Holiday calling

OLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERA

Huh, viimeinen tentti oli tällä viikolla ja minun ja lasten osalta lomaa on päästy jo maistelemaan. Ehdimme käväistä jo Ähtärissä pandoja moikkaamassa ja voi kun ne olivatkin söpöjä! Tähän kesään kuuluu myös lomareissu Espanjan Almeriaan, eli lisää helteitä myöhemmin tiedossa. Blogi jää kesälomailemaan joksikin aikaa, ja palailen sitten, kun siltä tuntuu. Kesällä yritän pitää lomaa ylipäätään läppäristä ja somesta, mutta tuskinpa koko kesää maltan ilman blogikirjoittelua kuitenkaan olla 🙂

Jonkinlaista luku- ja kirjoitustaukoa on ollut havaittavissa, mutta ne ovat ainakin tähän asti olleet väliaikaisia, määrittelemättömän mittaisia tosin. Kirjablogin aiheet ovat tietty aika vähissä, jos ei tule luettua, mutta aina se lukuinto on jossain vaiheessa palautunut ihan itsestään, sen kummemmin houkuttelematta. Onko teillä yleistä, että tulee lukutaukoja ja sitten taas innostuu täysillä?

Kesällä, kun on niin valoisaa, tulee oltua myöhään iltaan asti liikkeellä ja pihalla touhuamassa, joten konkreettista aikaakaan sohvannurkkaan käpertymiseen ei synny niin helposti. Talvella taas on ihanaa illalla hautautua sisälle hyvän kirjan kera. No, aika aikaansa kutakin. On vaan niin i-h-a-n-a-a, että on kesä ja saa olla ulkona! (Kotitöiden kannalta muutama viileä päiväkin tuli ihan tarpeeseen.)

Mutta ei tässä muuta, ihanaa kesää kaikille! ❤

ce3e-7676-5198-da7028c3-3131-c3c4-d05dfullsizeoutput_2291

 

 

 

Eve Hietamies: Yösyöttö, Tarhapäivä ja Hammaskeiju

Eve Hietamiehen suosittu Pasas-trilogia, Yösyöttö, Tarhapäivä ja Hammaskeiju tuli kuunneltua tässä kevään aikana putkeen (silloin oli vielä lunta vähän maassa, joten on tästä jo aikaa.) En olisi malttanut tulla lainkaan sisälle, vaikka satoi, kun kuuntelin näitä kirjoja iltaisin ja kannoin multasäkkejä pihalla ja haravoin. Aika nopeasti ne tulikin kuunneltua, kun laitoin kuulokkeet korviin melkein joka välissä kun oli sopiva hetki. Hietamiehen jälkeen tulikin vähäksi aikaa kunnon äänikirjaähky. Ne muutamat Christiet kuuntelin, mutta sen jälkeen äänikirjat ovat olleet kokonaan tauolla.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Yösyöttö ja sen jatko-osat kertovat toimittaja Antti Pasasesta ja tämän pojasta Paavosta. He olivat minulle aivan uusia tuttavuuksia, koska sen Finnkino-kohun vuoksi minulta jäi Jyväskylässä näkemättä Yösyöttö-leffa syksyllä. Kuitenkin ainakin trailerin ja arvostelujen perusteella elokuva vaikutti melko yksinkertaistetulta versiolta kirjasta, ja joitakin faktoja on muuteltu elokuvaa varten.

Yösyötössä Antti Pasanen jää yksin vastasyntyneen pojan kanssa, kun vaimo Piia sairastuu synnytyksen jälkeiseen psykoosiin eikä halua nähdä koko perhettä. Antti opettelee vauvaelämän ihan nollasta ja ystävystyy vähitellen naapureihin ja leikkipuistoin naisiin. Erityisen hyvän ystävän Antti saa Ennistä, jolla on Paavon ikäinen tyttö, Terttu.

