Mika Waltari: Aiotko kirjailijaksi?

Jos haaveksit tulevaisuutta ammattikirjailijana, muista, että sinua tällöin odottaa melkein varmasti kuluttava nuoruus, rauhaton miehuus ja turvaton vanhuus, jolloin aika on heittänyt sinut syrjään ja uusi polvi hymyilee teoksillesi. Luuletko haudallesi laskettujen seppeleiden, keräyslistoilla pystytetyn hautakiven ja sivun kirjallisuuden historiassa korvaavan kaiken sen, minkä jollakin muulla alalla olisit voinut saavuttaa? Niin – ellet millään muulla rehellisellä tavalla voi itseäsi elättää, silloin tapaus on auttamaton ja olet ansainnut kohtalosi.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Mika Waltarin Aiotko kirjailijaksi?, opaskirja nuorille kirjoittajille vuodelta 1935, on hauskaa luettavaa. Arvostan Waltaria kirjailijana älyttömästi: hänen monipuolisuuttaan, tuotteliaisuuttaan, ihmistuntemustaan, välittömyyttään, huumoriaan ja pettämätöntä tyyliään. Tämäkään kirjoittamisopas ei ole kuivan pönäkkä vaan tyylillisesti luonteva ja humoristinenkin. Olen hymyillyt lähes jokaisella sivulla tätä lukiessani. Teos sisältää  “kirjailemisesta” haaveileville käytännön vinkkejä kirjoituskoneen valinnasta ja liuskojen ulkoasusta kustannustoimittajan kanssa asioimiseen, mutta myös edelleen pätevää asiaa kirjoittamisen lajeista, tyylistä, aiheenvalinnasta ja kirjailijan syvimmästä olemuksesta.

Ellei kirjoittaminen tuota sinulle itsellesi kaiken vaivan uhallakin sisäistä iloa ja tyydytystä, on työsi arvotonta. [–] Kirjoititpa mitä hyvänsä, pidä aina päämääränäsi kirjoittaa mahdollisimman hyvin.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Eniten minua huvittaa se, kuinka ironisen skeptisesti Waltari omaan ammattikuntaansa ja siihen pyrkiviin suhtautuu. Kirjansa alussa hän toteaa lakonisesti, että opaskirja on onnistunut, jos joku sen avulla tajuaa jättää kirjoittamisen sikseen ja etsiä muita kiinnostuksenkohteita. Itsekin kustannustoimittajana työskennellyt Waltari näyttää kyllästyneen yritteliäisiin kirjoittajiin, jotka kerta toisensa jälkeen tarjoavat samaa käsikirjoitusta hieman muunneltuna. Niille harvoille, jotka eivät säikähdä alkupuolen pelotteluja, Waltari tarjoaa myös toivon hippusen kirjoittajana ja siten myös persoonana kehittymisen tielle. Kuitenkaan myöskään lahjakkaita kirjoittajia hän ei ainakaan ansioiden vuoksi alalle houkuttele. Vain sisäinen palo luoda jotakin suurta ja henkevää voi olla kyllin iso motiivi.

Waltari näyttää itse ottaneen vakavasti omat puheensa huonoista ansaitsemismahdollisuuksista ja lisänneen pökköä pesään tuotantonsa määrässä. Waltaria ja hänen tuotantoaan paljon tutkinut Ritva Haavikko onkin arvioinut, että Waltari loi elämänsä aikana kirjallisia tuotoksia noin kuuden tavallisen kirjoittajan elämänuran verran. Romaaniensa, näytelmiensä ja muiden kaunokirjallisten teostensa rinnalla hän toimi muun muassa kustannustoimittaja ja kriitikkona. Mutta nuoria kirjailijoita hän varoittaa ankarasti laskemasta rahallista perustaansa pelkästään kirjoittamisen varaan.

Yksinomaisena ammattina se ei elätä harjoittajaansa. Sen tuottamat tulot ovat tilapäisiä, sattumanvaraisia ja varsin pieniä. Suurenkin menestyksen saavuttanut kirjailija voi meidän oloissamme elää yksinomaan tuotannollaan vain sillä ehdolla, että alentaa elintasonsa ja supistaa tarpeensa mahdollisimman vähäisiksi. Perheen perustamista hän ei voi tällöin ajatellakaan. 

