Vanhemmuuskirjoja, joissa saadaan lapset syömään ja nukkumaan

Rakastan lukea vanhemmuuskirjoja, erityisesti nonfiktiotyylisiä, jossa joku kertoo tarinan muodossa omakohtaisista kokemuksistaan. Ja jos siihen liittyy vielä kulttuurierospekulaatiota, niin vielä parempi!

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Karen Le Billonin Miksi ranskalaiset lapset syövät ihan kaikkea? kiinnosti koska Ranska, koska ruoka, koska lapset. Kanadalainen Le Billon avaa perheensä kivikkoisen polun nirsoista pastansyöjistä pikanteiksi maistelijoiksi. Muutos alkaa perheen muutettua pieneen ranskalaiskylään, josta Le Billonin mies on kotoisin. Pohjois-Amerikan ja Ranskan ruokakulttuurit ovat teoksen perusteella kuin yö ja päivä.

Jälleen kerran Suomi sijoittuu mielestäni keskivaiheille, vaikkakin täällä luultavasti ollaan ennakkoluuloisempia ja lepsumpia ruuan ja ruokailun suhteen kuin Ranskassa. Monipuolinen, lämmin koulu- ja päiväkotiruoka on kuitenkin ehdoton, maailman mittapuulla harvinainen plussa Suomen hyväksi. Ranskassa monipuolinen ruokakasvatus kuuluu opetussuunnitelmaan, kun taas Kanadassa napostellaan koulun ruokatunnilla pikaisesti vain eväitä (esimerkiksi keksejä) tai ostetaan koulusta annos ranskiksia (joka päivä).

Kirjasta sai paljon herkullisia ideoita omankin perheen ruokakulttuuriin. Itse olen alkanut toteuttaa esimerkiksi kohtaa, jossa kehotetaan ottamaan lapsia enemmän mukaan ruuanlaittoon ja syömään useammin yhdessä samaa ruokaa. Prosessissa on myös arkiruokarepertuaarin laajentaminen. Pidän kokeiluista, mutta lennokkaat ideat yllätys, yllätys tyssäävät usein siihen, ettei kauppalistaa ole jaksettu miettiä loppuun asti ja on taas mentävä tutuilla pöperöillä. Kaappaus keittiössä -ohjelman katsominen on ollut hyvää jatkojalostusta alkaneelle innostukselle.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Laura Andersonin Voit nukkua – Kuinka opetin vauvani nukkumaan ja miten se muualla tehdään oli luettava, koska esittelyn perusteella se kuulosti niin taianomaisen absurdilta. Voit nukkua? Oikeastiko? Vauvan vanhempana? Jälleen kerran omiin kokemuksiin nojaava teos, jossa on myös tutkimustietoa sekä kokemuksia eri kulttuureiden tavoista nukuttaa vauvoja. Kirjassa on kyllä järkeä ja se kuulosti oikeastaan aika tutultakin. Monet jutut olin lukenut jo esimerkiksi Pamela Druckermanin kirjasta Kuinka kasvattaa bébe, johon tässäkin viitattiin. Kirjan opit nojaavat siis osittain ranskalaiseen ajatusmalliin.

Jos minulla olisi nyt koekaniinina vauva, kokeilisin varmaan näitä pieniä, yksinkertaisia keinoja, jotka tosin vaativat pitkäjänteisyyttä, mikä ei väsyneenä ole kovin helppoa. Harmi vaan nämäkään keinot eivät auta, jos heräilyn tai itkeskelyn syynä on jokin muukin kuin tottumus: koliikki, vatsavaivat, allergiat, painajaiset, hampaiden tulo, tukkoinen nenä, sairastelu, vauhdikas kehitysvaihe tai uuden taidon oppiminen. Ja näitähän vauvan ensimmäinen(kin) vuosi tuntuu olevan täynnä.

