Opiskelijan luksusta

Silloin tällöin minulta kysytään, millaista on opiskella tässä elämäntilanteessa. Enhän ole enää suoraan lukiosta tullut ja kaksi lastakin on. Kysyn sitä välillä itseltänikin, jos mieleen tulee, että pitäisikö olla jo töissä tienaamassa. Haluan kuitenkin saada tutkinnon loppuun, joten aion sen tehdä, myös tässä elämäntilanteessa. Opiskelu on kivaa, ja tein tähän pienen listan hyvistä puolista (myös motivoinniksi itselleni). Uskaltakaa vain rohkeasti raskautua opiskeluaikanakin (jos muuten elämäntilanne sallii), ei se haittaa, jos tekee juttuja vähän eri järjestyksessä kuin muut.

(Tässä leikkimielisessä listassa on kyse yliopistomuotoisesta opiskelusta, muissa opinahjoissa voi olla eri käytäntöjä)

VAPAUS!
Mahdollisuus räätälöidä juuri sellaiset aikataulut kuin itselle sattuu sopimaan ja edetä ihan omaan tahtiin. Perheelliselle tämä järjestely sopii kuin nenä päähän. Lastenkaan ei välttämättä tarvitse olla päiväkodissa täysiä viikkoja. (Vienti- ja hakuvuorot tosin jäävät sitten sinulle, koska opiskelijana ehdit iltapäivällä aikaisemmin paikalle) 
– YLIOPISTOLIIKUNTA
Siis oikeasti: Mistä kuntokeskuksesta saat vuodeksi 55 eurolla rajattomat oikeudet jumppatunneille ja kuntosalille! (Tosin perheellisenä käyttö jää siihen yhteen zumbatuntiin silloin kun ehtii, mutta kuitenkin…) Bonuksena yo-liikunnan sauna! Se tuo fiiliksen, että kävisi paremmillakin mestoilla.
 
– ALENNUKSET SIELTÄ, TÄÄLTÄ JA TUOLTA
On niiiiin nautinnollista näyttää opiskelijakorttia vähän joka paikassa, kun vertaa kotiäitivuosiin, jolloin tulot ovat lähes yhtä pienet, mutta alennuksia ei saa mistään. Jyväskylässä pääsee viimetipan opiskelijalipulla jopa teatteriin alle kympillä (perheellisenä et tietenkään tule koskaan menneeksi, mutta jo pelkkä ajatus mahdollisuudesta lämmittää).
 
HALVAT LOUNAAT
2,60 täyttävästä, terveellisestä ateriasta? Kyllä opiskelijalle. Nyt joku 7 euron lounaskin kuulostaa ihan kiskurihinnalta. Opiskelijaruokapaikkojen kuningatar on Jyväskylässä Kasvisravintola Katrina. 
 
EI PUKUKOODIA
Itse asiassa erotut vain, jos olet pukeutunut erityisen siististi. Täällä ei työasuja, salkkuja, jakkupukuja tai kalliita asusteita vaadita, vaan revityt farkut ja kuluneet tennarit ovat normi. Ilmeisesti kauppatieteiden puolella pukeutuminen on vähän erilaista, mutta humanisteilla ei haittaa, jos tukka jäi aamulla harjaamatta ja päälle sattui lähtöhötäkässä vaarin vanhat sammarit ja kauhtunut neulepaita, se on vaan tosi jees. Taikun laitoksella plussaa kirpparilta löydetyt nyörikengät Ylpeys ja ennakkoluulo -tyyliin.

HYÖTYLIIKUNTA
Kaikki kulkevat pyörällä “kouluun”, joten totta kai sinäkin! Myös pimeällä, märällä ja liukkaalla kelillä. (Joskus voi huijata kävellen.)

