Maijan tarina – lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö yksilön ja yhteisön traumana

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

“Ajattele, miten helppo osa sinulla on, sinä olet vain uhri.”

Maijan surullinen hyväksikäyttötarina nousi lehtiotsikoihin ja aiheutti pienen humahduksen puheenaiheena ilmestyessään vuonna 2012. Muistan lukeneeni ilmiöstä ja sen jälkimainingeista, mutta varsinaista kirjaa en ollut koskaan aiemmin pidellyt käsissäni. Lainasin sen hiljattain luettavaksi ja sattumalta samaan hetkeen osui seksuaalista hyväksikäyttöä, ahdistelua ja raiskaamista näkyväksi tekevä ja vastustava #metoo-somekampanja.

Maijan tarina on ihan totta, mutta uhrin nimi on muutettu eikä paikkakuntaakaan voida tunnistaa. Se kertoo lapsen kokemasta törkeästä seksuaalisesta hyväksikäytöstä vanhoillislestadiolaisessa suvussa sekä ennen kaikkea asian selvittelystä ja seurauksista pitkälle Maijan aikuisuuteen asti. Teoksen ovat toimittaneet Johanna Hurtig ja Mari Leppänen, ja Maijan kertomuksen jälkeen lopussa on myös asiantuntijoiden puheenvuoroja.

OLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERA

Ruokailun alkaessa olin kiertänyt pöytää juuri siltä puolelta missä hän istui, vaikka olisin voinut kiertää toiseltakin puolelta: “Kyllähän siinä miehen lihanhimot herää.”

Hyväksikäyttötapaukset eivät tietenkään ole mikään vanhoillislestadiolaisten yksinoikeus, vaikka valitettavasti kyseinen uskonnollinen yhteisö on noussut monta kertaa lehtiotsikoihin hirvittävien tapausten myötä. Hyväksikäyttöä tapahtuu muuallakin ja toki suurin osa vanhoillislestadiolaisista perheistä on tavallisia ja turvallisia kasvuympäristöjä lapselle. Kuitenkin Maijan tarinaan tuo annoksen viiltävyyttä juuri tuo hengellisen yhteisön konteksti, jossa sama ihminen ensin lapsena, sitten nuorena ja lopulta aikuisenakin joutuu räikeän kaltoinkohdelluksi. Kristillisen yhteisön taustaoletus kun on ylläpitää korkeaa moraalia ja ennen kaikkea asettua puolustamaan pieniä ja heikkoja, taistella hyvän ja oikeudenmukaisen puolesta.

Maijan altistuminen hyväksikäytölle alkaa jo tunneköyhästä varhaislapsuudesta, jossa ei päässyt syliin eikä ketään oikein kiinnostanut, vaikka ulkoiset puitteet olivat kunnossa. Lisäksi Maijasta oli jo odoteltu poikaa siskoskatraan hännänhuipuksi. Maijalla ei ollut turvallista keskusteluyhteyttä vanhempiinsa, joten jos hän uskalsi vihjailla jotakin pikkukoululaisena alkaneesta hyväksikäytöstä, häntä ei uskottu. Hyväksikäyttäjät olivat lähipiiristä: Maijan isosiskojen poikaystävät, myöhemmin aviomiehet kavereineen. Jos siskot jotakin arvasivat, olivat he vain kateellisia Maijalle puutuumisen sijaan.

Ne täysikasvuiset ihmiset, jotka eivät osoittaneet mitään myötätuntoa pientä tyttöä kohtaan raiskatessaan tätä, olivat kuitenkin olevinaan uskovaisia, kävivät seuroissa ja olivat “parempia” lestadiolaisia kuin Maija, joka leimattiin pian huonoksi ja oudoksi tytöksi. Valheelliset huhut kiersivät. Kukaan ei huomannut Maijan ihossa tupakan polttamia jälkiä tai saksilla leikattuja paloja, jotka oli itse tehtävä, että turta iho tuntisi edes jotain. Hyväksikäyttö jatkui vuosia ja tapahtui aina täysin yllättäen, milloin kotona muiden ruokaillessa, milloin isommissa seuroissa pakotettuna jonkun telttaan.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Minulle puheenjohtaja sanoi, että saisin nyt korjata tekojani ja pyytää anteeksi sitä, kun olin ollut niin anteeksiantamaton: “Silloin kun annetaan anteeksi, niin ne asiat unohdetaan niin kuin niitä ei koskaan olisi ollutkaan.”

Maija kuitenkin löysi hyvän, kunnollisen aviomiehen, mutta lapsuudessa koettujen traumojen seuraukset olivat kauaskantoisia. Maija säikähti pienintäkin kosketusta ja koko alavartalo oli ikään kuin lukossa. Synnytyksetkin olivat hyvin vaikeita eivätkä meinanneet millään käynnistyä. Eräänä iltana hyväksikäyttötapahtumat tulvahtivat Maijan mieleen ja hän ymmärsi, mistä kaikki vaikeudet johtuivat. Siitä alkoikin vuosikymmenten prosessi, jossa tapauksia käytiin läpi niin perheen kuin koko seurakunnan voimin – yleensä Maijan saaden vain lisää mielipahaa.

Tuntuu hyvin väärältä, että vanhoillislestadiolainen käsitys armosta tarkoittaa, että asioista ei saa puhua eikä vaatia pahantekijöitä tilille. Maijan hyväksikäyttäjät pyysivät pakon edessä pinnallisesti anteeksi ilman, että varsinaisia tapahtumia käytiin edes läpi, raiskauksia ei edes myönnetty ja muu ahdistelu pistettiin “poikamaisen heikkouden” piikkiin. Tilanteen vakavuutta ei haluttu nähdä.

Maija halusi taistella selvittääkseen kaiken kunnolla, koska kärsi tapahtuneesta päivittäin. Maija kuitenkin leimattiin niin suvussa kuin seurakunnassa huonoksi syntiseksi, koska halusi aina uudestaan yrittää puhua tuosta häpeällisestä asiasta, jota ei ollut koskaan todella selvitetty. Maijan oikeus nostaa rikossyyte oli tuolloin jo vanhentunut, ja hänen vanhempansa, jotka sen olisivat voineet vielä tehdä, kieltäytyivät. Asia haluttiin pitää omassa piirissä, tehdä oleva olemattomaksi.

Onneksi muutamien julkitulleiden tapausten jälkeen myös vanhoillislestadiolainen yhteisö on sanonut tekevänsä korjausliikettä asioiden käsittelytapojen suhteen. Toivottavasti lupaus ei jää pelkäksi sananhelinäksi.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Helena oli tyrmistynyt peloistani ja sanoi, ettei uskovaisen tule miettiä sellaisia. Helena sanoi, että jos niin on tarkoitettu, että kuolen, niin se on silloin parempi niin. 

Maija oli kuoleman kielissä vaikeiden synnytystenkin takia, koska leimaamisen pelossa ei uskaltanut edes terveytensä ja lääkärin määräyksen perusteella teettää sterilisaatiota. Maija joutui useisiin vaarallisiin leikkauksiin, joiden alkusyyt piilivät hyväksikäyttötraumoissa. Maija selviytyi miehensä tuen, oman uskonsa ja terapian avulla, mutta kaikki syylliset eivät koskaan joutuneet kunnolla katumaan tekemisiään. Oman taustansa vuoksi Maija halusi kouluttautua ammattiin, jossa voi auttaa muita kaltoinkohdeltuja.

Maija kritisoi aiheellisesti sitä, että ainakaan teoksen ilmestymisajankohtana ei ollut edes mahdollista myöntää tuomiota lapsen raiskaamisesta. Rikosoikeudelliset termit, lapsen hyväksikäyttö ja lapsen törkeä hyväksikäyttö, ovat usein harhaanjohtavia ja niiden tuomiot ovat aina pienempiä kuin (aikuisen) raiskaustuomiot. Olisi vähintäänkin kohtuullista, jos lapsen raiskaamisesta puhuttaisiin sen oikealla nimellä ja tuomio olisi vähintäänkin yhtäläinen aikuisen raiskaustuomion kanssa. Vaikka aikuisenkin raiskaus on todella väärin, aikuinen kuitenkin ymmärtää edes hieman paremmin, mistä on kyse, kun lapselle kivulias tapahtuma voi olla täysin mahdoton käsittää.

Jos Maija satut lukemaan tämän, toivon sinulle kaikkea hyvää! Olen ymmälläni, kuinka olet jaksanut kestää sen kaiken, josta tarinassasi kerrot. Olet hyvin rohkea nainen, koska olet uskaltanut ottaa asian esille. On upeaa, että olet jaksanut taistella alistumisen sijaan! Näistä on tärkeää puhua ja näitä pitää nostaa esille, jotta niitä jatkossa tapahtuisi vähemmän. Vaikka sinulle on tehty paljon pahaa, olet osannut kääntää siitä hyviä puolia esiin muiden auttamiseksi. “Ja sä oot kaunis, vaikket enää tunne niin, ne vaikka veivät sulta uskon ihmisiin.” (Juha Tapio)

 

Johanna Hurtig & Mari Leppänen (toim.): Maijan tarina – Lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö yksilön ja yhteisön traumana 
Kirjapaja, 2012. 168 s.