 

Karen Le Billon: Miksi ranskalaiset lapset syövät ihan kaikkea? [French Kids Eat Everything]
Atena, 2013 [2012]
362 s.

Laura Andersson: Voit nukkua – Kuinka opetin vauvani nukkumaan ja kuinka se muualla tehdään
Atena, 2016
233 s. 

Nonfiktiota äänikirjoina: Idiootit ympärilläni, Tavarataidot & Lost in Suomi

Äänikirjat mullistavat lukemisen, sillä niitä voi napostella silloinkin, kun varsinaista kirjaa ei olisi aikaa avata. Urheilu, autolla ajaminen, kotityöt tai lounashetki ovat esimerkiksi hyviä tilaisuuksia äänikirjojen hyödyntämiseen. Etenkin suht keveää nonfiktiota on minusta helppo kuunnella samalla, kun tekee jotain muuta, koska se ei vaadi suurta keskittymistä. Tässä muutama keväällä kuunneltu äänikirja.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Thomas Eriksonin Idiootit ympärilläni – kuinka ymmärtää muita ja itseään on noussut suureen suosioon analysoimalla neljää eri persoonallisuustyyppiä. Erikson jakaa ihmiset karkeasti neljään eri tyyppiin: määrätietoiseen punaiseen, sosiaaliseen keltaiseen, sopeutuvaan vihreään ja analyyttiseen siniseen, ja painottaa, että vain 5 % edustaa puhtaasti vain yhtä tyyppiä. Erilaiset tavat luokitella persoonallisuuksia kiehtovat eivätkä mielestäni sulje toisiaan pois. Kirjan tarkoitus onkin toimia työkaluna ja helpottaa nimensäkin mukaisesti itsensä ja lähimmäistensä ymmärtämistä. Esimerkit keskittyvät vahvasti työelämään, ja Erikson onkin vuosia käynyt kouluttamassa ja konsultoimassa eri työyhteisöjä.

Eriksonin neljä tyyppiä ovat ymmärrettävästi aika karikatyyrisiä ja paikoittain hihittelin jopa ääneen hullunkurisille tosielämän tilanteille, joita Erikson kuvailee. Hyvät käytöstavat tietenkin siloittavat näiden tyyppien huonoja puolia, mutta ääriesimerkit ovat kuin screwball-komediasta. Loppukaneetti onkin, että työyhteisö toimii parhaiten, kun siellä on kaiken värisiä tyyppejä!

Ps. En identifioi itseäni täysin mihinkään lokeroon, mutta mitä pitemmälle kuuntelin, uskoisin kallistuvani viher-siniselle introverttilinjalle kuitenkin, vihreään kaiketi painottuen. Tilanteesta riippuen löydän itsestäni ripauksen jokaisesta tyypistä. Mikä tyyppi sinä olet?

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Jenni Sarraksen Tavarataidot – Arkijärjellä koti kuntoon oli loistavaa kuunneltavaa kevätsiivousta vauhdittamaan. Haen aina inspiraatiota milloin mihinkin ikuisuusprojektiin totta kai kirjoista. Alkuun vähän epäilin, onko kirja vain kopio Ilana Aallon teoksesta Paikka kaikelle, mutta Sarras oli saanut Tavarataidoista omannäköisensä. Kulttuurihistorian sijaan se on käytännönläheinen opas kodin järjestelyyn, tavaroiden raivaamiseen ja talon siistinä pitämiseen. Jos etsit laillani puhtia perusteellisempaan kevätsiivoukseen, suosittelen Tavarataitojen lisäksi Aallon Paikkaa kaikelle sekä Rinna Saramäen Hyvän mielen vaatekaappia.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Tim Walkerin Lost in Suomi – Miten tapasin suomalaisen vaimoni ja muita kertomuksia on leppoisaa nonfiktiota nuoresta amerikkalaisesta opettajasta, joka yrittää suomalaistua. Walker meni naimisiin suomalaisen naisen kanssa ja joutui kasvotusten suomalaisten kummallisuuksien kanssa. Meikäläisittäin tavallisen kuuloiset asiat kuten vaikkapa mökkeily, päiväkahvit, jääkiekko-ottelu tai vaitonaisuus saattavat tuntua ulkomaalaisesta eksoottisilta. Opettajana Walker vertailee myös suomalaisen ja yhdysvaltalaisen koulujärjestelmän eroja. Ihailtu suomalainen koulu on Yhdysvaltojen opettajapiireissä kuulemma lähes pyhiinvaelluskohteen maineessa.

