Satu Irisvik & Jenni Utriainen: Kuinka kasvattaa diginatiivi?

Maailmassa, jossa “ruutuajasta” on tullut yksinkertaisesti vain “aikaa”, suosituksia täytyy kehittää.
– American Academy of Pediatrics –

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kas, jo kevään toinen vanhemmuuskirja, mutta ensimmäinen varsinainen opaskirja, eli Satu Irisvikin ja Jenni Utriaisen Kuinka kasvattaa diginatiivi (2017). Joku teknologiaa enemmän harrastanut voisi tietysti pitää huvittavana, että vanhemmille pitää erikseen kirjoittaa kirja, jossa kerrotaan miten omaa lasta kannatta iPadin, älypuhelimen ja ylipäätään netin käyttöön koulia. Että tässä nyt mediakasvatetaan meitä aikuisia, jotta me osaisimme kasvattaa lapsiamme…

Mutta teknologia on tosiaan kehittynyt niin suuren harppauksen sitten minun lapsuuteni, että vaikka olen oikeasti nuori äiti, en todellakaan ole ollut diginatiivi ja minullekin se kulttuuri on oikeastaan aika vieras. En myöskään ole ollut kovin kiinnostunut esimerkiksi mistään peleistä. Tuntuu siis hieman tätimäiseltä lukea tällaista opaskirjaa ja vielä sanoa sitä hyödylliseksi, mutta taidan silti sanoa. Kirjassa on paljon ihan käytännön asiaa lasten suosimista peleistä, rajoituksista, sovelluskaupoista, pädien opetuspotentiaalista, ensimmäisen kännykän valinnasta, netin vaaroista ja vanhempien vastuusta. Aika pitkälle pääsee minusta kyllä myös maalaisjärjellä ja lapselta kyselemisellä, toisin sanoen luottamuksella. Meillä homma on vielä niin sanotusti aika hallussa, kun ei ole omia kännyköitä.

Allekirjoitan kyllä sen, että monet vanhemmat ovat liian pihalla lastensa laitteiden käytöstä. Heillä ei välttämättä ole mitään käsitystä lapsen virtuaalisesta maailmasta ja sitten mennäänkin metsään ja kovaa. Ilmaisena ladattujen pelien lisäosista voi tulla yllätyslaskuja tai youtubessa saattaa ajautua mitä oudoimpiin sisältöihin. Teos tarjoaa konkreettisia neuvoja, miten ottaa haltuun oman lapsen digilaitteiden käyttöä ja miten opettaa häntä suhtautumaan törmäämiinsä ilmiöihin.

Yksi Irisvikin ja Utriaisen perusteeseistä muuten on, että ruutuaika on auttamattoman vanhanaikainen käsite. Heidän mukaansa oleellisempaa on, mitä laitteilla puuhataan, eivätkä kaikki toiminnot ole samanarvoisia. Teos suhtautuu positiivisesti teknologiaan ja kannustaa vanhempia käyttämään laitteita myös yhdessä lasten kanssa, sillä yhteisellä ajalla on enemmän väliä kuin ruutuajalla.

 

Satu Irisvik & Jenni Utriainen: Kuinka kasvattaa diginatiivi
S&S, 2017
175 s. 