HUOLIMATTOMUUS EI HAITTAA
kuin korkeintaan itseäsi. Et kuitenkaan saa potkuja koko puljusta, vaikka palauttaisit toisinaan vähän sinne päin sutaistuja tehtäviä. 
OPISKELIJAN IDENTITEETTI
On hauskaa olla siltä väliltä – vähän akateemiseen päin, mutta kuitenkin tulotasolta kaikkien huonopalkkaistenkin duunareitten alapuolella. On jotain kosketuspintaa molempiin maailmoihin. Myös monet “paskaduunit” tulevat opiskelijoille tutuiksi, niin osaa sitten arvostaa korkealle niittenkin tekijöitä. (Ja toivottavasti muistaa sen myös valmistuttuaan!)

KANSAINVÄLISYYS
On virkistävää nähdä päivittäin kampuksella vaihtareita ja kuulla vieraita kieliä. Kotiäitiaikoina unohtaa helposti, että maailmaa on olemassa lähileikkipuiston takanakin. 
 
YTHS
Lääkäriä odottaessasi voit lueskella rauhassa lehtiä seesteisessä ja siistissä aulassa kuin olisit missäkin yksityisellä. Eikä maksa juuri mitään. Lasten kanssa saat sitten ihan tarpeeksi rampata siellä kunnallisessa päivystyksessä karkeuksia huutelevien juoppojen seassa. 

LOMAT
Mahdollisuus pitkiin lomiin tarkoittaa myös lapsille mahdollisuutta huilata päiväkodista. Paitsi jos sinun täytyy mennä loman ajaksi töihin…

NUOREKKUUDEN ILLUUSIO
Yliopistossa ei ole iällä väliä: joka tapauksessa olet nuorekas, koska “opiskelet vielä”. Menet vielä kolmenkympin korvilla (ainakin omasta mielestäsi) ihan muitta mutkitta siellä parikymppisten joukossa. Saattaapa huudeilla törmätä jopa itseään vanhempiinkin!

JOUSTAVUUS
Mahdollisuus puuhailla kaikenlaista siinä ohella. Tehdä keikkatöitä, freelancerjuttuja, kirjoittaa blogia… Palkkatöissä ei paljon Bloggeria työajalla availtaisi!

PAINEETTOMUUS
Olet vastuussa tekemisistäsi – mutta vain itsellesi. Toki ryhmätöissä pitää huomioida muitakin, mutta periaatteessa opiskelun ei pitäisi tuoda valtavia paineita, kunhan saa jonkinlaiset opintopisteet raapaistua kasaan. Ei ole työnantajaa hengittämässä niskaan. Se on vaan opiskelua! (Paitsi mites se vanha klisee menikään: Ei koulua, vaan elämää varten!)  

URAUTUMATTOMUUS 
Vaikka olet valinnut tietyn alan hakiessasi opiskelemaan, sivuainevalinnoilla ja omalla kiinnostuksella voit määrittää paljon, mihin lopulta päädyt töihin. Opiskeluaika on jännittävää, kaikki on vielä avoinna! (Voit unelmoida mistä tahansa työpaikasta. Vaikka alasi työnäkymät olisivat surkeat, et ole työtön niin kauan, kun olet vielä opiskelija.)

Kaiken kaikkiaan opiskelu on tosi nastaa ja on kivaa ja jännittävää elää tätä vaihetta. Totta puhuakseni olen silti tosi iloinen, että toinen meistä on jo valmistunut, niin ei tarvitse sitkuttaa ihan pelkillä opintotuilla. Perästä tullaan!

 
 
    Kuva: Kimmo Korpela
 
 

Luova kirjoittaminen

Olen kirjoitanut niin pitkään kuin muistan. Opin viisivuotiaana kirjoittamaan ja sen jälkeen olen sepitellyt isompia ja pienempiä tarinoita. Mielikuvitus on laukannut. Kouluun mennessä sain ensimmäisen päiväkirjan, jota vaihtelevasti kirjoitin ihan lukion loppuun asti (en tosin samaa päiväkirjaa, vaan vihkoja ja kovakantisia muistikirjoja kului pinotolkulla). Omilleni muutettua kävin hieman läpi noita “aarteita” ja säästin varhaisimmat ja muuten vain hyvää mieltä tuottavat ja heitin revittyinä roskiin ne pahimmat. Ne olivat jo täyttäneet tehtävänsä enkä halunnut enää palata niihin.

