsikirjoitusta lukiessani koko ajan, kuinka ihmeessä lasiveranta tullaan toteuttamaan, mutta siinä oli onnistuttu oikein mallikkaasti. Ammattilaiset asialla. Venäjän kielessä käytetään paljon lempinimiä, joten muutenkin vaikeista ja pitkistä nimistä oli välillä vaikea pysyä perillä, kuka on kuka, koska välillä henkilöitä kutsuttiin sukunimillä, välillä etu- tai lempinimillä.

Lempihahmoni näytelmässä oli ehkäpä vanhin sisar eli hillitty Olga (Hanna Liinoja), joka tässä sovituksessa oli nuorimmaiselle ikäeronkin puolesta kuin äiti. Näytelmän esittämistä jatketaan keväällä, joten vielä ehtii käydä katsomassa. Itsekin hyödynsin ensi kertaa opiskelijoiden viimetippalipun: kahdeksalla eurolla ammattiteatteriin, ei paha!

 

 

 

Teatterikärpäsen puremaa

Tunnistatteko te kevään tuoksun, kun sen haistatte? Minulle kevään tuoksu on se sulavan maan ihana lemu, johon sekoittuu kuivuvan asvaltin hajua. Sen tuntee parhaiten siinä maalis-huhtikuussa, juuri näihin aikoihin, kun öisin on vielä pakkasta, mutta päivällä aurinko paistaa tosi kirkkaasti ja iltapäivisin virtaa pieniä puroja kävelyteiden reunoissa. Minä niin rakastan sitä tuoksua! Suljen usein silmät ja nuuhkin sitä kuin henkeni edestä keuhkot täyteen, se on ihan kuin aikamatka. Ja sen voi tuntea vain keväisin, noin kuukauden, korkeintaan parin, aikana.
Se tuoksu tuo mieleen lapsuuden keväät ja ihanat lätäkkö- ja metsäleikit, mutta kaikista voimakkaimmin se tuoksumuisto kuljettaa minut joka vuosi kymmenen vuoden taakse, abikevääseen, jolloin tunsin olevani niin vapaa ja pystyväni mihin vaan. Pitkän pitkä, kuusivuotiaana alkanut kouluputki oli juuri loppumaisillaan, hyvin menneet kirjoitukset olivat vihdoin ohi, luvut oli luettu, pänttäämiset päntätty ja koko maailma oli avoinna, siinä mittakaavassa ensimmäistä kertaa elämässäni. Olin 18 ja sen ikäisen ihmisen varmuudella niin varma kuin voi mistään varma olla, että minusta tulee näyttelijä. 12-vuotiaasta asti kirjailija oli toki ollut unelma-ammattini, mutta koska siihen ei voi opiskella, näyttelijä oli sitten ainoa vaihtoehto.
Ilma tuoksui ihan tältä silloin, kun kävelin Teakin pääsykokeisiin, olin tullut yksin isoon kaupunkiin ja olin niin vapaa. Askeleet tuntuivat sairaan kevyiltä lakaisukoneitten pöllyttämillä kävelyteillä ja olisin voinut tanssahdella Helsingin kaduilla. Varmaan tanssahtelinkin. Jännitti. Oli elämä ja unelmat edessä.

 