Tarhapäivässä yksinhuoltaja-Antti on saanut arjen sujumaan päiväkoti-ikäisen Paavon kanssa. Kuitenkin Ennin tyttö Terttu päätyy heille joksikin aikaa asumaan ja arjen palaset menevät uusiksi, kun perheessä on pieni tyttö, jonka kanssa moni asia tuntuu mutkistuvan. Hammaskeijussa Paavo aloittaa ekaluokan ja pikku koululaisen toilailut naurattivat ääneen ehkä eniten kaikista näistä kirjoista. Etenkin Antin kirjoittamat lupalaput “oven saa avata sille ja sille ja sille…” ja jatkuva soittelu Antin työpaikalle sekä jatkuva ralli kodin ja töiden välillä. Ja lehtijutut Paavon pikku haavereista (ja miten kaikki voikin mennä niin pieleen niin monta kertaa!)

Nyt vielä naurattaa, kun kouluarki ei ole omalla kohdalla. Vauva- ja tarha-aika kun on jo itse koettu, niin Yösyötössä ja Tarhapäivässä minua enemmänkin koskettivat kuin naurattivat kohdat, joita monet varmasti pitävät humoristisina. Toki niidenkin kirjojen kohdalla sai hieman hymistellä. Onneksi sävy on vakavien teemojen äärellä lempeän humoristinen, muuten teokset olisivat lähes sietämättömän synkkiä ja raskaita. Noista aiheista voisi repiä vaikka mitä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kirjat eivät olleet aivan täydellisiä, mutta monelta osin pidin niistä kyllä paljonkin. Antti ja Paavo ovat oikein symppiksiä tyyppejä ja heitä tuli vähän jopa ikävä. Tarinaa kuljetetaan soljuvasti ja vanhemmuudesta kirjoitetaan ihanan vertaistuellisesti. Hammaskeijussa pidin erittäin paljon myös sivutarinasta, joka liittyi Antin kehitysvammaiseen pikkuveljeen Janneen. Siinä oli ajattelemisen aihetta. Myös Antin kovan luokan toimittajan työtä oli oikein kiinnostava seurata itsekin wannabe-toimittajana. Uskottavuutta lisäsi hienosti myös todellisten paikkojen, tapahtumien ja henkilöiden vilinä kirjan sivuilla. Antti ja Paavo Pasanen tuntuivat ihan todellisilta helsinkiläisiltä. Lähes uskon, että siellä he asustelevat tälläkin hetkellä.

Joitakin asioita olisin kuitenkin tässä kirjakolmikossa tehnyt toisin. Esimerkiksi melko runsas kiroilu särähti korvaani eivätkä hahmot mielestäni muuttuisi epäuskottaviksi, vaikka kiroilua olisi vähemmänkin. Miksi suomalaisissa kirjoissa tai ylipäätään puheessa usein viljellään kirosanoja niin paljon? Minä en siitä pidä, mutta en malttanut olla silti kuuntelematta loppuun. Henkilöistä “sankaritar” Enni ei miellyttänyt minua ihan niin paljon kuin monet muut kirjan hahmot. Enni tuntuu osittain pitkävihaiselta, pikkumaiselta ja epäkiitolliselta, mutta kehittyy loppua kohti. Kaiken kaikkiaan teoksissa riittäisi paikoittain vähemmänkin naturalistinen ilmaisu.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Hahmot ovat karikatyyrimaisia, mikä tosin ei ole varsinainen miinus, koska se taitaa olla  paikallaan humoristissävyisessä kirjassa. Varsinkin puiston äidit ovat tyyppiesimerkkejä erilaisista äideistä ja piirteet kärjistyvät teos teokselta. Huvittavia mammoja! Myös Antti miehenä ja Paavo poikana sekä Terttu tyttönä on kuvattu aika stereotyyppisinä sukupuolensa edustajina, mikä toisaalta on myös aika virkistävää nykyajan tasapäistetyssä sukupuolikeskustelussa. Paavo ja Terttu ovat kuitenkin hyviä kavereita ja leikkivät paljon yhdessä vaikka ovatkin erilaisia.

Äänikirjan kuuntelu toi muuten oman lisämausteensa itse tarinaan. Näyttelijä Antti Virmavirta eläytyi hienosti läpi trilogian ja hänen äänensä miellän nyt vahvasti etunimikaimansa Antti Pasasen ääneksi. Paavona hän tosin puhui mielestäni korostetun lapsellisesti (yleensä lapset puhuvat ihan normaalisti).