Miksi kirjoittaa, jos ei ole pakko? (Kutsun luovaksi kirjoittamiseksi kaikkea, mikä ei liity velvollisuuksiin vaan on vapaaehtoista, vaikkei olisikaan perinteistä kaunokirjallisuutta.) Kirjoittaminen on, ainakin minulle, hyvin luonteva tapa jäsentää ajatuksia. Vähän kuin terapiaa. Kun kirjoittaa mietteitään tai vaikka huoliaan konkreettisesti ylös paperille (tai koneelle) niin aivoista tavallaan vapautuu tyhjää tilaa. Tai kirjoittaminen voi toimia toisinkin päin ja asioista saattaa tulla todellisempia sitä kautta. Näin kävi esimerkiksi kiitollisuusiheiden kanssa, joista kerroin postauksessa Tuhat lahjaa.
Kirjoittaminen on myös erittäin helppo ja halpa tapa käyttää luovuuttaan. Olen pohjimmiltani hyvin luova ihminen ja sisään patoutunut luovuus tarvitsee aika ajoin ulostuloväylän. Kirjoitan luovuudesta myöhemmin ihan oman postauksensa. Kirjoittaminen ei maksa mitään (tai no, tietokone on kyllä siinä ihan näppärä, vaikka periaatteessa kynällä ja paperillakin pärjää). Kirjoittamista ei ole sidottu tiettyyn aikaan tai paikkaan, siksi se on perheenäidille hyvin kiitollinen harrastus. (Hiljaisuus kyllä tuo lisäarvoa.) Voin kirjoittaa silloin kun on mahdollisuus.
Olen tällä hetkellä erityisen innostunut esimerkiksi sukuni historiasta ja ylipäätään suomalaisten lähihistoriasta ja tykkään perehtyä asioihin ja kirjoittaa fiktiivisesti tai miksei faktanakin ihmisten elämänkohtaloista. Ehkä siksi hain alunperin opiskelemaan journalistiikkaa: siinäkin minua kiehtoi erityisesti mahdollisus kertoa ihmisten tarinoita. Pitkät haastattelut ja henkilöjutut ovatkin lemppareitani alan töistä. Pelkkä uutistyö on aika hektistä makuuni, koska olen sydämeltäni enemmänkin tällainen syvällisempi kertoja kuin ytimekäs raportoija. Uusi innostuksen kohteeni on kuvajournalismi. Siinä yhdistetään kaksi rakasta ja tehokkaasti vaikuttavaa asiaa: valokuva ja kertomus. Meeri Koutaniemi rules. Ihailen muitakin hänen tyyppisiään kuvajournalisteja ja olisi mahtavaa, jos itsekin olisi joskus mahdollisuus/aikaa/voimia toteuttaa sellaista hc-kuvajournalismia jossakin muodossa vaikka ihan täällä kotikaupungissa.
Nuorempana kirjoitin ja luin myös paljon runoja. Vanhemmiten se on jäänyt vähemmälle. Ehkä olen tullut elämän myötä enemmän realistiksi, kun nuorempana olin runotyttö? No, onhan runojakin monenlaisia. Mutta erityisesti runoissa tykkään esteetikkona, että ne ovat jollain tavalla kauniita. Herättävät kauniita mielikuvia. Haikeuskin voi olla kaunista. Päiväkirjaa en ole lukion jälkeen juuri kirjoitellut. Aika on mennyt ihan elämiseen. Lapsena kirjoittelin paljon pieniä tarinoita ja loruja, yläasteella aloin kirjoittaa hieman pitempia juttuja ja runoja ja lukiossa kirjoitin ainakin pitkää proosaa, runoja, lauluja, esseitä, kokeilevaa tekstiä ja novelleja. Monenlaisista aihepiireistä.
Enimmäkseen aiheet ovat kuitenkin liittyneet jollakin tavalla käsillä olevaan elämänvaiheeseen, vaikken kirjoittaisikaan itsestäni. On helpompaa kirjoittaa siitä, mistä tietää valmiiksi jotain. Nykyään kirjoitan enimmäkseen pitempiä tekstejä (novelli-/romaaniosastoa) sekä jonkin verran esimerkiksi laulun sanoja. Monesti olen poiminut aiheenpalasia myös tarinoista, joita olen kuullut ihmisten kanssa jutellessani. Joskus myös vaikka taideteos, valokuva, maisema tai vaikka käynti museossa voi synnyttää idean.