Rina Mae Acosta & Michele Hutchison: Maailman onnellisimmat lapset

Paras tapa tehdä lapsia on tehdä heidät onnellisiksi.
 – Oscar Wilde –

Aasianamerikkalainen Rina Mae Acosta ja englantilainen Michele Hutchison avioituivat kumpikin hollantilaismiehen kanssa ja muuttivat Hollantiin. Lapsia saatuaan naiset pistivät hämmentyneenä merkille hollantilaisen kasvatustavan erilaisuuden angloamerikkalaiseen verrattuna. Havainnoista syntyi kokonainen kirja, Maailman onnellisimmat lapset – kasvatus hollantilaisittain (2017), joka etsii kulttuurisia syitä sille, miksi hollantilaislapset ovat tutkimusten mukaan maailman onnellisimpia.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Minusta on aina mielenkiintoista lukea eri kulttuureista, ja pikkulasten vanhempana kiinnostavat tietysti myös kasvatustapojen erilaisuudet. Acosta ja Hutchinson nimeävät muutamiksi onnellisuuden lähteiksi lapsille annetun vapauden, kilpailemattomuuden ja vanhempien rentouden sekä sen, ettei vanhemmuudelle omistauduta liikaa. Osittain samoja teemoja kuin Pamela Druckermanin Kuinka kasvattaa Bebéssä. Mukaansatempaavuudessaan Druckerman vie voiton, mutta kyllä Maailman onnellisimmat lapsetkin on silti kelpo kirja avatessaan kulttuurieroja, joita itse ainakin voisin spekuloida loputtomiin.

Suomalaisnäkökulmasta hollantilainen kasvatus ei nyt ole täysin ihmeellistä. Kuten suhteessa Ranskaan, myös akselilla Hollanti–Yhdysvallat Suomi sijoittuu jonnekin keskivälille, joskin Hollanti kyllä tuntuu suomalaisemmalta kuin Ranska. Lasten vapaushan on Suomessa melko tuttua, kun pienetkin koululaiset kävelevät iltapäivisin kotiin keskenään. Englannissa ja Amerikassa tämä ei tulisi kysymykseenkään, saati autoon hetkeksi jättäminen. Tosin Suomessakin käsitykset siitä, mikä on soveliasta tai turvallista, ovat mielestäni ajautuneet tiukempaan suuntaan 1990-luvulta, jolloin itse olin lapsi. Suomessa on hyvin kirjavia mielipiteitä esimerkiksi siitä, milloin lapsi on kyllin vanha leikkimään omalla pihalla siten, että vanhempi on sisällä. Mitä te sanotte?

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Teoksessa ihastutti maalaisjärkisen levollinen ajatus siitä, että äidiksi tai isäksi tulo ei tarkoita, että on pakko muuttua ns. höösääjävanhemmaksi. Esimerkiksi Hollannissa lasten syntymäpäivät eivät ole kuukausia järjestelty show kaikkine härpäkkeineen ja ohjelmanumeroineen vaan yksinkertaiset ja rennot kakkukahvit, joissa lapset leikkivät pihalla keskenään ja aikuiset juttelevat. Myös kilpailullisuus puuttuu eikä lapsia kuskata pienestä pitäen kaikenlaisiin kehittäviin harrastuksiin vaan mielummin syödään joka ilta yhteinen ateria saman pöydän ääressä ja ulkoillaan. Peukutan tälle! Elämänmuoto on aika simppeli.

Kuitenkin parasta Hollannissa on se, että siellä vanhempien – erityisesti äitien – välinen kilpailu puuttuu lähes kokonaan. Äidit eivät kuulemma tunne syyllisyyttä valinnoistaan. Kuten Ranskassa, vauvat opetetaan nukkumaan kokonaisia öitä hyvin pieninä, mutta jos tämä ei onnistu, siitäkään ei stressata. Osa-aikatyötä tehdään myös paljon ja isät osallistuvat aktiivisesti lastenhoitoon. Työtunteja ylipäätään tehdään maassa kesimäärin hieman vähemmän kuin muualla. Suomeenkin kaipaisin joustavien tuntimäärien yleistymistä työpaikoilla. Jos perustarpeet saa täytettyä hieman vaatimattomammilla tuloilla, on luonnollista, että vähäisempi kiire tekee tilaa onnellisuuden kokemukselle. Aika on rahaa, myös käänteisesti.

Rina Mae Acosta & Michele Hutchison: Maailman onnellisimmat lapset – Kasvatus hollantilaisittain [The Happiest Kids in The World]
Siltala, 2017
285 s.