 

Eve Hietamies: Yösyöttö
Otava, 2010
10 h 44 min

Eve Hietamies: Tarhapäivä
Otava, 2011
12 h 38 min

Eve Hietamies: Hammaskeiju
Otava, 2017
11 h 28 min

Vanhemmuuskirjoja, joissa saadaan lapset syömään ja nukkumaan

Rakastan lukea vanhemmuuskirjoja, erityisesti nonfiktiotyylisiä, jossa joku kertoo tarinan muodossa omakohtaisista kokemuksistaan. Ja jos siihen liittyy vielä kulttuurierospekulaatiota, niin vielä parempi!

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Karen Le Billonin Miksi ranskalaiset lapset syövät ihan kaikkea? kiinnosti koska Ranska, koska ruoka, koska lapset. Kanadalainen Le Billon avaa perheensä kivikkoisen polun nirsoista pastansyöjistä pikanteiksi maistelijoiksi. Muutos alkaa perheen muutettua pieneen ranskalaiskylään, josta Le Billonin mies on kotoisin. Pohjois-Amerikan ja Ranskan ruokakulttuurit ovat teoksen perusteella kuin yö ja päivä.

Jälleen kerran Suomi sijoittuu mielestäni keskivaiheille, vaikkakin täällä luultavasti ollaan ennakkoluuloisempia ja lepsumpia ruuan ja ruokailun suhteen kuin Ranskassa. Monipuolinen, lämmin koulu- ja päiväkotiruoka on kuitenkin ehdoton, maailman mittapuulla harvinainen plussa Suomen hyväksi. Ranskassa monipuolinen ruokakasvatus kuuluu opetussuunnitelmaan, kun taas Kanadassa napostellaan koulun ruokatunnilla pikaisesti vain eväitä (esimerkiksi keksejä) tai ostetaan koulusta annos ranskiksia (joka päivä).

Kirjasta sai paljon herkullisia ideoita omankin perheen ruokakulttuuriin. Itse olen alkanut toteuttaa esimerkiksi kohtaa, jossa kehotetaan ottamaan lapsia enemmän mukaan ruuanlaittoon ja syömään useammin yhdessä samaa ruokaa. Prosessissa on myös arkiruokarepertuaarin laajentaminen. Pidän kokeiluista, mutta lennokkaat ideat yllätys, yllätys tyssäävät usein siihen, ettei kauppalistaa ole jaksettu miettiä loppuun asti ja on taas mentävä tutuilla pöperöillä. Kaappaus keittiössä -ohjelman katsominen on ollut hyvää jatkojalostusta alkaneelle innostukselle.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Laura Andersonin Voit nukkua – Kuinka opetin vauvani nukkumaan ja miten se muualla tehdään oli luettava, koska esittelyn perusteella se kuulosti niin taianomaisen absurdilta. Voit nukkua? Oikeastiko? Vauvan vanhempana? Jälleen kerran omiin kokemuksiin nojaava teos, jossa on myös tutkimustietoa sekä kokemuksia eri kulttuureiden tavoista nukuttaa vauvoja. Kirjassa on kyllä järkeä ja se kuulosti oikeastaan aika tutultakin. Monet jutut olin lukenut jo esimerkiksi Pamela Druckermanin kirjasta Kuinka kasvattaa bébe, johon tässäkin viitattiin. Kirjan opit nojaavat siis osittain ranskalaiseen ajatusmalliin.

Jos minulla olisi nyt koekaniinina vauva, kokeilisin varmaan näitä pieniä, yksinkertaisia keinoja, jotka tosin vaativat pitkäjänteisyyttä, mikä ei väsyneenä ole kovin helppoa. Harmi vaan nämäkään keinot eivät auta, jos heräilyn tai itkeskelyn syynä on jokin muukin kuin tottumus: koliikki, vatsavaivat, allergiat, painajaiset, hampaiden tulo, tukkoinen nenä, sairastelu, vauhdikas kehitysvaihe tai uuden taidon oppiminen. Ja näitähän vauvan ensimmäinen(kin) vuosi tuntuu olevan täynnä.

 

Karen Le Billon: Miksi ranskalaiset lapset syövät ihan kaikkea? [French Kids Eat Everything]
Atena, 2013 [2012]
362 s.

