Taidetta Mäntässä: Riiko Sakkisen Rajat kiinni

 

“Afrikan tähti” Kaikki kuvat täältä.
Käytiin viikonloppuna Mäntässä parinakin päivänä Keuruun mökiltä käsin, sieltä kun on vain puolen tunnin matka. Mänttä on kyllä ihana kesäkohde, nyt ensimmäistä kertaa olimme lasten kanssa siellä. Kierrettiin toisena päivänä Joenniemen kartano eli taidemuseo Gösta ja toisena Serlan entinen Pääkonttori eli Gustav-museo. Taide-elämyksistä päälimmäisenä jäi mieleen Riiko Sakkisen puhutteleva näyttely Rajat kiinni Gösta-museon uudella puolella. Lasten kanssa kävelimme sen läpi aika nopsaan, koska osa materiaalista on aika rajua (näytti siellä kävelevän muitakin lapsia), mutta käytiin sitten vuorotellen rauhassa kiertämässä näyttely läpi. 
 
Riiko Sakkinen määrittelee itsensä poliittiseksi taiteilijaksi ja sitä hän kyllä onkin. Sakkinen on itse tehnyt matkoja Euroopan raja-alueille ja pakolaisterritorioihin, kerännyt materiaalia ja tehnyt siitä poptaidetta. Hän on käyttänyt vaihtelevia tekniikoita kuten kollaasia, hän on yhdistellyt asioita siten, että ne saavat uusia, irvokkaita merkityksiä. Sakkinen on hyödyntänyt paljon esimerkiksi espanjalaisia ja syyrialaisia mainoksia. Hän ottaa vahvasti kantaa ajankohtaiseen pakolaiskysymykseen ja määrittelee ei-kenenkään-mailla majailevat välitilapakolaiset viidennen maailman kansalaisiksi, koska heitä ei papereilla ole edes olemassa. 

 

Näyttelystä on vaikea olla vaikuttumatta. Merkitysten avautumista helpottavat hyvin paljon niiden viereen liitetyt tekstit, joissa kerrotaan hieman kunkin teoksen taustasta. Yksi vaikuttavimmista teoksista on pienen tytön kuva, jossa hänelle on lätkäisty 10 euron hinta ja alennustakin tarjotaan. Sakkisella on pieniä lapsia ja ehkä juuri siksi hän ottaakin kantaa myös siihen, että moni pienistä ja isoista pakolaistytöistä päätyy Euroopassa prostituoiduiksi tai muihin orjan asemaa vastaaviin ammatteihin. 
 
Sakkinen ottaa kantaa myös rasismiin ja eurooppalaisen kolonialismin jäänteisiin esittelemällä suositun espanjalaisen makeismerkin Conguitos (suom. Pikku kongolaiset) mainosfiguureja, jotka ovat kieltämättä erittäin rasistisen näköisiä. Kun lasten kanssa hiihtelimme näyttelyn läpi, toinen osoitti ihmeissään rivissä olevia Conguitos-muovihahmoja ja kysyi, mitä nuo ankat ovat. (En kertonut, että ne esittävät oikeasti ihmisiä.) 
 

Julistemaisten poptaideteosten lisäksi näyttelyssä on myös aihepiiriin liittyviä esineitä kuten repivää piikkilankaa ja improvisoidut tikkaat, piikeillä varustettuja kenkiä (joilla kiivetä yli tiheäsilmäisten raja-aitojen), lasten uimaleluja, joilla yritetään selvitä vaarallinen merenylitys sekä Volga-auto, joka on takavarikoitu maahanpyrkijöiltä Venäjän ja Suomen rajalla. Eräässä raja-alueella kuvatussa videoteoksessa puolestaan irvaillaan Euroopan Unionin ylevälle tunnuslaululle “Oodi ilolle”, joka on aika kaukana kansalaistensa arjesta. Sakkinen tiivistää ideologiansa näin: hän haluaisi maailman, jossa voisi muuttaa vapaasti, mutta ennen kaikkea maailman, jossa voisi olla muuttamatta. Ettei kenenkään tarvitsisi lähteä sodan, väkivallan, köyhyyden tai vainon takia pakoon omasta kodistaan. 
 
Samaa toivoisin minäkin, vaikka se kuulostaakin utopialta. Onneksi en ole poliitikko, jonka olisi pakko tehdä jonkinlaisia päätöksiä tässä valtavassa kysymyksessä, jossa inhimillisesti katsottuna on niin monelle kyse elämästä ja kuolemasta. Taiteilijoitakin (kuten toimittajiakin) tarvitaan, mutta heidän tehtävänsä on päättäjiä helpompi: näyttää ongelma, kuvata epäkohtia ja epätoivoa, osoittaa, että jotain täytyy tehdä, mutta antaa  lopputulos poliitikkojen ratkaistavaksi. 
 
