Agatha Christien tyylistä

Nyt kun olen lukenut reilu kymmenen Agatha Christien kirjaa, voisin kirjoittaa jotain hänen omintakeisesta tyylistään. Minulla ei todellakaan ole täysin tyhjentävää kuvaa hänen hyvin laajasta tuotannostaan, mutta joitan selviä yhtenäisyyksiä jo tälläkin otannalla on havaittavissa.
 –
Murhamammaksikin kutsuttu Christie (1890–1976) on ollut valtavan suosittu dekkarikirjailija, ja Shakespearen jälkeen myös kaikkien aikojen toiseksi menestynein kirjailija myytyjen teosten perusteella. Hänen tarinoissaan on jotakin kiehtovaa, koska ne saavat valloitettua yhä uusia lukijasukupolvia. Luulen, että minuun on tehnyt vaikutuksen se eloisuus ja leikkisyys, joka Christien teoksissa on niin olennaista, ja jotenkin niistä huomaa – ehdottoman positiivisella tavalla – että ne ovat naisen kirjoittamia. Vaikka kyseessä on aina rikoksista suurin, murha, Christie kirjoittaa niin, ettei tunnelma kirjoissa silti (paria poikkeusta lukuunottamatta) ole masentava tai kovin synkkä. Niissä on sujuvaa dialogia, niissä on myös ihmissuhteita ja monissa hiven romantiikkaakin murhien sivutuotteena. Myös vanha, 1920–1960 -lukujen perienglantilainen miljöö tapoineen ja kello viiden teineen on kiehtova.
 –
Kuva täältä
Naiset ovat Christien tuotannossa aktiivisia toimijoita eivätkä seinäruusuja, jotka odottavat miestä pelastamaan itsensä. Toki naisista kuten miehistäkin esitellään erilaisia tyyppejä, mutta monet naiset ovat rohkeita ja tuon ajan ympäristössä suorastaan villikkoja. Ja naiset ovat älykkäitä, kuten hieno vanhaneiti Jane Marple, jonka teräviä aivoja vanhuus ei ole tylsyttänyt.
 –
Christien dekkareissa kiehtovat myös mitä erikoisimmat taustatarinat. Toinen toistaan yllättävämmät murhatavat, motiivit ja ratkaisut. Lukija saa todella käyttää aivojaan. Leikkisyyskin on toistuva piirre: monissa kirjoissa on pohjalla esimerkiksi joku lastenloru, johon moni asia arvoituksessa kitkeytyy. Muutenkin teoksissa on paljon intertekstuaalisuutta, viitataan milloin Shakespeareen, milloin Hanhiemon loruihin. Se on myös aika hauska piirre, että hyvin monissa kirjoissa joku epäuskoinen sanoo, että “näin voisi tapahtua kyllä salapoliisiromaaneissa mutta ei oikeassa elämässä” tai “olet lukenut liikaa salapoliisiromaaneja, oikeasti ratkaisu ei voi olla noin mielikuvituksellinen” tai jotain tuohon tapaan. Se on tavallaan kirjailijan itseironiaa, sillä henkilöiden “tosielämä” on meille lukijoille kuitenkin juuri se mielikuvituksellinen salapoliisiromaani.
 –
Christie käyttää aika paljon myös ihmisten tyypittelyä, eli Poirot saattaa vaikka sanoa, että joku henkilö “ei ole murhaajatyyppiä” ja vapautuu näin ollen epäilyksistä. Tai joku nainen on “sitä tyyppiä”, joka voisi tehdä petoksen tai joku on tai ei ole “jotain tyyppiä” ja etsivä näkee sen jo päältä ja se vaikuttaa hänen tutkimuksiinsa. Ratkaisut ovat kyllä rationaalisia, mutta jonkun verran tällaistä psykologiaa on niiden selvittelyssä. Vaikka jotkin tyypittelyt ovat melko mustavalkoisia, Christie on silti hyvä ihmistuntija ja se näkyy hahmoissa. Ne ovat eloisia ja vaihtelevia, romaaneissa tosin toistuu samoja hahmotyyppejä pienin muutoksin.
 –
Miljööt vaihtelevat suurinpiirtein näiden kolmen välillä: englantilainen maalaiskylä, hieno kartano tai poliittinen sekasotku. Pidän eniten maalais- ja kartanotyypestä kuin politiikkaan liittyvistä aiheista, koska kahta ensimmäistä on kevyempi lukea ja seurata juonta, viihteestä kun on kyse. Christielle on tyypillistä myös, että syyllinen on joku hyvin ennalta arvaamaton, esimerkiksi päähenkilö, uhrilta näyttävä tai jokin muu aivan yllättävä. Käänteitä saattaa tulla viime hetkeen saakka ja lukijalle annetaan vihjeitä monien syyllisyydestä ennen kuin lopullinen ratkaisu paljastuu. Teosten nimien suomennokset ovat muuten aika kökköjä, englanninkieliset ovat parempia. Noin yleisesti Christien tyyliä voisi kuvailla hyvin luontevaksi, sellaiseksi, että hän ottaa lukijan huomioon, saa tämän vakuutettua jo ensisivuilta. Jotain taikaa siinä on.