 

Thomas Erikson: Idiootit ympärilläni – Kuinka ymmärtää muita ja itseään
Atena, 2018
8 h 24 min

Jenni Sarras: Tavarataidot – Arkijärjellä koti kuntoon
Tammi, 2016
4 h 42 min

Tim Walker: Lost in Suomi – Miten tapasin suomalaisen vaimoni ja muita kertomuksia
S & S, 2016
4 h 42 min

 

Irene Naakka: Hullu kuin äidiksi tullut – Äitiyden pilvilinnat ja todellisuus

Täydellinen äiti on onnellinen, sillä onnellinen kuuluu olla, kun saa lapsen.

Bloggaaja, toimittaja Irene Naakka pohtii tuoreessa kirjassaan Hullu kuin äidiksi tullut – Äitiyden pilvilinnat ja todellisuus, että entä jos onni ei synnykään samalla kuin lapsi. Entä jos onkin paha olla, pelottaa, ahdistaa, väsyttää, oma keho tuntuu vieraalta, äitiys sitovalta ja yksinäiseltä ja ulkopuolisten kommentit syyllistäviltä?

Naakka käy kirjassa läpi oman polkunsa äidiksi ja kertoo, kuinka kontrollifriikistä odottajasta kuoriutui kelpo perheenäiti, ja kuinka siihen väliin mahtui muun muassa synnytyksenjälkeinen masennus. Tuoreena äitinä Naakka kuitenkin koki, ettei negatiivisista tunteista olisi saanut puhua, koska pitäisi olla onnellinen.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Aamupahoinvointi ajatuksena kuulosti korvissani rentouttavalta paratiisilomalta.

Odotusajalta Naakka muistelee muun muassa vaikeaa raskauspahoinvointiaan, joka kuulostaa sympaattisen tutulta (peukutan jokaista kirjaa, jossa siitä puhutaan.) Raskaus todellakin voi olla invalidisoiva sairaus, jota ei voi kuitata näkkileivällä ja vesilasilla aamutuimaan. Pahoinvointiosuus resonoi minuun henkilökohtaisella tasolla, sillä tiedän kokemuksesta, ettei hyperemeesiin ole mitään kikkakolmosia ja että se on h-i-r-v-e-ä-ä.

Äitiydestä itsestään Naakka tuo esiin sen ristiriitaisen puolen. Hän puhuu esimerkiksi surutyöstä, johon äideillä halutessaan olisi oikeus lapsen syntymän jälkeen. Itse hän kertoo  surreensa esimerkiksi  muuttunutta kehoaan ja lopullisesti menetettyä vapauttaan. Lapsen tulo on iso muutos. Kaikilla negatiiviset tunteet eivät tietenkään muutu hallitseviksi tai koske samoja asioita. Kyse onkin luvasta kaikkiin tunteisiin, joita vanhemmuus tuo, niin ylitsevuotavaan onneen kuin kriiseilyynkin ja molempiin yhtä aikaa.