 
Riiko Sakkinen: Rajat kiinni
Serlachius-museo Gösta, Mänttä
7.1.2018 asti       

Pitkä matka paratiisiin – Ruandan ja Aleppon maailmanloput

Luin vähän aikaa sitten Leah Chishugin kirjan Pitkä matka paratiisiin (2011) ja se tuli mieleeni elävästi myös tästä muutaman päivän takaisesta Hesarin uutisesta. Lehdissähän on nyt jonkin verran kirjoitettu tuosta Aleppo-paran keissistä. Syyrian pääkaupunki siis, joka on ollut vuosia taisteluiden kourissa ensin sisällissodan takia ja nyt hallituksen joukkojen miehittämänä. Ja nyt uutisoitiin, että koko Aleppo on ilman vettä. Siis koko Aleppo, kaksi miljoonaa ihmistä ilman juomavettä! Tälläkin hetkellä… Mitä luulette siitä seuraavan? YK:n mukaan tilanne voi johtaa katastrofiin. Minusta se on katastrofi. Artikkelissa kommentoitiin, että Itä-Aleppo muistuttaa maailmanlopun näyttämöä. Ruumiita lojuu kaduilla, raunioita on joka puolella, sairaaloista enää kaksi auki. Tässä  uutisessa YK:n lastenjärjestön varajohtaja Justin Forsyth toteaa BBC:lle osuvasti: “Maailma katsoo sivusta, kun Aleppo kuolee hitaasti.”
Leah Chishugin kirjan tapahtumat sen sijaan kuuluvat jo lähihistoriaan kuvaten kirjoittajansa pakomatkan Ruandan kansanmurhan keskeltä pari vuosikymmentä sitten. Vaikka konflikti oli luonteeltaan erilainen kuin Aleppon tapahtumat, näyttämö on samankaltainen tavallisille perheille tapahtuvine hirveyksineen. Tilanne ei ole kenelläkään kontrollissa. Ruandan kansanmurhan tapahtuessa 1994 Chishugi oli 17-vuotias teiniäiti, joka pakeni tappajia pois maastaan ja lopulta koko Afrikasta. Nimi Pitkä matka paratiisiin juontuu siitä, kuinka vaivalloisen ja vaarallisen, vuosien pituisen matkan nuori nainen teki ennen kuin pääsi turvaan.
Nyt Chishugi asuu Englannissa ja kirjoitti tämän kirjan, jotta näin ei enää pääsisi tapahtumaan. Kuitenkin todistamme taas monien kansojen tragedioita ja viittaan nyt esmerkiksi juuri Syyriaan ja Isiksen operaatioihin laajemmallakin alueella, vain pari mainitakseni. Onko jokin muuttunut? Minusta tämä menee vain hullummaksi. Tällaiset selviytymiskirjat auttavat ymmärtämään hieman pakolaisten ja turvapaikanhakijoiden mielenmaisemaa, raottavat ehkä jotakin siitä, kuinka hirveitä kokemuksia monilla heistä saattaa olla hiljattain takana. Tämä surullinen uutinen vastaanottokeskuksissa tapahtuvista itsemurhista ei yllättänyt. Kokemukset varmasti kummittelevat mielessä pahimmillaan loppuiän.
Leah Chishugin kirja on vaikuttava. Olin kuullut Ruandan kansanmurhasta käsitteenä, muttei minulla ollut juuri mitään käsitystä, mitä se todella tarkotti, millaista siellä oli. Teos avasi hienosti veritekojen hirveyden lisäksi myös konfliktin syitä ja kaiken järjettömyyttä. Kansanmurhassa oli kyse kahden Ruandassa asuvan kansan, hutujen ja tutsien, välisten katkeruuksien kärjistymisestä, kun hutukapinalliset perustivat ääriliikkeen, interahamwen, joka tappoi säälimättömästi yli 800 000 tutsia. Kukaan hutu ei voinut jäädä puolueettomaksi ellei halunnut menettää omaakin henkeään. Tilanne kärjistyi silmittömäksi teurastamiseksi, jossa hutuaviomiehet tappoivat tutsivaimojaan ja naapurit ilmiantoivat toisiaan. Jokainen löydetty tutsi tapettiin, useimmat mahdollisimman raa’asti viidakkoveitsillä. Ampuminen olisi ollut liian armollista. Hutut erottivat viholliset nenän muodosta, jos joku tutsiparka yritti pelastuakseen esittää muuta. Jos nenä oli eri muotoinen kuin itsellä, piti tappaa.
