Marttinen & Talvitie: Äidin karkkipäivä

Oma elämä
 
Äiti ei jaksa aina olla inkkari, torimyyjä, muotinukke tai
merirosvo. Äidillä on ikiomia paheita. Aarrekätkö. Lukollinen 
päiväkirja. Salainen karkkivarasto. Ajatuksia, joita kukaan
ei tiedä.
 –
Elämän ilot
Valvotaan yhtä aikaa ja vuorotellen. Riidellään ja sovitaan riidat. Itketään.
Suukotellaan ja rakastetaan. Vihataan ja kärsitään. Ollaan onnellisia.
Yhtä aikaa ja vuorotellen.
    Keskellä yötä, pimeässä. Vauva nauraa ääneen.
 
Cappucino
Miltä cappucino maistuu italialaisen pikkukylän baarissa
tiskiin nojaten, sitruuna- ja oliivipuiden siimeksessä?
    Tuskin yhtä hyvältä kuin omassa keittiössä ennen
perunoiden muusaamista, kakkavaipan aromien leijuessa ilmassa.
    Lehdestä on luettu etusivu ja kahvista siemaistu muutama
kulaus, kun toisesta huoneesta kantautuu vaativa huuto:
    – Äiti! Mulla on kantapäässä tikku!
    – Äiti, missä mun toinen sormikas on?
    – Äiti, mä tahdon maalata!
    – Äiti, mulla on kamala pissahätä!
    – Äiti, apua, äiti tuu heti tänne!
 –
 –
Tittamari Marttisen runoilema ja Virpi Talvitien kuvittama Äidin karkkipäivä (2003) on lempeän lämminhenkinen mutta kuitenkin realistinen läpileikkaus äiti-ihmisen elämästä. Teos ei ole mitään uusinta uutta, mutta oikein hyvin upposi “nykyäidillekin”, kun sen tällä viikolla kirjastosta bongasin. Joitakin oikein universaaleja havaintoja, jonkakaltaisia olen itsekin välillä raapustellut. Marttisen runot ovat hyvin miellyttäviä, lempeän huumorin sävyttämiä, Talvitien kuvat tekevät myös paljon, täydentävät runoja. Erityisesti pidin kirjan jälkimmäisestä puoliskosta, koska se vaihe on nyt niinkuin päällä. Alkupuolella on odotus- ja vauva-aikaan liittyviä runoja ja loppupuolella vähän isompiin lapsiin, yleisesti lapsiperheisiin ja äitiyteen liittyviä. Suosittelen näitä akuutissa vaiheessa oleville äiti-ihmisille.
 –
Leikki-ikäinen
 
Tietysti se leikkii. Ruoalla. Kattiloilla,
kauhoilla, kännyköillä ja avaimilla. 
Veitsillä. Taskulampuilla. Tärkeillä
papereilla. Puhelimella. 
Tietokoneella. 
Vedellä, ja joskus tulella.
 
 
Vapaa-illan jälkeen
 
Koti näyttää erilaiselta kuin ennen.
    Ilta oli virkistävä, mutta ei niin virkistävä, että jaksaisin
heti ryhtyä raivaamaan polkua olohuoneen tavararöykkiön läpi.
    Kuopus makaa sängyllä velttona kuin pehmopupu.
Puuro ei pysy sisällä. Kuivaan lammikot lattialta. Hyvä, että
perheelle saa maksaa heti. Käteisellä.
 
 
Leikki kesken

Tietysti leikki on kesken.
Kesken on myös neule, kahvi, puhelu,
ateria, kirje, gradu. 
    Mikään ei ole niin pysyvää kuin väliaikainen. Taulut
nojaavat ripustamatta seinään. Ruokapöytä on siinä, mihin
muuttomiehet sen käsistään laskivat. Sängyn alla on pahvi-
laatikoita, joiden sisältöä kukaan ei kaipaa.
    Kirjahyllyssä keikkuu voidepurkkeja, pariton kenkä,
kuumemittari, astmapiippu, Duplo-ukko ja tuttipullo
puolillaan sakkautunutta maitoa.
    Lapsiperheen koti ei tule valmiiksi. Kun on kunnolla
siivottu, joku pyöräyttää kaledoiskooppia. 

Tittamari Marttinen (runot), Virpi Talvitie (kuvitus): Äidin karkkipäivä
WSOY, 2003
151 s.

 