Lukeminen ja kirjoittaminen tukevat hyvin toisiaan. Mitä enemmän lukee, sitä helpompi on tavallaan kirjoittaa. Tekstin rakenne alkaa jäsentyä pään sisällä kuin automaattisesti. Samalla hahmottuu myös, onko juuri tästä aiheesta kirjoittanut jo joku muu. Todennäköisesti on, koska kirjoittajia on paljon ja aihepiirejä rajallisesti. Mutta kuinka tehdä omannäköinen teksti valitusta aiheesta, juuri omannäköinen tarina, runo tai laulu? Ainakin henkilökohtaisuus on plussaa. Vaikka et kirjoittaisi itsestäsi, sinun täytyy antaa tekstiin jotain itsestäsi, kirjoittaa sydämellä. Sen huomaa lukiessa.
Kirjoittaminen on myös tapa vaikuttaa, jos sattuu saamaan teksteilleen lukijoita. Samalla tavalla kuin näyttelijät anatavat lavalla katsojille jotain itsestään, vaikka esittävätkin vain roolihenkilöä, täytyy hyvän kirjoittajankin pystyä eläytymään henkilöidensä tunnelmiin ja motiiveihin, jotta tarina vaikuttaa aidolta. Olen aina pitänyt myös näyttelemisestä ja huomannut, että luova kirjoittaminen ja näytteleminen ovat sukua toisilleen. Kirjoittaminen on tavallaan helpompaa, vähän kuin näyttelemistä kaksiulotteisessa muodossa. Itselläni kaunokirjallisissa teksteissä ehkä suurin tavoite onkin jollain tavalla koskettaa toista ihmistä, herättää tunteita. Itkettää, naurattaa, lohduttaa, liikuttaa – olla vertaistukena, herättää ajatuksia.
Jos haluaisit kehittyä kirjoittajana, mutta et tiedä mistä aloittaa, kannattaa harkita kaikille avoimia luovan kirjoittamisen kursseja, joita järjestetään monessa kaupungissa esimerkiksi kirjaston tai kansalaisopiston toimesta. Myös lukeminen ja ympäristön havainnoiminen auttavat kirjoittajaa. Päiväkirjakin on hyvä lähtökohta kirjoittamiseen. Sen aloittamisen kynnys on matala ja sen avulla voi hahmottaa omia tunteitaan, päästä vauhtiin kirjoittamisen kanssa. Itse olen kirjalijahaaveeni kanssa nyt niin pitkällä, että opiskelen yliopistossa kirjallisuutta (vaihdoin sen sivuaineesta pääaineeksi journalistiikan rinnalle/tilalle) ja maisterivaiheeseen aion valita luovan kirjoittamisen.
Tiedän, että koko humanistisen ja varsinkin kulttuurialan työnäkymät ovat ns. surkeat, ala on hyvin epäkaupallinen, Suomen kirjailijat hädin tuskin tulevat toimeen teksteillään, kilpailu alalle on erittäin kovaa, onnistujatkin ovat yleensä saaneet kokea monta hylkäämistä vuosien ajan ja niin edelleen. Mutta kuitenkin – jos ei itse tavoittele omia unelmiaan, niin kuka sen sitten tekee? Sitä paitsi tuo kirjailijahaave on sellainen linna Espanjassa. Aina voi hakea ja tehdä muitakin töitä, jos siitä ei tule mitään. Esimerkiksi viestintä-/tiedotuspuolella, freelance-toimittajana tai vaikka ruokakaupan kassalla (olen ollut vuoden kassaneitinä ja tykkäsin siitä työstä todella paljon!). Kirjoittamisen ja lukemisen ei ole pakko olla työ, vaikka siitä haaveileekin. Se pysyy joka tapauksessa aina mukana harrastuksena.