Itse olin niin nuori lapsen saadessani, ettei muutos oikeastaan tuntunut kovin suurelta. En ollut muutenkaan elänyt vielä kauan aikuisen elämää. Raskainta oli väsymys, ei niinkään muutos sinänsä. Vasta myöhemmin on ehkä hieman ahdistanut ja ylipäätään selkeytynyt se sitovuus, joka lasten saamiseen liittyy. Kun vauvavuonna ajatteli, että kohta tämä valvominen helpottaa, myöhemmin huomaa, että vastuu säilyy aina. Pitää ikuisesti huolehtia muista ennen itseään, ei voi mennä mukaan moniin projekteihin tai sairaana keskittyä vain omaan sairastamiseen eikä esimerkiksi voi lähteä puolison kanssa kahdestaan matkoille. Ei voi ottaa vain rusinoita perhe-elämän pullasta, niitä ihania, sopuisia hetkiä koko konkkaronkan kanssa, vaan on mentävä välillä (usein) myös epämukavuusaluelle. Ja kuitenkin tämä on juuri sitä, mitä olen aina halunnut.

Toisista huolehtiminen on opettavaista ja tuo elämään paljon iloa ja merkitystä, mutta ymmärrän myös Naakan ajatuksen “surutyöstä”, joka helpottaa sen hyväksymistä, että on seuraavat kymmenet vuodet vastuussa jälkeläisistään. Samalla, kun lapsi kasvaa, kasvaa myös äiti. Esikoiseni on kuusi ja puoli, niin minäkin – äitinä. Naakka ei halua lietsoa tyytymätöntä äitiyttä, vaan tuoda oman realistisen ripauksensa äitimyyttien keskelle korostaen samalla myös äitiyden ihmeellisyyttä, jonka vuoksi siihen kaikkeen kannattaa lähteä pelotta.

Kun käsität, kuinka korvaamattoman arvokas aarre sinun ainutlaatuinen lapsesi on – saat siitä ajatuksesta voimaa vielä monesti. Jokainen vaihe on vain vaihe.

 

Irene Naakka: Hullu kuin äidiksi tullut – Äitiyden pilvilinnat ja todellisuus
Minerva, 2018
282 s.

Alppipolku – L. M. Montgomeryn elämä ja teokset

Niin kauan kuin voit vähänkin ilahduttaa muita ja tuoda lohtua heidän elämäänsä, oma elämäsi on elämisen arvoista.
– L. M. Montgomery päiväkirjassaan vuonna 1938

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Alppipolku – L. M. Montgomeryn elämä ja teokset (2017) on kattava katsaus rakastetun kirjailijan (1874–1942) elämään ja sen jälkiin hänen kirjallisessa tuotannossaan. Teos sisältää Montgomeryn itsensä kirjoittaman Alppipolku -osion, jossa hän muistelee lapsuuttaan ja uransa alkua verraten sitä Alppien huipulle kiipeämiseen. Lisäksi teoksessa on otteita hänen päiväkirjoistaan sekä Sisko Ylimartimon osuus, jossa hän löytää yhtäläisyyksiä Montgomeryn ja tämän tyttöhahmojen välillä.

Itsenäiset, kirjallisesti lahjakkaat, usein vähintään puoliorvot tytöt Prinssi Edwardin saarelta heijastavat Ylimartimon mukaan moniltakin osin Montgomeryä itseään. Yksi ratkaiseva ero hahmojen ja heidän luojansa välillä kuitenkin oli: kirjojen sankarittaret menivät naimisiin vain rakkaudesta, mutta Montgomery itse tyytyi kosintaan, joka ei aiheuttanut hänessä lainkaan romanttisia tunteita. Puoliso kärsi psyykkisestä sairaudesta eikä alunperinkään ollut Montgomeryn unelmien prinssi, mutta yhdessä kuitenkin oltiin ja muutama poikakin parille siunaantui.

Äitiydestä Montgomery vakuutti nauttivansa kaikin siemauksin, mutta sortui jopa ylihuolehtivaisuuteen poikien aikuistuttua. Mielenkiintoista kirjassa on juuri paradoksi Montgomeryn ja hahmojen kohtaloiden välillä. Vaikka esimerkiksi Montgomeryn ja Anna Shirleyn lähtökohdat olivat melko samanlaiset, uskoisin kirjan perusteella kuvitteellisen Annan kuitenkin olleen onnellisempi. Montgomeryn elämän loppupuoli oli Ylimartimon mukaan jopa synkkä, eikä itsemurhaoletuskaan ole perusteeton.