 

Terras: Stocmann Yard – Myymäläetsivän muistelmat

Tämä kirja, Antto Terraksen Stockmann Yard – Myymäläetsivän muistelmat (2015), saa hymyilemään ja hymistelemään, tirskahtelemaankin. Monta kertaa! Kirjassaan Terras muistelee noin parin vuosikymmenen mittaista uraansa Helsingin Stockmannin myymäläetsivänä. Jos tämä olisi romaani, kaikki sanoisivat, että tosi epäuskottavaa, mutta totuus on aina tarua ihmeellisempää ja niinpä saamme nyt lukea toinen toistaan absurdeimmista näpistelijöistä, hiippailijoista ja kiinniottotilanteista. Että ihan Helsingin Stockalla! Arvovaltaisen kaupan sädekehä rapisee kun Terras sekä ihailee että kaunistelemattomasti arvostelee  työnantajaansa ja sen asiakaskuntaa. Liekö teoksella ollut osuutta siihen, että myymäläetsiväjärjestelmä Stockmann Yard on nyt lakkautettu. (Kauppajätin mukaan ei, mutta johto ei kai ollut perin iloinenkaan hulvattomista paljastuksista.)
Teoksessa on hyvin paljon yksittäisiä, toinen toistaan uskomattomampia keissejä Terraksen uralta. Suurin osa jutuista on huvittavia pikku sattumuksia, osa jutuista hieman roisejakin, mutta elämä on. Jopa Stockalla. Kaikkea sielläkin on tapahtunut ja useimmissa tapauksissa voro saa ansionsa mukaan. Ikävä sanoa, mutta olisiko kannattanut esimerkiksi varastaa liian pienet farkut, jos sepaluksen kanssa käy “Sekaisin Marista” ja lyhyeksi jäänyt pakomatka päätyy lopulta ambulanssiin? Tai kannattiko varastaa kaktus piilottamalla se juuri takin alle kainaloon ja sitten iskeytyä kiinniottotilanteessa seinää vasten juuri sillä kyljellä? Entä miten meni niinkun omasta mielestä sillä tuoreella aviomiehellä, joka päätti hetken mielijohteesta pölliä sortsit ja myöhästyi sitten poliisikuulustelujen takia muutaman tonnin häämatkalta Thaikkuihin? Sori, lento meni jo…
Kirjassa kerrotaan myös muun muun muassa Herkkuosastolla leivän sisuksia kovertaneesta vakioasiakkaasta, henkilökunnan epärehellisyyksistä, hääpukuja tuhoavasta vanhastapiiasta sekä anastelevista virolaisherroista nimeltä Nussik, Pöllik ja Säälik, jotka eivät ymmärtäneet, miksi kaikki nauroivat poliisikuulusteluissa. Kun Stocmann Yard on asialla, kiinni jää kaiken hämäräperäisen sakin lisäksi myös hienostorouvia ja kalliisti pukeutuvia liikemiehiä. Kevyttä historiakatsausta Stockan menestyksen päiviinkin kirja hauskalla tavalla valottaa. Terraksen humoristinen kirjoitustyyli tempaa mukaansa. En ihmettele, että Terras tekee myös stand up -keikkoja. Kirjan jälkeen hänen etsivänuransa Stockalla nimittäin päättyi, omasta tahdostaan tosin.
Terras myös ivailee – käytännön kokemuksensa nojalla – tietyille stereotyyppisille asiakasryhmille kuten suomenruotsalaisille, äkkirikastuneille, ulkomaalaisille ja, niin, kirjailijoille. Jälkimmäisille oli pakko nauraa ihan ääneen, ja alla on siis Terraksen luonnehdinta kirjailija-ammattikunnasta, jota ennen oli tapana kestitä Akateemisessa Taiteiden Yön yhteydessä. Allekirjoittanutkin kun kirjailijaksi on haikaillut. Onneksi päihteitä en käytä, sillä pääsee jo johonkin asti…
 ————————————————————————————————————————
Sen, että kirjailijat olivat saapuneet, huomasi siitä, että johtajan huoneesta leijui sankka tupakansavu ja viiniä kannettiin kahden tarjoilijan voimin. Väkeä oli kuin Pentinkulman päivillä parhaimmillaan ja tunnelma usein sellainen, että jos yöllä saatiin ovet säppiin niin ettei kukaan ollut illan aikana ketään lyönyt, oltiin onnistuttu. Kaikkialla pyöriskeli tokkuraisia novellisteja, riidanhaluisia esikoiskirjailijoita, pulskantukevia romaanintekijöitä ja kaikkia vältteleviä kustannustoimittajia. Enemmistö porukasta kahlasi oman nokkeluutensa suossa, ja siitä harvemmin kuivin jaloin selvitäänkään. 
          Suurin osa kirjaväestä inhoaa eniten sellaisia kirja per vuosi -tyyppejä. Niitä pidetään pyrkyreinä ja moukkina. Oikea kirjailija sitä vastoin on sellainen, että se kirjoittaa yhtä kirjaa koko elämänsä eikä sitäkään parhaassa tapauksessa valmiiksi asti. Silloin voi sanoa, että on menty sielu edellä ja veresliha perässä. Korkeintaan kirja per elämä – kaikki muu on teeskentelyä. 
            Vuosien saatossa on tullut hyvinkin selväksi, että humanismi ja alkoholismi viihtyvät usein samassa sepässä. Ja siitä voi melkein lyödä vetoa, että mitä kovempi happo sen todennäköisemmin lastenkirjailija. Se on vaan niin kuluttavaa kuulemma. – –


Antto Terras: Stockmann Yard – Myymäläetsivän muistelmat
Like, 2016 [2015]
285 s. 

Honkasalo: Nuukaillen

“Perheenemännän ensimmäinen velvollisuus on tässä kohden säästäväisyys. Varakkaallakin säästäväisyys on avu, hupuus vika. On yhtä paha, jos annetaan vähän pahentua kuin paljon. Ei koskaan saa perheessä millään ehdoilla se mielipide päästä vallalle, että on yhdentekevää, kuinka paljon menee. Siten turmellaan sekä lapset että palkolliset sanomattomaan määrään.” (Mathilda Langlet: Täydellinen käsikirja kotitalouden kaikilta aloilta perheenemännille kaupungissa ja maalla I, 1885.) 
Laura Honkasalo pohtii ja perustellen arvosteleekin länsimaisia kulutustottumuksia kirjassaan Nuukaillen eli kuinka pelastin kukkaroni ja samalla maailman (2014). Jouduttuaan yksinhuoltajaksi Honkasalon kukkaronnyörit kiristyivät, joten nuukailuprojekti oli välttämättömyys. Kirjassa Honkasalo avaa omia säästämistapojaan, jakaa isoäidin aikuisia säästövinkkejä sekä pohtii yleisemmälläkin tasolla, miksi ostaminen usein koetaan  valheellisesti onnellisuuden synonyymina. 
 
Teos on kiinnostavaa luettavaa ja osa sisällöstä on läheistä sukua myöskin tämänvuotiselle Ilana Aallon Paikka kaikelle – mistä tavaratulva syntyy ja kuinka se padotaan, jonka luin äskettäin. Molemmissa on samaa kulutuskriittisyyttä ja pyrkimystä yksinkertaisuuteen. Syytkin ovat osittain samat. Vaikka Honkasalon Nuukaillen lähtee liikkeelle rahasta, siinä pyritään säästämään yhtä lailla myös luontoa, aikaa ja hermojakin. Tietynlaista downshiftaamista, jossa shoppailu vaihdetaan luontoretkeilyyn. 
 
Vaikka rahasta ei edes olisi varsinaista pulaa, Honkasalo tarjoilee useita päteviä syitä olla ostamatta tai keräilemättä turhaan yli todellisen tarpeen. Hänellä on esimerkkejä niin kolmannen maailman tehdasoloista kuin rompekasojen alle menehtyneistä Colleyerin veljeksistä (samaa, legendaksi noussutta esimerkkiä käytti myös Aalto kirjassaan). Honkasalo kritisoi osuvasti myös koetun tarpeen ja todellisen tarpeen eroa. Suomessa ihminen esimerkiksi tarvitsee välttämättä kengät, mutta kuinka monet erilaiset eri käyttötarkoituksiin? Esimerkiksi juuri kenkäostoksia saattaa perustella itselleen aina erilaisella tarpeella, vaikka olisi jo kymmenen paria kaapissa. (Paris Hiltonin kaapissa on muuten yli 2000 paria.)
 
Jotkut vanhan ajan kotitalousvinkit kuulostavat tavallaan huvittavilta, mutta osasta voi olla hyötyäkin, joukossa on ihan nykyaikaankin sovellettavia. Mutta osa, kuten kahvin korvikkeen tai muurahaisviinan valmistusohje, on ehkä esillä vain vintage-hengessä? Pidin kirjasta ja Honkaslaon tyylistä kirjoittaa, ajattelemisen aihettakin jäi matkaan.    
  

Laura Honkasalo: Nuukaillen eli kuinka pelastin kukkaroni ja maailman
Kirjapaja, 2014
200 s.