Terapeuttinen kirjoittaminen

Oletteko muuten joskus kirjoittaneet päiväkirjaa? Pidin toukokuussa englannin tunnilla esitelmän terapeuttisesta kirjoittamisesta ja vastauksena edeltävään kysymykseen lähes kaikkien kädet nousivat. Niinpä, päivä- tai muistikirjan kirjoittaminen on tuttuakin tutumpi juttu monelle jossakin elämänvaiheessa, mutta sillä on tutkitusti positiivisia vaikutuksia kirjoittajalleen.
Tutustuin terapeuttisen kirjoittamisen käsitteeseen tänä keväänä luovan kirjoittamisen kurssilla, ja enkun esitelmää varten otin asiasta lisää selvää. Kirjoittamisella on uskomatonta potentiaalia hyvin monenlaisiin asioihin! Kirjoittaminen, esimerkiksi päivä- tai muistikirjan, on aina myös terapeuttista, mutta lisäksi kirjoittamis- ja kirjallisuusterapiaa käytetään metodina myös esimerkiksi yhdessä psykoterapian kanssa. Terapeuttinen kirjoittaminen onkin varsin monitieteinen alue. Sitä on tutkittu ja opetettu muun muassa kirjallisuuden / kirjoittamisen (my field), lääketieteen ja psykologian saralla. Olen itsekin hyvin kiinnostunut aiheesta ja minua kiinnostaisi syventyä siihen lisää. Graduaihettakin tähän liittyen mietin.
Suomen psykoterapiakeskuksen mukaan kirjoittaminen tekee asiat todellisiksi ja siten esimerkiksi asioiden kieltämistä on vaikeampi jatkaa. Syy- ja seuraussuhteet hahmottuvat paperilla paremmin kuin pään sisällä, jolloin vaikeita asioita on helpompi työstää. Kirjoittaminen myös auttaa asiakasta purkamaan ahdistusta, huolta ja pelkoa terapiaistuntojen välillä. Keskuksen mukaan tavallisellakin, vailla syvempiä tarkoitusperiä toteutetulla päiväkirjakirjoittamisella on puhdistava vaikutus.
Löysin yliopiston tietokannoista monia tutkimuksia terapeuttisen kirjoittamisen hyödyntämisestä. Esimerkiksi kroonisesta (fyysisestä) kivusta kärsineet kokivat tutkimusjakson jälkeen terapeuttisen kirjoittamisen helpottaneen heidän tilannettaan, oppimaan hyväksymään ja sietämään sitä paremmin ja tehneen heistä aloitekykyisempiä oman elämänsä suhteen. Potilaat olivat työstäneet erilaisia kirjoittamistehtäviä itsekseen ja myöhemmin keskustelleet niistä vertaisryhmissä. Myös esimerkiksi vanhusten masennusoireet olivat selvästi vähentyneet elämänkerrallisen kirjoittamisen myötä. Ihmisellä onkin tietynlainen “tarve” narratiivisuuteen: nähdä oma elämänsä merkityksellisenä jatkumona, jonka hahmottamisessa kirjoittaminen on hyvä väline.
Useat tutkijat ovat raportoineet kirjoittamisen positiivisista vaikutuksista. Esimerkiksi päiväkirjan kirjoittamisen on todettu lisäävän muun muassa (itse)ymmärrystä, päätöksenteko-, suunnittelu- ja ongelmanratkaisutaitoja. Kirjoittamisella nähdään olevan yhteys niin fyysiseen kuin henkiseen hyvinvointiin. Kirjoittaminen, edes tarkoituksellisen terapeuttinen, ei tietenkään ole taikakeino vaivaan kuin vaivaan. Ongelmallista voi olla, jos paperilla jää noidankehämäisesti pyörimään saman ongelman ympärillä sen sijaan että päästäisi irti ja menisi eteenpäin. Kuitenkin kirjoittamisen positiivinen potentiaali on hyvin suuri!
Suutarilla itsellään ei kuitenkaan ole tällä hetkellä kenkiä, eli ei, en kirjoita päiväkirjaa. Minulla “ei ole aikaa”. Minulla ei siis ole tällä hetkellä kovakantista elämän kirjaa täynnä kaunista käsialaa. Minulla on kyllä pitkä historia päiväkirjojen parissa, mutta tällä hetkellä perinteinen päiväkirja ei tunnu luontevalta. Blogi on tavallaan julkinen päiväkirjani, jonne kokoan ajatuksiani valituista aiheista. Satunnaisesti kirjoitan ei-julkaistavaksi muuallekin ajatuksiani ylös, faktan tai fiktion muotoon. Luovan kirjoittamisen kurssin “pakkokirjoittaminen” eri aiheista oli kyllä hyvin antoisaa, terapeuttistakin. Myös ajoittaisen kausittainen kiitollisuuspäiväkirja on hyväksi havaittu, suosittelen. Päiväkirjakirjoittamisen rajoja voi myös rikkoa käyttämällä esimerkiksi listoja tai kuvia, sitä muistiinpanotekniikkaa, joka itselle parhaiten sopii.

 

Kuvat: Kimmo Korpela

Muistikirja (luovan) kirjoittamisen työkaluna

Käyn parhaillaan erästä luovan kirjoittamisen kurssia, jossa yhtenä pääaiheena on muistiin kirjoittaminen ja muistikirjatekniikat kirjoittamisen apuna. Tietenkin menin kurssille, koska kaikki luovaan kirjoittamiseen liittyvä kiinnostaa ja siitä saa opintopisteitäkin, mutta silti ajattelin, kuinka jostain muistikirjoittamisesta voi repiä juttua kokonaisen kurssin verran – eikö kannattaisi keskittyä siihen itse päätekstiin!
Tuo kurssi on kuitenkin avannut silmiä muistikirjatekniikoiden osalta, erityisesti siinä, kuinka niistä todella voi olla hyötyä muussa kirjoittamisessa, oli se pääteksti mikä vain, lehtjuttu, puhe, raportti töihin, blogiteksti, romaani tai vaikka muistelmat. Jotkut suunnittelevat kurssilla työ- tai gradupäiväkirjoja, mutta minua kiinnostaa nimenomaan fiktiivinen tai elämäkerrallinen kirjoittaminen.
Päiväkirja on tietysti yksi perinteisimpiä muistiinmerkitsemistapoja, mutta kurssilla keskitymme enemmän muistikirjaan (journal) kirjailijan apulaisena kuin päiväkirjaan (diary). Päiväkirja mielletään ehkä henkilökohtaisemmaksi raportoinniksi päivän kulusta, mutta muistikirjaan kootaan vain todella olennaisia asioita, kiinnostavia tapahtumia, ihmisiä, keskusteluita… Pieniä tuokiokuvia ja tunnelmia, joita voi ehkä hyödyntää myöhemmin. Muistikirjaa käytetään myös omien tunteiden tunnistamisen apuvälineenä.