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Waltarin määritelmät hyvän kirjailijan ominaisuuksista eivät mielestäni ole muuttuneet miksikään sitten 1930-luvun. Pääasioiksi nousevat uteliaisuus ja kiinnostus kaikkea ja kaikkia kohtaan. Waltari myös muistuttaa, että uskottava ilmaisu riittää eikä kaikesta tarvitse olla omaa kokemusta. Tyylin tärkeyden hän nostaa ylle muiden. Omaleimainen tyyli on Waltarin mukaan se, josta oikeasti hyvän kirjailijan tunnistaa. Tyyliä on vaikea eritellä, tai arvioida, mistä se varsinaisesti muodostuu. Yhtenä tyylin kehittämisen keinona Waltari korostaa lukemisen välttämättömyyttä. Hän tyrmää ajatuksen, että lukeminen antaisi omaan tekstiin liikaa piirteitä toisten kirjailijoiden tyylistä. Näin yleensä käykin aluksi, mutta Waltari sanoo sen olevan vain väistämätön välivaihe, ja paljon lukeneella oma tyyli alkaa puskea vieraista vaikutteista läpi, kun aika on kypsä. Waltarin oma tyyli on niin tunnistettava, että ihmettelen, miten hän oikein tekikään sen. Omaperäinen tyyli on kuin käsiala – tunnistettava, mutta hankala kopioitava. Mielestäni tyylin muotoutumisessa ja kypsymisessä on jotain mystistä, se on salaisuus, josta ei tietoisella tasolla pääse perille.

Kirjailijalla täytyy olla mielikuvitusta.
Kirjailijan täytyy osata nähdä, ajatella ja ymmärtää elämän eri ilmiöitä, ihmisiä ja heidän tekojaan.
Kirjailijan täytyy osata eläytyä mitä erilaisimpien ihmisten elämään, ajatus- ja toimintatapoihin.
Kirjailijan täytyy osata elävöittää näennäisesti tyhjät ja ikävätkin asiat.
Kirjailijalla täytyy olla tyylitaitoa.
Kirjalilijan täytyy olla – kunkin mahdollisuuksien mukaan – sivistynyt ihminen [–]
Kirjailijan täytyy tietää mahdollisimman paljon mahdollisimman monilta aloilta.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Mutta ihmistä opit ymmärtämään ja kuvaamaan vain sillä ehdolla, että itse kehityt persoonallisuudeksi. Ja persoonallinen tyylikin on lopulta vain muuan persoonallisuuden ilmenemismuotoja, tapa, jolla lahjakas persoonallisuus ilmentää itseään.

Waltarin teoksissa ihailen hänen kykyään kuvata ihmisiä kaikista yhteiskuntaluokista ja elämäntilanteista. Hän kuvailee heitä ymmärtäen, heidän asemaansa asettuen, ja kuitenkin samalla kuin naureskellen kaikelle ja kaikille. Myös oppaassaan hän kehottaa tarkkailemaan ihmisiä ja olemaan kiinnostunut heistä. Ihmisistä täytyy voida kirjoittaa samalta tasolta eikä ylhäältä tai alhaalta päin. Vaikka Waltari sai nauttia mainittavaa menestystä jo omana aikanaan, hänen teoksensa ovat minusta ihailtavan maanläheisiä. Ne eivät pokkuroi paitsi korkeintaan nauraakseen itselleen.

Suuri kirjailija on ennen kaikkea kuvaaja. Muista tämä. Suuri kirjailija ei ole koskaan hosuja, saarnaaja tai maailmanparanataja.

Mika Waltari jos kuka oli itse Suuri Kirjailija.

 

Mika Waltari: Aiotko kirjailijaksi? Tuttavallista keskustelua kaikesta siitä, mitä nuoren kirjailijan tulee tietää.
WSOY 2002 [1935]
216 s.