Honkasalo: Pöytä yhdelle

Huoh ja nyyh. Laura Honkasalon kirja Pöytä yhdelle – Yksinäisyydestä ja yksin olemisen taidosta (2016) on surullista tai ainakin haikeaa luettavaa. En ehkä kauhean usein lue tällaisia kirjoja, mutta jokin kannen layoutissa kiinnitti huomioni kirjastossa. Ja olinhan lukenut aiemmin Honkasalon haastettelun jostakin lehdestä, haastattelun, joka mietitytti vielä jälkeenpäinkin. Siinä Honkasalo kertoi avoimesti kipeästä erostaan, joka oli erityisen viiltävä siksi, että kirjailija tuli jätetyksi täysin puun takaa, kun hänen miehensä vain kirjaimellisesti häipyi eräänä kauniina päivänä. Honkasalon mielestä kaikki oli ollut hyvin, tavallisesti, lapsiperheen elämää. Kirjailija kertoi haastattelussa avoimesti eroa seuranneesta surutyöstä ja yksin olemisen vaikeudesta. Tässä kirjassa Honkasalo sukeltaa syvemmälle yksinäisyyden ja yksin olemisen taidon pohtimiseen sivuten myös omia, kipeitä kokemuksiaan.
Teoksessa on Honkasalon oman tarinan lisäksi yleistä pohdintaa sekä anonyymejä tarinoita yksinäisyydestä, jota Honkasalo nimittää tabuksi. Harva asiahan enää Suomessakaan on tabu, mutta totta on, ettei yksinäisyydestä usein omalla nimellä puhuta. Olen kyllä joitakin juttuja nähnyt, esimerkiksi hiljattain Helsingin Sanomissa. Joka tapauksessa kirjan tarinat ovat monet niin surullisia ja jopa ahdistusta herättäviä, etten lukenut sana sanalta kaikkea vaikka jotenkin kaikki sivut kahlasinkin läpi. Monessa kohtaa tunnelma herätti halun kyynelehtiä. Itkeä muiden tuskaa ja samalla omaa onnea, koska saan olla siinä ei-itsestäänselvässä tilanteessa, ettei tarvitse tuntea olevansa yksinäinen.
Huomionarvoista on, että yksin oleminenhan on hyvinkin eri asia kuin yksinäisyys. Joku voi kokea yksinäisyyttä ihmisten keskellä tai toisaalta yksin oleva saattaa myös nauttia omasta tilastaan. Ja vaikka olisi yksin, ei ole yksinäinen, jos tietää, että puhelimen päässä on joku, jolle voi soittaa, että on olemassa edes joku, joka kaipaa. Mutta kaikilla ei ole ketään. Totaaliyksinäisiltä puuttuvat perheen, suvun ja ystävien yhteys. Vähäiset ihmiskontaktit saattavat rajoittua kaupan kassalle huikattuun tervehdykseen. Entäs laitokseen tai koteihin unohdetut vanhukset, kaikilla ei ole ketään läheistä, joka kävisi katsomassa. Tai yksinäiset, koulukiusatut teinit koulun ruokalan nurkkapöydässä.
Vaikka olisi siunattu välittävillä, läheisillä ihmisillä, silti uskoisin, että yksinäisyys on kuitenkin vähintään häivähdyksinä tuttu jokaiselle jossakin elämän vaiheessa. Kukapa ei olisi joskus vaikkapa ajatellut, ettei kukaan ymmärrä tai epäröinyt, kehtaako mennä yksin ravintolaan. Toisaalta luulen myös, että mitä turvatumpi ja välitetympi olo on ylipäätään, sitä huolettomammin ehkä uskaltaa tehdä myös yksin asoita ilman että ne nolottavat. On eri asia tehdä yksin jotain hauskaa tietäen, että seuraa olisi kyllä tarvittaessa saatavilla kuin pakotettuna, koska ei ole ketään, jonka kanssa voisi hengailla. Minäkin pidän yksinolosta(kin), mutta jos en olisi ympäröity tavanomaisella arjen ja perheen suloisella melskeellä, myös ne odotetut yksinolon hetketkin menettäisivät hohtoaan. Ne olisivat jotain, josta pyrkiä pois, ei jotain mitä tavoitella.
Honkasalon yksinäisyyspelko alkoi yllättävän avioeron jälkeen, ja vaikka naisella oli aina ollut ystäviä, oli tietenkin hirveää olla kotona yksin ilman puolisoa, jonka kanssa oli ennen jaettu kaikki. Sen täytyy olla musertavaa. Honkasalo kuitenkin kirjoittaa myös muunlaisista yksinäisyyden kokemuksista, ja kirjassa on kuitenkin kaiken surullisuuden jälkeen haikeaa toivoakin. Honkasalo oppii ja opettelee olemaan yksin ja nauttiikin siitä. Eräänä päivänä yksinäisyyden kokemus kaikkoaa. Honkasalon pehmeä, soljuva kieli, joka pääsee esiin erityisesti joissakin luvuissa, tuo surulliseen tekstiin hivenen haikeaa kauneutta. Ihminen kaipaa toisia ihmisiä, edes jonkinlaista, välittävää yhteyttä muihin, eikä sitä ole häpeä tunnustaa. Ja jospa myös me ei-yksinäiset kohtaisimme enemmän varsinkin niitä ihmisiä, joilla ei ole ketään muuta. Jonakin päivänä osat voivat vaihtua, sillä yksinäisyys on usein elämäntilannekohtaista.
Kuvittelin, että poissaolo vierelläni kasvaisi, muuttuisi kylmemmäksi ja mustemmaksi ajan kuluessa, mutta kävikin päinvastoin. Se haaltui, himmeni harmaaksi, sitten usvaiseksi ja katosi kokonaan. Kun kävelin yksin hautuumaalla, ei enää tuntunut siltä, että minulta oli irrotettu jäseniä. Olin kokonainen. [—] Eräänä päivänä koko elämän ajan seurannut yksinäisyyden varjo vain oli poissa.

 

Laura Honkasalo: Pöytä yhdelle – Yksinäisyydestä ja yksin olemisen taidosta
Kirjapaja, 2016
168 s.

Kirjoittamisen taide ja taito

“Käsitys kirjailijasta itseoppineena nerona on vanhentunut. Kirjoittaminen on taito, jota voi opetella ja harjoitella.”
Emilia Karjulan toimittama Kirjoittamisen taide ja taito (2014) on mielenkiintoinen ja monipuolinen opas kirjailijoiksi haaveileville ja toki muillekin, jotka muuten vain haluaisivat kehittyä kirjoittajina. Törmäsin tähän teokseen vähän sattumalta yliopiston kirjastossa etsiessäni lähdeteoksia kandia varten, ja sieltähän paljastuikin oikea kirjoittajan aarreaitta. Teosta on saatavilla myös kaupunginkirjastoissa.
Teos sisältää artikkeleita eri tekijöiltä, hyvin mielenkiintoisia lukuja. Juuri artikkelimuotoisuuden takia teoksesta on helppo valita luettavaksi vain itseä kiinnostavat osuudet. Minulle kiehtovin osuus oli ehdottomasti “Karttoja”, jossa käydään nimenomaan kaunokirjallisen kirjoittamisen ydinasioita läpi. Tällaiset houkuttelevat artikkelit vetivät minua harrastelijakirjoittajaa puoleensa: “Aineisto kirjailijan apuna” (Linturi), “Romaanin rakenteesta” (Rauma), “Kohtaa minut! Todellisten henkilöiden luominen proosan kertojaratkaisuilla ja runon puhujaratkaisuilla” (Rauma & Harju), “Luova omaelämäkerrallinen kirjoittaminen” (Kosonen).
Lisäksi kirjassa käsitellään muitakin teemoja, jotka eivät liity varsinaisesti itse tekstin sisältöön. Muita aiheita ovat muun muassa kirjoittaminen prosessina, palautteen hyödyntäminen, kirjoittaminen ryhmätyöskentelynä ja kirjailijan elämä. Suosittelen teosta luovan kirjoittamisensa kehittämisestä kiinnostuneille, erityisesti tuota “Karttoja” -osiota.

 

Emilia Karjula (toim.): Kirjoittamisen taide ja taito
Atena, 2014
272.

Diktaattorin keittiömestari

Kenji Fujimoton Diktattorin keittiömestari (alkuteos 2008, suomeksi ilmestynyt 2014) on mielenkiintoinen ja harvinainenkin kurkistus Pohjois-Korean hovin salattuun elämään. Fujimoto on japanilainen kokki, joka päätyy Pohjois-Korean hoviin sushikokiksi ja silloisen johtajan Kim Jong-ilin lemmikiksi. Fujimoto on itse kirjoittanut kirjan karkaamisensa jälkeen, eikä kyseessä ole romaani vaan todenperäiset, kuvilla höystetyt muistelmat, jotka avaavat millaista on olla Suuren Johtajan suosiossa yhtä aikaa peläten ja nauttien siitä kaikesta.

Fujimoto luo Kim Jong-ilistä melko tarkan henkilökuvan. Hän ei varsinaisesti tuomitse tätä, ei pure ruokkivaa kättä. Kuitenkin hän japanilaisena havaitsee myös räikeää ristiriitaisuutta rutiköyhän kansan ja ylellisen hovin välillä. Kun kansa elää täysin kontrolloituna ja suljettuna ulkomaailmalta ja länsimaisilta vaikutteilla, toisin on hovissa. Ruokapöydät notkuvat ulkomailta hankittuja herkkuja, ylellisillä “kutsuvierasalueilla” on länsimaiset mukavuudet ja toinen toistaan upeammat harrastusmahdollisuudet, ja muutenkin länsimaisia kulutustavaroita kuten hienoja kelloja ja autoja haetutetaan ulkomailta Eurooppaa myöten. Eipä vissiin yhtään tekopyhää? Kim Jong-il myös rakastaa elokuvien katselemista, ja Hollywood-elokuvatkin kuuluvat hänen ohjelmistoonsa. Fujimoton mukaan Kim Jong-il pitää kovasti muun muassa James Bond -elokuvista ja katsoo näitä myös oppimistarkoituksessa, koska niissä on paljon vakoilua.

Fujimotosta pidetään Pohjois-Korean kapean eliitin joukossa hyvää huolta ja hän saa osansa luksuksesta, mutta hän on samaan aikaan myös tiukassa talutushihnassa, jonka päästä diktaattori Kim Jong-il puristaa lujasti. Diktaattori on tyytyväinen niin kauan, kun kaikki menee hänen päänsä mukaan. Jos Kim Jong-il esimerkiksi haluaa kaikkien osallistuvan hulluihin juomakilpailuihinsa, ei ole mahdollisuutta kieltäytyä vaan mielummin juoda itsensä tainnoksiin. Nyt jo edesmennyt Kim Jong-il tuntuu kirjan luoman kuvan perusteella olevan melko kilpailuhenkinen ja kisailee mieluusti asiassa kuin asiassa. Esimerkiksi autoilu Pohjois-Koreassa on aivan omaa luokkaansa. Kellään kansalaisella ei tietenkään ole autoa, mutta korkea-arvoisilla virkamiehillä ja kuningasperheellä on sitten viimeisen päälle. Maan poikki kulkee vain muutamia teitä, piikkisuoria, tyhjiä moottoriteitä, joissa kaahataan niin kovaa, että usein tietä pitkin kävelevät maalaiset jäävät alle. Alla oleva katkelma sen sijaan kuvaa muuan vesiskootterikisaa:

“Fujimoto, otetaan kisa! Mutta kilpaile tosissasi!” 
      Kun Kim Jong-il antoi aloitusmerkin, väänsin kaasun pohjaan ja lähdin liikkeelle. Kesken kisan vilkaisin Kim Jong-ilin suuntaan, ja huomasin silloin johtavani häntä yhden tai puolen skootterin pituuden verran. 
     Tein virheen! mielessäni välähti, mutta Kim Jong-il oli käskenyt kilpailla tosissaan, joten ajoin maaliin vauhtia hidastamatta.  
    “Sinä voitit”, Kim Jong-il totesi happaman kuuloisesti. Sillä hetkellä kaduin vähän ja mietin, ettei minun ehkä sittenkään olisi pitänyt voittaa. [—] Kukaan ei ilmeisesti ollut koskaan ennen voittanut Kim Jong-iliä kilpailussa. Jopa tällaisissa leikkimielisissä kisoissa hän oli aina voittaja. Minä olin kuitenkin rikkonut tämän kaavan, joten siitä eteenpäin Kim Jong-il alkoi suhtautua minuun varovaisemmin. 
     Kuukauden kuluttua Kim Jong-il ehdotti minulle uudestaan kilpailua. Lähtöviivalla minua kohtasi kuitenkin yllätys: Kim Jong-ilin vesiskootteri oli vaihtunut suorastaan hämmästyttävän suureen uuteen skootteriin. Jos moottoreiden iskutilavuus on eri, on mahdotonta voittaa vaikka kuinka yrittäisi. Kuten arvata saattaa, tällä kertaa en pysynyt mitenkään Kim Jong-ilin vauhdissa. 
   Näihin aikoihin Pohjois-Koreaa koetteli ankarien maanlaajuisten tulvien aiheuttama vakava ruokapula. Tiesi Kim Jong-il tästä tai ei, hän huvitteli kisaamalla vesiskoottereilla. 