Leon Leyson: Poika joka pelastui – Schindlerin listan kuopus

Oli syyskuun kuudes päivä vuonna 1939. Vain vajaan viikon kuluttua siitä, kun saksalaiset olivat ylittäneet Puolan rajan, he olivat jo Krakovassa. Ja vaikkemme tienneet sitä silloin, aikamme helvetissä oli alkanut. 

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Täysin suunnittelmatta minulle on päätynyt luettavaksi kolme samaan aikakauteen sijoittuvaa kirjaa perättäin. Tietysti olen itse kirjat lainannut, mutta etukäteen ajattelematta, että siinä on minulla rinnakkain kolme eri näkemystä toisesta maailmansodasta. Todella mielenkintoista lukea ja vertailla peräkkäin. Kaikki se valo, jota emme näe on kuin realistinen satu, jossa näkökulma on Saksan ja Ranskan. Hitler-nuorison, natsikoulutuksen ja ideologian julmuus tuodaan esiin, vaikkei olekaan pääjuoni. Teos osoittaa myös, että “arjalaistenkin” riveissä oli häviäjiä, kuten Werner ja etenkin ystävänsä Frederik.

Tällä hetkellä sen sijaan luen viimeisiä sivuja Goldingin Kärpästen herrasta, josta kirjoitan oman postauksensa. Ihmisen omituinen ja kauhistuttava julmuus tuntuu fiktiivisessä romaanissa jopa utopialta, mutta ei enää, kun on lukenut välissä vavahduttavan Poika joka pelastui. Näistä kolmesta tämä on ainoa tositarina, elämänkerta, jonka on kirjoittanut Leon Leyson – holokaustista selvinnyt Schindlerin listan kuopus. Näkökulma on siis vahvasti uhrien.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Minut oli määrätty lapioimaan lunta miesjoukon kanssa. Ilman talvivaatteita olin niin jäässä, että lapio hädin tuskin pysyi käsissäni. Äkkiä Hauptsturmführer Göth ilmaantui paikalle ja vaati hetken mielijohteesta, että vartijat antaisivat meille jokaiselle kaksikymmentäviisi iskua kauheilla nahkaruoskillaan. Emme ymmärtäneet siihen mitään syytä, mutta se oli samantekevää. Komendantin asemassaan Göth saattoi tehdö mitä ikinä tahtoi, oli siihen syytä tai ei. Hän tuntui nauttivan siitä, että aiheutti tuskaa avuttomille. 

Poika joka pelastui kertoo puolanjuutalaisen Leysonin tarinan aivan varhaislapsuudesta asti. Siksi kontrasti onkin niin suuri, kun melko onnellinen, perhekeskeinen lapsuus kääntyykin pian selviytymistaisteluksi suljetussa ghetossa Krakovassa. Jo ennen maailmansodan syttymistä juutalaisia aletaan syrjiä ja vainota räikeästi, mutta perheen onneksi Leonin isä on päätynyt töihin juuri Oskar Schindler -nimisen miehen tehtaaseen. Tällä yksityiskohdalla on ratkaiseva merkitys perheen myöhemmissä vaiheissa.

Kun sota syttyy ja vainot kiristyvät, myös Leon perheineen päätyy työpainotteiselle keskitysleirille. Leon on selvästi tavallista neuvokkaampi ja ehkä rohkeampikin poika, sillä monessa käänteessä hänet oltaisiin voitu potentiaalisesti tappaa, mutta hänellä on nokkeluutta ja onneakin turvanaan. Meininki keskitysleirillä on aivan hirveää. Mielivaltainen julmuus on jotain, mitä ei voi oikein käsittää. Juutalaisten ihmisarvo poljetaan täysin ja heitä murhataan miljoonittain.