Laura Andersson: Voit nukkua – Kuinka opetin vauvani nukkumaan ja kuinka se muualla tehdään
Atena, 2016
233 s. 

Humlegårdeniin ja takaisin

OLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERA

Tehtiin viime viikolla huhtikuinen laivareissu Tukholmaan, ja olipa siellä vaan ihanan keväistä Suomeen verrattuna. Lähdettiin pääsiäismaanantaina Helsingistä, ja silloin oli juuri se hirveä räntä-lumisade, meressä oli jäälauttoja, meillä Jyväskylässä yli puoli metriä vielä luntakin, mutta Tukholmassa oli maassa jo ensimmäisiä kukkia ja ihana aurinko. Nyt reilussa viikossa on kevät kyllä edennyt Suomessakin kovaa vauhtia!

Mentiin Silja Symphonylla ja se vaikutti niin hienolta, kun ei oltu ennen käyty. Hyttikin oli ihanan siisti ja raikas. Syötiin buffetissa ja vitsit, kun oli taas hyvää. Syön aina herkkuani mätiä hirveästi laivalla, kun se on niin kallista, ettei koskaan tule itse ostettua.  Nukuttiin aika huonosti hytissä, joten Tukholmassa oltiin vähän unissakävelijöitä. Lisäksi tämä oli eka vuosi, kun juuri neljä vuotta täyttäneellä kuopuksellamme ei ollut reissussa rattaita mukana, joten häntä piti välillä kantaa, kun käveltiin aika paljon. Meillä ei ollut mitään kummempaa agendaa kuin kävellä Östermalmilla ja käydä Humlegårdenissa, jos on hyvä ilma ja olihan se.

Satoja vuosia sitten perustettu Humlegården on keskustan suurin puistoalue, joka on ollut alun perin kuninkaallinen hedelmätarha. Humlegårdenissa on myös iso leikkipuisto, ja oli tosi hassua, miten trendikkäiltä östermalmilaisäidit tuntuivat chillatessaan taaperoidensa kanssa puistossa. Tekoturkit, take away -kahvit ja vaatteet kuin jostain catwalkilta. Meillä Jyväskylässä ollaan kai aika takapajuisia ulkoilijoita tuulipukuinemme. Nuokuskelimme puiston penkeillä auringonpaisteessa, kun lapsukaiset leikkivät. Lopuksi raahauduimme keskustaan, söimme hodarit Hötorgetilla ja palasimme metrolla satamaan.

Minua vähän huvitti, kun ajattelin, että kävimme vähän pitemmällä leikkipuistoreissulla Tukholmassa asti. Mutta on se aina virkistävää koluta vähän uusia kontuja kuin ne samat. Olimme aika ryytyneitä kävelystä ja ehkä reissun paras päätös oli mennä laivan kylpylään paluumatkalla. Se oli pieni, mutta tosi viihtyisä paikka, jossa oli lämmintä vettä ja upeat näkymät merelle. Saunassa tuntui, että kyllä vaan kannatti lähteä, vaikka vähän väsyttikin.

OLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERA

 

Irene Naakka: Hullu kuin äidiksi tullut – Äitiyden pilvilinnat ja todellisuus

Täydellinen äiti on onnellinen, sillä onnellinen kuuluu olla, kun saa lapsen.

Bloggaaja, toimittaja Irene Naakka pohtii tuoreessa kirjassaan Hullu kuin äidiksi tullut – Äitiyden pilvilinnat ja todellisuus, että entä jos onni ei synnykään samalla kuin lapsi. Entä jos onkin paha olla, pelottaa, ahdistaa, väsyttää, oma keho tuntuu vieraalta, äitiys sitovalta ja yksinäiseltä ja ulkopuolisten kommentit syyllistäviltä?

Naakka käy kirjassa läpi oman polkunsa äidiksi ja kertoo, kuinka kontrollifriikistä odottajasta kuoriutui kelpo perheenäiti, ja kuinka siihen väliin mahtui muun muassa synnytyksenjälkeinen masennus. Tuoreena äitinä Naakka kuitenkin koki, ettei negatiivisista tunteista olisi saanut puhua, koska pitäisi olla onnellinen.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Aamupahoinvointi ajatuksena kuulosti korvissani rentouttavalta paratiisilomalta.