 

Kim Jong-ilin vesiskootterikisailusta tulee jopa huvittavissa määrin mieleen hemmoteltu pikkulapsi, jonka on saatava kaikki mitä haluaa ja loistettava kaikessa, mihin ryhtyy. Ja niinhän hän kyllä saakin ja loistaakin, keinoilla millä hyvänsä. Vähän niinkuin Kiinan entinen suuri johtaja Mao, joka propagandan mukaan uiskenteli Jangtse-jokea huomattavan paljon nopeammin kuin sen hetkinen maailmanennätys. (Selityksen mukaan Jangtsen voimakkaat virtaukset olivat kuljettaneet häntä pikavauhtia.) Aikamoisia supermiehiä nuo diktaattorit…

Asiat ja tapahtumat, joita Fujimoto kuvailee ovat hyvin mielenkiintoisia, mutta teoksen kerronnasta huomaa silti, että Fujimoto on ensisijaisesti kokki eikä kirjailija. Eli siis kirjallisilta ansioiltaan teos ei ehkä ole mestarillinen, mutta asiallinen se on, ja yhtä kaikki hyvin mielenkiintoinen katsaus Kimejen valtakuntaan, jonne harvoin kukaan ulkopuolinen pääsee kurkistamaan missään muodossa. Suosittelen kyllä.

Luin taannoin myös erään Pohjois-Koreasta loikanneen maalaistytön tarinan, jossa aukeaakin sitten hyvin erilainen diktatuurin todellisuus kuin hovissa. Toivottavasti esittelen senkin blogissa tässä jossain vaiheessa. Fujimoton Diktaattorin keittiömestari on melko kevyttä luettavaa siihen ahdinkoon verrattuna, jota tavallinen kansa on hovin huvitellessa kokenut.

 

Kenji Fujimoto: Diktaattorin keittiömestari
Gummerus, 2014
230 s.

Vanhemmuus Pariisin malliin

Onko sinulla tai tuttavillasi ollut joskus ongelmia vanhemmuuden kanssa?
Kattaen kaikki siihen liittyvät osa-alueet alkaen raskauden rajoituksista, vauvan yöunista, taaperon nirsoilusta, uhmaikäisen temppuilusta tai työn ja perhe-elämän yhteensovittamisesta? Ahaa! Siinä tapauksessa olette varmasti ottaneet vain liikaa paineita turhista asioista ja lepsuilleet olennaisissa. Ette siis ole eläneet ranskalaisen mallin mukaan…
Eikö kuulostakin helpolta? Amerikkalainen, Pariisissa asuva toimittaja Pamela Druckerman kertoo kirjassaan Kuinka kasvattaa bébé (2012) ranskalaisten olennaisimmat salaisuudet, joilla he kasvattavat mallikelpoisesti nukkuvia ja käyttäytyviä pikku kulinaristeja. Kirjassa raotetaan myös, miksi pariisilaiset äidit laittautuvat puistoreissua varten, eivät leiki lastensa kanssa eivätkä luovu urastaan lasten synnyttyä. Teksti on humoristista ja itseironististakin, hauskaa ja kevyttä luettavaa tarjoten kuitenkin pohdiskeltavaa. Bébé päivä päivältä (2014) on lyhyempi ja helppolukuisempi, sadan kohdan ohjekirjaksi koottu versio suurin piirtein samalla sisällöllä.

 

Pariisilainen todellisuus lyö aluksi vasten kasvoja, kun Druckerman on juuri muuttanut maahan. Hän kertoo vaikeuksistaan luoda ystävyyssuhteita paikallisiin äiteihin ja  muistelee ihmetelleensä jatkuvasti, kuinka ranskalaisäidit “sen” tekevät. Pariisin ero amerikkalaiseen “överivanhemmuuteen” on valtava. Yhdysvalloissa on Druckermanin mukaan valtava, kasvava joukko täysin keinottomia vanhempia ja hirviömäisesti käyttäytyviä lapsityranneja, jotka eivät tottele ketään, pomottelevat aikuisia yksinvaltiaina ja suostuvat syömään vain muroja ja herkkuja. Toisena amerikkalaisena ääripäänä Druckermann kuvaa intoilijoita, jotka vetävät kaiken, kuten lapsen harrastuksen, koulutuksen tai terveellisen ruokavalion äärimmäisyyksiin. Lapsi laitetaan kilpailemaan heti kun voidaan: konttauksesta, tavaamisesta, koulupaikasta, soittamisesta, kauneudesta, mitä kukin nyt keksiikään… Kun amerikkalainen nainen tulee raskaaksi, hän pukeutuu telttoihin, sekoaa ja noudattaa hysteerisen tarkasti ja sen yli kaikkia mahdollisia rajoituksia ja kaavailee lapsensa tulevaisuutta yliopistoa myöten. Ranskalaisäitien elämää raskaus ei näytä juuri muuttavan.

Druckerman alkaa selvittää kultturieron syitä ja yhdeksi avainsanaksi nousee ranskalaisten kohdalla cadre. Se tarkoittaa ikään kuin laatikkoa, kehystä, jonka raamit ovat hyvin tiukat, mutta jonka sisällä lapsella on periaatteessa rajaton vapaus. Ranskalaiset esimerkiksi saattavat antaa pienenkin lapsensa valvoa niin myöhään kuin tämä haluaa, jos vain lastenhuoneen ovi pysyy kiinni ja talo rauhallisena. Lapset saavat suklaata tai leivoksia vaikka joka päivä, kunhan määrä vain pysyy yhdesä patukassa tai muffinssissa. He puhuvat kohtuuden ja tasapainon puolesta kaikilla kasvatuksen osa-alueilla, eivätkä lapset näytä ihmeemmin kapinoivan tätä vastaan. Ranskalainen kasvatuskulttuuri on erikonen sekoitus rentoutta ja kuria, tiukkapipoisuutta ja vapauksia.

Ranskassa taaperot saavat päivittäisen juustoannoksensa aina aterian päätteeksi crèchessä eli vauvojen ja pikkulasten päiväkodissa.

Yhdysvalloissa on kauhean tärkeää saada pienikin lapsi tavoitteellisten harrastusten pariin ja kehittävimpään oppilaitokseen, kun Ranskassa kaikki tapahtuu leikin ja vapaan tutkimisen ja löytämisen kautta pidempään. Druckerman kertoo tästä hauskan esimerkin. Hän vei 1,5-vuotiaan taaperonsa uimakouluun luullen vilpittömästi, että lapsi todella opetetaan siellä uimaan. Pöyristys  amerikkalaiselle oli suuri, kun “uimakoulussa” vain leikittiin ja läiskittiin veden kanssa ja annettiin lapsen “löytää” vesi sen sijaan, että puolitoistavuotias olisi oppinut pysymään pinnalla ja hallitsemaan uintitekniikan.

Eniten minua yökaudet kukkunutta äitiä Druckermanin kirjassa säväytti, jopa mustasukkaisena närkästytti se, että ranskalaiset äidit eivät suostu valvomaan pikkuvauvojensa ehdoilla. Sama reaktio oli aluksi myös Druckermanilla. Kun amerikkalaiset ja monet suomalaiset ihmettelevät, kuinka noin voi edes tehdä, ranskalaisille asia on itsestäänselvyys, ja puolivuotiaana heräilevä  vaaveli on täysi kummajainen, joka pitää viedä lääkäriin. Ranskalaiset myös imettävät erittäin vähän, harvoin ja lyhyen ajan. Aivan pientä vauvaa Ranskassakin saatetaan syöttää pullosta tai rinnasta yöllä, mutta jo muutaman kuukauden ikäisen oletetaan nukkuvan täysiä öitä – ja mikä ihmeellisintä, he myös nukkuvat!

Salaisuus vauvojen unenlahjoihin paljastetaan kirjassa: odotuttaminen ja unisyklien seuraaminen, ehkä myös imettämättömyys. Jos pieni vauva herää tai itkeskelee yöllä, äiti antaa sen aina odottaa jonkin aikaa ennen kuin menee paikalle, ja pian lapsi oppii jatkamaan unia itsenäisesti. Perhepedistä ei ole puhettakaan eikä yleensä edes vanhempien huoneessa nukkumisesta. Ranskalainen malli kuulostaa ehkä olevan ihan piece of cake, mutta itse noissa tilanteissa olleena tiedän, kuinka vaikeaa se olisi käytännössä. Totta kai hormonihuuruinen äiti haluaa vaistonvaraisesti rynnätä heti vastasyntyneensä luokse ja viestittää tälle, että kaikki on hyvin. Sitä nopeammin, mitä kovemmalle desibelit nousevat. Ranskassa tämä ajatellaan niin eri kautta, että heillä odotuttaminen (lue: huudattaminen) ei tunnu sydämettömältä ratkaisulta vaan ainoalta oikealta. Omanlaistaan unikoulua siis tuo pariisittarien touhu, mutta miten erilaista suomalaiseen malliin tottuneesta! Täällä kun isompienkin vauvojen mahdollisissa unikouluissa on yleensä isä koko ajan läsnä valmiina silittelemään.

Ranskassa odottaminen kuuluukin olennaisesti kaikkeen kasvattamiseen, niin yöllä kuin päivällä. Kun lapset oppivat odottamaan, he osaavat sen tärkeän taidon aikuisenakin, siksi sen opettamista pidetään suorastaan vanhempien velvollisuutena. Ranskassa muuten myös hyvin pienet lapset viedään “vauvojen päiväkotiin”, se on jotenkin samalla ihmeellistä ja karua. Ihmeellistä siksi, että niinkin on mahdollista tehdä, että systeemi on saatu toimivaksi myös muutaman kuukauden ikäisille ja ilmeisesti ilman traumoja. Kuitenkin tuntuisi melko karulta jättää pieni vauva päiväkotiin niin elämänsä alkutaipaleella. Ranskalaiset naiset kannattavat tasapainoa kaikessa, myös työn ja perheen välillä. He eivät halua uhrata koko aikaansa työlle, mutta eivät perheellekään. Ranskassa monet äidit tekevätkin osa-aikatyötä, mutta varsinaiset kotiäidit Pariisissa ovat harvinaisia. Itse katson ehkä tuota tasapainoa hieman laajemmassa mittakaavassa: vuosikymmenten aikana ehtii kyllä kaikenlaista, ja muutamat mahdolliset kotiäitivuodet siellä välissä ovat oikein ihanaa, arvokasta ja tavoiteltavaakin aikaa oman lapsen kanssa. Mahdollisuutta osa-aikatyöhön kannattaisin kyllä Suomenkin naisille enemmän myös isojen lasten kanssa, ja siinä voitaisiin ottaa Euroopasta mallia tänne Pohjolaankin.