Leon muistaa ihmetelleensä Hitlerin epäloogista rotuoppia: Führer itsehän oli tumma, kun esimerkiksi Leonilla oli siniset silmät eikä hän erottunut ulkonäöltään mitenkään muista puolalaisista. Hitlerin ideologialla ei ollutkaan mitään tekemistä järjen kanssa, se kumpusi puhtaasta vihasta. Myös keskitysleirien johtajat käyttivät sumeilematta valtaansa huvitellakseen julmuudella.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Aina joskus näin saksalaisten upseerien lapsia, jotka saapastelivat edestakaisin Hitler-nuorison univormu yllään ja lauloivat Führeriä eli Adolf Hitleriä ylistäviä lauluja. [–] Vain paksu piikkilanka-aita erotti minun elämäni helvetissä heidän elämästään vapaudessa, mutta yhtä hyvin olisimme voineet olla eri planeetoilla. 

Ilman Oskar Schindleriä Leon ja sadat muut juutalaiset olisivat lopulta kokeneet saman kohtalon kuin miljoonat tuhoamisleireillä murhatut. Schindler oli natsi, mutta hänellä oli vielä sydän paikallaan. Hän oli liikemies, joka natsien hirveydet tajutessaan pyrki tietoisesti pelastamaan niin monta juutalaista kuin kykeni. Hän laittoi projektissaan alttiiksi niin oman henkensä kuin rahansakin. Käsittämättömän pahuuden ja pimeyden keskellä tuikki pieni valonsäde.

Mistä kumpuaa ideologia, jossa ihmisen voi tappaa, kun siitä ei ole yhteiskunnalle tarpeeksi hyötyä? Että ihmisarvo on vain välinearvo eikä lopulta sitäkään. Miten on mahdollista mobilisoida valtavat joukot kiinniottamaan ja tuhoamaan kokonainen kansa, jonka lapset käyvät samaa koulua koulua kuin omatkin? En käsitä, miten se on voinut tapahtua. Että ensin vangitaan ghettoon, sitten pakotetaan täysin epäinhimillisiin olosuhteisiin työleirille ja lopulta etsitään kannattavimpia tuhoamismetodeja. Että osa ihmisistä on vain jätettä, josta pitää päästä kustannustehokkasti eroon.

Schindler on tosiaan se sama Schindler kuin Steven Spielbergin elokuvassa Schindlerin lista. Olen nähnyt sen kerran kauan sitten ja se on kyllä todella rankka elokuva. Kirja herätti kiinnostuksen katsoa se uudelleen, kun on saanut Schindleristä nyt “ensi käden tietoa”. Elokuvasta muistan ainoastaan punaisen pikkutytön surullisen hahmon, joka vaeltaa ruumiskasojen päällä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Leon Leyson: Poika joka pelastui – Schindlerin listan kuopus [The Boy on a Wooden Box]
Tammi, 2013
246 s.

Unihiekkaa etsimässä

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Meillä on kaksi jo taaperoiän ohittanutta lasta, mutta yövalvomiset ja uniongelmat monissa muodoissaan ovat tuttuakin tutumpaa kauraa taannoisilta vuosilta. Siksi lainasin ihan mielenkiinnosta Anna Keski-Rahkosen ja Minna Nalbantoglun teoksen Unihiekkaa etsimässä (2011), joka on samalta vuodelta kuin esikoiseni. Nyt olen lueskellut sitä ainoastaan jälkiviisaana, ristiriitaisin tuntein.

Unihiekkaa etsimässä tuskin olisi lähtenyt matkaani ellei se olisi ollut nimenä tuttuakin tutumpi. Sitä on suositeltu vastauksena uniongelmiin monen perheblogin kommenttiboxissa ja keskustelupalstoilla. Kiinnosti nähdä, onko teos todella niin erinomainen, että sen avulla kaikki olisi ollut toisin.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Unihiekkaa etsimässä on kyllä hyvä opas, tiedonlähde erilaisista nukkumiseen liittyvistä ongelmista eri ikäkausina ja täsmävinkeistä niihin liittyen. Siinä selitetään arvottamatta erilaisia unikouluvaihtoehtoja sekä annetaan vertaistuelle eli toisille vanhemmille puheenvuoroja. Mitään taikakeinoja hyvin nukuttuihin öihin teos ei kuitenkaan tarjoa, sillä – voin paljastaa salaisuuden – niitä ei ole!