Kuva: Kimmo Korpela

No, kuten blogin lukijoina ehkä olette voineet päätelläkin, minusta ei sitten lopulta tullut näyttelijää, ja ihan hyvä niin. Kävin viime vuonna pitkästä aikaa kurkkimassa Teatterikorkeakoulun nettisivuja, ja vastaan pomppasi limittäin asettautuneiden, alastomien ruumiiden sekamelska, joku opiskelijoiden kokeileva esitys. Ei minusta olisi sellaiseen ollut, tai en ainakaan haluaisi, että olisi ollut. Lukion jälkeen sain teatteria ja esiintymistä vähäksi aikaa kyllikseni, kun olin vuoden Ryttylässä kansanopistossa musiikkiteatterilinjalla. Se olikin kyllä mahtavan upea vuosi, niin monia taitoja kehittävänä kuin muutenkin. Se oli oikeastaan juuri sitä, mitä siihen hätään tarvitsinkin: teatteria, tanssia ja taidetta käytännössä 24/7. Oli ihanaa oikein antautua rakkaalle asialle, tuollaiset mahdollisuudethan ovat hyvin poikkeuksellisia muulloin elämässä. Ja voi kuinka hauskaa se oli! Välillä myös tosi vaikeaa, mutta miten flow-tiloihin välillä improtessa uppoutuikaan! Olen välillä kaivannut sellaista hauskanpitoa.

 

 

 

Sen vuoden jälkeen jatkoin hieman teatterin parissa, mutta sitten kutsuivat muutkin haasteet, lopulta Jyväskylä ja pian äitiys ja loppu onkin historiaa. Tanssia olen harrastanut tässä väliajallakin aina joinakin vuosina, mutta en varsinaista teatteria. Ja nyt, nyt olen päässyt taas vihdoin leikkimään teatterijuttuja Torstaiteatterin teatterikerhossa, ja olen ollut siitä onnellinen. Haluaisin vielä joskus esiintyäkin, mutta tähän elämäntilanteeseen tuo “leikkikerho” sopii mitä parhaiten. Vaikka kirjoitin olevani tavallaan ujo, teatterimaailmassa se ei päde minuun. Päinvastoin, se on melkein kuin terapiaa, vähän kuin kirjoittaminenkin. Okei, menen lukkoon sillä hetkellä, kun tiedostan, että improamassa tai roolihahmon saappaissa on minä, sen sijaan, että antaisin flow’n kuljettaa. Ne kalseat “valaistumisen” hetket ovat hirveitä ja pilaavat kaiken, mutta tuolla teatterikerhossa sellaisia ei tarvitse pelätä. Se on ihanan turvallinen ja armollinen ympäristö kokeilla, myös epäonnistua. Olen esiintymässä, mutta olen myös minä, olen niitä yhtä aikaa. Pehmeä lasku takaisin näyttelemisen mahtavaan maailmaan, josta pidän eniten sen itsensä takia enkä pyrkiäkseni olemaan jotakin suurta.

Epämukavuusalueella

 

Olen introvertti (ks. yksinkertainen määritelmä), aina ollut, mutta vasta viime vuosina löytänyt sanan sille. Ehkäpä tarkemmin määriteltynä vieläpä sosiaalinen introvertti. Jostain kumman syystä myös kaikenlainen taiteellinen toiminta, johon usein myös kuuluu esiintymistä tai siihen pyrkimistä, on aina kiehtonut minua. Muun muassa siitä johtuen saatan itseni tahallani kerta toisensa jälkeen epämukavuusalueelle, jolle voisin myös hyvin olla astumatta. Viimeksi tällainen inhottava, jännittävä ja silti niin tavoiteltava kokemus ovat olleet laulutunnit, joita olen aloitellut. Oikeat laulutunnut, jossa ollaan kahden kesken opettajan kanssa, ja jossa on pakko avata suunsa, vaikka haluaisi mielummin teipata sen kiinni! Olen nimittäin toivottoman ujo niissä asioissa, joissa en ole kovin varma itsestäni. Silti pakotan itseni kerta toisensa jälkeen jännittäviin tilanteisiin, joista on vain suoriuduttava. Laulutunneista sen verran, että opettaja on tosi mukava ja huippu, ja kyllähän sinne vähitellen kotiutuu. Se on vain se ensifiilis, että “miksi taas ajoin itseni tähän tilanteeseen, missä en oikeastaan haluaisi olla, ja toisaalta haluaisin hirveästi”.
 