En ole vuosikausiin pitänyt päiväkirjaa, mutta nyt olen opetellut kurssin myötä epäsäännöllisen säännöllisesti kirjoittamaan muistikirjaa huomioistani. Teemme myös kaikenlaisia muita kirjoitusharjoituksia ja kokeilemme eri tyylejä ja tekniikoita. Vapaamuotoisista esim. kiitollisuuspäiväkirja on kyllä tosi jees. Minulle tämä blogi on myös tavallaan muistikirja, mutta toki keskityn täällä vain joihinkin aiheisiin.
Nyt, kun kirjoitan tuota fiktiivistä “romaaniani”, niin muistikirjaharjoituksista on tuntunut olevan siihenkin apua – ja ennen kaikkea inspiraatiota. Oikeastaanhan näemme kokoajan ympärillämme henkilöhahmoja, tilanteita, maisemia, tunteita, joita voi ammentaa myöhemmin sopiviin kohtiin tekstiä. Olemme myös lukeneet kirjailijoiden päivä- tai muistikirjoja sekä tosi inspiroivia tekstejä luovan kirjoittamisen opettajilta! Aika monet heistä suosittelevat aamukirjoittamista hyvin aikaisin aamulla vasta heränneenä, koska silloin mieli on vielä luovassa tilassa yön ja unien jäljiltä ennen kuin päivän itsesensuuri “pilaa” luovan flow’n. Monet hyvät ideat nimittäin syntyvät juuri vaikka aamuyön tunteina, jos ei saa unta, ja unohtuvat sen siliän tien, ellei niitä kirjoita ylös. Voin paljastaa, että esimerkiksi Väärien Valintojen Mutsit -kirjoitus oli ihan puhtaasti tällainen “out of nowhere” -teksti, joka putkahti mieleen aamuyöllä ja kirjoitin sen heti noustuani ylös, lähes sellaisenaan.
Myös “vapaakirjoittaminen” on hyvä tekniikkaa kaikkeen kirjoittamiseen, varsinkin jos esiintyy perfektionismia tai tyhjän paperin kammoa. Eli kirjoittaa ihan mitä tahansa mieleen tulee jonkun aikaa,  välittämättä kirjoitusvirheistä tai itsesensuurista, että pääsee alkuun, saa edes jotain paperille tai ruudulle. Siitä on helppo lähteä muokkaamaan, ja tämä taktiikka sopii niin opinnäytetyön, fiktiivisen tekstin tai minkä tahansa muun, jumiutuneen kirjoitustyön kanssa. Vapaakirjoittaminen myös poistaa niitä kirjoittamiseen liittyviä lukkoja, ja oletuksia, “etten osaa riittävän hyvin voidakseni kirjoittaa tästä aiheesta mitään”. Minäkin käytän aika paljon “kontrolloitua vapaakirjoittamista” blogin kanssa. Muuten en varmaan olisi saanut yhtäkään postausta julkaistuksi, jos olisin lähtenyt kirjoittamaan asenteella, että mietin valmiiksi joka sanan. Toki vaihtelee hyvin paljon, kuinka paljon postausta tämän vapaan vaiheen jälkeen hion ennen julkaisemista. Joistakin teksteistä tarkistan vain suurimmat kirjoitusvirheet, mutta välillä käytän hyvinkin paljon aikaa muokkaamiseen, jotta lopputulos olisi mahdollisimman viimeistelty. Enimmäkseen näiden kahden väliltä.
Ei kuin kirjoittamaan!

Vaiennetut äänet – kiinalaisia naiskohtaloita

”Luulen että haava käsivarressani on tulehtunut hiukan. Se on ärtynyt suureksi punaiseksi juomuksi ja kirjoittaminen on hyvin epämukavaa. Silti sanoin sairaanhoitoharjoittelijalle, joka vaihtoi siteen, että olin aivan kunnossa ja haavaan ei tarvinnut lisätä salvaa. Yllätyksekseni tyttö uskoi minua! Pitkähihainen sairaalan pyjama peittää käsivarteni täysin.
     Toivottavasti onnistun.”
.
     ”Kärpäset ovat melkoisia taudinkantajia.” Lääkäri Yun sanoista sain ajatuksen ja olen päättänyt kokeilla onneani. En välitä seurauksista. Kuolen mielummin kuin menen kotiin.
     Aion murskata suuren kärpäsen haavaani.”
.
”Onnistuin! Kuumeeni on noussut nousemistaan jo kaksi päivää. Olen hyvin sairas mutta onnellinen.”
Ylläolevat lainaukset ovat kiinalaisen Honxue-tytön päiväkirjasta, viimeisiä merkintöjä ennen hänen kuolemaansa verenmyrkytykseen. Kiinan kadotetut tyttäret –postaus on ollut ylivoimaisesti luetuin blogissani, joten jatkan kiinalaisten tositarinoiden käsittelyä vielä Xinranin ensimmäisen kirjan Vaiennetut äänet, kiinalaisia naiskohtaloita (2003) parissa. Kiinan kadotettujen tyttärien tapaan tämäkin kirja koostuu useista eri tarinoista sekä yleisemmästä kiinalaisen naiskuvan kartoittamisesta. Hieman Xinran valottaa myös omaa taustaansa. Koska Kiinassa on perinteisesti ollut vaikea puhua avoimesti tunteista, Xinranin ei ollut helppo löytää haastateltavia perinteisellä tavalla. Hän onkin tutustunut näihin tarinoihin kautta rantain vuosien varrella, voittanut toimittajamatkoillaan ensin naisen luottamuksen ja hienotunteisesti saanut tämän avaamaan sydämensä.