Odotusajalta Naakka muistelee muun muassa vaikeaa raskauspahoinvointiaan, joka kuulostaa sympaattisen tutulta (peukutan jokaista kirjaa, jossa siitä puhutaan.) Raskaus todellakin voi olla invalidisoiva sairaus, jota ei voi kuitata näkkileivällä ja vesilasilla aamutuimaan. Pahoinvointiosuus resonoi minuun henkilökohtaisella tasolla, sillä tiedän kokemuksesta, ettei hyperemeesiin ole mitään kikkakolmosia ja että se on h-i-r-v-e-ä-ä.

Äitiydestä itsestään Naakka tuo esiin sen ristiriitaisen puolen. Hän puhuu esimerkiksi surutyöstä, johon äideillä halutessaan olisi oikeus lapsen syntymän jälkeen. Itse hän kertoo  surreensa esimerkiksi  muuttunutta kehoaan ja lopullisesti menetettyä vapauttaan. Lapsen tulo on iso muutos. Kaikilla negatiiviset tunteet eivät tietenkään muutu hallitseviksi tai koske samoja asioita. Kyse onkin luvasta kaikkiin tunteisiin, joita vanhemmuus tuo, niin ylitsevuotavaan onneen kuin kriiseilyynkin ja molempiin yhtä aikaa.

Itse olin niin nuori lapsen saadessani, ettei muutos oikeastaan tuntunut kovin suurelta. En ollut muutenkaan elänyt vielä kauan aikuisen elämää. Raskainta oli väsymys, ei niinkään muutos sinänsä. Vasta myöhemmin on ehkä hieman ahdistanut ja ylipäätään selkeytynyt se sitovuus, joka lasten saamiseen liittyy. Kun vauvavuonna ajatteli, että kohta tämä valvominen helpottaa, myöhemmin huomaa, että vastuu säilyy aina. Pitää ikuisesti huolehtia muista ennen itseään, ei voi mennä mukaan moniin projekteihin tai sairaana keskittyä vain omaan sairastamiseen eikä esimerkiksi voi lähteä puolison kanssa kahdestaan matkoille. Ei voi ottaa vain rusinoita perhe-elämän pullasta, niitä ihania, sopuisia hetkiä koko konkkaronkan kanssa, vaan on mentävä välillä (usein) myös epämukavuusaluelle. Ja kuitenkin tämä on juuri sitä, mitä olen aina halunnut.

Toisista huolehtiminen on opettavaista ja tuo elämään paljon iloa ja merkitystä, mutta ymmärrän myös Naakan ajatuksen “surutyöstä”, joka helpottaa sen hyväksymistä, että on seuraavat kymmenet vuodet vastuussa jälkeläisistään. Samalla, kun lapsi kasvaa, kasvaa myös äiti. Esikoiseni on kuusi ja puoli, niin minäkin – äitinä. Naakka ei halua lietsoa tyytymätöntä äitiyttä, vaan tuoda oman realistisen ripauksensa äitimyyttien keskelle korostaen samalla myös äitiyden ihmeellisyyttä, jonka vuoksi siihen kaikkeen kannattaa lähteä pelotta.

Kun käsität, kuinka korvaamattoman arvokas aarre sinun ainutlaatuinen lapsesi on – saat siitä ajatuksesta voimaa vielä monesti. Jokainen vaihe on vain vaihe.

 

Irene Naakka: Hullu kuin äidiksi tullut – Äitiyden pilvilinnat ja todellisuus
Minerva, 2018
282 s.

Helena Liikanen-Renger: Maman finlandaise

Kasvatatteko Suomessa lapsista kuninkaita?

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Bonjour vain, nyt on vuorossa suomalais-ranskalaisesta perhe-elämästä kertova Maman finlandaise, à la Helena Liikanen-Renger. Leppoisaa luettavaa, joka lennättää Etelä-Ranskaan lämpimien iltapäivien aperoille ja Rivieran valkeille hiekkarannoille. Olen tämänkin teoksen lukijana ollut hieman jälkijättöinen: se kiinnitti huomioni jo ilmestyessään 2016, mutta nyt vasta tuli etsittyä käsiin ja luettua. Liikanen-Rengeriltä ilmestyy tänä keväänä jo toinen kirja: Mon amour – ranskalaisen parisuhteen jäljillä, jonka laitoinkin jo valmiiksi varaukseen!