Nonfiktiota äänikirjoina: Idiootit ympärilläni, Tavarataidot & Lost in Suomi

Äänikirjat mullistavat lukemisen, sillä niitä voi napostella silloinkin, kun varsinaista kirjaa ei olisi aikaa avata. Urheilu, autolla ajaminen, kotityöt tai lounashetki ovat esimerkiksi hyviä tilaisuuksia äänikirjojen hyödyntämiseen. Etenkin suht keveää nonfiktiota on minusta helppo kuunnella samalla, kun tekee jotain muuta, koska se ei vaadi suurta keskittymistä. Tässä muutama keväällä kuunneltu äänikirja.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Thomas Eriksonin Idiootit ympärilläni – kuinka ymmärtää muita ja itseään on noussut suureen suosioon analysoimalla neljää eri persoonallisuustyyppiä. Erikson jakaa ihmiset karkeasti neljään eri tyyppiin: määrätietoiseen punaiseen, sosiaaliseen keltaiseen, sopeutuvaan vihreään ja analyyttiseen siniseen, ja painottaa, että vain 5 % edustaa puhtaasti vain yhtä tyyppiä. Erilaiset tavat luokitella persoonallisuuksia kiehtovat eivätkä mielestäni sulje toisiaan pois. Kirjan tarkoitus onkin toimia työkaluna ja helpottaa nimensäkin mukaisesti itsensä ja lähimmäistensä ymmärtämistä. Esimerkit keskittyvät vahvasti työelämään, ja Erikson onkin vuosia käynyt kouluttamassa ja konsultoimassa eri työyhteisöjä.

Eriksonin neljä tyyppiä ovat ymmärrettävästi aika karikatyyrisiä ja paikoittain hihittelin jopa ääneen hullunkurisille tosielämän tilanteille, joita Erikson kuvailee. Hyvät käytöstavat tietenkin siloittavat näiden tyyppien huonoja puolia, mutta ääriesimerkit ovat kuin screwball-komediasta. Loppukaneetti onkin, että työyhteisö toimii parhaiten, kun siellä on kaiken värisiä tyyppejä!

Ps. En identifioi itseäni täysin mihinkään lokeroon, mutta mitä pitemmälle kuuntelin, uskoisin kallistuvani viher-siniselle introverttilinjalle kuitenkin, vihreään kaiketi painottuen. Tilanteesta riippuen löydän itsestäni ripauksen jokaisesta tyypistä. Mikä tyyppi sinä olet?

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Jenni Sarraksen Tavarataidot – Arkijärjellä koti kuntoon oli loistavaa kuunneltavaa kevätsiivousta vauhdittamaan. Haen aina inspiraatiota milloin mihinkin ikuisuusprojektiin totta kai kirjoista. Alkuun vähän epäilin, onko kirja vain kopio Ilana Aallon teoksesta Paikka kaikelle, mutta Sarras oli saanut Tavarataidoista omannäköisensä. Kulttuurihistorian sijaan se on käytännönläheinen opas kodin järjestelyyn, tavaroiden raivaamiseen ja talon siistinä pitämiseen. Jos etsit laillani puhtia perusteellisempaan kevätsiivoukseen, suosittelen Tavarataitojen lisäksi Aallon Paikkaa kaikelle sekä Rinna Saramäen Hyvän mielen vaatekaappia.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Tim Walkerin Lost in Suomi – Miten tapasin suomalaisen vaimoni ja muita kertomuksia on leppoisaa nonfiktiota nuoresta amerikkalaisesta opettajasta, joka yrittää suomalaistua. Walker meni naimisiin suomalaisen naisen kanssa ja joutui kasvotusten suomalaisten kummallisuuksien kanssa. Meikäläisittäin tavallisen kuuloiset asiat kuten vaikkapa mökkeily, päiväkahvit, jääkiekko-ottelu tai vaitonaisuus saattavat tuntua ulkomaalaisesta eksoottisilta. Opettajana Walker vertailee myös suomalaisen ja yhdysvaltalaisen koulujärjestelmän eroja. Ihailtu suomalainen koulu on Yhdysvaltojen opettajapiireissä kuulemma lähes pyhiinvaelluskohteen maineessa.

 

Thomas Erikson: Idiootit ympärilläni – Kuinka ymmärtää muita ja itseään
Atena, 2018
8 h 24 min

Jenni Sarras: Tavarataidot – Arkijärjellä koti kuntoon
Tammi, 2016
4 h 42 min

Tim Walker: Lost in Suomi – Miten tapasin suomalaisen vaimoni ja muita kertomuksia
S & S, 2016
4 h 42 min

 

Satu Irisvik & Jenni Utriainen: Kuinka kasvattaa diginatiivi?