Xinran toimitti Kiinan-vuosinaan pitkään hyvin suosittua radio-ohjelmaa Yötuulen sanoja, jossa hän luki ja kertoi tapaamiensa naisten tarinoita (kansantasavallan sensuurin sallimissa rajoissa). Ohjelman kautta Xinran alkoi saada kuulijoilta pinoittain nimettömiä kirjeitä, joissa nämä avasivat kovia kokemuksiaan. Myös 1970-luvulla kuolleen Honxuen päiväkirjamerkinnät olivat tälläisen nimettömän lähettäjän paljon myöhemmin Xinranille toimittamassa paketissa. Tarina on niin lohduton, että sydämeen sattuu. Tyttö, jota isä on käyttänyt seksuaalisesti hyväkseen mitä nöyryyttävimmillä tavoilla, löytää sairaalasta ainoan turvapaikan ja haluaa päätyä sinne aina kun mahdollista. Kukaan perheen ulkopuolinen ei tiennyt, ei auttanut.
”Jos minulta kysyttiin, pistokset, pillerit ja verinäytteet voittivat kaikki elämän isäni kanssa. Niinpä aloin tahallani vahingoittaa itseäni yhä uudelleen. Talvella kylvin kylmässä vedessä ja seisoin sitten ulkona lumen ja jään keskellä, syksyllä söin pilaantunutta ruokaa, kerran työnsin epätoivoisesti käteni putoavan raudankappaleen alle jotta se leikkaisi käteni poikki ranteesta. – – – Sillä kertaa voitin kuusikymmentä turvallista yötä.”
Honxuen viimeisimmät päiväkirjamerkinnät viittavaat siihen, että pitkän sairaalajakson jälkeen hänet oli määrä kotiuttaa, mutta hän ei kerta kaikkiaan kestänyt ajatusta. Kuolema oli parempi vaihtoehto, kun murheellinen äitikin vain sanoi, että eläimellisen isän teot on kestettävä ”koko perheen turvaksi”. Tytön paras ystävä oli sairaalan kärpänen.

 

 

Takakansitekstissä on Amy Tanin sitaatti: ”Nämä tarinat on pakko lukea”. Yhdyn siihen, vaikka lukeminen ei olekaan helppoa tai kevyttä. Tämä kirja on jotenkin vielä vaikeampi kuin kadotetut tyttäret, vielä lohduttomampi ja surullisempi, jos edes voi olla. Molemmat Xinranin kirjat saavat minulta ”luettu yhdeltä istumalta” –kunniamaininnan, mikä on aika harvinainen meriitti. Jokainen kirjan tarinoista on erilainen, omalla tavallaan puhutteleva. Teemat ovat rankkoja: insesti, uskottomuus, alistetut avioliitot, naisen arvon mittaaminen hyödykkeenä, korruptio, puolueen vuoksi menetetty rakkaus, raastava kaipuu, itsemurha, köyhyys, epätoivo, maanjäristyksen tuhoamat perheet…

 

Jotkut kestävät, toiset kaatuvat, kun tarpeeksi painetaan.

Kaiken epätoivon keskellä kytee kuitenkin mahdollisuus muutokseen. Toivon kipinöitä. Xinran otti merkittävän askeleen julkaistessaan tämän kirjan ja herättäessään lukijoissaan ajatus- ja tunnemyrskyn. Jo Xinranin Kiinassa toimittama radio-ohjelma oli varsin rohkea verrattuna maan yleiseen mediaan, mutta tiukat säännökset kahlitsivat kuitenkin toimittajien työtä niin, ettei tällaisten kirjojen vapaasta julkaisemisesta olisi tullut Kiinassa mitään. 1990-luvun lopulla Xinran muutti Englantiin voidakseen kokea vapaan yhteiskunnan ja julkaista pelkäämättä kirjan maannaistensa kohtaloista.
Lontoossa asuessaan Xinran huomasi, että länsimaisilla naisilla on kyllä kiinnostusta ymmärtää kiinalaisia sisariaan, mutta näitä tuntuu ympäröivän salaperäisyyden huntu. Vaikenemisen kulttuurin ja inhimilliset tunteet mitätöivän politiikan takia tietyistä asioista ei ole voinut puhua. Xinranin kirja valottaa tavallisten kiinalaisten naisten sielunelämää: mihin he uskovat, mitä he toivovat, kuinka he rakastavat ja kaipaavat. Xinranin elämänmittaisen, sisältä päin tehdyn tutkimustyön tulokset kertovat Kiinasta vielä jotain syvempää kuin turistimatkoilla nähdyt terrakotta-armeijat, teelaadut ja kielletyt kaupungit.    