 

Kesällä luettuja Christieitä 1

 

 

Hikkori tikkori toikki.
Hiiri kelloon loikki.
Kello meni poikki
ja hiiri pois loikki.
Hikkori tikkori toikki.

(trad. suom. Kirsi Kunnas)

Neiti Lemon erehtyy (1955) on Hercule Poirot -dekkari. Poirotin jämpti sihteeri, neiti Lemon, huolestuu sisarestaan rouva Hubbardista, joka emännöi opiskelija-asuntolaa Hikkoritiellä. Hikkoritiellä on tapahtunut kummallisia, näennäisen harmittomilta näyttäviä varkauksia: on anastettu puuterirasiaa, huulipuikkoa, boorijauhetta, yöhousuja, tanssiaiskenkää ja niin edelleen. Tavaroiden katoamisepisodi kärjistyy murhaan jos toiseenkin – mistä on oikein kyse? Ovatko kaikki opiskelijat sittenkään niin huolettoman viattomia? Poirotin huomion kiinnittää ensimmäiseksi palasiksi silputtu reppu, josta tutkimukset aloitetaan. Christie osaa kirjoittaa luontevasti myös opiskelijoiden äänellä.
Agatha Christie: Neiti Lemon erehtyy [Hickory Dickory Dock]
WSOY, 2010 [1955]
246 s.
 –

 

Paddingtonista 16.50 (1957) on neiti Marple -dekkari, ja siinä murha tapahtuu heti alkuun mitä erikoisimmalla tavalla. Neiti Marplen hyvä ystävä, rouva McGillicuddy nousee jouluostostensa kanssa junaan Paddingtonin asemalta, mutta kesken matkan toinen juna ohittaa McGillicuddyn vaunun ja tämä joutuu näkemään ikkunasta epämiellyttävän kuristamiskohtauksen. Kukaan – paitsi neiti Jane Marple – ei kuitenkaan usko iäkkään rouvan uskomatonta tarinaa, koska kuristetun naisen ruumista ei löydy mistään. Neiti Marple ottaa ohjat omiin käsiinsä ja ryhtyy apulaisen avulla tutkimaan asiaa. Jäljet vievät rautatien varteen komealle sukukartanolle, jossa ratkottavaksi tulee lisää mysteerejä ennen kuin murhaaja selviää. Näistä kolmesta kirjasta pidin eniten tästä! Neiti Marple on suosikkini ja hänen kanssaan johtolankoja tutkiva Lucy Eylesbarrow on myös nainen paikallaan.

 

Agatha Christie: Paddingtonista 16.50 [4:50 from Paddington]
WSOY, 1999 [1957]
247 s. 