Ilahduin siitä, ettei teos syyllistä väsyneitä vanhempia liian vähästä yrittämisestä tai väärin toimimisesta, sillä sitä hieman pelkäsin, kun kirjaan tartuin. Odotin saarnaavampaa sävyä, mutta teos pysyy asialinjalla. Siinä se eroaa monista ihmisistä, sillä nukkumisasioissa jos jossain besserwissereitä riittää. Toki teos on kirjoitettu nimenomaan tarjoamaan neuvoja, mutta koska vauvat ja vanhemmat eivät ole koneita, ne eivät aina toimi säätöjen ja sääntöjen mukaan. Vauvaa ei voi ohjelmoida toimimaan tietyllä tavalla. Ohjeet auttavat vain joillakin, ei kaikilla.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Suosittelen kirjaa vain semi-uniongelmaisille perheille. Jos perheessä valvotaan paljon, luultavasti kaikki kirjan ohjeet on jo googletettu ja kokeiltu, joten se siitä. HC-valvojat eivät pikkukikoista hyödy, vaan silloin on parempi vain olla armollinen itselleen ja etsiä paras tapa jaksaa yö kerrallaan.

Monia tuoreita vanhempia saattaa yllättää, etteivät uniongelmat usein lopukaan vauvavaiheeseen. Taaperoaikaankin kirjassa on muutamia hyviä vinkkejä. Meillä yöt nukutaan nyt hyvin, mutta nukahtaminen on toisinaan vaikeaa vielä kuusivuotiaalla. Loppujen lopuksi asiantuntijatkin ovat kaikissa näissä uniasioissa melko kädettömiä: paras neuvo jokaiseen tilanteeseen on kai muistutus siitä, että sekin on vain vaihe. 

 

Anna Keski-Rahkonen & Minna Nalbantoglu: Unihiekkaa etsimässä – Ratkaisuja vauvan ja taaperon unipulmiin
Duodecim, 2011
236 s.

Marttinen & Talvitie: Äidin karkkipäivä

Oma elämä
 
Äiti ei jaksa aina olla inkkari, torimyyjä, muotinukke tai
merirosvo. Äidillä on ikiomia paheita. Aarrekätkö. Lukollinen 
päiväkirja. Salainen karkkivarasto. Ajatuksia, joita kukaan
ei tiedä.
 –
Elämän ilot
Valvotaan yhtä aikaa ja vuorotellen. Riidellään ja sovitaan riidat. Itketään.
Suukotellaan ja rakastetaan. Vihataan ja kärsitään. Ollaan onnellisia.
Yhtä aikaa ja vuorotellen.
    Keskellä yötä, pimeässä. Vauva nauraa ääneen.
 
Cappucino
Miltä cappucino maistuu italialaisen pikkukylän baarissa
tiskiin nojaten, sitruuna- ja oliivipuiden siimeksessä?
    Tuskin yhtä hyvältä kuin omassa keittiössä ennen
perunoiden muusaamista, kakkavaipan aromien leijuessa ilmassa.
    Lehdestä on luettu etusivu ja kahvista siemaistu muutama
kulaus, kun toisesta huoneesta kantautuu vaativa huuto:
    – Äiti! Mulla on kantapäässä tikku!
    – Äiti, missä mun toinen sormikas on?
    – Äiti, mä tahdon maalata!
    – Äiti, mulla on kamala pissahätä!
    – Äiti, apua, äiti tuu heti tänne!
 –
 –
Tittamari Marttisen runoilema ja Virpi Talvitien kuvittama Äidin karkkipäivä (2003) on lempeän lämminhenkinen mutta kuitenkin realistinen läpileikkaus äiti-ihmisen elämästä. Teos ei ole mitään uusinta uutta, mutta oikein hyvin upposi “nykyäidillekin”, kun sen tällä viikolla kirjastosta bongasin. Joitakin oikein universaaleja havaintoja, jonkakaltaisia olen itsekin välillä raapustellut. Marttisen runot ovat hyvin miellyttäviä, lempeän huumorin sävyttämiä, Talvitien kuvat tekevät myös paljon, täydentävät runoja. Erityisesti pidin kirjan jälkimmäisestä puoliskosta, koska se vaihe on nyt niinkuin päällä. Alkupuolella on odotus- ja vauva-aikaan liittyviä runoja ja loppupuolella vähän isompiin lapsiin, yleisesti lapsiperheisiin ja äitiyteen liittyviä. Suosittelen näitä akuutissa vaiheessa oleville äiti-ihmisille.
 –
Leikki-ikäinen
 