Vihervaaran Annan ja Uuden kuun Emilian lisäksi teos esittelee myös Montgomeryn vähemmän tunnettuja tyttösankareita kuten Saran, Janen, Marigoldin ja Patin. Näistä hahmoista lukeminen ei ollut itselleni niin kiinnostavaa, koska niihin ei ollut mitään yhteyttä, ja Anna-viittaukset olivatkin kaikkein mieluisimpia. Minulle kirjoittajanalkuna antoi myös toivoa, että ennen läpimurtoaan Montgomery sai kasoittain hylkäyskirjeitä eri kustantamoilta, ja moni olisi voinut lopettaa koko touhun. Montgomery kuitenkin uskoi kykyihinsä, ja kerran hän sitten tuli luoneeksi Annan erään lehdestä leikatun valokuvan perusteella. Edes Annan nuoruusvuodet ei mennyt läpi heti ensimmäiseltä kustantamolta, mutta nousi nopeasti yhdeksi kaikkien aikojen rakastetuimmista tyttökirjoista.

 

L. M. Montgomery & Sisko Ylimartimo: Alppipolku – L.M. Montgomeryn elämä ja teokset
Minerva, 2017
336 s.

Rina Mae Acosta & Michele Hutchison: Maailman onnellisimmat lapset

Paras tapa tehdä lapsia on tehdä heidät onnellisiksi.
 – Oscar Wilde –

Aasianamerikkalainen Rina Mae Acosta ja englantilainen Michele Hutchison avioituivat kumpikin hollantilaismiehen kanssa ja muuttivat Hollantiin. Lapsia saatuaan naiset pistivät hämmentyneenä merkille hollantilaisen kasvatustavan erilaisuuden angloamerikkalaiseen verrattuna. Havainnoista syntyi kokonainen kirja, Maailman onnellisimmat lapset – kasvatus hollantilaisittain (2017), joka etsii kulttuurisia syitä sille, miksi hollantilaislapset ovat tutkimusten mukaan maailman onnellisimpia.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Minusta on aina mielenkiintoista lukea eri kulttuureista, ja pikkulasten vanhempana kiinnostavat tietysti myös kasvatustapojen erilaisuudet. Acosta ja Hutchinson nimeävät muutamiksi onnellisuuden lähteiksi lapsille annetun vapauden, kilpailemattomuuden ja vanhempien rentouden sekä sen, ettei vanhemmuudelle omistauduta liikaa. Osittain samoja teemoja kuin Pamela Druckermanin Kuinka kasvattaa Bebéssä. Mukaansatempaavuudessaan Druckerman vie voiton, mutta kyllä Maailman onnellisimmat lapsetkin on silti kelpo kirja avatessaan kulttuurieroja, joita itse ainakin voisin spekuloida loputtomiin.

Suomalaisnäkökulmasta hollantilainen kasvatus ei nyt ole täysin ihmeellistä. Kuten suhteessa Ranskaan, myös akselilla Hollanti–Yhdysvallat Suomi sijoittuu jonnekin keskivälille, joskin Hollanti kyllä tuntuu suomalaisemmalta kuin Ranska. Lasten vapaushan on Suomessa melko tuttua, kun pienetkin koululaiset kävelevät iltapäivisin kotiin keskenään. Englannissa ja Amerikassa tämä ei tulisi kysymykseenkään, saati autoon hetkeksi jättäminen. Tosin Suomessakin käsitykset siitä, mikä on soveliasta tai turvallista, ovat mielestäni ajautuneet tiukempaan suuntaan 1990-luvulta, jolloin itse olin lapsi. Suomessa on hyvin kirjavia mielipiteitä esimerkiksi siitä, milloin lapsi on kyllin vanha leikkimään omalla pihalla siten, että vanhempi on sisällä. Mitä te sanotte?