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Oli hauskaa havainnoida eroja ja yhtäläisyyksiä Maman finlandaisen ja Pamela Druckermanin bestsellerin Kuinka kasvattaa bébé välillä. Liikanen-Rengerkin on Druckermaninsa lukenut, mutta arki Ranskassa yllättää silti. Vaikka kesäkausi Antibesissa on suorastaan idyllisen viehättävä, talvella taloihin sataa sisään ja seinät tummuvat homeesta. Suomen sisäilmakeskustelua seuranneena Liikanen-Renger hätkähtää huomatessaan, että tavallinen ranskalainen tapa suhtautua yleisiin kosteusvaurioihin on maalata homehtuneet sisäseinät joka vuosi uudelleen.

Kirja tarjoaa keveän läpileikkauksen suomalaisen äidin sopeutumisesta ranskalaiseen miljööseen sekä aina yhtä mielenkiintoisista kulttuurieroista. Kun mieskin on ranskalainen, Liikanen-Rengeristä tuntuu usein yksinäiseltä vähemmistöltä, kun kaikki ympärillä koulujärjestelmästä ruokailutapoihin on niin erilaista. Jopa omat lapset ovat aitoja pikku ranskalaisia kauniisti surisevine r-kirjaimineen ja caca boudin (kakkapökäle, ranskalaislasten oma kirosana) -hokemineen.

Teoksessa päästään käymään muun muassa ranskalaislääkärillä, synnytyssairaalassa, kylässä tuttavien luona, koulussa, ostoksilla ja harrastuksissa. Suomalaista kummastuttaa esimerkiksi se, ettei kouluissa tai päiväkodeissa ulkoilla koskaan sateella, lastenlääkärille joutuu vakituisesti odottamaan pari tuntia, vaikka aika olisi varattu, eikä kiintymysvanhemmuudesta ole tietoakaan. Kiusalliselta saattaa myös tuntua poskisuukkojen hankalasti sisäistettävä protokolla, jossa huolimaton päänheilautus saattaa kostautua mojovana pusuna suoraan suulle.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Anna lapsesi huutaa. Se haluaa vain huomiota. Pahinta, mitä voit hänelle tehdä, on yrittää olla liian hyvä äiti!

Fiksuna naisena Liikanen-Renger tietysti reflektoi kahta kulttuuriaan sovitellen omaan perhekoktailiinsa molempien parhaat puolet. Suomalaisen, imetysmyönteisen neuvolakulttuurin kasvatista ranskalaisten lastenhoitoneuvot kuulostavat kovilta, mutta ranskalaiset äidit eivät Liikanen-Rengerin mukaan myöskään näytä yhtään niin väsyneiltä kuin suomalaiset. Kikka Vaara -tyyppiä Ranskassa ei kai juuri näe, vaikka Suomessa se on osuva karikatyyri. Maman finlandaise on kokonaisuudessaan mukavaa, hyvin etenevää luettavaa, ja innolla jään odottamaan Mon amourin julkaisemista.

 

Helena Liikanen-Renger: Maman finlandaise – Poskisuukkoja ja perhe-elämää Etelä-Ranskassa
Atena, 2016
244 s.

Empire State of Mind

OLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERA

Olen aina rakastanut matkustamista. Siinä on jotain kiehtovaa, kun pääsee johonkin täysin uuteen ympäristöön, jossa kukaan ei tunne valmiiksi ja saa tutustua uusiin kulttuureihin ja nähdä Luojan luomia luonnonihmeitä. Olen kiitollinen siitä, että olen pienestä pitäen päässyt matkustelemaan aika paljon, ja siitä rakkaus matkustelua kohtaan on jäänyt. Kun asuin vielä kotona, teimme lähes kaikki ulkomaanmatkamme omalla autolla Eurooppaan. Pisimmillään ajoimme Suomesta jopa Kroatiaan ja Espanjaan asti! Olihan siinä autossa istumista, mutta palkinto oli sen arvoinen. Suurin osa mantereista on osaltani kuitenkin ihan koskemattomia: Etelä-Amerikka, Afrikka, Aasia ja Australia. (Yhdysvalloissa olen joitakin osavaltioita kiertänyt 1,5-vuotiaana, mutta siitä en muista mitään. Nukkunut kuulemma autossa presidenttien päiden kohdalla Mount Rusmorella, silittänyt omien sanojeni mukaan biisonia (hevosta) ja nähnyt Vapaudenpatsaan lentokoneesta.)