Tietysti se leikkii. Ruoalla. Kattiloilla,
kauhoilla, kännyköillä ja avaimilla. 
Veitsillä. Taskulampuilla. Tärkeillä
papereilla. Puhelimella. 
Tietokoneella. 
Vedellä, ja joskus tulella.
 
 
Vapaa-illan jälkeen
 
Koti näyttää erilaiselta kuin ennen.
    Ilta oli virkistävä, mutta ei niin virkistävä, että jaksaisin
heti ryhtyä raivaamaan polkua olohuoneen tavararöykkiön läpi.
    Kuopus makaa sängyllä velttona kuin pehmopupu.
Puuro ei pysy sisällä. Kuivaan lammikot lattialta. Hyvä, että
perheelle saa maksaa heti. Käteisellä.
 
 
Leikki kesken

Tietysti leikki on kesken.
Kesken on myös neule, kahvi, puhelu,
ateria, kirje, gradu. 
    Mikään ei ole niin pysyvää kuin väliaikainen. Taulut
nojaavat ripustamatta seinään. Ruokapöytä on siinä, mihin
muuttomiehet sen käsistään laskivat. Sängyn alla on pahvi-
laatikoita, joiden sisältöä kukaan ei kaipaa.
    Kirjahyllyssä keikkuu voidepurkkeja, pariton kenkä,
kuumemittari, astmapiippu, Duplo-ukko ja tuttipullo
puolillaan sakkautunutta maitoa.
    Lapsiperheen koti ei tule valmiiksi. Kun on kunnolla
siivottu, joku pyöräyttää kaledoiskooppia. 

Tittamari Marttinen (runot), Virpi Talvitie (kuvitus): Äidin karkkipäivä
WSOY, 2003
151 s.

 