Imetys on kaiketi yksi suurista eroista ranskalaisen ja suomalaisen kulttuurin välillä. Äidinmaidonkorvikelobbaus alkaa Ranksassa kuulemma jo synnytyslaitokselta, eikä imetykseen kannusteta tai varsinkaan painosteta. Sen hyödyistä ei puhuta samalla tavalla kuin Suomessa. Aivan pientä vauvaa saatetaan imettää, mutta vähänkin isomman vauvan imettämistä pidetään jopa outona. Sen sijaan tutti saatetaan nähdä vaikka nelivuotiaan suussa. Todella moni äiti ei Ranskassa edes halua yrittää imetystä, vaan pullo on ensisijainen ruokkimisratkaisu. Imettämisessä äidit pelkäävät rintojensa puolesta, mutta kyse on myös tiedon ja ohjauksen puutteesta. Ja toki käytännön syistä: äidit menevät töihin vauvojen ollessa hyvin pieniä. Ranskassa äidit soveltavat itseensä samankaltaista kurin ja rentouden tasapainoa kuin lapsilleenkin. He saattavat sallia itselleen hemmottelua, he eivät koe syyllisyyttä tai huonoa omaatuntoa itseensä panostamisesta, päinvastoin, mutta samaan aikaan esimerkiksi tuoreen äidin ulkonäkö on lähipiirin tiukan ja arvostelevankin katseen alla. Raskauskilojen oletetaan olevan pois hyvin pian synnytyksen jälkeen. Eivätkä miehet yleensä osallistu synnytykseen, koska he eivät halua nähdä naistaan niin alkukantaisessa tilassa. (Kuulostaa hienostelulta minusta.) Onneksi Suomessa miehet ovat lähes itsestäänselvästi mukana oman lapsensa syntymässä.

Luulen, että Suomi on jossakin välimaastossa ranskalaisen ja amerikkalaisen kasvatustyylin välillä. Suomi ei ole niin överiä kuin Amerikka, mutta kyllä täällä senkaltaisia tuulahduksiakin jo on. Ruokavaliot, harrastusputket, tietyt, tiukat kasvatusfilosofiat… Ei Suomi kuitenkaan ole niin ristiriitainen kuin Ranskakaan. Sanoisin, että amerikkalaiseen malliin täällä kallistutaan. Vanhemmilla on ongelmia uhmaikäisten kanssa, vanhemmuus otetaan tosissaan ja siihen heittäydytään, lapsen kehityksestä luetaan tutkimustietoa ja siihen pyritään vaikuttamaan, monesti mennään lähes kaikessa lapsen ehdoilla. Ranskassa lapsista pidetään, mutta aikuisten tarpeet laitetaan perheessä edelle. Suomessa vauvan kiintymyssuhteen ja imetyksen puolesta puhutaan, mikä on kyllä hyvä, mutta toisaalta samalla vanhemmat ovat todella väsyneitä kuten Amerikassakin. Ranskassa tätä dilemmaa ei ole. Äidit kuulemma jaksavat, koska a) heidän ei tarvitse valvoa, b) he eivät syyllistä itseään c) he ottavat itselleen vapauksia ja irtiottoja, joita monet suomalaisäidit eivät voi tai uskalla. Ranskassa on ihan normaalia esimerkiksi lähettää pienikin lapsi maaseudulle mummolaan pariksi viikoksi lomilla, jotta vanhemmat voivat levätä.

Ranskalaiset todella elävät todeksi kuuluisaa tasapainoa! Heillä ehkä järkyttävintä, mitä voi olla, on yksivuotias, joka ei vieläkään nuku täysiä öitä (mikä Suomessa on enemmän kuin tavallista). Ranskalainen, kaikessa vanhempilähtöinen kasvatusmalli malli kalskahtaa itsekkäältä, mitä se kai onkin. Mutta osa siitä on varmaankin tervettä itsekkyyttä, koska kaiketi äidit eivät sitten ole hermoraunioita tai puolikuolleita luurankoja. Tietysti joskus ehkä pariisilaisetkin voisivat mennä lapsi edellä ja – miksei – heittäytyä vaikka hippaleikkiin puistossa. Paitsi korkkareilla se ei taida ihan onnistua.

Sanoisin näistä kirjoista, että ottakaa se, mikä on hyvää ja jättäkää loput. Erittäin kiinnostavaa, silmiä avaavaa ja viihdyttävääkin luettavaa, mutta ei minusta silti  läpeensä ranskalaisen kasvatuksen kannattajaa tullut. Jotakin opiksi otettavaa kyllä tarttui matkaan, mutta kaikkea en purematta niele. Joka tapauksessa on kiinnostavaa lukea vanhemmuudesta eri maissa, koska silloin aina tajuaa, kuinka eri lailla niin monia asioita voidaan tehdä. Kirjan ohjeita pureksimalla voi luoda itselleen ja omaan perheeseensä sopivan coctailin vanhemmuuteen, jonka ei tarvitse olla tietyn kulttuurin mukainen. Tärkeintä on, että se toimii, ja on tasapuolisesti perheenjäsenten parhaaksi.

 

Pamela Druckerman: Kuinka kasvattaa bébé
Siltala, 2012
334 s.

Pamela Druckerman: Bébé päivä päivältä
Siltala, 2014
157 s.

Hersey: Hiroshima

Pidän kovasti tositarinoihin pohjautuvista kirjoista sekä ihan rehdeistä tositarinoista ilman mitään “pohjautuu” / “perustuu” -lisäystä. Toimittajien kirjoittamat kirjat ovat viime vuoden aikana nousseet suosikkilukemistooni. Syitä on useampia, joista suurin on ehkä se, että niistä oppii paljon asioita maailmasta, eri kulttuureista, historiasta ja katastrofeista mielenkiintoisella tavalla, ja yleensä eri näkökulmista kuin “vain” tietokirjoista. Arvostan ja ihailen näiden toimittajien ammattitaitoa ja itseänikin kiinnostaa toimittajan työssä eniten juuri tarinoiden välittäminen ja kuuluisa tutkiva journalismi. Pidän tietysti hyvistä tarinoista ja ne koskettavat vielä eri tavalla, kun tietää, että ne ovat tosia. Olen esitellyt joitakin tämäntyyppisiä kirjoja blogissakin. Esimerkiksi Leah Chishugin Pitkä matka paratiisiin antaa inhimilliset kasvot Ruandan julmalle kansanmurhalle. Tietenkin myös kolme Kiina-aiheista kirjaa kuuluvat tähän kategoriaan: Xinranin Kiinan kadotetut tyttäret ja Vaiennetut äänet sekä Mari Mannisen Yhden lapsen kansa.
Amerikkalaisen toimittajan John Herseyn Hiroshima on luokiteltu raporttiromaaniksi. Se on siis romaanimaisesti kirjoitettu, mutta tapahtumat ovat tosia. Amerikkalaiset pudottivat Japaniin, Hiroshiman kaupunkiin, atomipommin vuonna 1945, ja kirja on koottu räjähdyksestä selviytyneiden ihmisten haastatteluiden pohjalta. Teos on kirjoitettu ja haastattelut tehty heti seuraavana vuonna eli 1946. Hersey on myöhemmin, vielä vuosia tapahtuman jälkeen, haastatellut uudelleen samoja henkilöitä, ja lopussa selviää, kuinka heidän elämänsä on jatkunut. Suuronnettomuudesta selvinneillle, hibakusheille, teki elämän vielä hankalammaksi ja masentavammaksi se, että heidän piti häpeillä ja salailla sitä, että olivat olleet ydinonnettomuudessa. Kukaan ei esimerkiksi halunnut mennä naimisiin sellaisen ihmisen kanssa.

 

 

Herseyn Hiroshimassa seurataan usean eri henkilön näkökulmasta tuon hirveän päivän (6.8.1945) tapahtumia, alkaen siitä kun kaikki on vielä hyvin. Tämä on oikeasti todella järkyttävää ja surullista luettavaa, mutta silti ihan terveellistä ajatella välillä noita asioita, yrittää ymmärtää edes jotain, miltä paikalla olleista tuo kaamea posaus voinut näyttää ja tuntua. Hiroshiman asukkaat eivät tienneet mitään käsitettä nimeltä atomipommi, ja epätietoisuus selvinneiden kesken oli kauheaa ja tuntui varmasti maailmanlopulta. Kukaan ei tiennyt, mitä oikeastaan oli juuri tapahtunut! Se oli jotain niin paljon ennemmän kuin tavallinen pommitus – äänetön välähdys, valtava paineaalto ja laajat tulipalot. Räjähdyksen keskipisteessä ja sen reunamilla olevat tietenkin kuolivat heti sillä sekunnilla, paloivat poroksi silmänräpäyksessä, mutta massiivinen paineaalto, tuli ja myöhemmin vaarallinen säteily tappoivat ja vammauttivat ihmisiä paljon kauempaakin. En ole mikään kemian tai fysiikan asiantuntija, mutta kirjassa kuvataan mielestäni todella hyvin ja avaavasti pommin etenemistä ja vaikutuksia. Kerrotaan pienen ihmisen näkökulmasta, millaista se on todella ollut.
“Aamu oli hiljainen. Paikka oli viileä ja miellyttävä.
Sitten suunnattoman kirkas salama halkoi taivasta. Tanimotolla oli selkeä mielikuva siitä, että se liikkui idästä länteen, kaupungin keskustasta kohti vuoria. Se näytti kirkkaalta kuin aurinko. Sekä hän että herra Matsuo toimivat kauhun vallassa”
Aika kuuvaavaa pommin kirkkaudesta on se, että myöhemmin löydettiin ihmisten ja rakennusten varjoja tallentuneena maahan, vaikka ihmiset olivat palaneet hetkessä siltä paikaltaan. Varjot olivat kirkaan leimahduksen voimasta ikuistuneet kuin valokuvat. Kun varsinainen räjähdys oli ohi, alkoi selviytyneiden ja loukkaantuneiden kamppailu hengestään. Moni kuoli janoon ja hirveisiin palovammoihinsa, ja jälkikäteen tietenkin vaarallinen säteily aiheutti pahoja ongelmia. Kirjassa yksi mielenkiintoisimpia henkilöitä on Hiroshimalainen nuori lääkäri, joka henkensä kaupalla auttaa muita romahtaneessa sairaalassa, yrittää pelastaa edes joitakin ihmisenriekaleita, joita virtaa paikalle vain lisää ja lisää.
Totta kai olen kuullut atomipommista ja toisen maailmansodan tapahtumista koulun historiantunnilla, mutta tämä oli nyt taas sellainen kirja, joka antoi inhimilliset kasvot historialliselle, järkyttävälle tapahtumalle. Suosittelen todella lukemaan, ennen kaikkea siksi  että – kuten takakansitekstissä sanotaan – “Hiroshima on järisyttävä puheenvuoro rauhan puolesta”, ihan vain kuvaamalla ne hirveydet, joita sota, tässä tapauksessa atomipommi, aiheuttaa.
Ja kaikki vain yhden amerikkalaisen lentäjän napin painalluksen tähden.
(Okei, taustalla nyt sattui olemaan maailmansota, mutta onko todella kaiken pakko olla sallittua sodassa ja rakkaudessa..?)