Hotellilomia tai pakettimatkoja emme koskaan perheen kanssa tehneet, ja sieltä on jäänyt itsellekin sellainen toive saada matkoilta mukaansa kokemus jostakin, mikä on sen kulttuurin tavallinen. Omatoimimatkailu on yleensä myös selvästi halvempaa. Toki jos joku nyt tarjoaisi koko perheelle ilmaiseksi all inclusive -paketin Kanariansaarilta, lähtisin kiljuen matkaan. Mutta jos ja kun yleensä pystyy tekemään lapsiperheenä vain sen yhden reissun vuodessa, käyttää mielummin ne rahat niin, että näkee kaistaleen myös sitä oikeaa maata muiden suomalaisten sijaan. Nämä asiat riippuvat kunkin perheen kohdalla tietysti niin siitä, mitä lomalta toivoo: monille pääjuttu voi olla juuri se helppous, valmis tuttu ruoka ja suomenkielinen ohjelma, jolloin pakettimatkat ovat tietysti numero yksi. Toki lasten kanssa itsekin kaipaan helppoutta enemmän kuin ennen heitä, joten stressaavat extreme-kohteet ovat poissuljettuja. Omatoimimatkailla voi kuitenkin varsin mukavasti, ainakin kotinurkillamme Euroopassa.

Tämän postauksen kuvat ovat kaikki viime kesän Itävallan reissulta. Siellä on kyllä ihan mielettömän kaunista. Aika paljon Eurooppaa nähneenä voisin melkein sanoa, että nämä ovat niitä omia lempinäkymiäni, jonne on ihana myös palata. Aikaisemmin ajattelin, että joka matka pitäisi tehdä täysin eri paikkaan, mutta oikeastaan olisi hullua jättää menemättä niihin omiin lemppareihin, jos ne ovat löytyneet. Tietysti joka matka toteutetaan aina vähän erilaisella twistillä ja majoitus- ja tutustumiskohteilla. Nyt, kun on omia lapsia, jolloin perheystävällisyys ja taloudelliset seikat merkitsevät hyvinkin paljon, vaihtoehtoja ei mitenkään ylen runsaasti edes ole omilla kriteereillä. Suurimmat turistirysät ja suurkaupungit lasten kanssa ovat toistaiseksi pannassa, vaikka kaupunkilomat itseäni kiinnostaisivatkin.

 

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Matkailussa ja lukemisessa on aika paljon samaa. Jos olisi mahdollisuuksia matkustella enemmän, saattaisin pitää matkablogia, mutta kirjablogi on tällainen edullisempi keino avartaa maailmankuvaansa. Sekä matkustelu että lukeminen opettavat uusia asioita ja saavat näkemään, että ne omat piirit ja oman kaupungin kuviot ja murheet ovat lopultakin aika pienet eikä kaikkea kannata uskoa. Asiat voidaan tehdä niin monella tavalla. Molemmat tarjoavat myös esteettisiä nautintoja: toinen konkreettisesti, toinen mielikuvituksen siivin. Lukiessakin matkustetaan toiseen aikaan ja paikkaan. Kuinka moni tyttökirjafani muka ei ole selvillä esimerkiksi Prinssi Edwardin saaren maantieteestä tai Englannin nummien hiljaisesta kauneudesta? Kirjoista voi oppia myös suoraan eri kulttuureista. Minulla esimerkiksi on nyt sellainen Ranska-kausi, jolloin ahmin toimittajien kirjoittamia, omakohtaisia Ranskan-kokemuksia.