Olen niin ujo ja omissa oloissani viihtyvä (“omiin oloihini” lasken kyllä kuuluvaksi perheeni), että monissa sosiaalisissa tilanteissa tekisi mieli heittää säkki päähän ja juosta lähimmän nurkan taakse piiloon. En silti ole mikään ainainen tuppisuukaan, ja toisaalta olen myös määrätietoinen ja aikaansaava maailmanvalloittaja-Tuuli, minussa on nämä kaksi puolta, jotka käyvät kamppailua keskenään. Jos ajatellaan puhtaasti introverttiyden kannalta, astun epämukavuusalueelle periaatteessa aina mennessäni ovesta ulos. Välillä ihmettelen, miten kummassa olen päässyt näinkin pitkälle elämässäni. Siis oikeasti, naimisiin esimerkiksi? Kouluun? Työhaastattelut, pääsykokeet, viralliset puhelinsoitot, ensitreffit ynnä muut ovat todellisia tulikokeita introverteille. Emme ole sellaisia, että luontaisesti puskisimme parhaita puoliamme esiin esimerkiksi työhaastatteluissa, vaikka se on juuri se homman nimi nykyään. Sitä täytyy tietoisesti opetella. Nuorempana laukatessani kaikenlaisissa kesätyöhaastiksissa ja pääsykokeissa kuvittelin teatteria rakastavana monesti näytteleväni itsevarmaa ja ujostelematonta ihmistä, ja sitten sujuikin jo paremmin. Tottahan se on, että introvertin on pakko sparrata lähes jatkuvasti itseään, ellei todella halua viettää elämäänsä erakkona. Introvertitkin kuitenkin nauttivat kovasti sosiaalisuudesta, kuten vaikka juhlista, jos sitä on sopivina annoksina, ja aikaa myös latautua hieman pienemmällä lähiporukalla tai itsekseen.
Parikymppisenä oikeastaan ajattelin vähän samalla lailla kuin suuri osa työnantajistakin antaa ymmärtää, että ekstrovertit ominaisuudet ovat jotenkin tavoiteltavia ja niihin pitää pyrkiä ollakseen vaikkapa hyvä työntekijä tai muuten vaan hyvä ihminen. Sosiaalisuus ja ulospäinsuuntautuneisuus ovat kovaa valuuttaa nykyään kaikessa. On kuitenkin tärkeää ja varsin valaisevaa tiedostaa, että introvertti ja ekstrovertti voivat olla sosiaalisilta taidoiltaan tai tunneälyltään aivan yhtä kyvykkäitä – tai kyvyttömiä. Kumpikaan -verttiys ei siis ole itsessään jotenkin tavoiteltavampi kuin toinen, sen sijaan hyvien ihmissuhdetaitojen hallinta on yhtä tärkeää molemmille. Intro- tai ekstroverttiys ei myöskään liity hyvään tai huonoon itsetuntoon, vaan on enemmänkin synnynnäinen tapa orientoitua ympäröivään maailmaan. Olisi hirveän tylsää, jos esimerkiksi perheessä tai ystäväpiirissä olisi ainoastaan jompiakumpia, intro- ja ekstrovertit täydentävät hyvin toisiaan. Ja toki varmaan kaikissa on jonkin verran piirteitä molemmista, kyse on vain siitä, mitkä ominaisuudet painottuvat.
Kirjoittaminen on ainakin minulle introvertille mainio keino kertoa ajatuksistani tai ylipäätään selkeyttää niitä. Rakastan kyllä syvällisiä keskusteluja livenäkin, mutta jos yhtäkkiä pitäisi olla sanomassa ääneen mielipidettään jostakin asiasta, saatan takellella epäloogisesti jotain niin hämmentävää, että hävettää ajatellakin. Sen sijaan kirjoittaessa ajatukset soljuvat järjestykseen hyvinkin luontevasti kuin itsestään.
Onko teissä lukijoissa introverttejä tai ekstroverttejä?