Myös Salaperäiset rukiinjyvät (1953) on Neiti Marple -dekkari. Mutta vaikka pidänkin Marplesta, kokonaisuutena kirja ei ollut niin, tiedättekö, lämminhenkinen kuin jotkut muut. Se johtuu ehkä siitä, että murhamysteeriin sekaantunut perhekunta on harvinaisen kylmäkiskoiosta ja vihamielistä porukkaa. Menestynyt, mutta vihattu liikemies, Rex Fortescue, kuolee ja jäljet vievät hänen hienoon kotiinsa Marjakuusimajalle. Marjakuusilla on jotain tekemistä kuoleman kanssa, kuten taskusta löytyneillä rukiinjyvilläkin, mutta epäystävällisestä perhepiiristä ja henkilökunnasta ei meinaa saada mitään irti. Onneksi neiti Marple tuntee yhden palvelijoista ja saapuu paikan päälle muina miehinä tekemään tiedusteluja.
Agatha Christie: Salaperäiset rukiinjyvät [A Pocket Full of Rye]
WSOY, 2006 [1953]
264 s.

Pari neiti Marplea

Lomalla olen ehtinyt lueskella kiitettävästi ja olen aika lailla jatkanut hyväksi havaittua dekkaripokkarilinjaa. Yritin lukea jotain muutakin kuin Agatha Christietä, mutta olen kai jäänyt vähän koukkuun hetkeksi. En ole lukenut joka päivä tai välttämättä joka viikkokaan, mutta jos jännittävän kirjan imuun pääsee, se saattaa tulla muutamassa päivässä luetuksi. En ole yleensä nopea lukija, mutta nämä Christien dekkaripokkarit ovat aika helppo- ja nopealukuisia minullekin. Itävallassakin sain sen oman oksennustautipäiväni kulumaan, kun oli kirja mukana. Ja kun netin käyttö on ollut vähemmällä, lukemisellekin on jäänyt tilaa enemmän.
Luin tässä esimerkiksi kaksi neiti Marple -kirjaa. Tykästyin neiti Marpleen heti aluksi vaikken tiennyt hänestä etukäteen mitään. Hän on siis yksi Christien hahmoista, joka esiintyy useammassa kirjassa. Vanha, herttainen, mutta terävä-älyinen nainen, joka auttaa “ohimennen” oikeita rikostarkastajia ratkaisevilla pikku vihjeillään. Pidän Marplesta enemmän kuin Poirotista, vaikken olekaan lukenut vielä montaa teosta kumpaakaan.
Luin ensin siellä ulkomaanreissulla Kuolema ilmoittaa lehdessä, joka oli vähän normi pokkaria pidempi. Se oli kyllä aika hyvä, siinä tuntui, ettei mikään ollut varmaa ennen kuin loppumetreillä. Monet dekkarit eivät juuri jää mieltä vaivaamaan, kun ne saa kerran luettua, mutta tämä jäi vähän kolkosti kumisemaan jälkeenkin päin. Pahaenteinen “Hän ei ollut siellä” -lause jäi kummittelemaan päähän ja tuli vähän sellainen kammottavana häilyvä olo, onko mikään välttämättä sitä miltä näyttää (joo, minulla on vilkas mielikuvitus).
Yritin tuon kirjan jälkeen lukea jotain ei-niin-jännittävää, mutta se tuntui ihan lässynlässyltä, joten jatkoin siis Christien parissa. Neiti Marplea ei petetä ei ollut niin hyvä tai yllättävä, mutta se ei myöskään jäänyt kummittelemaan mieleen. Ei se huonokaan silti ollut sinänsä. Siinä murhaa ratkotaan vanhassa kartanossa, kun taas siinä toisessa ollaan ihan tavallisessa pikku maalaiskylässä. Pidän siitä, jos tarinassa on joku murhaan liittyvä erikoisuus, kuten Kuolema ilmoittaa lehdessä -kirjassa tulevasta murhasta on tehty etukäteen lehti-ilmoitus paikallislehteen. Kuolema ilmoittaa lehdessä olikin koko rikosvyyhtenä omaperäisempi ja monisyisempi kuin Neiti Marpela ei petetä.

Agatha Christie: Kuolema ilmoittaa lehdessä
WSOY 2013 [1950]
308 s.

Agatha Christie: Neiti Marplea ei petetä
WSOY 2011 [1952]
196 s.