 

 

 
“Kummulta Tanimoto näki hämmästyttävän näyn. Toisin kuin hän oli odottanut, ei pelkästään Koin alue vaan niin suuri osa Hiroshimasta kuin hän saattoi nähdä pölypilven läpi vuodatti ilmaan paksua, pelottavaa myrkkyhöyryä. Savupilvet olivat niin lähellä kuin kaukanakin alkaneet tunkeutua kaikkialla leijailevan pölyn läpi. Hän ihmetteli, miten niin suurta vahinkoa oli voinut langeta äänettömältä taivaalta [—] Talot hänen lähellään olivat tulessa, ja kun valtavan suuret, marmorikuulan kokoiset pisarat alkoivat putoilla, hän arveli, että niiden täytyi olla peräisin tulipaloja sammuttavien palomiesten letkuista. (Itse asiassa ne olivat tiivistynyttä kosteutta, joka satoi alas pyörteisestä pölyn, kuumuuden ja fissiohiukkasten pilarista, joka oli jo noussut kilometrien korkeuteen Hiroshiman ylle.)”

Tosiasiassa on aika hurjaa, että tälläkin hetkellä usealla valtiolla on ydinaseita hallussaan ja todennäköisesti paljon pahempia kuin tuo Hiroshiman ensimmäinen laatuaan silloin 70 vuotta sitten. On tämä maailma koko ajan aikamoinen ruutitynnyri, ja olisin aika yllättynyt, jos pikku Suomi säästyisi kaikelta posauttelulta, kun suurvallat painivat ympärillä keskenään. Mutta toivoisin, etten olisi enää näkemässä sitä, kun puoli maapalloa räjäytetään taivaan tuuliin noilla ydinaseilla. Vaikka toivonkin, en rehellisesti sanottuna usko, että kun me olemme isovanhempi-iässä, elämänmeno olisi sinne asti jatkunut turvallisena, rauhallisena tavallisena elämänä. En tosin kauheasti pelkääkään sitä, onhan elämä aina muutenkin elettävä päivä kerrallaan. Olenko pessimisti? No, ainakin realisti. Pitkällä tähtäimellä en usko ihmisten ja kansojen hyvyyteen, se on niin nähty juttu. Aina on ollut sotia ja panokset vaan kovenevat sitä mukaa kun tekniikka kehittyy. Maailmanrauhaan en valitettavasti usko ihmiskunnan koskaan päätyvän. Mutta uskon silti hyvyyteen yksilötasolla. Ja hyvät teot tuottavat lisää hyviä tekoja, joten ne eivät ole turhia. Vaikka kansakunnat tappaisivat toisiaan, yhden ihmisen voi sieltä ehkä pelastaa, eikä hyvyys ole silloin mennyt hukkaan. Niin kauan kuin on elämää, on toivoa.

 
John Hersey: Hiroshima
LIKE, Otavan kirjapaino 2005
222 s. 

Ihmiskaupan kasvot

Jotta paha voittaisi, riittää että hyvät ihmiset eivät tee mitään.
                            
                                                     Edmund Burke 

27 miljoonaa uhria. Joka 30. sekunti nykyajan orjuus – ihmiskauppa – saa yhden uuden uhrin. Ihmiskauppa on nopeiten kasvava järjestäyneen rikollisuuden muoto ja sen voi jakaa työ- ja seksiperäiseen ihmiskauppaan, joista keskityn jälkimmäiseen.
          Seksiperäinen ihmiskauppa on erittäin kannattavaa: aseet ja huumeet voi myydä vain kerran mutta naisen voi myydä uudestaan ja uudestaan ja uudestaan ja uudestaan. Niin kauan, että se tekee itsarin tai kuolee aineisiin. Paritetun naisen eliniänodote kun on myymishetkestä eteenpäin mitättömät seitsemän vuotta. Vain 1-2 % ihmiskaupan uhreista pääsee takaisin vapauteen.
Yhteiskunta, jossa miehet voivat ostaa naisen ja käyttää naista seksuaalisen halunsa tyydyttämiseen, on ydintään myöten epätasa-arvoinen.  
                                              
                                                Pia Rendic
Pia Rendicin kirja Ihmiskaupan kasvot (2015) ravisteli minua heti ilmestyttyään ja sen jälkeen olen ahminut kaiken mahdollisen ihmiskauppaan liittyvän uutisoinnin ja materiaalin, jota on tullut vastaan. Rendic työskenteli vuosia Kyproksella auttaen kaupattuja naisia, joten hänellä on tutkimus- ja tilastotiedon lisäksi arvokasta omakohtaista kokemusta ihmiskaupan pimeästä todellisuudesta. Kypros on aikamoinen paratiisi lomailijoiden lisäksi myös ihmiskauppiaille, ja tuohon pieneen saarivaltioon liittyen julkaisen pian postauksen, jossa haastattelen uhrien parissa työskentelevää psykologia.
Rendicin kirja on suoraa tykitystä kovasta aiheesta eikä mitään hempeilyä. Puhetta ihmiskaupasta ei voi eikä saa kääriä pumpuliin, jos muutosta halutaan saada aikaan. Suosittelen kirjaa todella lämpimästi, se on erittäin hyvä kattaus ihmiskaupan tilanteesta ja dynamiikasta. Kirja avaa myös, millainen on tyypillinen uhri ja millä valheilla hänet saadaan napattua, puheenvuoron saavat myös asiakkaat ja parittajat. Korruptiosta ja viranomaisten toiminnasta lukiessa leiskahtaa sisimmässä väistämättä oikeudenmukaisuuden jano. Miten ihmiskauppiaitten lonkerot ulottuvatkin moneen tahoon niin, että valitettavan usein oikeuden silmissä “huora on syyllinen”. Jos ette saa kirjaa heti käsiinne, niin Pia Rendicin perustaman järjestön ylläpitämä Vapauta Uhri -sivusto sisältää myös paljon hyödyllistä tietoa ihmiskaupasta, prostituutiosta ja pornosta ja tämän kolmikon kiinteästä yhteydestä toisiinsa.
Prostituutio ja ihmiskauppa liittyvät tiiviisti yhteen, vaikka sitä ei aina tunnusteta. Mitä enemmän olen lukennut ja kuullut ihmiskaupasta, nähnyt tilastoja, jutellut aiheeseen perehtyneiden kanssa ja kuullut kaupattujen naisten tarinoita, sitä hullummalta tuntuu, kuinka joku oikeasti saattaa pitää prostituution laillisuutta naisten oikeutena!
Ihmiskaupan ongelma on kysynnän ja tarjonnan laki. Maailmassa ei ole yhtään maata, joka ei olisi sotkeutunut ihmiskauppaan lähtö-, kauttakulku- tai kohdemaana. Prostituution laillisuus kasvattaa kysyntää, mikä lisää myös vastentahtoisesti prostituutioon ajautuneiden naisten ahdinkoa (sekä toisella puolen myös mahdollisten puolisoiden). Ne tapaukset, joissa joku suomalainen opiskelija hehkuttaa nimettömänä Hesarin yleisönosastossa, kuinka mielummin myy seksiä kuin tekee muita hanttihommia, ovat niin pieni pisara valtameressä, ettei sen takia kannata ylläpitää valtion luvalla tuollaista epätasa-arvoista ja rikollisuutta ruokkivaa lakia. Naisen ruumiin voi tosiaan Suomessakin ostaa rahalla! Myisitkö tyttäresi? Erittäin harva ns. vapaa-ehtoinenkaan prostituoitu haluaisi oikeasti myydä itseään, jos vain olisi jokin muu vaihtoehto. Rendicin kirjassa murretaan perustellen ja järjestelmällisesti yleisimmät myytit prostituutiosta, ihmiskaupasta ja vapaaehtoisuudesta.
Toisin kuin usein ajatellaan, tilastojen valossa tavallisin seksin ostaja ei ole mikään hämäräperäinen tyyppi vaan ihan “kunnon kansalainen”. Suurin osa seksiä ostavista miehistä ympäri maailmaa on profiililtaan tavallisia, nuorehkoja ihmisiä, joita näemme työpaikoilla, kassajonoissa, lasten vanhempainilloissa, naapurustossa ja sukujuhlissa. Opettajat, papit, poliisit, liikemiehet… Sinkut, aviomiehet, perheenisät… Kunhan on hieman ylimääräistä rahaa. “Kunnollinen” mies kokee seksin ostamisen hyväksytymmäksi itselleen, kun se on laillista. Sen sijaan sama ostaja harvoin tietää tai välittää ottaa selvää, onko nainen parituksen uhri.
On fiksujen miesten aliarvoimista ajatella, että he eivät “voi mitään haluilleen tai himoilleen”. Kulttuurimme on yliseksualisoitunut. Jos miesten kahlitsemattomat halut laitetaan etusijalle, poljetaan samalla naisten oikeuksia. Ketä yllättää, että ylivoimaisesti suurin osa seksiperäisen ihmiskaupan uhreista on naisia? Niinpä, ei ketään. Lopulta täällä maailmassa nimittäin toteutuu vieläkin vain vahvemman oikeus, vaikka kuinka puhutaan korulauseita naisten arvostamisesta. Jos miehiä pidetään yhteiskunnassa seksuaalisten halujensa vankeina, mikään ei koskaan muutu. Eivät he ole lapsia, eläimiä tai toivottomia typeryksiä, jotka eivät voisi vaikuttaa toimintaansa. On tärkeää muistaa, että ihmiskauppiaat eivät hyödy yhdestäkään uhrista, ellei ole asiakkaita.