Aalto: Paikka kaikelle

Kotia pidetään paikkana, jossa voi turvallisesti olla oma itsensä. Tämä tekee meistä myös haavoittuvia. Kotini on yhtä kuin minä itse, joten jos kotini ei ole hieno tai siisti, minäkään en kelpaa. Ennen vieraiden tuloa siivotaan kuumeisesti (ja koska kyläilemme vain siivotuissa kodeissa, kuvittelemme toisten koteja siistimmiksi kuin omaamme) tai sitten vieraita ei kutsuta ensinkään. Kotia koskevat moitteet ja kehut otetaan usein henkilökohtaisesti.
Olen lukenut tässä kesällä useita kiinnostavia kirjoja, joista aion kirjoittaa tännekin, mutta en ole vaan vielä lomailulta ehtinyt. Tällä viikolla meillä alkoikin arki jo puoliksi, eli osapäiväiset eskarit ja hoidot, joten meikäläisellä on aika vapaata kirjatentteihinluku- ja yleistä kirjoitteluaikaa ainakin muutamana aamupäivänä viikossa, kunnes syyskuussa alkavat tositoimet myös opinnoissa. En kauheasti odota sitä kiirettä ja intensiivisyyttä, mutta onneksi on saanut olla kunnolla kotona kesäkauden.
Tästä aasinsiltana päästäänkin tähän Ilana Aallon uuteen kirjaan, jonka suorastaan ahmin sanasta sanaan muutama viikko sitten, kun hain inspiraatiota kodin järjestelyyn ja raivaamiseen loppuloman puhteena. Eli, tadaa, Paikka kaikelle – Mistä tavaratulva syntyy ja kuinka se padotaan (2017). Tekisi mieli huudahtaa perään, että “Sen kun tietäisi!”, mutta totta puhuen kirjan luettua on taas vähän viisaampi edellämainittuihin kysymyksiin nähden.
Paikka kaikelle on todella innostavaa luettavaa, mutta suosittelen lukemaan sen silloin kun todella on hieman ylimääräistä aikaa käyttää järjestelyyn. Minäkin luin sitä suurinpiirtein rätti toisessa kädessä. Kirja ei kuitenkaan ole onneksi liian käytännöllinen. Minäkin kun olen tällainen ajattelija–hajattelija, joka on vielä viehättynyt historiasta, niin kaltaiselleni emännälle teos oli juuri sopiva. Aalto on nimittäin sekä ammattijärjestäjä että myös kulttuurihistorioitsija, joten hänellä on paljon mielenkiintoista tietoa siitä, miksi kotitaloudet nykyään ovat juuri sellaisia kuin ovat.
Kirjassa käydään läpi talon jokainen huone autotallia myöten ja suurin osa on juurikin kulttuurihistoriaa. Pohditaan myös esimerkiksi, miksi siisteystasolla usein mitataan ihmisen kunnollisuutta muillakin elämän osa-alueilla ja miksi tavaroilla on muutakin kuin vain välinearvoa. Joitakin käytännön vinkkejäkin tarjotaan aina lukujen lopussa, mutta ne eivät ole hyökkääviä tai painostavia. Kukin tehköön kuten parhaaksi näkee. Kirjan ilmapiiri vain innostaa järjestelemään, vaikka yhtä hyvin teoksen voisi lukea vain oppiakseen annoksen kulttuurihistoriaa.
Teoksessa on armollinen asenne koteja ja niiden asukkeja kohtaan ja siinä osuvasti kritisoidaan myös mainontaa, jonka ruokkimina jotenkin oletamme ihannekodin näyttävän automaattisesti avaralta, vaalealta ja tyhjältä design-kodilta. Koska tämä onnistuu käytännössä vain harvoilta, olemme pettyneitä omaan lääväämme, vaikka toisaalta se voi olla kodikas kolo juuri omiin tarpeisiimme. Kirjassa myös todetaan, että vain rikkailla on varaa olla minimalisteja ja tyhjä tila on luksusta. Niin se tavallaan onkin, vaikka ylimääräisen, oikeasti tarpeettoman rojun raivaamisesta hyötyvät kyllä muutkin. Mutta rikkaat eivät tarvitse vähän nuhjuisia vaatteita tai muuta vastaavaa kamaa pyörimään nurkkiin, koska tarvittaessa voi ostaa uuttakin. Tavan talliaisella ei useinkaan ole myöskään varaa sommitella huonekaluja ja sisustusta mätsäämään täysin toisiinsa, jolloin yleisvaikutelma ei ole sisustuslehtiseesteinen, vaikka puhdasta olisikin.
Kodin raivaaminen on vaikea operaatio. Se olisikin ihan ok, jos kyseessä olisivat vain omat tavarat. Mutta kun tilaa on niukalti ja perheeessä neljä henkilöä, koti on kuin jatkuvasti muotoaan hakeva eliö, jonka kamamäärän täydellinen hallitseminen hipoo mahdottomuutta ( = on mahdotonta). Etenkin, kun toisten tavaroita ei voi raivata eteenpäin oikein neuvottelematta ja moni tässä perheessä pitää aarteina sellaisia juttuja, joita joku toinen taas kutsuisi roskiksi. Siisteys ja tavaran määrä onkin kompromissi. Lomalla on kiva yrittää järjestää ja raivata tilaa niille säästettäville kamppeille, mutta auta armias, kun arki taas täysillä koittaa! Olisikin se paikka kaikelle!
 –
Pointsit kuitenkin Aallolle kirjasta! Hän vaikuttaa juuri sellaiselta ihmiseltä, jonka voisin kutsua ammattijärjestäjäksi kotiimme, jos sellaista harkitsisi. Paikka kaikelle sopii myös suomalaiselle mentaliteetilleni paremmin kuin japanilaisen Marie Kondon teokset, sillä siinä ei niin tiukkaa linjaa vedetä. Kirja käykin osittain vuoropuhelua Kondon kanssa, muttei varsinaisesti arvostele tätä. Myös Kondon shintolainen tapa jutella esineille on itselleni vieras ja kuulehan sitä välillä urbaanilegendoja Konmariin hurahtaneista, jotka ovat marittaneet jopa miehensä veks kaiken kaman mukana. Paikka kaikelle onkin kirjoitettu hyvin suomalaisista lähtökohdista, joten tähän kulttuuriin se istuu hyvin. Teos ei kuitenkaan pyri kilpailemaan muiden alan teosten kanssa, vaikka kommentoikin niitä, vaan loppusivuilla on oikein vinkkejä lisälukemisesta.