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Teoksessa ihastutti maalaisjärkisen levollinen ajatus siitä, että äidiksi tai isäksi tulo ei tarkoita, että on pakko muuttua ns. höösääjävanhemmaksi. Esimerkiksi Hollannissa lasten syntymäpäivät eivät ole kuukausia järjestelty show kaikkine härpäkkeineen ja ohjelmanumeroineen vaan yksinkertaiset ja rennot kakkukahvit, joissa lapset leikkivät pihalla keskenään ja aikuiset juttelevat. Myös kilpailullisuus puuttuu eikä lapsia kuskata pienestä pitäen kaikenlaisiin kehittäviin harrastuksiin vaan mielummin syödään joka ilta yhteinen ateria saman pöydän ääressä ja ulkoillaan. Peukutan tälle! Elämänmuoto on aika simppeli.

Kuitenkin parasta Hollannissa on se, että siellä vanhempien – erityisesti äitien – välinen kilpailu puuttuu lähes kokonaan. Äidit eivät kuulemma tunne syyllisyyttä valinnoistaan. Kuten Ranskassa, vauvat opetetaan nukkumaan kokonaisia öitä hyvin pieninä, mutta jos tämä ei onnistu, siitäkään ei stressata. Osa-aikatyötä tehdään myös paljon ja isät osallistuvat aktiivisesti lastenhoitoon. Työtunteja ylipäätään tehdään maassa kesimäärin hieman vähemmän kuin muualla. Suomeenkin kaipaisin joustavien tuntimäärien yleistymistä työpaikoilla. Jos perustarpeet saa täytettyä hieman vaatimattomammilla tuloilla, on luonnollista, että vähäisempi kiire tekee tilaa onnellisuuden kokemukselle. Aika on rahaa, myös käänteisesti.

Rina Mae Acosta & Michele Hutchison: Maailman onnellisimmat lapset – Kasvatus hollantilaisittain [The Happiest Kids in The World]
Siltala, 2017
285 s.

Leon Leyson: Poika joka pelastui – Schindlerin listan kuopus

Oli syyskuun kuudes päivä vuonna 1939. Vain vajaan viikon kuluttua siitä, kun saksalaiset olivat ylittäneet Puolan rajan, he olivat jo Krakovassa. Ja vaikkemme tienneet sitä silloin, aikamme helvetissä oli alkanut. 

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Täysin suunnittelmatta minulle on päätynyt luettavaksi kolme samaan aikakauteen sijoittuvaa kirjaa perättäin. Tietysti olen itse kirjat lainannut, mutta etukäteen ajattelematta, että siinä on minulla rinnakkain kolme eri näkemystä toisesta maailmansodasta. Todella mielenkintoista lukea ja vertailla peräkkäin. Kaikki se valo, jota emme näe on kuin realistinen satu, jossa näkökulma on Saksan ja Ranskan. Hitler-nuorison, natsikoulutuksen ja ideologian julmuus tuodaan esiin, vaikkei olekaan pääjuoni. Teos osoittaa myös, että “arjalaistenkin” riveissä oli häviäjiä, kuten Werner ja etenkin ystävänsä Frederik.