Vaiennettujen äänten tarinoita yhdistää mielestäni kaksi laajempaa teemaa: naisen mitätön, tunnustamaton arvo niin perheessä kuin yhteiskunnassa sekä vääristynyt tai olematon käsitys seksuaalisuudesta. Tässä katkelma Xinranin radio-ohjelmaan jostakin syrjäkylästä lähetetystä kirjeestä:
”Täällä on vanha, kuusikymmentävuotias raajarikko, joka osti hiljattain nuoren vaimon. Tyttö on todella nuoren näköinen. Hänet on varmaankin siepattu. Tällaista sattuu täällä useinkin, mutta monet tytöt pakenevat. Vanha mies pelkää, että hänenkin vaimonsa karkaa, joten hän on kytkenyt tytön paksuun rautaketjuun. Painava ketju on hiertänyt hänen vyötärönsä vereslihalle, niin että veri tihkuu vaatteiden läpi. Luulen, että hän kuolee siihen vielä. Olkaa kiltti ja pelastakaa hänet.
     Älkää kuitenkaan missään tapauksessa mainitko tästä radiossa. Jos kyläläiset saavat tietää, he ajavat perheeni pois.”  
Kiinassa on välittäviä, hyviä miehiä, mutta liian paljon myös niitä, joille vaimo on vain välttämätön statussymboli ja lisääntymistyökalu. Poliisin moraali on monessa paikassa hyvin kyseenalainen eikä virkavallalta saa itsestäänselvästi apua esimerkiksi perheväkivaltaan, jos tästä edes uskaltaisi kertoa. Vaimon ja lasten pahoinpitely on varsinkin ennen ollut perheissä yleisesti hyväksyttävä keino, jolla mies ”pitää järjestystä”. Monet vanhat naiset ovat eläneet kiinalaisen sananparren mukaan, joka kertoo ”katkerasta vaimosta, joka kestää anopiksi asti”. Aviomiehen törkeä uskottomuuskin voi helposti kääntyä vaimon syyksi ja vaimo saa lopullisesti tahratun maineen erityisesti, jos vaikeasti saatavaan avioeroon päädytään. Naisen, erityisesti rahattoman naisen, oikeusturva on hyvin hataralla pohjalla asiassa kuin asiassa.
Jotkut naiset ovat sinnikkäitä ja selviävät varsinkin koulutuksen avulla pitkälle yksinkin vaikka miehet olisivat kohdelleet heitä kaltoin. Älykkäät ja ahkerat naiset voivat menestyä myös liike-elämässä tekemällä kovasti töitä, vaikka kiinalaiset miehet eivät omanarvontuntonsa vuoksi pidäkään itseään menestyneemmistä naisista. (Silmääni osui muuten uudehkossa Anna-lehdessä, nro 36, Sara la Fountainin haastattelu, jossa hän totesi lähes samat sanat puhuessaan itsestään. Naisen pärjääminen on kai täälläkin edelleen kova pala joillekin miehille.) Kiinassa monen menestyneen bisnesnaisen polku huipulle on ollut kivikkoinen. Tässä katkelma Xinranin ja erään muodinmukaisen, menestyneen, mutta ex-miestensä tahoilta kovia kokeneen liikenaisen keskustelusta:
”Ihmisille ei tule mieleen, millaisen hinnan olen joutunut maksamaan.”
     Nyökkäsin. ”Sanotaanhan, että naisten on aina uhrattava tunne-elämänsä menestyäkseen.”
     ”Kiinassa niin on melkein aina”, Zhou Ting sanoi valikoiden sanansa huolella.
     ”Jos joku nainen kysyisi menestyksenne salaisuutta, mitä vastaisitte?”
    ”Että ensin on piilotettava herkät naiselliset tunteensa, jotta lehdistö voi haukkoa henkeään ällistyksestä erilaisuuden edessä. Sitten pitää repiä sydän rinnasta ja luoda kunnon uutistapaus. Vanhoja haavoja tulee hyödyntää bisneksenä: niitä on esiteltävä yleisölle, suruistaan pitää iskeä tarinaa. Ihmisten voivotellessa kärsimyksen merkkejä voi lyödä tuotteensa tiskiin ja viedä rahat.”
”Moni luulee, että menestyneet kiinalaisnaiset välittävät vain rahasta, mutta aniharva ymmärtää, miten paljon he ovat kärsineet saavuttaakseen asemansa.” 

 

 
Kiinalaisten perinteisestä (sekä kansantasavallan lietsomasta) tavasta tai jopa pakosta piilottaa tai mitätöidä luonnolliset romanttiset tunteet on seurannut paljon ongelmia naisten elämään. Moni avioliitto on ollut järjestetty, ostettu tai pakotettu eikä puolisoiden välille ole syntynyt tunneyhteyttä. Miesten väkivaltaisuus ja oikeus ”käyttää” naisiaan miten haluavat eivät ole auttaneet asiaa. Seksuaalisuudesta tai edes murrosiän tuomista muutoksista ei ole annettu (en tiedä 2000-luvun tilannetta) minkäänlaista tietoa koulussa eikä kotona. Kirjassa kerrottiin yliopisto-opiskelijasta, joka teki itsemurhan, koska oli tuottanut vanhemmilleen häpeää poikaystävän annettua julkisesti suukon tytön otsaan. Se oli ollut liikaa eikä tyttö kestänyt menettää kasvojaan vanhempiensa edessä. Toinen kiinalainen yliopisto-opiskelija tiedusteli hätääntyneenä, menettääkö suudelmasta neitsyyden.
Moni nuori nainen on myös joutunut traagisiin hankaluuksiin ”ajauduttuaan” raskaaksi nuorella iällä, koska ei ole tiennyt, miten raskaaksi voi tulla. Pelko on herännyt vasta vatsan kasvettua. Rakkautta vannoneet poikaystävät yleensä häipyvät teille tietämättömille tässä vaiheessa ja naisen koko tulevaisuus voi olla pilalla opiskelujen, töiden saannin ja avioliiton osalta. Kuka haluaisi yhden lapsen politiikan maassa mennä naimisiin naisen kanssa, jolla on jo rekisteröity lapsi? Se tarkoittaisi automaattisesti, että aviomies ei voisi saada vaimonsa kanssa omaa jälkeläistä. Kiintiö ja “kansan etu” jyräävät joustamattomina yksilön yli. 
 