Kuvat: Kimmo Korpela

Lahjakkuus vs. innokkuus

Olen kokeillut elämäni aikana montaa juttua enkä ole ollut missään paras. Olen tosi kiitollinen siitä, että on ollut tietyissä rajoissa mahdollisuus kokeilla erilaisia harrastuksia. Erityisesti nuoruudessa minulle oli kuitenkin välillä kipeäkin asia se, että vaikka kuinka tein parhaani ja olin monen asian suhteen innokas ja intohimoinen, en muiden harrastajien keskellä loistanut erityisesti missään tietyssä lajissa. Muiden ylenkatse ei ole vieras tunne. Harrastin monta vuotta yleisurheilua ja minulla oli hyvä kunto, mutta urheiluseuran mittapuulla olin korkeintaan keskinkertainen. Kävin vuosia ja vuosia kuorossa ja pianotunneilla mutta en ikinä ollut kiitelty lahjakkuus vaan musiikkiopiston porukoissa korkeintaan juuri ja juuri keskinkertainen soittaja.
Aloitin rakkaan tanssiharrastuksen yläasteella monen vuoden tauon jälkeen (tasolleni asteen liian hyvässä ryhmässä) ja useampi vuosi meni ennen kuin pääsin jyvälle, sain kurottua kiinni ja tunsin olevani muutakin kuin kompuroiva ja kömpelö perässäpysyjä takanurkassa, niin paljon kuin alusta asti pidinkin siellä käymisestä. Olen käynyt kuvataidepainotteiset koulut ja oppinut kantapään kautta mukiinmeneväksi maalariksi. Pidän käsitöistä mutten vieläkään osaa neuloa sukkaa tai tumppua saati käyttää saumuria. Siitä viidennenluokan lankamöhkäleestä tuli vuosiksi niin huono käsityöitsetunto, etten ole edes yrittänyt opetella. Ompelen ja virkkaan mitä sattuu ilman kaavoja ja ohjeita, koska en tiedä, mikä on kiinteä silmukka. Rakastin teatteria, muttei minusta tullut mikään iinakuustonen.
Vaikka olen kokeillut sitä ja tätä luovaa, kirjoittaminen alkoi nousta jossain vaiheessa ykköseksi. Siksi, koska pidin siitä hyvin paljon kuten muistakin luovista jutuista, mutta myös siksi, että se oli sellainen alue, jossa tunsin olevani eniten vahvoilla. Sain koulussa aina hyvää palautetta äidinkielenopettajilta. Sillä oli iso merkitys. Kirjoittamisenkin suhteen minut on kuitenkin pudotettu maan pinnalle monta kertaa kun olen lähetellyt välillä käsikirjoituksia kustantamoille ja perättäin saanut kieltäviä vastauksia. Kiitos kiinnostuksestanne kustannusliikettämme kohtaan, mutta valitettavasti emme voi…