Hemmoteltua elämää kansanmurhaan asti viettänyt Leah Chishugi osoittautui poikkeuksellisen sisukkaaksi nuoreksi naiseksi paetessaan pienen vauvan ja pelokkaan apulaistyttönsä kanssa hututappajia. Kontrastia tositarinaan lisää se, että Chishugi muistelee aluksi onnellista lapsuuttaan, kaikki oli ollut hyvin suuressa ja vauraassa tutsiperheessä. Kansanmurhan alettua koko maa kuitenkin muuttui radikaalisti kuten jokainen teurastusta omin silmin todistanut ihminenkin. Chishugi kritisoi kirjassan rauhanturvaajia, joita oli runsaasti maassa kansanmurhan aikaan, mutta jotka eivät todellisuudessa “puolueettomina” saaneet tai voineet tehdä mitään auttaakseen uhreja. He olivat paikalla, mutta murhaajia pakeneville ihmisille heistä ei ollut mitään hyötyä.  He turvasivat hutuille tappamisrauhan.
Chishugi kohtasi matkallaan monia läheltä piti -tilanteita ja on suoranainen ihme, että hän on selvinnyt hengissä kirjoittamaan tätä kirjaa. Kauhunmaiseman voi lukijakin nähdä silmiensä edessä, Chishugi kuvailee elävästi kuolleen ihmislihan loputonta löyhkää, tapettujen äitiensä rintoja hamuilevia vauvoja ja hylättyjä taaperoita ruumisröykkiöiden vierellä, tappajien käynnin jäljiltä autioituneita maaliskyliä, ihmisten petollisuutta ja hulluutta. Tilanne on aivan absurdi, yhtäkkiä mukavastakin naapurinmiehestä tai puolitutusta kuoriutuu verenhimoinen tappaja, jota pitää paeta kaikin keinoin. Nunnatkin ilmiantavat kirkkoon henkensä edestä paenneet raukat. Chishugi kuvaa, kuinka tavallisetkin hutut tuntuivat olevan kuin transsissa ja toteuttavan vain koneellisesti ylhäältä annettuja käskyjä. Tappajarobotit. Eikä tämä  ole mistään huonosta väkivaltaelokuvasta, olisikin. Pahuus on pohjatonta kun se pääsee valloilleen.
 –
Vajosin maahan ja olin jo liian heikko liikkuakseni. Tunsin käsien nostavan minut ja tiesin eltaantuneesta hajusta ja pehmeän lihan ja kovien luiden kosketuksesta, että minut oli heitetty kuolleiden ruumiiden joukkoon. Sitten kaikki musteni.
 –
Vaikka Chishugi joutui muiden tutsien lailla kohtaamaan kansanmurhan vuoksi hirveitä asioita, saamaan elinikäisiä traumoja ja menettämään kammottavalla tavalla perheenjäseniään, hän tapasi vuosia myöhemmin erään, jonka asema oli vielä surkuteltavampi. Hän vieraili vankilassa tapaamassa miestä, joka oli tappanut hänen rakkaat sisaruksensa. Chishugi lähestyi miestä katkerana ja vihamielisenä mutta hänen taakkansa hieman keveni vankilassa ja itsesääli muuttuikin sääliksi tappajaa kohtaan. Ennen kansanmurhaa mies oli ollut tavallinen perheenisä, opettaja, joka kuoleman uhalla pakotettiin surmantöihin, kuten suuri osa muistakin hututappajista. Mies halusi selittää.
 –
”Sen jälkeen kun tein sen, minusta tuli joku toinen. Tiedän, ettei se tuo sinun rakkaitasi takaisin, mutta usko minua kun sanon: minä elän helvetissä joka ikinen päivä.” hän sanoi. 
        Oli selvää, ettei hän pelännyt vankilaa tai kuolemaa: hänen ainoa toiveensa oli kuolla. Hänen oli mahdotonta enää elää itsensä kanssa. 
    “Tiedättekö, he pakottivat minut tappamaan vaimonikin. Hän oli tutsi. Ei yksikään ihminen voi sellaista tehdä. Tiedän sen nyt.” Hän oli unohtanut meidän läsnäolomme ja hoki itsekseen: “Minä tapoin heidät kaikki. Minä tapoin heidät kaikki.”
     En ollut koskaan nähnyt ketään yhtä kärsivää kuin tuo mies joka istui edessäni ja itski hallitsemattomasti. Katsoin häntä ja ymmärsin, ettei yksikään inhimillinen olento voinut tehdä asioita, joita hän oli tehnyt. Jokin oli ottanut hänet valtaansa
 
Chishugin loppukaneetti tapaamisesta läheistensä murhaajan kanssa:
Olin kärsinyt määrättömästi kansanmurhan aikana ja sen jälkeen. Tiesin kuitenkin, ettei minun tuskani olisi koskaan yhtä suuri kuin tuon miehen, sillä minulla ei ollut verta käsissäni. Ei ole suurempaa tuskaa kuin olla kykenemätön pesemään toisten verta käsistään. 
Kuva kuvassa: seinäkalenterin lintukuva Hannu Korpela. Kalenterin teksti: “Jos mahdollista on ja mikäli teistä riippuu, eläkää rauhassa kaikkien ihmisten kanssa.” Room. 12:18