Maailmassa, jossa “ruutuajasta” on tullut yksinkertaisesti vain “aikaa”, suosituksia täytyy kehittää.
– American Academy of Pediatrics –

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kas, jo kevään toinen vanhemmuuskirja, mutta ensimmäinen varsinainen opaskirja, eli Satu Irisvikin ja Jenni Utriaisen Kuinka kasvattaa diginatiivi (2017). Joku teknologiaa enemmän harrastanut voisi tietysti pitää huvittavana, että vanhemmille pitää erikseen kirjoittaa kirja, jossa kerrotaan miten omaa lasta kannatta iPadin, älypuhelimen ja ylipäätään netin käyttöön koulia. Että tässä nyt mediakasvatetaan meitä aikuisia, jotta me osaisimme kasvattaa lapsiamme…

Mutta teknologia on tosiaan kehittynyt niin suuren harppauksen sitten minun lapsuuteni, että vaikka olen oikeasti nuori äiti, en todellakaan ole ollut diginatiivi ja minullekin se kulttuuri on oikeastaan aika vieras. En myöskään ole ollut kovin kiinnostunut esimerkiksi mistään peleistä. Tuntuu siis hieman tätimäiseltä lukea tällaista opaskirjaa ja vielä sanoa sitä hyödylliseksi, mutta taidan silti sanoa. Kirjassa on paljon ihan käytännön asiaa lasten suosimista peleistä, rajoituksista, sovelluskaupoista, pädien opetuspotentiaalista, ensimmäisen kännykän valinnasta, netin vaaroista ja vanhempien vastuusta. Aika pitkälle pääsee minusta kyllä myös maalaisjärjellä ja lapselta kyselemisellä, toisin sanoen luottamuksella. Meillä homma on vielä niin sanotusti aika hallussa, kun ei ole omia kännyköitä.

Allekirjoitan kyllä sen, että monet vanhemmat ovat liian pihalla lastensa laitteiden käytöstä. Heillä ei välttämättä ole mitään käsitystä lapsen virtuaalisesta maailmasta ja sitten mennäänkin metsään ja kovaa. Ilmaisena ladattujen pelien lisäosista voi tulla yllätyslaskuja tai youtubessa saattaa ajautua mitä oudoimpiin sisältöihin. Teos tarjoaa konkreettisia neuvoja, miten ottaa haltuun oman lapsen digilaitteiden käyttöä ja miten opettaa häntä suhtautumaan törmäämiinsä ilmiöihin.

Yksi Irisvikin ja Utriaisen perusteeseistä muuten on, että ruutuaika on auttamattoman vanhanaikainen käsite. Heidän mukaansa oleellisempaa on, mitä laitteilla puuhataan, eivätkä kaikki toiminnot ole samanarvoisia. Teos suhtautuu positiivisesti teknologiaan ja kannustaa vanhempia käyttämään laitteita myös yhdessä lasten kanssa, sillä yhteisellä ajalla on enemmän väliä kuin ruutuajalla.

 

Satu Irisvik & Jenni Utriainen: Kuinka kasvattaa diginatiivi
S&S, 2017
175 s. 

Rämö & Valtari: Unelmahommissa – Tee itsellesi työ siitä, mistä pidät

Suomalaiset bloggaajat ja median moniottelijat Satu Rämö ja Hanne Valtari ovat kirjoittaneet  inspiroivan teoksen kaikille muille, jotka haluavat myös tehdä työkseen sitä, mistä pitävät. Tänä vuonna julkaistun kirjan nimi on vaatimattomasti Unelmahommissa. Hanne Valtari on aloittanut oman uransa toimittajana, mutta nykyisin hänet tunnetaan parhaiten Lähiömutsi-blogistaan, jolla hän myös elättää perheensä. Islannissa asuva Satu Rämö puolestaan on koulutukseltaan ekonomi, mutta nykyisin hänen lompakostaan löytyy monta eri käyntikorttia. Rämö nimittäin toimii matkanjärjestänä, vetää hevosvaelluksia, pitää design-putiikkia ja blogiakin. Muun muassa toimittajantöitä hänkin on aiemmin tehnyt.
 –

Teoksessa viitataan karkkikauppasukupolveen, mikä tarkoittaa sitä, että työ ymmärretään nykyään eri lailla kuin ennen. Ihmiset haluavat poimia parhaat työt päältä ja päättää itse mihin sanovat kyllä. Eikä siinä ole mitään pahaa, jos kivoja töitä vain elannoksi asti riittää. Oma karkkikauppatyöni olisi varmaankin freelancer-toimittamista, median sisällöntuotantoa, vapaata kirjoittelua, josta maksettaisiin. Unelmahommissa-teos ei kuitenkaan ole vain haavehuttua, sillä siinä ei todellakaan maalailla liian ruusuista kuvaa itsensä työllistävän unelmatyöläisen elämästä, vaikka käytännön vinkkejä ja kannustusta annetaankin. Jokaisessa työssä on myös tylsempiä hetkiä, eikä mikään työ ole aina vain jeejee. Pääasia on, että työ tuntuu suurimman osan ajasta mielekkäältä. Mutta mielekäskin työ ja sen saavuttaminen vaativat paljon työtä ja vaivaa, sitä tylsääkin.