Kuinka mies voi ikinä kunnioittaa, arvostaa ja rakastaa äitiään, isoäitiään, sisartaan, tyttöystäväänsä, vaimoaan, tytärtään, jos kohtelee joitakin naisia kuin rättejä? Se nainen saattaisi olla joku rakkaistasi, jos elämä olisi jakanut erilaiset kortit. Jokaisen naisen keho ja sielu ovat korvaamattoman arvokkaat, eikä kenelläkään ole oikeus kuorruttaa niitä mustelmilla ja ruhjeilla. Mitä ihmiseltä puuttuu, että hän haluaa mennä tuntemattoman naisen luokse ja rahan varjolla satuttaa tätä henkisesti ja fyysisesti? Onneksi on paljon myös niitä miehiä, jotka eivät halua ja vielä vastustavat koko ajatusta naisesta kauppatavarana. Ne ovat niitä tosimiehiä, joihin tavalliset tosinaiset haluavat rakastua.

Ei taida olla vain sketsihahmojen keksintöä, että thaihieromoissakin tapahtuu kaikenlaista. Yhtenäkin myöhäisenä, pimeänä iltana juttelin kaverin kanssa sattumalta suljettua thaihieromoa vastapäätä, kun keski-ikäinen suomalainen mies asteli aran näköisenä vilkuillen alas vedettyjen verhojen takaa ulos – ja veti sepaluksen kiinni vasta pihalla.
Seksipalveluja käyttävät miehet eivät halua nähdä todellisuutta kasvoista kasvoihin. Ostettu nainen viettelee, ostettu nainen nauttii, mitä pahaa siinä on? Bordellin esitteestä voi valita naisen mieltymystensä mukaan kuin hampurilaisen: tumma, vaalea, aasialainen, eurooppalainen, pitkä, lyhyt, nuori vai vielä nuorempi, kätevää… Ilotalojen ja hämärien asuntojen myynnissä olevat naiset EIVÄT tosin nauti siitä, että heitä raiskataan ja hakataan kymmeniäkin kertoja päivässä. Ystävällinenkin raiskaaja on raiskaaja. Siinä työssä palaa nopeasti loppuun ja päihteet ovat nopea pakokeino mahdottomasta tilanteesta. Prostituoidun viehättävä, seksikäs pukeutuminen tai provosoiva käytös eivät valitettavasti kerro mitään naisen omasta tahdosta. Miesparat uskovat, mitä haluavat. Parittaja kyllä hakkaa naisen, jos asiakas valittaa, eikä ilman ruokaakaan ole kiva jäädä. Ihmiskaupassa toteutetulla pahuudella ei ole rajoja. Prostituoidun ostaminen on käytännössä vain maksullista raiskaamista, jolle annetaan yleinen hyväksyntä.
Tässä muutamia kommentteja seksipalveluja ostavilta miehiltä (Rendicin kirjasta):
“Sama kuin tilaisi oluen.”
“Paras kokemukseni prostituoidun kanssa oli, kun hän alistui täysin.”
“Ostan seksiä voidakseni lyödä naista”
“Prostituutio on matka täyttymättömiin seksuaalisiin fantasioihin. Raiskaaminen olisi vähemmän turvallista.”
“Se on ikään kuin tyttöystävän tai vaimon vuokraamista. Saa valita ikään kuin katalogista.”
Ja parittajilta:
“He pitävät siitä, että tulevat hakatuiksi tai että heitä osoitetaan aseella. He ovat hyväksyneet sen, että heitä pakotetaan ja että heiltä vaaditaan tiettyjä asioita. He hyväksyvät sen, koska parittaja on isähahmo.”
“Täydellinen nainen prostituutioon on nainen, jolla on taloudellisia vaikeuksia ja kokemusta aiemmasta hyväksikäytöstä.”
Ja paritetuilta naisilta:
“Pahinta ei loppujen lopuksi ollut se, että minut raiskattiin joka yö, siitä tuli rutiinia. Pahinta oli se, että he heittivät ruokani lattialle, kuin koiralle.”
“Lopulta asiakkaille ei ole väliä edes sillä, mitä tyttö osaa tehdä vartalonsa avulla. Tärkeintä on, että tuo vartalo ei ole ollut markkinoilla kauan. Bordelleissa asioivien yleisin kysymys on: “Kuinka vanha on nuorin tyttönne?””
“Elämä prostituoituna on helvettiä. Prostituutio tuhoaa naisen psyykkisesti ja fyysisesti. Omalla kohdallani voin todeta sen olleen armottoman traumatisoivaa kaikin mahdollisin tavoin.”
 –

Porno ja ihmiskauppa

Hiljattain valtakunnan medioissa oli yllättävä, mutta positiivinen esiintulo entiseltä pornoriippuvaiselta koomikolta, joka on mennyt pornolakkoon (mm. Nyt-lehdessä). Hieno juttu, että uskalsi tulla omilla kasvoillaan julkisuuteen aiheesta, joka varmasti puhuttelee monia. Porno ei ole mikään yhdentekevä juttu tai jokaisen oma asian, joka ei muille kuulu. Tässä toisen ex-pornoriippuvaisen ajatuksia:
“Ajattelin, että en tee kenellekään pahaa katsomalla pornoa. (—) Naiset näyttivät nauttivan siitä, mitä miehet heille tekivät. Ajattelin, että he ovat yksinkertaisesti himokkaita lutkia. Nykyään tiedän, että pornon kulutus aiheuttaa suunnatonta kärsimystä naisille ja lapsille. Tiedän myös, että monet eivät tee sitä omasta vapaasta tahdostaan, vaan heidät on pakotettu siihen. Pornoteollisuus on jättiläismäinen valhe, joka melkein tuhosi minut ja ihmissuhteeni.”
Sen lisäksi, että porno on katsojalle itselleen haitallista (lue lisää Rendicin kirjasta tai Vapauta uhri -sivuston Porno-osiosta), se kytkeytyy myös erittäin vahvasti ihmiskauppaan. Pornoelokuvan naiset on usein pakotettu siihen, mitä he ruudulla tekevät. Jokainen kotitietokoneelta tullut klikkaus lisää kysyntää, joka lisää tarjontaa eli ylläpitää ihmiskaupan rautaisia rattaita.

Pornovideot ovat naisten kannalta erityisen ikävä ihmiskaupan muoto, sillä vaikka nainen joskus vapautuisi, samat videot pyörivät netissä tai ihmisten koneilla vielä vuosia ja vuosia. Porno aiheuttaa aivoille kemiallisesti samankaltaisen mielihyväreaktion kuin vahvat huumeet: on vähitellen saatava kovempaa ja kovempaa kamaa, ja se mistä aloitti, tuntuu pian liian kevyeltä. Moni, joka aloittaa pornon katsomisen “viattomana” harrastuksena, ajautuu hard core- tai lapsipornon pariin.


Tutkimusten mukaan myös alttius raiskata joku, hyväksikäyttää lasta tai mennä oikean prostituoidun luokse on selvästi suurempi pornon katsojilla kuin niillä, jotka eivät katso. Pornokulttuurin kääntöpuolena on myös nais- ja mieskuvan sekä tavallisen, välittävän parisuhteen raju vääristyminen: 15-vuotiaat tytöt saattavat avautua nuorisotyöntekijälle, kuinka heidän poikaystävänsä vaativat heitä olemaan samalla lailla kuin pornossa eivätkä he halua. Sama ilmiö näkyy prostituutiossa: miehet, jotka ovat nähneet ruudulta “kaiken” haluavat kokea saman itse prostituoidun kanssa. Väkivalta kuuluu usein asiaan. Heillä on “oikeus” vaatia naiselta mitä vaan, koska hehän maksavat siitä (parittajalle).


Yllättävän moni katsoo pornoa myös parisuhteessa. Toinen toistaan rajumpien aistiärsykkeiden jälkeen oma, viehättävä puoliso voi vaikuttaa tylsältä ja kaikki tavallinen liian laimealta. Keskustelupalstat pullistelevat loukattuja vaimoja, jotka tuskailevat, että heidän miehensä katsoo jatkuvasti pornoa ja he kokevat sen epäkunnioittavana eivätkä tiedä mitä tehdä. Pornossa ei ole mitään aitoa, mitään rakastettavaa. Se on irvikuva valloilleen päästetystä himosta, jota tehdään rahanahneudesta, koska se tuottaa niin hyvin. Pornon katselu on valitettavan yleistä (ja hyväksyttyä) niin miesten kuin naistenkin keskuudessa. Jos haluaisit päästä eroon pornoriippuvuudesta etkä uskalla puhua siitä kenellekään, ainakin tältä sivustolta voit löytää vertaistukea ja vinkkejä: http://www.koukussapornoon.com.

Pelkuri kysyy: Onko se turvallista?
Laskelmoiva kysyy: Onko se kannattavaa?
Turhamainen kysyy: Onko se suosittua?
Mutta omatunto kysyy: Onko se oikein?
Ja tulee aika, jolloin on otettava askel, joka ei ole turvallinen eikä 
kannattava eikä suosittu, mutta se on otettava, koska se on oikein.

                                       Martin Luther King 

 


Kaikki lainaukset ovat Pia Rendicin Ihmiskaupan kasvot -kirjasta.
Huone-, lintu- ja hämähäkkikuvat Kimmon ottamia.

Jutussa hyödynnetyt lähteet:

Pia Rendic: Ihmiskaupan kasvot, Uusi Tie 2015
Vapauta Uhri -sivusto 
A21 -sivusto
Aiheeseen liittyviä Ylen ja Helsingin sanomien artikkeleita
Aiheeseen liittyvät luennot sekä keskustelut ihmiskaupan uhrien parissa työskentelevien kanssa (vapaaehtoisia sekä ammattilaisia)

Vapauta Uhri ry:n lisäksi Suomessa ihmiskaupan vastaista vapaaehtoistoimintaa tekee V.A.L.O. Heihin voit ottaa yhteyttä, jos haluaisit olla mukana muuttamassa Suomea ja auttamassa ihmiskaupan orjuuttamia.