Olen pohdiskellut sitä, kuinka vaikeaa on todella pärjätä jollakin alalla, ja miksi edes haluaisin. Päästessäni opiskelemaan journalistiikkaa huokasin helpotuksesta, koska olin läpäissyt vaativat pääsykokeet. Luulin, että haasteet ovat takana, mutta ei se mennyt niin. Ryhmässä oli kova taso ja itse jouduin ummikkona tekemään kovasti töitä oppiakseni kaiken, mitä monet osasivat jo valmiiksi. Sama pätee varmasti moneen unelmatyöpaikkaan. Jos onnistuu selviytymään haastatteluista ja nappaamaan hyvän pestin, varsinainen urakka vasta alkaa. Pitää koko ajan näyttää pystyvänsä ja pärjäävänsä, taistella ja todistaa pätevyytensä muille. En kaipaa sellaista jatkuvaa pätemistä mutta kai minulla kuten monilla muillakin ihmisillä on silti jonkinlainen sisäinen tarve loistaa jossakin itselle rakkaassa jutussa.
Olen todella aloittelija luistelemaan, en osaa vaihtaa autoon renkaita, korjata tietokonetta, soittaa viulua, ajaa mopolla tai tehdä tuhatta muutakaan juttua, mutta se ei häiritse, koska ne asiat ovat olleet minulle täysin yhdentekeviä. Ristiriita syntyy siitä, että yltää rakastamassaan asiassa vain keskinkertaisuuteen  tai hyvään harrastajatasoon vaikka joistakin jutuista olisi haaveillut ammatiksi asti. Näiden vuosien aikana olen oppinut ja nähnyt välillä myös läheltä sen, kuinka paljon monet huippulaulajat, -näyttelijät, -kirjailijat, -toimittajat, -muusikot, -tanssijat jne. ovat tehneet töitä, taistelleet epävarmuutensa kanssa, pettyneet ja nousseet taas. Millä tahansa alalla menestyminen vaatii lahjakkuuden lisäksi valtavan määrän työtä ja monesti vaikkapa nykyiset huippusoittajat käyttivät nuorena vapaa-aikansa vain sen viulun tai pianon kanssa ehtimättä mitään muuta. Menestys ei tule helpolla muillekaan ja on virhe ajatella jotenkin “ne” ja “me”. Ihmisiä olemme kaikki ja vahvuudet saattavat vain jakautua eri tavalla eri ihmisillä.
Vaikka joskus minua hieman korvensikin, niin nykyään olen vain iloinen siitä, että olen hyvä monella alueella, vaikka en huippujen huippu millään tietyllä. Tähän ikään mennessä olen alkanut pitää sitä rikkautena. Mielummin tasaisesti multitalentti kuin kapeasti tosi pro. Kirjoittamista lukuunottamatta muista aluevaltauksistani ei taida olla ikinä ammatiksi asti, mutta harrastuksena voin nauttia tosi monista jutuista ja ne täydentävät tosiaan. Odotan sitä, että olisi joskus aikaa mennä harrastajateatteriin… Minusta on tullut myös radikaali elinikäisen oppimisen kannattaja! Nuorena luulin, että ihmisen taidot on tuomittu loppuelämäksi sen perusteella, aloittiko harrastuksia alle kouluikäisenä ja jos ei, on auttamattomasti liian myöhäistä. Olen kokeillut monia eri juttuja aikuisenakin ja myös oppinut paljon.