Ilana Aalto: Paikka kaikelle 
Atena, 2017
278 s.

Teatteri: Taaperosuihku

#Saanko piiskata lastani jos hän sitä itse pyytää?
#Annatko lapsesi olla kaveri köyhän lapsen kanssa?

#Onko normaalia…?

Kuva täältä
Olin eilen katsomassa hulvatonta Taaperosuihkua kaverini kanssa Hämeenlinnassa. Kyseessä on Annika Poijärven ja Saara Kotkaniemen toteuttama esitys, jossa nauretaan yhdessä vanhemmuuden aiheuttamille peloille, ihmetyksen aiheille, älynväläyksille ja ennakkoluuloillekin. Esitys oli vierailevana tähtenä lasten taidefestivaali Hippaloilla ja tapahtuman ainoa K-18. Nimestään huolimatta kyse ei siis ollut pikkulasten teatterista.
Esityksen idea on se, että kaikki tekstit, ihan kaikki siis, on poimittu netin keskustelufoorumeilta. Välillä unohtui, että näinkö tosiaan oli, koska monet jutut olivat niin absurdeja ja nauru kyllä raikasi vähän väliä. Puolessatoista tunnissa kaksikko ehti käsitellä muun muassa kurinpitoa, raivokohtauksia, lastenohjelmia, kihomatoja, sinkkujen vauvapohdintaa, kuolemanpelkoa, sitä kuinka isä syö aina lapselle tarkoitetut vanukkaat jääkaapista ja kovin montaa muuta aihetta. Pelkistetty lavastus, muutamat videoklipit ja kaksi naista riittivät mainiosti hauskaan esitykseen.
Dialogista tunnisti mainiosti palstailijoiden arkkityyppejä, hekotellaan niille muka kaukaisille joillekin, jotka kirjoittavat nettiin niin höpösti. Vaikka kaikki jutut eivät osuisi ja uppoaisi, silti varmaankin edes jotain huvittavalla tavalla tuttua kaikki vanhemmat voivat kuitenkin esityksestä löytää. Ennen kaikkea esitys kyllä paljastaa netin keskustelufoorumeiden viidakon lait ja nauraa niille. Mikä tahansa mieltä askarruttaa, netistä kannattaa kysyä neuvoa? Ja melko varmasti joku älyniekka ensimmäiseksi ohjaa sinut tai lapsesi neurologille, jos Taaperosuihkun keskustelunäytteitä on uskominen.
#Onko ok, että istun tässä koneella ja 1-v leikkii itsekseen??
 
 
Taaperosuihku
Annika Poijärvi ja Saara Kotkaniemi
Hippalot, Teatteri Verstas (Yleensä Kansallisteatterin lavaklubi)
1,5 tuntia