Xinran kuvaa hyvin, miten sekaisin rakkaus ja seksuaalisuus Kiinassa ovat olleet. Tietämättömyyden lisäksi tunnekylmä kasvatus ja luonnollisten tunteiden pakkotukahduttaminen ovat aiheuttaneet paljon kaikkea pahaa ja vääristynyttä – raiskauksia, lasten hyväksikäyttöä, syrjähyppyjä, riippuvuuksia, seksuaalisuuden yli- ja alikorostumista… Kiinassa ei ole ollut mitenkään itsestään selvää, että olisi voinut mennä naimisiin rakastamansa henkilön kanssa. Monet naiset eivät ole koskaan kokeneet tervettä, rakastavaa, tasavertaista, molemmin puolin kunnioittavaa parisuhdetta.
Tietämättömyyden lisäksi Xinran kertoo yliopisto-opiskelijoita haastatellessaan huomanneensa, että aivan tietämättömien nuorten naisten lisäksi on suurissa kaupungeissa yleistynyt myös toinen ääripää – erittäin rohkeat ja kokeneet nuoret naiset, jotka puhuvat rivosti ja yrittävät hankkia mahdollisimman paljon erilaisia seksikokemuksia irtosuhteissa. Ehkäisyvälineiden yleistyttyä kaupungeissa tämä on erilailla mahdollista kuin ennen. Xinran uskoo tämänkin ilmiön olevan seurausta yhteiskunnan ja perheiden tunnekylmästä ilmapiiristä. Kun tytöt ovat astuneet täysin tuntemattomaan ja salattuun maailmaan, heille ei tunnu mikään riittävän. He hakevat vaihtuvista fyysisistä suhteista sitä läheisyyttä, rakkautta ja turvaa, jota olisivat tarvinneet lapsena äidin ja isän sylissä.

Vaiennetut äänet on hyvin puhutteleva teos. Tarinat on kerrottu niin lämpimästi, niin sydämellä, ettei niistä voi olla vaikuttumatta tai liikuttumatta. Muutama tarina tuntui niin julmalta, että tekee pahaa ajatella, että ne ovat totta. Mutta kyllä ne ovat. 
        Haluaisin tietää lisää. Millaista vauhdilla länsimaistuvassa ja teollistuvassa suurten kaupunkien ja huipputeknologian maatalousvoittoisessa Kiinassa, maailman suurimmassa valtiossa, on nyt? Minkälaiset arvot kansantasavaltaa tällä hetkellä puristavat? Kuinka naisen elämä kaupungissa ja maaseudulla eroavat toisistaan nyt, 2010-luvulla? Millaiseksi nuoren sukupolven keskustelukulttuuri on viime vuosina muovautunut länsimaisten ohjelmien ja kirjallisuuden vaikutuksesta? Toivottavasti palaan aiheen kanssa vielä myöhemmin ja minulla olisi silloin joitakin vastauksia – vaikka 1,4 miljardin asukkaan Kiinaan mahtuukin niin monenlaisia kohtaloita, ettei niistä kaikista yksi ihminen voi mitenkään päästä koskaan selville, ei edes Xinran.

Tällaisen järkyttävän kirjan äärellä lukemaansa peilaa väistämättä aina myös omaan ympäristöönsä. Se on kirjoittajankin mielestä varmasti toivottavaa. Tuntuu aika etuoikeutetulta elää ns. vapaassa maassa, jossa saa uskoa kuten haluaa, lisääntyä kuten haluaa ja periaatteen tasolla myös mahdollisuus kouluttautua hyvin avautuu kaikille. Vaikka naiset edelleen tienaavat huonommin kuin miehet eikä heitä lisääntymiskykynsä vuoksi haluta moniin korkean portaan työpaikkoihin, naisista kuitenkin pidetään ja heitä myös arvostetaan tai ollaan arvostavinaan. Suomessa on pahoinpitelyä ja perheväkivaltaa, mutta jos tapaukset paljastuvat, laki ja yleinen mielipide ovat heikomman puolella. Byrokratiaan mahtuu porsaanreikiä ja joku jää aina katvealueeseen mutta vähätuloisistakin sentään yritetäänpitää huolta. Ainakin puheet ovat suuret.
Korruptio on Suomessa huomaamatonta ja hyvin peitettyä ja toivoisin voivani ajatella, ettei sellaista olekaan. Joka tapauksessa mittakaava on aivan erilainen kuin Kiinassa. Poliisi on lähtökohtaisesti ystävä. Sananvapaus on periaatteellinen kansalaisoikeus vaikkei aina toteudu käytännössä. Tyttölapset ovat yhtä arvokkaita ja yhtä toivottuja kuin pojat. Kukaan ei voi pakottaa teinityttöä naimisiin ennalta tuntemattoman keski-ikäisen miehenroikaleen kanssa. Ei edes maaseudulla toisin kuin Kiinassa.