 

 

Vanhempani kannustivat minua lapsena ja nuorena paljon aiheessa kuin aiheessa, mutta sitli olen joutunut käymään omat kouluni suuressa maailmassa miettien, riittävätkö taitoni, onko minusta mihinkään, olenko tarpeeksi hyvä, kelpaanko tällaisenani. Entä voinko nauttia siitä, mitä rakastan, vaikken täytäkään kaikkia kriteerejä? Kun olen jutellut ihmisten kanssa olen huomannut, että yllättävän monella on sellaisia juttuja, joita haluaisi tehdä, mutta ei uskalla tai kehtaa, koska joku on joskus sanonut tai vain puolella sanalla vihjannut, ettei pitäisi. Mielestäni ketään ole tuomittu huonoksi laulajaksi ala-asteen musiikinnumeron perusteella tai “kamalaksi köntykseksi” ilkeitten koulukavereitten liikkatuntihuuteluitten vuoksi. Jos on lapsena sanottu, että “sinä et ainakaan ikinä opi soittamaan mitään, kun sinulla on niin huono nuottikorva” tai “sinä et näytä yhtään ballerinalta, joten et voi mennä balettitunnille”, niin ihminen helposti alkaa pitämään itseään sellaisena, toivottomana tapauksena jonkun asian suhteen.
Yksikin iäkkäämpi päiväkodin täti anteeksipyydellen hiljaa tunnusti, että hän on niin huono laulamaan, ettei voi pitää lapsille muskarihetkiä. Siinäkin on varmaan joskus vihjailtu laulutaidoista niin tuomitsevasti, että jopa kaksivuotiaat tuntuvat ylitsepääsemättömältä yleisöltä. Itse olen nyt emansipoitunut tämän osaamisjutun suhteen ja ajattelen, että minulla on oikeus jaksamiseni ja kiinnostukseni mukaan tehdä ja harrastaa ihan mitä haluan ilman että kenelläkään on oikeus ajatella, että tuhlaan aikaani koska en ole “tarpeeksi hyvä”. Nyt kaikki seinäruusut kokeilemaan juttuja, joista olette aina unelmoineet!  Vaativatkaan harrastukset eivät ole superlahjakkaiden yksinoikeus.
Ajattelen nykyään vähemmän mustavalkoisesti ja toivon, että “mitä osaan nyt”  -kysymyksen sijaan voisi pohtia “mitä kaikkea voinkaan vielä oppia, missä vielä voin kehittyä”! Myös mittakaavan ymmärtäminen auttaa. Vaikka en päässyt lukion jälkeen Teatterikorkeakouluun, ei tarkoita, että olisin surkea näyttelemään. Vaikka en treenannut klassista pianoa samalla intensiteetillä kuin muut, tein ehkä niinä vuosina samalla jotain mikä kiinnosti yhtä paljon. Ja tanssi – vaikkei minusta tule ammattilaista, olen kehittynyt kovasti ja nautin siitä! Kirjoittaa voin lämpimikseni vaikka tänne blogiin. 🙂 Eikä ole sanottua, etteikö joskus joku kirjakin vielä onnistuisi. Ainakin kompastelu ja toistuvat pettymykset auttavat pitämään aseneteen sopivasti nöyränä. Jos olisi huippulahjakkuus ja sen lisäksi vielä menestyisikin helposti kaikessa, saattaisi nousta ennen pitkää päähän.
Ps. Tämä pohdiskelu on nyt taas ajankohtaista, mutta tässä on ollut monia vuosia, kun ei ole ollut. Pitää olla ensin tarvehierarkiassa tarpeeksi korkealla, että pystyy ajattelemaankaan itsensä toteuttamista. Uupumuksen ja väsymyksen aikoina sitä ajatteli vain, minäköhän vuonna saa nukuttua seuraavan kokonaisen yön, ja aika monta vuotta sitä yötä tosiaan saikin odottaa. Hyperemeesiaikoina (epätavallisen kova raskauspahoinvointi) sitä ajatteli, kuinka kestäisi seuraavaan minuuttiin. Ja sitä seuraavaan. Ja sitä seuraavaan. Tällaisella itsensä toteuttamisen pohdinnalla ehkä osoitan itselleni, että kaikki on nyt hyvin, on henkisiä voimavaroja pohtia jotain tämmöistä vähemmän olennaista. On koti ja ruokaa. Ja perhe. Ja unta. (Ainakin sännöllisesti.) Ne ovat niitä oikeasti tärkeimpiä asioita, joilla todella on jotain väliä.

 

Luova kirjoittaminen

Olen kirjoitanut niin pitkään kuin muistan. Opin viisivuotiaana kirjoittamaan ja sen jälkeen olen sepitellyt isompia ja pienempiä tarinoita. Mielikuvitus on laukannut. Kouluun mennessä sain ensimmäisen päiväkirjan, jota vaihtelevasti kirjoitin ihan lukion loppuun asti (en tosin samaa päiväkirjaa, vaan vihkoja ja kovakantisia muistikirjoja kului pinotolkulla). Omilleni muutettua kävin hieman läpi noita “aarteita” ja säästin varhaisimmat ja muuten vain hyvää mieltä tuottavat ja heitin revittyinä roskiin ne pahimmat. Ne olivat jo täyttäneet tehtävänsä enkä halunnut enää palata niihin.