Tällä hetkellä sen sijaan luen viimeisiä sivuja Goldingin Kärpästen herrasta, josta kirjoitan oman postauksensa. Ihmisen omituinen ja kauhistuttava julmuus tuntuu fiktiivisessä romaanissa jopa utopialta, mutta ei enää, kun on lukenut välissä vavahduttavan Poika joka pelastui. Näistä kolmesta tämä on ainoa tositarina, elämänkerta, jonka on kirjoittanut Leon Leyson – holokaustista selvinnyt Schindlerin listan kuopus. Näkökulma on siis vahvasti uhrien.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Minut oli määrätty lapioimaan lunta miesjoukon kanssa. Ilman talvivaatteita olin niin jäässä, että lapio hädin tuskin pysyi käsissäni. Äkkiä Hauptsturmführer Göth ilmaantui paikalle ja vaati hetken mielijohteesta, että vartijat antaisivat meille jokaiselle kaksikymmentäviisi iskua kauheilla nahkaruoskillaan. Emme ymmärtäneet siihen mitään syytä, mutta se oli samantekevää. Komendantin asemassaan Göth saattoi tehdö mitä ikinä tahtoi, oli siihen syytä tai ei. Hän tuntui nauttivan siitä, että aiheutti tuskaa avuttomille. 

Poika joka pelastui kertoo puolanjuutalaisen Leysonin tarinan aivan varhaislapsuudesta asti. Siksi kontrasti onkin niin suuri, kun melko onnellinen, perhekeskeinen lapsuus kääntyykin pian selviytymistaisteluksi suljetussa ghetossa Krakovassa. Jo ennen maailmansodan syttymistä juutalaisia aletaan syrjiä ja vainota räikeästi, mutta perheen onneksi Leonin isä on päätynyt töihin juuri Oskar Schindler -nimisen miehen tehtaaseen. Tällä yksityiskohdalla on ratkaiseva merkitys perheen myöhemmissä vaiheissa.

Kun sota syttyy ja vainot kiristyvät, myös Leon perheineen päätyy työpainotteiselle keskitysleirille. Leon on selvästi tavallista neuvokkaampi ja ehkä rohkeampikin poika, sillä monessa käänteessä hänet oltaisiin voitu potentiaalisesti tappaa, mutta hänellä on nokkeluutta ja onneakin turvanaan. Meininki keskitysleirillä on aivan hirveää. Mielivaltainen julmuus on jotain, mitä ei voi oikein käsittää. Juutalaisten ihmisarvo poljetaan täysin ja heitä murhataan miljoonittain.

Leon muistaa ihmetelleensä Hitlerin epäloogista rotuoppia: Führer itsehän oli tumma, kun esimerkiksi Leonilla oli siniset silmät eikä hän erottunut ulkonäöltään mitenkään muista puolalaisista. Hitlerin ideologialla ei ollutkaan mitään tekemistä järjen kanssa, se kumpusi puhtaasta vihasta. Myös keskitysleirien johtajat käyttivät sumeilematta valtaansa huvitellakseen julmuudella.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Aina joskus näin saksalaisten upseerien lapsia, jotka saapastelivat edestakaisin Hitler-nuorison univormu yllään ja lauloivat Führeriä eli Adolf Hitleriä ylistäviä lauluja. [–] Vain paksu piikkilanka-aita erotti minun elämäni helvetissä heidän elämästään vapaudessa, mutta yhtä hyvin olisimme voineet olla eri planeetoilla. 

Ilman Oskar Schindleriä Leon ja sadat muut juutalaiset olisivat lopulta kokeneet saman kohtalon kuin miljoonat tuhoamisleireillä murhatut. Schindler oli natsi, mutta hänellä oli vielä sydän paikallaan. Hän oli liikemies, joka natsien hirveydet tajutessaan pyrki tietoisesti pelastamaan niin monta juutalaista kuin kykeni. Hän laittoi projektissaan alttiiksi niin oman henkensä kuin rahansakin. Käsittämättömän pahuuden ja pimeyden keskellä tuikki pieni valonsäde.