 

 

 

 
 
Moni asia on täällä hyvin. Silti noin puhuttelevien kiinalaisten tositarinoiden äärellä tulee ajatelleeksi, kuinka surullisen monta yksittäisen ihmisen tai perheen tragediaa tähänkin maahan mahtuu. Insesti. Väkivalta. Uskottomuus. Raiskaus. Pahoinpitely. Koulukiusaaminen. Piittaamattomuus. Tappo. Itsemurha. En edes mainitse sairauksia tai onnettomuuksia, koska niin surullisia kuin ne ovatkin, ne syntyvät eri logiikalla. Eniten vihastuttaa ihmisen ihmiselle tekemä paha teko, joka voi suistaa itsetunnon ja elämänuskon maanrakoon. Pahimmillaan nujerrettu henkilö päätyy itsemurhaan. Minusta teot sattuvat sitä enemmän, mitä herkemmälle alueelle ne osuvat. Elämää opetteleva lapsi lyötynä ja kiusattuna, henkisesti alaspainettuna. Seksuaalisuuden aluetta loukkaavat teot, pettämiset, alistamiset ja haukkumiset mukaanlukien. Lapsen hyväksikäyttöön kiteytyvät nämä molemmat: nuoresta iästä ja asemasta johtuva puolustuskyvyttömyys ja seksuaalisuuden loukkaus. Onko meilläkin tyttöjä, jotka “kuolevat mielummin kuin menevät kotiin”?

 

 

Mitä herkemmälle alueelle osut, sitä syvemmin haavoitat. Yksikin sellainen kertomus on liikaa. Patjanväliin tukehdutetun Erikan tapaus on järkyttävä ja aika äärimmäinen symboli suomalaiselle pahuudelle. On hyvä tehdä näkymätön näkyväksi, ehkä silloin saa jonkun havahtumaan ja toimimaan, muuttamaan omaa käytöstään tai auttamaan muita. Olemaan silmät, korvat ja sydän auki ympärillä oleville lähimmäisille alkaen omasta perheestä. Jos joskus alkaisin Xinranin jalanjäljissä kokoamaan suomalaisia nais- ja tyttökohtaloita kirjaksi, uskon, että vaiettuja tarinoita, lohduttomia kirjeitä, peiteltyjä perhetragedioita löytyisi Suomestakin niin paljon, että niistä syntyisi kokonainen kirjasto.   

Joillakin onnettomilla varhain saadut haavat verestävät koko iän. 



Luova kirjoittaminen

Olen kirjoitanut niin pitkään kuin muistan. Opin viisivuotiaana kirjoittamaan ja sen jälkeen olen sepitellyt isompia ja pienempiä tarinoita. Mielikuvitus on laukannut. Kouluun mennessä sain ensimmäisen päiväkirjan, jota vaihtelevasti kirjoitin ihan lukion loppuun asti (en tosin samaa päiväkirjaa, vaan vihkoja ja kovakantisia muistikirjoja kului pinotolkulla). Omilleni muutettua kävin hieman läpi noita “aarteita” ja säästin varhaisimmat ja muuten vain hyvää mieltä tuottavat ja heitin revittyinä roskiin ne pahimmat. Ne olivat jo täyttäneet tehtävänsä enkä halunnut enää palata niihin.