Miksi kirjoittaa, jos ei ole pakko? (Kutsun luovaksi kirjoittamiseksi kaikkea, mikä ei liity velvollisuuksiin vaan on vapaaehtoista, vaikkei olisikaan perinteistä kaunokirjallisuutta.) Kirjoittaminen on, ainakin minulle, hyvin luonteva tapa jäsentää ajatuksia. Vähän kuin terapiaa. Kun kirjoittaa mietteitään tai vaikka huoliaan konkreettisesti ylös paperille (tai koneelle) niin aivoista tavallaan vapautuu tyhjää tilaa. Tai kirjoittaminen voi toimia toisinkin päin ja asioista saattaa tulla todellisempia sitä kautta. Näin kävi esimerkiksi kiitollisuusiheiden kanssa, joista kerroin postauksessa Tuhat lahjaa.
Kirjoittaminen on myös erittäin helppo ja halpa tapa käyttää luovuuttaan. Olen pohjimmiltani hyvin luova ihminen ja sisään patoutunut luovuus tarvitsee aika ajoin ulostuloväylän. Kirjoitan luovuudesta myöhemmin ihan oman postauksensa. Kirjoittaminen ei maksa mitään (tai no, tietokone on kyllä siinä ihan näppärä, vaikka periaatteessa kynällä ja paperillakin pärjää). Kirjoittamista ei ole sidottu tiettyyn aikaan tai paikkaan, siksi se on perheenäidille hyvin kiitollinen harrastus. (Hiljaisuus kyllä tuo lisäarvoa.) Voin kirjoittaa silloin kun on mahdollisuus.
Olen tällä hetkellä erityisen innostunut esimerkiksi sukuni historiasta ja ylipäätään suomalaisten lähihistoriasta ja tykkään perehtyä asioihin ja kirjoittaa fiktiivisesti tai miksei faktanakin ihmisten elämänkohtaloista. Ehkä siksi hain alunperin opiskelemaan journalistiikkaa: siinäkin minua kiehtoi erityisesti mahdollisus kertoa ihmisten tarinoita. Pitkät haastattelut ja henkilöjutut ovatkin lemppareitani alan töistä. Pelkkä uutistyö on aika hektistä makuuni, koska olen sydämeltäni enemmänkin tällainen syvällisempi kertoja kuin ytimekäs raportoija. Uusi innostuksen kohteeni on kuvajournalismi. Siinä yhdistetään kaksi rakasta ja tehokkaasti vaikuttavaa asiaa: valokuva ja kertomus. Meeri Koutaniemi rules. Ihailen muitakin hänen tyyppisiään kuvajournalisteja ja olisi mahtavaa, jos itsekin olisi joskus mahdollisuus/aikaa/voimia toteuttaa sellaista hc-kuvajournalismia jossakin muodossa vaikka ihan täällä kotikaupungissa.
Nuorempana kirjoitin ja luin myös paljon runoja. Vanhemmiten se on jäänyt vähemmälle. Ehkä olen tullut elämän myötä enemmän realistiksi, kun nuorempana olin runotyttö? No, onhan runojakin monenlaisia. Mutta erityisesti runoissa tykkään esteetikkona, että ne ovat jollain tavalla kauniita. Herättävät kauniita mielikuvia. Haikeuskin voi olla kaunista. Päiväkirjaa en ole lukion jälkeen juuri kirjoitellut. Aika on mennyt ihan elämiseen. Lapsena kirjoittelin paljon pieniä tarinoita ja loruja, yläasteella aloin kirjoittaa hieman pitempia juttuja ja runoja ja lukiossa kirjoitin ainakin pitkää proosaa, runoja, lauluja, esseitä, kokeilevaa tekstiä ja novelleja. Monenlaisista aihepiireistä.
Enimmäkseen aiheet ovat kuitenkin liittyneet jollakin tavalla käsillä olevaan elämänvaiheeseen, vaikken kirjoittaisikaan itsestäni. On helpompaa kirjoittaa siitä, mistä tietää valmiiksi jotain. Nykyään kirjoitan enimmäkseen pitempiä tekstejä (novelli-/romaaniosastoa) sekä jonkin verran esimerkiksi laulun sanoja. Monesti olen poiminut aiheenpalasia myös tarinoista, joita olen kuullut ihmisten kanssa jutellessani. Joskus myös vaikka taideteos, valokuva, maisema tai vaikka käynti museossa voi synnyttää idean.