 

Ja ei, en omista kukkahattua, vaikka jotkut miehet haluavat halventaa kaltaisiamme sillä nimityksellä, jotta voisivat paremmin oikeuttaa omat pyrkimyksensä. Se ei kuitenkaan saa meitä vaikenemaan. Amerikan mustien orjuuskin oli yleisesti hyväksyttyä ennen kuin se lakkautettiin. Soraääniä kummeksuttiin. Ja nykyään maailmassa on enemmän orjia kuin Afrikasta kuunaan vietiin Amerikkaan 400 vuoden orjakaupan aikana.

Pitkä matka paratiisiin – Ruandan ja Aleppon maailmanloput

Luin vähän aikaa sitten Leah Chishugin kirjan Pitkä matka paratiisiin (2011) ja se tuli mieleeni elävästi myös tästä muutaman päivän takaisesta Hesarin uutisesta. Lehdissähän on nyt jonkin verran kirjoitettu tuosta Aleppo-paran keissistä. Syyrian pääkaupunki siis, joka on ollut vuosia taisteluiden kourissa ensin sisällissodan takia ja nyt hallituksen joukkojen miehittämänä. Ja nyt uutisoitiin, että koko Aleppo on ilman vettä. Siis koko Aleppo, kaksi miljoonaa ihmistä ilman juomavettä! Tälläkin hetkellä… Mitä luulette siitä seuraavan? YK:n mukaan tilanne voi johtaa katastrofiin. Minusta se on katastrofi. Artikkelissa kommentoitiin, että Itä-Aleppo muistuttaa maailmanlopun näyttämöä. Ruumiita lojuu kaduilla, raunioita on joka puolella, sairaaloista enää kaksi auki. Tässä  uutisessa YK:n lastenjärjestön varajohtaja Justin Forsyth toteaa BBC:lle osuvasti: “Maailma katsoo sivusta, kun Aleppo kuolee hitaasti.”
Leah Chishugin kirjan tapahtumat sen sijaan kuuluvat jo lähihistoriaan kuvaten kirjoittajansa pakomatkan Ruandan kansanmurhan keskeltä pari vuosikymmentä sitten. Vaikka konflikti oli luonteeltaan erilainen kuin Aleppon tapahtumat, näyttämö on samankaltainen tavallisille perheille tapahtuvine hirveyksineen. Tilanne ei ole kenelläkään kontrollissa. Ruandan kansanmurhan tapahtuessa 1994 Chishugi oli 17-vuotias teiniäiti, joka pakeni tappajia pois maastaan ja lopulta koko Afrikasta. Nimi Pitkä matka paratiisiin juontuu siitä, kuinka vaivalloisen ja vaarallisen, vuosien pituisen matkan nuori nainen teki ennen kuin pääsi turvaan.
Nyt Chishugi asuu Englannissa ja kirjoitti tämän kirjan, jotta näin ei enää pääsisi tapahtumaan. Kuitenkin todistamme taas monien kansojen tragedioita ja viittaan nyt esmerkiksi juuri Syyriaan ja Isiksen operaatioihin laajemmallakin alueella, vain pari mainitakseni. Onko jokin muuttunut? Minusta tämä menee vain hullummaksi. Tällaiset selviytymiskirjat auttavat ymmärtämään hieman pakolaisten ja turvapaikanhakijoiden mielenmaisemaa, raottavat ehkä jotakin siitä, kuinka hirveitä kokemuksia monilla heistä saattaa olla hiljattain takana. Tämä surullinen uutinen vastaanottokeskuksissa tapahtuvista itsemurhista ei yllättänyt. Kokemukset varmasti kummittelevat mielessä pahimmillaan loppuiän.
Leah Chishugin kirja on vaikuttava. Olin kuullut Ruandan kansanmurhasta käsitteenä, muttei minulla ollut juuri mitään käsitystä, mitä se todella tarkotti, millaista siellä oli. Teos avasi hienosti veritekojen hirveyden lisäksi myös konfliktin syitä ja kaiken järjettömyyttä. Kansanmurhassa oli kyse kahden Ruandassa asuvan kansan, hutujen ja tutsien, välisten katkeruuksien kärjistymisestä, kun hutukapinalliset perustivat ääriliikkeen, interahamwen, joka tappoi säälimättömästi yli 800 000 tutsia. Kukaan hutu ei voinut jäädä puolueettomaksi ellei halunnut menettää omaakin henkeään. Tilanne kärjistyi silmittömäksi teurastamiseksi, jossa hutuaviomiehet tappoivat tutsivaimojaan ja naapurit ilmiantoivat toisiaan. Jokainen löydetty tutsi tapettiin, useimmat mahdollisimman raa’asti viidakkoveitsillä. Ampuminen olisi ollut liian armollista. Hutut erottivat viholliset nenän muodosta, jos joku tutsiparka yritti pelastuakseen esittää muuta. Jos nenä oli eri muotoinen kuin itsellä, piti tappaa.
Hemmoteltua elämää kansanmurhaan asti viettänyt Leah Chishugi osoittautui poikkeuksellisen sisukkaaksi nuoreksi naiseksi paetessaan pienen vauvan ja pelokkaan apulaistyttönsä kanssa hututappajia. Kontrastia tositarinaan lisää se, että Chishugi muistelee aluksi onnellista lapsuuttaan, kaikki oli ollut hyvin suuressa ja vauraassa tutsiperheessä. Kansanmurhan alettua koko maa kuitenkin muuttui radikaalisti kuten jokainen teurastusta omin silmin todistanut ihminenkin. Chishugi kritisoi kirjassan rauhanturvaajia, joita oli runsaasti maassa kansanmurhan aikaan, mutta jotka eivät todellisuudessa “puolueettomina” saaneet tai voineet tehdä mitään auttaakseen uhreja. He olivat paikalla, mutta murhaajia pakeneville ihmisille heistä ei ollut mitään hyötyä.  He turvasivat hutuille tappamisrauhan.
Chishugi kohtasi matkallaan monia läheltä piti -tilanteita ja on suoranainen ihme, että hän on selvinnyt hengissä kirjoittamaan tätä kirjaa. Kauhunmaiseman voi lukijakin nähdä silmiensä edessä, Chishugi kuvailee elävästi kuolleen ihmislihan loputonta löyhkää, tapettujen äitiensä rintoja hamuilevia vauvoja ja hylättyjä taaperoita ruumisröykkiöiden vierellä, tappajien käynnin jäljiltä autioituneita maaliskyliä, ihmisten petollisuutta ja hulluutta. Tilanne on aivan absurdi, yhtäkkiä mukavastakin naapurinmiehestä tai puolitutusta kuoriutuu verenhimoinen tappaja, jota pitää paeta kaikin keinoin. Nunnatkin ilmiantavat kirkkoon henkensä edestä paenneet raukat. Chishugi kuvaa, kuinka tavallisetkin hutut tuntuivat olevan kuin transsissa ja toteuttavan vain koneellisesti ylhäältä annettuja käskyjä. Tappajarobotit. Eikä tämä  ole mistään huonosta väkivaltaelokuvasta, olisikin. Pahuus on pohjatonta kun se pääsee valloilleen.
 –
Vajosin maahan ja olin jo liian heikko liikkuakseni. Tunsin käsien nostavan minut ja tiesin eltaantuneesta hajusta ja pehmeän lihan ja kovien luiden kosketuksesta, että minut oli heitetty kuolleiden ruumiiden joukkoon. Sitten kaikki musteni.
 –
Vaikka Chishugi joutui muiden tutsien lailla kohtaamaan kansanmurhan vuoksi hirveitä asioita, saamaan elinikäisiä traumoja ja menettämään kammottavalla tavalla perheenjäseniään, hän tapasi vuosia myöhemmin erään, jonka asema oli vielä surkuteltavampi. Hän vieraili vankilassa tapaamassa miestä, joka oli tappanut hänen rakkaat sisaruksensa. Chishugi lähestyi miestä katkerana ja vihamielisenä mutta hänen taakkansa hieman keveni vankilassa ja itsesääli muuttuikin sääliksi tappajaa kohtaan. Ennen kansanmurhaa mies oli ollut tavallinen perheenisä, opettaja, joka kuoleman uhalla pakotettiin surmantöihin, kuten suuri osa muistakin hututappajista. Mies halusi selittää.
 –
”Sen jälkeen kun tein sen, minusta tuli joku toinen. Tiedän, ettei se tuo sinun rakkaitasi takaisin, mutta usko minua kun sanon: minä elän helvetissä joka ikinen päivä.” hän sanoi. 
        Oli selvää, ettei hän pelännyt vankilaa tai kuolemaa: hänen ainoa toiveensa oli kuolla. Hänen oli mahdotonta enää elää itsensä kanssa. 
    “Tiedättekö, he pakottivat minut tappamaan vaimonikin. Hän oli tutsi. Ei yksikään ihminen voi sellaista tehdä. Tiedän sen nyt.” Hän oli unohtanut meidän läsnäolomme ja hoki itsekseen: “Minä tapoin heidät kaikki. Minä tapoin heidät kaikki.”
     En ollut koskaan nähnyt ketään yhtä kärsivää kuin tuo mies joka istui edessäni ja itski hallitsemattomasti. Katsoin häntä ja ymmärsin, ettei yksikään inhimillinen olento voinut tehdä asioita, joita hän oli tehnyt. Jokin oli ottanut hänet valtaansa
 
Chishugin loppukaneetti tapaamisesta läheistensä murhaajan kanssa:
Olin kärsinyt määrättömästi kansanmurhan aikana ja sen jälkeen. Tiesin kuitenkin, ettei minun tuskani olisi koskaan yhtä suuri kuin tuon miehen, sillä minulla ei ollut verta käsissäni. Ei ole suurempaa tuskaa kuin olla kykenemätön pesemään toisten verta käsistään. 
Kuva kuvassa: seinäkalenterin lintukuva Hannu Korpela. Kalenterin teksti: “Jos mahdollista on ja mikäli teistä riippuu, eläkää rauhassa kaikkien ihmisten kanssa.” Room. 12:18