Kirjan ei ole tarkoitus jotenkin arvottaa eri töitä tai väheksyä “perinteisiä” työntekijöitä, vaan ainoastaan hieman kannustaa ja tukea löytämään oma potentiaali, jos vaikka nykyinen työ tuntuu vastenmieliseltä. Unelmatyön määritelmä on jokaisella erilainen, ja jollekin se voi olla juuri mahdollisimman “tavallinen” työ, josta saa palkkaa, jossa tekee jotain hyödyllistä, auttaa muita tai jonka ei tarvitse pyöriä vapaa-ajalla mielessä, kun taas jollekin toiselle unelmatyö nimenomaan sulautuu luovasti osaksi vapaa-aikaa. Kaikkien ei tarvitse pyrkiä toimittajiksi tai bloggaajiksi tai yrittäjiksi, mutta teos tarjoaa niiksi halajaville esimerkiksi hyödyllistä tietoa myös juttujen tai yhteistöiden hinnottelusta ja oman osaamisen myymisestä.

Kirjassa kehotetaan pohtimaan, mitä haluaisi tehdä, jos ei tarvitsisi ajatella rahaa, ja sen jälkeen alkaa kehitellä siitä itselleen ansaintamahdollisuuksia. Toki tällainen yritteliäisyys vaatii myös hieman tajua esimerkiksi raha-asioista ja rohkeutta myydä omia palveluitaan ja brändiään, luottaa siihen, että joku haluaa maksaa siitä, mitä teet.

Omaan unelmatyöhöni kuuluisi varmaankin mielenkiintoisten juttujen kirjoittelua kenties freelancerina, ehkä työntekijänäkin, menisin erikoisiin paikkoihin ja haastattelisin erikoisia ihmisiä ja kirjoittaisin siitä. Lisätuloja voisi tulla muistakin media- / viestintätöistä. Ottaisin ehkä kuviakin. Näen sen ihan mahdollisena unelmatyönä, kerta tällä alalla olen. Mitä ovat sinun unelmahommasi? Leipomo, kukkakauppa, blogi..? Uskotko, että voisit saavuttaa unelmasi? Vai oletko kenties jo nyt omassa unelmatyössäsi? Mitä hyviä puolia sinussa ja tämän hetkisessä työssäsi on? Olisiko se haavetyö sittenkään käytännössä niin ihanaa kuin mitä on kuvitellut?

Jos sinusta tuntuu, että vain kaikki muut ovat niin pystyviä ja osaavia, että onnistuvat  unelmahommissaan, mutta sinusta ei ole siihen, nämä Maaretta Tukiaisen sanat saattavat lohduttaa:
Se mitä toisessa ihmisessä ihailee, on meissä itsessämme jo pienenä siemenenä olemassa. Jos sitä ei meissä itsessämme olisi, emme näkisi sitä muissakaan ihmisissä.” 

Minua ne ainakin lohduttavat. Tukiainen on ollut muun muassa entisen Olivian päätoimittaja, ja hänen tarinansa on kirjassa kuten monen muunkin unelmatyöläisen. Ihailemammissamme esikuvissa on näkyvissä se potentiaali, joka meidänkin sisällämme jo on olemassa! Unelmat, jotka tuntuvat nyt ylirohkeilta ja absurdeilta, saattavat olla viiden vuoden päästä arkipäivää.

Kirjassa kolahti myös luovan luuhailun välttämättömyys luovan työn vastapainona. Esimerkiksi toimittajan työssähän varsinaiselta, tulokselliselta työltä näyttää vain jutun kirjoittamiseen käytetty aika, lopputulos, mutta sitä on edeltänyt myös välttämätön ideointi-, ajatustyö- ja jäsentelyprosessi, niin sanottu seiniintuijotteluvaihe, jota ei välttämättä lasketa työajaksi, vaikka syytä olisi.

Minusta tuntuu, että olen nyt ihan unelmahommissa, juuri tällä hetkellä – opiskelijana, vaimona, äitinä, kirjallisten unelmien kynnyksellä. Kun kaikki on vielä mahdollista!

Satu Rämö & Hanne Valtari: Unelmahommissa – Tee itsellesi työ siitä, mistä pidät
WSOY, 2017
352 s.