Lukeminen ja kirjoittaminen tukevat hyvin toisiaan. Mitä enemmän lukee, sitä helpompi on tavallaan kirjoittaa. Tekstin rakenne alkaa jäsentyä pään sisällä kuin automaattisesti. Samalla hahmottuu myös, onko juuri tästä aiheesta kirjoittanut jo joku muu. Todennäköisesti on, koska kirjoittajia on paljon ja aihepiirejä rajallisesti. Mutta kuinka tehdä omannäköinen teksti valitusta aiheesta, juuri omannäköinen tarina, runo tai laulu? Ainakin henkilökohtaisuus on plussaa. Vaikka et kirjoittaisi itsestäsi, sinun täytyy antaa tekstiin jotain itsestäsi, kirjoittaa sydämellä. Sen huomaa lukiessa.
Kirjoittaminen on myös tapa vaikuttaa, jos sattuu saamaan teksteilleen lukijoita. Samalla tavalla kuin näyttelijät anatavat lavalla katsojille jotain itsestään, vaikka esittävätkin vain roolihenkilöä, täytyy hyvän kirjoittajankin pystyä eläytymään henkilöidensä tunnelmiin ja motiiveihin, jotta tarina vaikuttaa aidolta. Olen aina pitänyt myös näyttelemisestä ja huomannut, että luova kirjoittaminen ja näytteleminen ovat sukua toisilleen. Kirjoittaminen on tavallaan helpompaa, vähän kuin näyttelemistä kaksiulotteisessa muodossa. Itselläni kaunokirjallisissa teksteissä ehkä suurin tavoite onkin jollain tavalla koskettaa toista ihmistä, herättää tunteita. Itkettää, naurattaa, lohduttaa, liikuttaa – olla vertaistukena, herättää ajatuksia.
Jos haluaisit kehittyä kirjoittajana, mutta et tiedä mistä aloittaa, kannattaa harkita kaikille avoimia luovan kirjoittamisen kursseja, joita järjestetään monessa kaupungissa esimerkiksi kirjaston tai kansalaisopiston toimesta. Myös lukeminen ja ympäristön havainnoiminen auttavat kirjoittajaa. Päiväkirjakin on hyvä lähtökohta kirjoittamiseen. Sen aloittamisen kynnys on matala ja sen avulla voi hahmottaa omia tunteitaan, päästä vauhtiin kirjoittamisen kanssa. Itse olen kirjalijahaaveeni kanssa nyt niin pitkällä, että opiskelen yliopistossa kirjallisuutta (vaihdoin sen sivuaineesta pääaineeksi journalistiikan rinnalle/tilalle) ja maisterivaiheeseen aion valita luovan kirjoittamisen.
Tiedän, että koko humanistisen ja varsinkin kulttuurialan työnäkymät ovat ns. surkeat, ala on hyvin epäkaupallinen, Suomen kirjailijat hädin tuskin tulevat toimeen teksteillään, kilpailu alalle on erittäin kovaa, onnistujatkin ovat yleensä saaneet kokea monta hylkäämistä vuosien ajan ja niin edelleen. Mutta kuitenkin – jos ei itse tavoittele omia unelmiaan, niin kuka sen sitten tekee? Sitä paitsi tuo kirjailijahaave on sellainen linna Espanjassa. Aina voi hakea ja tehdä muitakin töitä, jos siitä ei tule mitään. Esimerkiksi viestintä-/tiedotuspuolella, freelance-toimittajana tai vaikka ruokakaupan kassalla (olen ollut vuoden kassaneitinä ja tykkäsin siitä työstä todella paljon!). Kirjoittamisen ja lukemisen ei ole pakko olla työ, vaikka siitä haaveileekin. Se pysyy joka tapauksessa aina mukana harrastuksena.