Miksi kirjoittaa, jos ei ole pakko? (Kutsun luovaksi kirjoittamiseksi kaikkea, mikä ei liity velvollisuuksiin vaan on vapaaehtoista, vaikkei olisikaan perinteistä kaunokirjallisuutta.) Kirjoittaminen on, ainakin minulle, hyvin luonteva tapa jäsentää ajatuksia. Vähän kuin terapiaa. Kun kirjoittaa mietteitään tai vaikka huoliaan konkreettisesti ylös paperille (tai koneelle) niin aivoista tavallaan vapautuu tyhjää tilaa. Tai kirjoittaminen voi toimia toisinkin päin ja asioista saattaa tulla todellisempia sitä kautta. Näin kävi esimerkiksi kiitollisuusiheiden kanssa, joista kerroin postauksessa Tuhat lahjaa.
Kirjoittaminen on myös erittäin helppo ja halpa tapa käyttää luovuuttaan. Olen pohjimmiltani hyvin luova ihminen ja sisään patoutunut luovuus tarvitsee aika ajoin ulostuloväylän. Kirjoitan luovuudesta myöhemmin ihan oman postauksensa. Kirjoittaminen ei maksa mitään (tai no, tietokone on kyllä siinä ihan näppärä, vaikka periaatteessa kynällä ja paperillakin pärjää). Kirjoittamista ei ole sidottu tiettyyn aikaan tai paikkaan, siksi se on perheenäidille hyvin kiitollinen harrastus. (Hiljaisuus kyllä tuo lisäarvoa.) Voin kirjoittaa silloin kun on mahdollisuus.
Olen tällä hetkellä erityisen innostunut esimerkiksi sukuni historiasta ja ylipäätään suomalaisten lähihistoriasta ja tykkään perehtyä asioihin ja kirjoittaa fiktiivisesti tai miksei faktanakin ihmisten elämänkohtaloista. Ehkä siksi hain alunperin opiskelemaan journalistiikkaa: siinäkin minua kiehtoi erityisesti mahdollisus kertoa ihmisten tarinoita. Pitkät haastattelut ja henkilöjutut ovatkin lemppareitani alan töistä. Pelkkä uutistyö on aika hektistä makuuni, koska olen sydämeltäni enemmänkin tällainen syvällisempi kertoja kuin ytimekäs raportoija. Uusi innostuksen kohteeni on kuvajournalismi. Siinä yhdistetään kaksi rakasta ja tehokkaasti vaikuttavaa asiaa: valokuva ja kertomus. Meeri Koutaniemi rules. Ihailen muitakin hänen tyyppisiään kuvajournalisteja ja olisi mahtavaa, jos itsekin olisi joskus mahdollisuus/aikaa/voimia toteuttaa sellaista hc-kuvajournalismia jossakin muodossa vaikka ihan täällä kotikaupungissa.
Nuorempana kirjoitin ja luin myös paljon runoja. Vanhemmiten se on jäänyt vähemmälle. Ehkä olen tullut elämän myötä enemmän realistiksi, kun nuorempana olin runotyttö? No, onhan runojakin monenlaisia. Mutta erityisesti runoissa tykkään esteetikkona, että ne ovat jollain tavalla kauniita. Herättävät kauniita mielikuvia. Haikeuskin voi olla kaunista. Päiväkirjaa en ole lukion jälkeen juuri kirjoitellut. Aika on mennyt ihan elämiseen. Lapsena kirjoittelin paljon pieniä tarinoita ja loruja, yläasteella aloin kirjoittaa hieman pitempia juttuja ja runoja ja lukiossa kirjoitin ainakin pitkää proosaa, runoja, lauluja, esseitä, kokeilevaa tekstiä ja novelleja. Monenlaisista aihepiireistä.
Enimmäkseen aiheet ovat kuitenkin liittyneet jollakin tavalla käsillä olevaan elämänvaiheeseen, vaikken kirjoittaisikaan itsestäni. On helpompaa kirjoittaa siitä, mistä tietää valmiiksi jotain. Nykyään kirjoitan enimmäkseen pitempiä tekstejä (novelli-/romaaniosastoa) sekä jonkin verran esimerkiksi laulun sanoja. Monesti olen poiminut aiheenpalasia myös tarinoista, joita olen kuullut ihmisten kanssa jutellessani. Joskus myös vaikka taideteos, valokuva, maisema tai vaikka käynti museossa voi synnyttää idean.
Lukeminen ja kirjoittaminen tukevat hyvin toisiaan. Mitä enemmän lukee, sitä helpompi on tavallaan kirjoittaa. Tekstin rakenne alkaa jäsentyä pään sisällä kuin automaattisesti. Samalla hahmottuu myös, onko juuri tästä aiheesta kirjoittanut jo joku muu. Todennäköisesti on, koska kirjoittajia on paljon ja aihepiirejä rajallisesti. Mutta kuinka tehdä omannäköinen teksti valitusta aiheesta, juuri omannäköinen tarina, runo tai laulu? Ainakin henkilökohtaisuus on plussaa. Vaikka et kirjoittaisi itsestäsi, sinun täytyy antaa tekstiin jotain itsestäsi, kirjoittaa sydämellä. Sen huomaa lukiessa.
Kirjoittaminen on myös tapa vaikuttaa, jos sattuu saamaan teksteilleen lukijoita. Samalla tavalla kuin näyttelijät anatavat lavalla katsojille jotain itsestään, vaikka esittävätkin vain roolihenkilöä, täytyy hyvän kirjoittajankin pystyä eläytymään henkilöidensä tunnelmiin ja motiiveihin, jotta tarina vaikuttaa aidolta. Olen aina pitänyt myös näyttelemisestä ja huomannut, että luova kirjoittaminen ja näytteleminen ovat sukua toisilleen. Kirjoittaminen on tavallaan helpompaa, vähän kuin näyttelemistä kaksiulotteisessa muodossa. Itselläni kaunokirjallisissa teksteissä ehkä suurin tavoite onkin jollain tavalla koskettaa toista ihmistä, herättää tunteita. Itkettää, naurattaa, lohduttaa, liikuttaa – olla vertaistukena, herättää ajatuksia.
Jos haluaisit kehittyä kirjoittajana, mutta et tiedä mistä aloittaa, kannattaa harkita kaikille avoimia luovan kirjoittamisen kursseja, joita järjestetään monessa kaupungissa esimerkiksi kirjaston tai kansalaisopiston toimesta. Myös lukeminen ja ympäristön havainnoiminen auttavat kirjoittajaa. Päiväkirjakin on hyvä lähtökohta kirjoittamiseen. Sen aloittamisen kynnys on matala ja sen avulla voi hahmottaa omia tunteitaan, päästä vauhtiin kirjoittamisen kanssa. Itse olen kirjalijahaaveeni kanssa nyt niin pitkällä, että opiskelen yliopistossa kirjallisuutta (vaihdoin sen sivuaineesta pääaineeksi journalistiikan rinnalle/tilalle) ja maisterivaiheeseen aion valita luovan kirjoittamisen.
Tiedän, että koko humanistisen ja varsinkin kulttuurialan työnäkymät ovat ns. surkeat, ala on hyvin epäkaupallinen, Suomen kirjailijat hädin tuskin tulevat toimeen teksteillään, kilpailu alalle on erittäin kovaa, onnistujatkin ovat yleensä saaneet kokea monta hylkäämistä vuosien ajan ja niin edelleen. Mutta kuitenkin – jos ei itse tavoittele omia unelmiaan, niin kuka sen sitten tekee? Sitä paitsi tuo kirjailijahaave on sellainen linna Espanjassa. Aina voi hakea ja tehdä muitakin töitä, jos siitä ei tule mitään. Esimerkiksi viestintä-/tiedotuspuolella, freelance-toimittajana tai vaikka ruokakaupan kassalla (olen ollut vuoden kassaneitinä ja tykkäsin siitä työstä todella paljon!). Kirjoittamisen ja lukemisen ei ole pakko olla työ, vaikka siitä haaveileekin. Se pysyy joka tapauksessa aina mukana harrastuksena.