Mistä kumpuaa ideologia, jossa ihmisen voi tappaa, kun siitä ei ole yhteiskunnalle tarpeeksi hyötyä? Että ihmisarvo on vain välinearvo eikä lopulta sitäkään. Miten on mahdollista mobilisoida valtavat joukot kiinniottamaan ja tuhoamaan kokonainen kansa, jonka lapset käyvät samaa koulua koulua kuin omatkin? En käsitä, miten se on voinut tapahtua. Että ensin vangitaan ghettoon, sitten pakotetaan täysin epäinhimillisiin olosuhteisiin työleirille ja lopulta etsitään kannattavimpia tuhoamismetodeja. Että osa ihmisistä on vain jätettä, josta pitää päästä kustannustehokkasti eroon.

Schindler on tosiaan se sama Schindler kuin Steven Spielbergin elokuvassa Schindlerin lista. Olen nähnyt sen kerran kauan sitten ja se on kyllä todella rankka elokuva. Kirja herätti kiinnostuksen katsoa se uudelleen, kun on saanut Schindleristä nyt “ensi käden tietoa”. Elokuvasta muistan ainoastaan punaisen pikkutytön surullisen hahmon, joka vaeltaa ruumiskasojen päällä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Leon Leyson: Poika joka pelastui – Schindlerin listan kuopus [The Boy on a Wooden Box]
Tammi, 2013
246 s.

Maaret Kallio: Lujasti lempeä

Asiassa on vain yksi iso mutta. Ihminen ei ole kone. 

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Maaret Kallion Lujasti lempeä (2016) kieltäytyy olemasta self-help -opas. Lujasti lempeistä blogikirjoituksistaan tunnettu psykoterapeutti haluaa tuoda superihmisten supersuoritettuun superelämään lempeyttä ja itseensä pettyneille sohvaanjämähtäjille lujuutta. Teos koostuu luvuista, joissa pohditaan muun muassa viisasta vaativuutta, reippaan tytön syndroomaa ja sopivan pelottavaa elämää.

Oma lempparini oli luku koneen pysäyttämisestä. Ja yksinkertainen huomautus, että ihminen ei tosiaan ole kone, jonka voisi ohjelmoida hankaluuksia ja hitautta vastaan. Silti monesti oletamme ja odotamme sitä niin muilta kuin itseltämme! Kallio korostaa kovasti läheisten ihmisten merkitystä ja sitä, ettei kenenkään tarvitse jaksaa yksin. Ihmisen kokoinen elämä riittää.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kallio kirjoittaa hyvin ja tekstit ovat lukemisen arvoisia, antavatpa muutamia ajatuksiakin. Osa jutuista pysyy melko yleisellä tasolla, osassa päästään hieman syvemmälle. Kirjassa puhutaan paljon superelämästä, jota luulemme meiltä vaadittavan. Instagramissa ja sisustuslehdissä näkyy täydellisiä koteja, pitäisi treenata ja kokata luomua, olla samalla rento ja iloinen puoliso ja vanhempi sekä menestyä uralla. Hallita kaikkea täysillä yhtä aikaa.

Supersuorittamisesta johtuva riittämättömyydentunne on kai melko yleistä nykyään. En halua vähätellä, mutta mielestäni kyseiset asiat ovat kuitenkin niin sanottuja ensimmäisen maailman ongelmia. Korkeasti koulutettujen, työssä menestyvien, hulppean asunnon sekä tuttavapiirin omistavien ihmisten ongelmia. Siis ihmisten, joilla on jo kaikkea! Ihmisten, joiden sisään on kasvanut kaikivoipaisuuden illuusio, jota yritetään täyttää viimeistä pisaraa myöten. Paradoksaalista… En haluaisi menestyä koskaan niin pitkälle elämässä, että unohtaisin olevani onnellinen.

Sillä jos olet oikeasti elossa, niin myrskyjä, karille ajamisia, murheita ja epäonnea on tarjolla jatkossakin. Mutta niin myös onnea, iloa, rakkautta, myötätuntoa ja toinen toisiinsa liittymistä. Sillä sitä on elämä, joka vie meitä, emmekä me sitä.

Maaret Kallio: Lujasti lempeä
WSOY, 2016
223 s.