Minne haluaisin matkustaa, jos ei olisi mitään rajoitteita? (Kuriositeettina voin sanoa, että vanhemmiten mukavuudenhalu on nostanut päätään enkä haaveile enää kovin askeettisista oloista.) New York on kaupunkikohteista tällä hetkellä yksi vahvimpia. Aika näyttää, jääkö se vain haaveeksi. Sinne ei moniin vuosiin kannata kuvitellakaan lähtevänsä lasten kanssa. Ja pariskuntamatka taas olisi niin hankala järjestää. Yhdysvalloista toinen täsmäkohde olisi Georgia, Atlanta, Charleston ja “vanha Etelä” Tuulen viemään maisemineen. Myös toki jo aiemmin mainitut Kanadan Prinssi Edwardin saari sekä Englannin nummialueet. Aasiasta en tällä hetkellä haaveile kauheasti – ehkä uutisten superbakteerit ja muut levottomuudet ovat vaikuttaneet siihen. Kiina on kuitenkin kiinnostanut aina eniten Aasian maista. Italia on ihana, ja Rooma, Firenze, renessanssin taideaarteet olisi mahtava kokea. Samoin Versailles, Louvre ja Pariisi, tosin taannoiset terrori-iskut ovat vähän säikäyttäneet. Myös Wien palatseineen kiinostaa kovin. Vaikka näissäkin maissa olen päässyt käymään ja useastikin, pääkaupungit ovat aiemmin mainituista syistä jääneet väliin!

Lasten kanssa ulkomaille matkustaminen on kivaa ja olemme siinä jo aika kokeneita: melkein joka vuosi olemme tehneet pidemmän ulkomaanreissun heidän kanssaan ja sen lisäksi parina vuonna risteilyn Ruotsiin. Kuten tavallinen arkikin, vuosi vuodelta myös matkustaminen lasten kanssa helpottuu, kun he tulevat koko ajan omatoimisemmiksi. Kävelevät omin jaloin läpi turvatarkastuksen, eivät säntäile täysin päämäärättömästi ja vessa- ja syömisasiat hoituvat samassa rytmissä kuin aikuisilla. Kuitenkin he ovat lapsia, joten olemme huomanneet, että maaseudulla ja rauhallisissa paikoissa koko porukalla on rennompaa. Nämä Salzgammergutin maisemat olivatkin aivan täydellisiä perhelomailuun. Viime kesän Itävällan reissustamme voit lukea täältä, täältä ja täältä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERA

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Ehkä kymmenvuotishääpäivämme parin vuoden päästä voisi olla kyllin hyvä syy juhlistaa avioliittoa yrittämällä järjestää kahdenkeskinen matka johonkin kaupunkikohteeseen. Ainakin Euroopan pääkaupunkeihin lentää helposti vain pidennetyksi viikonlopuksikin. Kirjan julkaiseminen tuntui taanoin niin epärealistiselta tavoitteelta, että lupailin jo itselleni, että jos se joskus toteutuu, yritän järjestää palkinnoksi itselleni ja miehelleni reissun Tuulen viemään maisemiin. Mutta voi olla niinkin, että jos tuo kirjajuttu joskus toteutuu, se voi tarkoittaa myös, että olenkin niin pee-aa kulttuurityöläinen, ettei niillä liksoilla lähdetä kuin korkeintaan pummilla Tallinnaan. Olen käsittänyt, että suurin osa kirjailijoista on aika nälkätyöläisiä apurahoineen. No, ehkä teen ykkösellä läpimurtoromaanin…

Kuten varmaan on sanomattakin selvää, matkailu itsessään ei tee ketään onnelliseksi tai ole mikään elämän tarkoitus. Elämä ei ole todellakaan vähemmän hyvä, vaikkei yhtäkään oman bucket listin haavekohteista saisi vetää yli. Ja muistakaa, aina voi lukea kirjoja, ne luovat myös tunnelmaa ja aidon kokemuksen siitä, että tietää jostain muustakin kuin oman kotikylän juoruista. Ja vaikka vapauden ja unelmien kaupunkina tunnettu NYC jäisi vapaudenpatsaineen ja keskuspuistoineen vain haaveeksi, on matkustaminen loppujen lopuksi pohjimmiltaan myös Empire State of Mind – mielentila… Ja sen voi saavuttaa kotonakin vaikka tätä kappaletta kuuntelemalla, kuten minä olen tällä viikolla tehnyt.